Santo y amigos

Santo-projektissa on edetty jo neljänkymmenen paremmalle puolelle. Tämän kolmikon jälkeen leffoja on jäljellä enää kymmenen! Nauttikaa nyt siis näistä, kun vielä ehditte.


40. Santo vs. the Black Magic (Santo contra la magia negra, 1973)

Juhla-Santo, peräti 40. maskeeratun painijan seikkailu! Ja koko projektikin täyttää sopivasti kaksi vuotta. Huh huh. Kaksi vuotta?!! Siis 20 Santoa per vuosi? Jos tahti jatkuu, projekti kestää enää reilut puoli vuotta. Hurraa!

Tässä leffassa Santo pääsee tutustumaan täysin uuteen elementtiin, mustaan magiaan eli voodoo-meininkeihin. Interpol kutsuu sankarimme apuun, kun pari tiedemiestä menee hukkaan Etelä-Amerikassa. Santo matkaa Haitille selvittelemään tapausta, mutta huomaa pian olevansa pahisten tähtäimessä, kuinkas muutenkaan.

Pahisten tavoite on ilmeisesti kaataa Haitin hallitus ja ottaa valta + sitten tehdä Haitista merkittävä imperiumi. Tota, öö. Niinpä. Voodoo-hommat tulevat tähän kuvioon mukaan niin väkipakolla, että eihän tässä hommassa ole enää mitään tolkkua. Maisemia näytetään helvetisti, toimintaa on vähän ja leffa matelee matelemistaan viimeisiin tuskallisiin minuutteihin saakka.

Musta magia ei siis tehnyt erityistä vaikutusta katsojiinsa. Elokuvaan pätevät samat valitukset kuin aiempiinkin sarjan huonoimpiin tekeleisiin. Vaikka voodoo-juttujen luulisi tuovan jotain uutta piristettä tähän leffaan, loppujen lopuksi juoni on samaa vanhan kierrätystä ja oikeastaan pelkkä tekosyy maisemien esittelylle. En koe kovin tarpeelliseksi toistaa itseäni enää tässä vaiheessa, joten screencapit kertokoot loput tämän elokuvan laadusta.

Santo vs. the Black Magic (Santo contra la magia negra, 1973)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
95 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.1/10


41. Santo vs. Dr. Murder (Santo contra Dr. Muerte, 1973)

Neljäkymmentä leffaa takana ja Santo pääsee vieläkin välillä yllättämään! Vaikka leffan nimi aiheutti alkuun epätoivoista itkuntuherrusta, aihe on freeseimpiä pitkään aikaan.

Diego Velazquezin maalaus The Drunks (tai The Triumph of Bacchus) kuljetetaan Meksikosta Espanjaan. Jossain matkalla tapahtuu kuitenkin kauheita ja maalauksen päästyä perille sen huomataan tärveltyneen. Maalaus viedään restauroitavaksi tohtori Mannille. Santoa pyydetään seuraavalla Euroopan matkallaan ottamaan mysteeristä selvää. Pikkuhiljaa maalauksen ympärille kietoutunut salaisuuksien vyyhti alkaa paljastua.

Tohtori Mannilla on suunnitelma kerätä kokoelmiinsa kaikki maailman suurimmat mestariteokset. Kellarin galleriasta löytyy jo mm. Da Vincin Mona Lisa. Teokset ovat ilmeisesti esillä vain Mannin omaksi iloksi, sillä näitä maailman taiteen mestaritöitä tuskin yleisölle esitellään. Mann on itse kätyreineen vastuussa myös The Drunks-maalauksen turmelemisesta. Kun taulu tuodaan restauroitavaksi, hän teettää siitä kopion ja palauttaa sen asiakkaalleen, restauroiden ja säilyttäen itse alkuperäisen. Taulujen restaurointia varten hän pitää maan alla entisen mallityttöjen armeijaa, joista joku tulee surmatuksi joka kerta, kun uusi maalaus saapuu. Selitys tähän? Tohtori ruiskuttaa tyttöihin ainetta, joka tuottaa heidän kehoihinsa kasvaimia. Kasvaimet puolestaan ovat tärkeä osa restaurointiprosessia. Missään ei selitetä miksi, mutta kai se niin menee, että väärennöksestä saa aidon vain hieromalla sen pintaan kasvainta?

Kaikista epäloogisuuksistaan huolimatta, ja osaksi tietysti myös niiden takia, tämä on yksi viihdyttävimpiä Santoja piiiiitkään aikaan. Santolla on myös uusi sidekick, Paul, joka on itse asiassa tähän mennessä mukana hengailleista sidekickeistä toimivin. Täysin hyödytön Blue Demon mukaan lukien. Okei, ehkä Jorge oli aikoinaan vielä parempi. Paulin ja Santon yhteistyötä katsoessa voi vain todeta, että juuri näinhän tämän pitäisikin mennä! Paulin ansiosta Santo pääsee kertomaan suunnitelmiaan luontevasti ja elokuva nivoutuu yhteen kuin itsestään. Juonen rönsyily jää siis huomattavasti vähemmälle aiempiin leffoihin verrattuna. Paul vaikuttaa myös ihan pätevältä hemmolta ja osaa jopa tehdä juttuja yksinkin!

Kuvaukseltaan ja rytmitykseltään Dr. Muerte poikkeaa muista Santoista siten, että tätä voi jo hyvillä mielin kutsua oikeaksi elokuvaksi, eikä vain amatöörimäiseksi räpellykseksi. Nyt on saatu aikaan myös jonkinlaista jännitettä. Tohtori Mannilla on apuri, joka näyttelee sokeaa peittääkseen todellisen identiteettinsä. Santolla ja Paulilla on tuttu nainen, joka soluttautuu Mannin kartanoon malliksi ja yrittää samalla ottaa selvää Mannin ja hänen apurinsa salaisuuksista. Ja kerrankin! Santo-leffassa on nainen, jota voisi myös kutsua päteväksi tyypiksi! Kyseessä ei siis ole mikään bikinibimbo tai turhia riskejä ottava heitukka.

Dr. Muerte valaa uskoa tähänkin projektiin. Ehkäpä viimeisen kymmenen elokuvan joukossa onkin tämän projektin todelliset helmet? Vain aika näyttää onko se todella totta.

Santo vs. Dr. Murder (Santo contra Dr. Muerte, 1973)
Ohjaus: Rafael Romero Marchent
95 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10


42. The Revenge of the Crying Woman (La Venganza de la Llorona, 1974)

Voittokulku jatkuu ja vuorossa on jälleen Santo, jota voi hyvillä mielin elokuvaksi kutsua. Alkutekstien aikana on muuten hauska lukea, montako Jorgea tämän leffan tekemiseen on tarvittu. Lopullinen määrä taisi olla viisi tai kuusi.

Santo kutsutaan auttamaan professori Liraa tämän tutkimuksissa. Lira on kiinnostunut La Lloronan arvoituksesta, joka menee seuraavanlaisesti: 1600-luvulla eli nainen nimeltä Dona Eugenia Esparza. Avioliittoa lupaillut rakastaja ja Esparzan kolmen lapsen isä jätti tämän ja menikin naimisiin toisen naisen kanssa. Esparzalla ei ollut aikomustakaan jättää miestä ilman rangaistusta. Nainen piilotti rakastajansa arvokkaan aarteen niin, ettei kukaan enää sitä löytäisi ja surmasi myrkyllä itsensä ja kolme poikaansa. Saadakseen myrkyn ilkeältä velhottarelta, hän joutui tekemään sopimuksen Saatanan kanssa. Miehen piilotettu aarre oli tarkoitus antaa espanjalaisille, jotka luultavasti surmaisivat hänet, kun sitä ei kuuluisikaan. Jos kuitenkin kävisi niin, että mies selviäisi, menisi uudelleen naimisiin ja jatkaisi sukuaan, Esparza nousisi haudastaan ja kostaisi kaikille tuleville sukupolville.

Professori Lira on itse sukua Esparzan rakastajalle. Hänen vanhin poikansa koki Esparzan käsissä kamalan kuoleman. Esparza jahtaa vain suvun esikoispoikia, valittaen samalla isoon ääneen omaa kohtaloaan. Lira on nyt saanut selville, miten Esparzan voi päihittää. Jos hän löytää aarteen ja käyttää sen viattomien lasten pelastamiseen, sopimus Saatanan kanssa raukeaa. Aarrekartta löytyy Esparzan muumioituneen ruumiin kaulasta, medaljonkiin kätkettynä. Vaikka Santo selkeästi ilmaisee olevansa haudanryöstöä ja ruumiinhäiritsemistä vastaan, hyväntekeväisyys saa hänet lähtemään operaatioon mukaan. Ei ole muuten Santo aiemmilla haudanryöstö-tutkimusretkillä kantojaan ilmaissut...

Joka tapauksessa. Santon ja Liran haudanryöstöreissu menee pahasti reisille ja lopputuloksena muinainen muumiohirviö-nainen pääsee vapaalle jalalle. Kohta ex-poikaystävän nykyisiä jälkeläisiä alkaa putoilla suorastaan pelottavaa tahtia. Ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, medaljongin ja kartan perässä ovat myös suurta omaisuutta havittelevat rikolliset.

Tässä leffassa Santolla on jälleen uusi sidekick, tällä kertaa tummaihoinen viiksimies, nyrkkeilijä José "Mantequilla" Napoles, joka esittää Santon tapaan itseään. Mantequilla on hieman naiivin oloinen ja tarkoituksena on varmaan olla sellainen "hauska" sidekick, mikä ei täysin toimi. Mantequilla mahtuu kuitenkin helposti niiden parempien sidekickien joukkoon.

Itse juoni on yllättävän eheä ja hyvin rakennettu. Santo-leffaksi siis. Tässähän pysyy ihan kärryillä ja melkein kaikki vaikuttaa jossain määrin loogiselta! Wtf! Mitä nyt itsensä ja lastensa myrkyttäminen hengiltä ei mielestäni ole toimivin mahdollinen kosto. Mutta hei, ei kaikkea voi saada! Esparzan tarina on sopivan mystinen ja tuo leffaan aiempaa "kummitustarinamaisemman" otteen, vaikkei tässäkään mitään pelottavaa tietenkään ole. Esparza-muumion maskeeraus ja puvustus on taattua Santo-tyyliä ja -laatua, mikä tavallaan alkaa jo miellyttää tässä vaiheessa projektia.

Montako taskulamppua tarvitaan yhden medaljongin tutkimiseen? 

Kaikista typeristä pienistä yksityiskohdista minua naurattivat eniten Esparzan hautaluolaa tukkivat kivenlohkareet. Jotenkin Santo ja Mantequilla eivät oikein saa minua uskomaan, että lohkareet ovat oikeasti painavia, vaikka ovatki styroksista tai muovista tehtyjä... Varsin perinteinen leffamoka, mutta on aina yhtä hauska seurata, kun kaksi raavasta miestä siirtää suurella vaivalla kivenjärkäleitä, jotka maahan pudotettuina vierivät eteenpäin kevyesti kuin höyhenet. Toinen huvittava juttu on maailman kaikkeuden paskimmat lapsenvahdit. Siis oikeasti, ipanoiden henki on uhattuna, mutta on silti ihan ok joko tapella (Santo ja Mantequilla) tai lueskella juorulehteä (Liran tyttäret) lapsia vahtiessa. No, molemmat kersat ovat kyllä sen verran ärsyttäviä, että eipä noilla niin väliä. Menkööt.

Dr. Muerten lisäksi myös Crying Woman menee Santojen TOP10-listalle ihan kevyesti! Nyt toiveet alkavat jo tosissaan nostaa päätään. Onko Santo-projektissa sokeri pohjalla? Ai niin, loppuun vielä semi-mielenkiintoinen fakta. Monta Santoa ohjannut Rene Cardona näyttelee yhtä pahiksista tässä tekeleessä. Ehkä siirtyminen kameran eteen onkin ollut ihan hyvä juttu, sillä nämä ennestään tuntemattomien Santo-ohjaukset ovat olleet huikean paljon parempia.

The Revenge of the Crying Woman (La Venganza de la Llorona, 1974)
Ohjaus: Miguel M. Delgado
87 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.1/10