tiistai 25. syyskuuta 2012

Nordisk Panorama 2012

Viikonloppuna (ja vielä tässä viikon alussa) Oulussa järjestettiin Nordisk Panorama, pohjoismainen dokumentti- ja lyhytelokuvafestivaali, joka rotatoi viidessä eri kaupungissa. Edellisen kerran NP juhlittiin Oulussa vuonna 2007 eli samana vuonna kuin muutin tänne. Silloin minulla ei ollut koko tapahtumasta mitään hajua.

Tämän vuotinen ohjelmisto oli ihan luvattoman mielenkiintoinen. Lyhärit eivät edelleenkään ole oikein se oma juttu, mutta dokkaripuolella oli monen monta "pakko nähdä"-osaston teosta. Onneksi aika- ja rahatilanne oli opiskelijaelämästä huolimatta suotuisa ja pääsin niistä muutaman katsastamaankin. Eikä yksikään leffa pyörinyt Elokuvateatteri Studiossa! Selkä kiittää.


Lauantai 22.9.


Aloitimme festarin double featurella: Grandma Lo-Fi ja Harbour of Hope. Kaksi kovaa dokkaria ja liput vaan 5 euroa, tässä on hinta-laatusuhde kohdillaan!


Grandma Lo-Fi: The Basement Tapes of Sigridúr Niélsdóttir (Amma Lo-Fi, 2011)
Festarin ainoa islantilaiselokuva on reilun tunnin mittainen Grandma Lo-Fi, joka kertoo Sigridúr Niélsdóttirin erikoisesta musiikkiurasta. Sigridúr alkoi tehdä musiikkia 70-vuotiaana kellariasuntonsa keittiössä ja seitsemän vuotta myöhemmin hän oli julkaissut jo lähes 60 tee-se-itse-levyä. Levyt inspiroivat joukkoa islantilaisia muusikkoja, jotka tekivät myös tämän dokumentin.

Dokkarissa seurataan Sigridúrin luomisprosessia ja hän kertoo musiikistaan ja metodeistaan. Suurta musiikillista lahjakkuuta Sigridúrilla ei varsinaisesti ole, mutta musiikkia syntyy milloin mistäkin. Joskus instrumenttina on kasa foliota, joskus naukuva kissa, joskus mekaaninen vispilä. Joskus Sigridúr laulaa, joskus ei. Reipas mummeli on musiikkiuransa jälkeen myös luonut hyvin menestyneitä kuvakollaaseja, joita on esitelty pienissä taidenäyttelyissä.

Dokumentintekijät ovat omalla sarallaan aloittelijoita. Kukaan heistä ei ole koskaan ohjannut elokuvaa ja se kyllä näkyy, mutta kaikki pienet epätäydellisyydet sopivat hyvin yhteen Sigridúrin amatöörimusisoinnin kanssa. Luulin aluksi, että kertojaosuuksissa käytetyt taustat olivat animaattorin tekemiä, mutta ne olivatkin todellisuudessa Sigridúrin omia kuvakollaaseja.

Vaikka dokkari on lyhyt, sitä tehtiin usean vuoden ajan. Lyhyen keston vuoksi paljon jää sanomatta. Leffan jälkeisessä Q&A-sessiossa yleisön kysymyksiin vastannut Kristin Björk Kristjánsdóttir kertoi, että ennen musiikkiuraansa Sigridúr oli ollut hyvin melankolinen ja masentunut. Tanskalaiset sukulaiset, jotka eivät olleet nähneet häntä vuosikausiin, eivät meinanneet tunnistaa häntä dokumentista. Edellisellä tapaamiskerralla Sigridúr oli ollut kuin toinen ihminen, alakuloinen ja synkkä. Tuota taustaa vasten elokuva näyttäytyy hieman uudessa valossa. Dokkarissa itsessään ei ollut asiasta mitään mainintaa, mikä oli vähän kummallista.

Sigridúrin elämäntarinaa kerrotaan muutenkin vähän ja hyvin paljon jätetään myös kertomatta. Kristjánsdóttir kertoi, että olisivat voineet tehdä sosiaalipornoa, mutta eivät halunneet. Katsojalle jää monen monta kysymystä ilman vastausta. Miksi kertoa elämäntarinasta osa, mutta jättää niin paljon kertomatta? Käytännössä Sigridúrin henkilökohtaisesta elämäntarinasta kerrotaan siihen saakka, kun hän muuttaa Islantiin ja menee naimisiin. Sitten tulee suuren suuri kuilu sen ajan ja nykyhetken välille, jotain ikään kuin katkeaa ja aletaankin puhua jostain ihan muusta.

Tällaisista pienistä häiritsevistä seikoista huolimatta Grandma Lo-Fi on kovastikin katsomisen arvoinen teos. Hymy jää taatusti huulille, muttei mitenkään pakotetusti. Sanoma on selkeä ja aito: koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa jotain uutta.

Grandma Lo-Fi: The Basement Tapes of Sigridúr Niélsdóttir (Amma Lo-Fi, 2011)
Ohjaus: Orri Jónsson, Ingibjörg Birgisdóttir & Kristin Björk Kristjánsdóttir
62 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


Harbour of Hope (Hoppets Hamn, 2011)
Harbour of Hope kertoo meille tärkeän, harvoin käsitellyn tarinan. Vuonna 1945 Irene, Ewa ja Joe pelastuivat natsien keskitysleireiltä ja päätyivät Malmöön yhdessä 30 000 muun selviytyjän kanssa. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, he muistelevat tuota aikaa, matkaa Ruotsiin ja uutta elämää. Ääneen pääsevät myös pelastustyötä sivusta seuranneet. Dokumenttia sävyttävät haastattelujen lisäksi harvinaiset arkistokuvat selviytyjien saapumisesta Malmön satamaan. Monet olivat kurjassa kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Jokaisen tarina on erilainen. Irene oli pieni lapsi saapuessaan Malmöön. Hän oli viettänyt äitinsä kanssa kolme vuotta keskitysleirillä Ravensbrückissa. Hän ei muista ajasta itse paljoa ja äiti varjeli häntä kamalilta muistoilta laittamalla käden tytön silmien eteen. Nyt Irene asuu Etelä-Afrikassa. Ewa oli pelastuessaan vielä pienempi, pelkkä vauva. Hän syntyi keskitysleirillä. Äiti panoi pelastuessaan alle 40 kiloa ja oli surkeassa kunnossa. Ewa sairastui vauvana tuberkuloosiin ja joutui eroon äidistään useaksi vuodeksi. Dokumentissa hän etsii puolalaista isäänsä, jota ei koskaan tuntenut.

Joe saapui Malmöön ymmärrettyään menettäneensä koko perheensä sodassa. Yksi vastassa olleista nuorista ruotsalaisista oli teini-ikäinen Sig. Pojista tuli hyvät ystävät, mutta Sig ei ole kuullut Joesta vuosikymmeniin. Sig oli vapaaehtoisena Ruotsin Punaisen ristissä auttamassa pelastuneita Malmöön. Joe muistelee erityisellä lämmöllä Stigin perheen hänelle tarjoamaa perheillallista Malmössä.

Aluksi ajattelin, että on kummallista näyttää Harbour of Hope heti niinkin elinvoimaisen ja iloisen dokkarin kuin Grandma Lo-Fin jälkeen. Pitääkö tässä nyt heti masentua ja alistua elämän realiteetteihin? Tosiasiassa Harbour of Hope on kuitenkin yhtälailla hymyn huulille jättävä teos, vaikka sanoma onkin hillitympi. Dokkari on ihmisen hyvyyden ylistys, kertomus auttamisesta ja kiitollisuudesta.

Sisältö tässä dokkarissa on kerronnallisesti täyttä rautaa. Tämä tarina on kuin dokumentintekijän unelma. Voin kuvitella miten vaikea on ollut löytää nimet kasvoille lähes 70 vuotta vanhassa arkistovideossa. Ja kaikilla dokumentin henkilöillä on jotain sanottavaa. Erityisen arvokkaita ovat tietysti, paitsi itse arkistokuvat, myös henkilöiden omat kotivideot, kirjeet ja kuvat. Ohjaaja Magnuss Gertten oli itse kertomassa elokuvasta näytöksen jälkeen. Mykistyneeltä yleisöltä ei juurikaan kysymyksiä tullut, elokuva oli selvästi jättänyt jälkensä.

Kritiikkiäkin täytyy silti antaa. Itse hieman vierastan tällaista huolellisuutta dokkareissa. Kuva on superterävä ja jokaisen kuvan komppis jotenkin liian harkittu. Lavastettuja tilanteita on myös mielestäni liikaa ja ne häiritsevät helposti. Näin elokuvamaisesta toteutuksesta jää jotenkin epätodellinen olo. Toisaalta jatkuvasti heiluva käsivarakamera ja rakeinen kuva olisivat varmaan olleet ihan yhtä huono ratkaisu. Rauhalliset kuvat sopivat tunnelmaan. Jotenkin olisin silti toivonut, että huomiota olisi viety enemmän kohti ihmisiä, pois pelkistä kauniista ja teknisesti onnistuneista kuvista.

Harbour of Hope (Hoppets Hamn, 2011)
Ohjaus: Magnuss Gertten
76 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


Sekä Grandma Lo-Fissa että Harbour of Hopessa on omat virheensä, mutta antamani score on silti korkea. Se johtuu siitä, että niiden tarinat ovat niin mahtavia, tärkeitä ja hyvin kerrottuja. Nämä dokumentit ovat omaperäisiä, mielenkiintoisia ja inspiroivia. Molemmat jäivät kummittelemaan mieleen moneksi päiväksi. 


Sunnuntai 23.9.


Big Boys Gone Bananas* (2011)
Ruotsalainen elokuvantekijä Fredrik Gertten ohjasi elokuvan Bananas!* muutama vuosi sitten. Elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa Los Angelesin elokuvajuhlilla. Dokkari kertoi nicaragualaisista banaaninpoimijoista, jotka olivat haastaneet hedelmäjätti Dolen oikeuteen. Dolen väitettiin käyttävän myrkyllisiä, kiellettyjä myrkkyjä banaaniviljelmillään. Myrkyt olivat aiheuttaneet mm. työntekijöiden steriloitumista.

Elokuva ei saanut suotuisaa vastaanottoa. Dole lähestyi jo ennen ensi-iltaa Gertteniä kirjeellä, jossa kehoitettiin vetämään elokuva festareilta. Samainen kirje oli lähetetty myös kaikille Los Angelesin elokuvajuhlien sponsoreille. Dole väitti tarinaa tekaistuksi huijaukseksi. Lopulta painostus johti siihen, että elokuva vedettiin festivaalin kilpasarjasta ja näytöstä ennen luettiin johdanto, jossa dokumenti kerrottiin olevan todennäköisesti valheellinen. Ilman johdatoa elokuvaa ei olisi saanut esittää festareilla ollenkaan, joten Gerttenin oli oikeusjutun uhalla myönnyttävä. Gertten palasi Los Angelesista Ruotsiin, eikä kulunut aikaakaan, kun postissa tuli jälleen kirje Dolelta. Tällä kertaa kyseessä oli pelätty haaste oikeuteen.

Tapaus sai länsinaapurissamme aikaa paljon hälyä ja suuria otsikoita. Dole painosti alusta alkaen myös toimittajia. Jos ruotsalainen toimittaja teki elokuvasta ruotsinkielisen jutun paikallislehteen, Dolelta tuli välittömästi vastaus kirjeitse tai sähköpostitse. Yhteydenotoissa pyydettiin uutisoimaan tapaus Dolen näkökulmasta. Painostus jatkui kaikkialla. Lopulta Gertten haastoi Dolen oikeuteen omalta taholtaan, syyttäen maailman suurinta elintarvikefirmaa sananvapautensa rajoittamisesta. Dole joutui taipumaan haasteen alla ja tarina sai sikäli onnellisen lopun.

Päällimmäinen tunnelma leffan loppumisen jälkeen on pienimuotoinen infoähky. Puolitoistatuntinen on nimittäin täyttä, tiivistettyä asiaa alusta loppuun, eikä hengähdystaukoja juuri ole. Tavaraa lyödään tiskiin huimaa tahtia.  Koko tarinan sulattelemiseen meneekin helposti tovi. Jotain olisi varmasti voinut jättää pois tai sanoa lyhyemminkin. Asia on hyvin tärkeä ja olisin senkin vuoksi toivonut hieman helposti lähestyttävämpää dokumentointitapaa.

Tarina itsessään on mielenkiintoinen. Dole kohottaa pientä ruotsalaista elokuvantekijää vastaan erittäin järeän arsenaalin aseita. Suurten yritystyn ylivalta on hyvin kiinnostava aihe. Journalistisesta näkökulmasta oli myös mielenkiintoista, joskaan ei yllättävää, nähdä, miten eri tavalla tapauksesta uutisoitiin USA:ssa ja Euroopassa. Amerikan lehdistö asettui Dolen puolelle ja lyttäsi Gerttenin huijarina, kun taas pohjoismainen lehdistö oli luonnostaan skeptinen suurta kansainvälistä firmaa kohtaan ja näki tarinan mieluummin Gerttenin silmin.

Sunnuntai-iltapäivän yleisössä dokkari herätti paljon kysymyksiä, enemmän kuin mihin paikalla ollut Gertten ehti edes vastata. Itse pohdiskelin jossain elokuvan puolivälin tienoilla, että olisiko ollut hyödyllistä katsoa Gerttenin Bananas!*-dokkari ensin. Totta kai aiempaan dokkariin viitataan tällaisessa jatkokertomuksessa jatkuvasti. Tietämättömälle pöllölle jäi moni asia epäselväksi. On vaikea ottaa kaikkeen kantaa, kun aiempi leffa on näkemättä. Big Boys Gone Bananas!* jäi lopulta melko keskinkertaiseksi katselukokemukseksi, eikä pysty vetämään vertoja muille festarileffoille tärkeästä aiheestaan huolimatta.

Big Boys Gone Bananas* (2011)
Ohjaus: Fredrik Gertten
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10


Maanantai 24.9.


Searching for Sugar Man (2012)


Ruotsalaisbrittiläinen Searching for Sugar Man kertoo meille aivan mielettömän tarinan ja nousi kertaheitolla omaksi suosikkileffakseni näillä festareilla.

1970-luvun alussa amerikkalaismeksikolainen artisti Rodriguez äänitti kaksi albumia, Cold Fact ja Coming from Reality. Vaikka miehen takana oli hänen mahdollisuuksiinsa vankasti uskova taustajoukko, levyt floppasivat totaalisesti ja toisen levyn jälkeen levy-yhtiö antoi Rodriguezille fudut. Motown-guru Clarence Avant rohkenee arvioida, että ehkä jopa kuusi ihmistä osti Rodriguezin levyn ja nuokin asiakkaat olivat lähinnä perheenjäseniä tai kavereita. 70-luvun puolivälissä kopio Cold Fact-levystä kuitenkin eksyi Etelä-Afrikkaan. Rodriguezin musiikin ympärillä alkoi pyörremyrsky, josta hän ei itse ollut lainkaan tietoinen.

Cold Fact kiersi Etelä-Afrikassa kädestä käteen nauhoitettuna kasettina ja lopulta sille saatiin myös paikallinen julkaisu. Elettiin apartheidin aikaa ja maa oli hyvin konservatiivinen. Hallitus säänteli uutisia, eikä ulkomaailmasta juuri ollut tietoa. Rodriguezin musiikin poliittisuus, yhteiskuntakritiikki ja kantaaottavuus sai aikaan kuhinaa eteläafrikkalaisissa nuorissa. Cold Fact sai paljon radiosoittoa ja myi puolisen miljoonaa kopiota. Hallitus yritti sensuroida levyä naarmuttamalla älppärin radiokopioista tiettyjä kappaleita soittokelvottomiksi.

Dokumentissa kaksi Rodriguez-fania, Stephen "Sugar" Segerman ja Craig Bartholomew Strydom yrittävät selvittää, kuka Rodriguez oikein oli. Kukaan Etelä-Afrikassa ei tiennyt hänestä mitään, vaikka miehen musiikki oli paikallisesti suositumpaa kuin Elviksen. Rodriguezin kuolemasta liikkui hurjia huhuja: kuuleman mukaan mies oli ampunut itsensä lavalle epäonnistuneen keikan päätteeksi Amerikassa. Kukaan ei tiennyt totuutta. 90-luvulla toimittajana työskentelevä Strydom päätti ottaa selvää, pitävätkö huhut paikkansa ja jos eivät, kuka Rodriguez oikein on ja missä hän on nykyään.

Musiikkidokkarit ovat nostaneet pinnalle aiemminkin monta musiikkiartistia, joiden varsinainen ura olisi muuten jäänyt kiltisti sanottuna marginaaliseksi. Yksi tunnettu esimerkki on hevipumppu Anvil, joka on tehnyt monta menestynyttä kiertuetta Anvil! The Story of Anvil-dokkarin jälkeen. Searching for Sugar Manissa on kuitenkin jotain uutta ja erilaista. Ensinnäkin, jos maailma olisi oikeudenmukainen Rodriguezista olisi todella tullut tähti. Miehen musiikki on oikeasti ihan mieletöntä ja saa pohtimaan miksei tästä miehestä koskaan tullut mitään. Samaa pohtivat kaikki Rodriguezin kanssa töitä 70-luvulla tehneet.

Elokuvaan on saatu samaa mystisyyttä, jota tuntematon rokkari eteläafrikkalaisille edusti. Kaukaisille faneille Rodriguez oli kauan täysi arvoitus. Amerikassa Rodriguezia ei tuntenut kukaan, eikä artistin löytäminen ollut mikään yksinkertainen tehtävä. Pelkäsin jo dokkarin käyvän vähän tylsäksi, kun sumuverho vähän hälveni ja totuus alkoi paljastua. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vaikka lopussa on tiettyä haikeutta, tästäkin elokuvasta jäi hyvä mieli ja hymy huulille. Nordisk Panorama osoittautuikin siis todelliseksi hyvän mielen leffafestariksi!

Kaiken kaikkiaan dokkari on hienosti rytmitetty, enkä ihan heti muista koska 86 minuuttia olisi mennyt näin nopeasti. Helposti yksi vuoden parhaita elokuvia tähän mennessä. Tätä ei kannata missata!

Searching for Sugar Man (2012)
Ohjaus: Malik Bendjelloul
86 minuuttia
IMDb ja traileri
Oma arvosana: 8.8/10


Nordisk Panorama oli  melkeinpä yllättävän laadukas leffafestari. Kaikki neljä nähtyä elokuvaa olivat omassa sarjassaan hyviä, kolme neljästä jopa erinomaisia. Muutaman leffan missaaminen jäi harmittamaan, mutta aion ehdottomasti tsekkailla ne jos mahdollisuus joskus tulee eteen. Hieman harmittelen sitä, että Nordisk Panoraman, kuten niin monen muunkin elokuvatapahtuman Oulussa, on niin vaikea löytää yleisöä. Lyhärinäytöksistä en tiedä, mutta ainakin yli 100-paikkainen Finnkino Plaza 5 ei täyttynyt dokkarinäytöksissä kertaakaan kuin ehkä puolilleen. Se on suuri harmi, kun festarin anti oli näinkin timanttinen. Seuraavan kerran Nordisk Panorama saapuu Ouluun viiden vuoden päästä kierrettyään ensin neljä muuta festariin osallistuvaa kaupunkia vuoron perään.

Syksy on muutenkin tapahtumien aikaa Oulun seudulla. Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaaliin on enää parisen kuukautta., IIK!! lähestyy jo kovaa vauhtia, ja Irish Film Week (jolle osallistumisesta en tosin vielä mene varmuuteen) alkaa jo tällä viikolla. Ajankohtaista tietoa tapahtumista päivitellään aikanaan How queerin Facebook-sivuille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti