Myyräihmiset tulevat!

Kätketty maailma 

(The Mole People, 1956) 

1950-luku oli hyvää aikaa paitsi Hollywood-hömpälle myös sci-fille ja kauhulle. Vuosikymmen tuotti mm. sellaisia sci-fiklassikoita, kuten Maailmojen sota (The War of the Worlds, 1953), Sukelluslaivalla maapallon ympäri (20,000 Leagues Under the Sea, 1954) ja Mies joka kutistui (The Incredible Shrinking Man, 1957), mutta todellisuudessa sci-fi/hirviöelokuvia pumpattiin ulos tasaista liukuhihnatahtia. Nämä muutamat mieleenjääneet klassikot jättivät varjoonsa valtavan määrän halvalla tehtyjä hutaisuja. Kätketty maailma eroaa liukuhihnamassasta, mutta hukkui omaperäisestä juonestaan huolimatta roskan keskelle.

Elokuva alkaa, kun Frank Baxter tekee debyyttinsä ja selittää elokuvan teemoja yleisölle. Yliopistotason professori kertoo erilaisia teorioita siitä, mitä maan kuoren sisällä on. Pienen oppitunnin jälkeen päästään itse asiaan. Joukko Lähi-idässä vierailevia arkeologeja lähtee tutkimaan korkeaa vuorta leirinsä lähistöllä. Lumihuippuisen vuoren laelta löytyy vanhan sumerilaisen kaupungin raunioita. Yksi seurueen jäsenistä astuu ontolle pinnalle ja putoaa syvään kuiluun, pimeyteen maan sisälle. Muut arkeologit aloittavat pelastusoperaation ja kiipeävät köysien varassa kuilun pohjalle. Kivivyöry sulkee pian tien ja kolme arkeologia huomaa olevansa pimeyden armoilla.

Maan sisältä löytyy mutkikkaita käytäviä, joita seuraamalla kolmikko löytää kokonaisen maanalaisen kaupungin. Kaupunkia asuttavat muinaiset sumerilaiset. Vuosituhansien asuminen maan alla on tehnyt heistä kalpeaa albiinokansaa. Sumerilaisten orjia ovat mystiset, ihmisenkaltaiset myyräihmiset, joita albiinot pitävät itseään alhaisempina olentoina. Ylhäältä saapuneita vieraita he pitävät jumalattarensa Ishtarin lähettiläinä, kunnes pelottava ylipappi kääntää kansalaiset muukalaisia vastaan. Muukalaisten vierailu johtaa pian koko maanalaisen sivilisaation kriisiin.

Muinaisten kansojen ja historian kanssa elokuvantekijöillä on mennyt puurot ja vellit sekaisin. Ishtar ei ollut sumerilaisten jumalatar ja sumerilaisten rakennusten seinät on peitetty egyptiläisten jumalien kuvilla. Elokuva lienee suunnattu yleisölle, joka ei muutenkaan jaksa nillittää pienistä epäloogisuuksista ja epätarkkuuksista - niitä nimittäin riittää. Eikä faktojen tarkistaminen tai realistisuus koskaan ole ollut mitenkään merkittävässä roolissa näissä liukuhihnatuotannoissa.

Ihmisten käyttäytymismallit ällistyttävät tässä leffassa. Arkeologit lähtevät maanalaiseen kuiluun pelastamaan sinne pudonnutta ystäväänsä, joka kuitenkin on kuollut pitkän pudotuksen seurauksena. Kun kolme pelastajaa on päässyt pohjalle, viimeinen tulija aiheuttaa kivivyöryn ja hautautuu kivien alle. Ketään ei kiinnosta. Kukaan ei vaivaudu tarkistamaan kuoliko hän vai ei tai edes kauhistelemaan toverinsa kohtaloa. Yhtä kollegaa lähtee pelastamaan koko lössi, mutta toisen vammoja ei kukaan viitsi tarkistaa, vaikka hän makaa kivikasassa metrin päässä. Ilmeisesti eloonjäänyt kolmikko kantoi välittömästi kaunaa kivivyöryn aiheuttamisesta.

Kun trio lyötää sumerilaisen kaupungin, heidän luulisi saavan vähän lisäenergiaa. Kokonainen maanalainen sivilisaatio! Mikä uskomaton löytö! Tätä pitää päästä tutkimaan ja heti. Mutta ei - sen sijaan miehet pistävät maahan unille. Sumerilaisten albiinoihmisten joukossa on, tietysti, yksi "normaali" valkoihoinen nainen, johon yksi arkeologeista välittömästi rakastuu. Siis hei, sama ihonväri ja kaikki! Rakkautta ensisilmäyksellä! Leffan loppuratkaisua en ala edes kommentoimaan.

Kaikista epäloogisuuksista ja sekoiluista huolimatta leffa on tasaisen, jopa yllättävän, hyvin tehty ja sitä katselee oikein mielellään. Ja nuo sekoiluthan juuri ovat tämänkaltaisten elokuvien suola. Kätketyssä maailmassa niitä on juuri sopiva määrä. Myös juoni on sopivan omaperäinen, mutta markkinointi on vähintäänkin harhaanjohtavaa. Julisteessa "myyräihmiset" esitetään jonain alamaailman hirviöinä, jotka hyökkivät ihmisten kimppuun. Tosiasiassa noissa kyttyräselkäisissä olennoissa ei ole mitään pelättävää. Kyseessä ei muutenkaan ole mikään kauhuelokuva. Suominimi Kätketty maailma kuvaa elokuvaa paremmin kuin raflaava The Mole People. Hirviöiden rooli ei todellakaan ole niin iso kuin juliste ja nimi antaa ymmärtää.

Toisaalta juliste ja elokuvan nimi asettavat ennakko-odotuksia, jotka kumotaan mielenkiintoisella tavalla. Pelottavan näköiset monsterit ovatkin oikeasti hyväntahtoisia, kun taas myyräihmisiä orjuuttavat sumerilaiset ovat julmia ja sydämettömiä - hirviöitä.

Kaiken kaikkiaan Kätketty maailma on viihdyttävimpiä näkemiäni 50-luvun scifejä ja ehdottomasti aliarvostettu teos. Se erottuu joukosta tuhansien avaruus/alien-sci-fien seassa. Aukkojahan tässä elokuvassa on kuin Turhapuron verkkopaidassa, mutta elokuvan viihdearvo on niin hyvä että ketä kiinnostaa. Moni aukko on syntynyt elokuvantekijöiden naiivista asenteesta. Elokuva ei edes yritä selittää miten sumerilaiset ovat selvinneet maan alla tuhansia vuosia, mistä he saavat ruokaa, mistä happi tulee tai mistä valo tulee. "Nämä kalliot varmaan hohtavat jotenkin" ei ole mitenkään tyydyttävä selitys. Ja mistä helvetistä nuo myyräihmiset tulevat? Asuuko niitä joka puolella maan kuoren sisällä vai vain juuri tuolla? Täh? Kertokaa! Joka tapauksessa, pointti ei olekaan olla tieteellisesti tarkka tai edes realistinen, vaan mielikuvituksellinen. Ja siinä Kätketty maailma onnistuu.

Leffan käsikirjoituksen on kynäillyt unkarilainen László Görög, joka on kirjoittanut muutaman muunkin lupaavalta vaikuttavan B-luokan sci-fileffan 50-luvulla. En tiedä ovatko ne yhtä omaperäisiä kuin Kätketty maailma, mutta haluaisin ottaa asiasta tulevaisuudessa selvää.

Kätketty maailma (The Mole People, 1956)
Ohjaus: Virginl W. Vogel
77 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

Miljonäärinmetsästäjät

Kuinka miljönääri naidaan 

(How to Marry a Millionaire, 1953)

Pitkästä aikaa kulta-ajan Hollywood-hömppää. How to Marry a Millionaire löytyy omasta DVD-kokoelmasta, mutta en ollut katsonut leffaa monen moneen vuoteen. Osittain se johtuu siitä, ettei CinemaScope-tekniikkaa hyödyntävä laajakangasleffa näytä kummoiselta telkkarista katsottuna, varsinkaan kun ensimmäinen oma telkkarini oli suunnilleen ruokalautasen kokoinen.

En ole koskaan pitänyt Marilyn Monroesta. Tämä leffa löytyy kokoelmastani ihan toisen naisen takia - Lauren Bacallin. Bacall + Monroe + Betty Grable on vähintäänkin erikoinen yhdistelmä, mutta Bacallin onkin tarkoitus olla tässä se järkevä osapuoli. Kanssaeläjäni on juuri lukemassa Bacallin omaelämäkertaa Tällaista se oli (By Myself), joten leffan katsominen tuntui ajankohtaiselta - ja tämä on valitettavasti ainoa Bacall-leffa jonka omistan.

Kolme mallina työskentelevää ystävystä muuttaa hulppeaan huoneistoon New Yorkin keskustaan, elämään yli varojensa ja etsimään unelmiensa rikasta prinssiä. Tavoitteena on päästä vihille miljonäärin kanssa. Kolmikko alkaa arvioida ympärillä pyöriviä kaksilahkeisia pelkän varallisuuden perusteella. Fiksu Schatze (Bacall) nappaa iäkkään teksasilaisen lesken, likinäköinen Pola (Monroe) yksisilmäisen öljymiljönäärin ja bimbo Loco (Grable) tylsääkin tylsemmän ukkomiehen. Schatzen mies näyttää lupaavalta, mutta karkaa takaisin Teksasiin. Pola kieltäytyy käyttämästä lasejaan julkisilla paikoilla ja eksyy väärään lentokoneeseen matkallaan Atlantic Cityyn tapaamaan tulevia appivanhempiaan. Loco lähtee ukkomiehen kanssa katastrofaaliselle lomalle hiihtomökille Maineen.

Lopulta kaikki menee tietysti ennalta-arvattavasti: etsiessään miljonäärejään kukin naisista kohtaa todellisen rakkauden köyhän miehen muodossa. Schatzea piirittää sinnikäs Tom Brookman, Pola kohtaa väärässä lentokoneessa heidän asuntonsa todellisen omistajan, veropakolaisen nimeltä Freddie Denmark ja Polan loma Mainessa muuttuu paremmaksi tämän kohdattua pennittömän metsänvartijan.

Hömppäinen ja höttöinen filkka on ihan ok tapa kuluttaa puolitoista tuntia, mutta mistään omaperäisestä tai erityisen hienosta elokuvasta ei ole kyse. How to Marry a Millionaire on kuitenkin jäänyt elokuvahistoriaan: se on kaikkien aikojen ensimmäinen CinemaScope-tekniikalla kuvattu elokuva. Välillä elokuva tuntuukin kovasti uuden teknikaan esittelyvideolta, kuten kaikki lajinsa ensimmäiset yleensä tuntuvat. Lähikuvia ei ole oikeastaan lainkaan ja paljon aikaa on tuhlattu alun valtaviin orkesteriesityksiin ja ikonisiin kuviin New Yorkin maisemista.

Useamman vuoden tauon jälkeen leffa tuntuu kuitenkin huomattavasti paremmalta kuin muistelin. Ehkä se johtuu osaksi siitä, että CinemaScope-tekniikka pääsee paremmin oikeuksiinsa videotykillä seinälle heijastettuna. Eniten tässä elokuvassa hiertää yliarvostettu Marilyn Monroe. Elokuvan selkeästi heikoimman lenkin varaan on laskettu koko elokuvan nykyinen markkinointi. Marilyn pääsee kotelon takakanteen ja DVD-valikkoonkin oikein kaksin kappalein samalla kun tuplasti paremmat roolisuoritukset tehneitä kolmikon osapuolia ei näy kuin kannen julisteessa. Juuri tämä hehkutus on yksi niitä syitä miksen Monroesta pidä. Jo pelkkä naisen läsnäolo tuntuu jättävän lahjakkaammat ja karismaattisemmat näyttelijät varjoonsa. Eikä Monroe todellakaan ole näyttelijänä kummoinen.

Jos pidät vanhasta Hollywood-meiningistä ja haluat katkaista aivotoimintasi täysin yhdeksi ja puoleksi tunniksi, How to Marry a Millionaire toimii tarkoitukseen loistavasti.

Kuinka miljönääri naidaani (How to Marry a Millionaire, 1953)
Ohjaus: Jean Negulesco
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

¡Beberemos!

Vihdoinkin! Kaikkien aikojen viimeinen kolmen Santo-elokuvan paketti tulee tässä! Ja tämä postaus on muutenkin special: juomapeli! Pitkästä aikaa! Jostain syystä blogin tähän mennessä ainoaksi juomapeli-postaukseksi on jäänyt Teenage Mutant Ninja Turtles (jonka olen kaikesta päätellen myös kirjoittanut tuhdissa humalassa) vuodelta 2010. Huutava vääryys korjataan tässä ja nyt.

Säännöt ovat tuttuun tapaan vähän vaihtelevia, mutta muutamista kohdista ei neuvotella. Aina, kun alku- tai loppukreduissa mainitaan Jorge tai Jesus, pitää juoda. Jorge siksi, että kokemuksen mukaan joka toisen häiskän nimi on Jorge ja Jesus siksi että no, hei, JESUS. Tämä pätee myös siihen, jos henkilöhahmon nimi on Jorge/Jesus. Silloin pitää ottaa hörppy aina kun joku sanoo vaikka "Jorge, vamos." Niin joo, ja silloin myös, kun joku sanoo ihan vaan "vamos". Hörppy silloin, kun muovilepakot lentelevät. Hörppy aina, kun vampyyri paljastaa hampaansa (toisen leffan kohdalla tulee hauskaa). Hörppy aina kun Santo heittäytyy koko painollaan vastustajan päälle (suicide dive) tai tekee camel clutch (la de a caballo) -liikkeen, jossa istuu vastustajan selän päällä ja pitää tätä kiinni leuasta. Aina pitää juoda kun tulee laulu- tai tanssinumero. Ja aina kun painimatsi alkaa ja loppuu. Ja aina kun Santon tyhmä sidekick tekee tai sanoo jotain tyhmää.

Vaikka tämä onkin viimeinen kolmen leffan paketti, vielä yksi Santo-postaus on tulossa. Silloin katsotaan viimeinen leffa ja poristaan vähän Santosta itsestään. Mikä tämä painija oli miehiään? Huomatkaa muuten, että kakkosleffassa Santolla on vain pieni cameo-rooli. Show'n varastaa hopeanaamion poika, El Hijo del Santo.

Kippis!


49. Santo vs. the TV Killer (Santo contra el asesinos de la TV, 1981)
Santo siirtyy kerralla nykyaikaan. 80-luku ja TV-murhaaja!

Magnus-niminen pahis ilmaantuu Meksikon TV-ruuduille kesken rutiinilähetyksen. Mies on kaapannut kaikki maan TV-signaalit ja hänen pärstänsä näkyy nyt joka kanavalta. Hän ilmoittaa kidnapanneensa kauniin näyttelijättären ja näyttääkin itse kidnappauksen ruudussa. Samalla hän ilmoittaa ryöstävänsä jalokiviliikkeen seuraavalla viikolla, hän ilmoittaa jopa tietyn viikonpäivän. Rikos tulee olemaan täydellinen ja se tullaan televisioimaan suorana lähetyksenä.

Luonnollisesti Santo pestataan ottamaan selvää TV-rikollisen aikeista ja pelastamaan näyttelijätär tämän kynsistä. Asia kiinnostaa myös mediaa. Sunin kaunis naistoimittaja Diana Diaz lähtee penkomaan juttua ja saa peräänsä toimittajakollega Gerardon, joka on myös cabaret-laulaja (kuinkas sattuikaan!). Poliisi on uudenlaisen pahiksen edessä täysin voimaton. Kun mies ilmoittaa televisiossa kidnappaavansa seuraavaksi cabaretin kauniin laulajattaren, Santo palkataan naisen suojelijaksi. Voiko edes hopeanaamioinen painijamme estää naista joutumasta rikollisten käsiin?

Ensinnäkin. Tämän täytyy olla laiskin Santo-leffa heti sen pressuhirviö-elokuvan jälkeen. Kun Magnus ilmoittaa jalokiviliikkeen ryöstön olevan täydellinen rikos, oletin, tyhmä kun olen, että Magnus olisi keksinyt jonkin ovelan tavan murtautua liikkeen holviin kenenkään huomaamatta. Että Magnus on oikeasti joku rikollisnero. No ei todellakaan. On äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi poliisi on tämän amatöörin edessä polvillaan. Nerokas, täydellinen jalokiviliikkeen ryöstö menee näin: kaksi Magnusin kätyriä (ei siis edes mies itse) ajaa tavallisella autonromulla liikkeen eteen. He menevät sisään aseet ojossa, ilman valepukuja tai muutakaan yritystä peitellä identiteettiään. "Rahat tänne," toinen miehistä sanoo tyynesti osoittaen myyjiä aseella. Myyjä avaa holvin ja miehet lähtevät rahat kourassa autolle ja kaasuttavat tiehensä. Eivätkä muuten lähde edes pakoon mitenkään nopeasti, vaan tavallista sunnuntaiajelu-vauhtia. Ryöstö näytetään telkkarissa ja Magnus kihertää: "Poliisi ei voi mitenkään estää meitä." Mitä vittua, MIKSEI?

Rikoksista siis vain puhutaan kuin ne olisivat täydellisiä, rikollisneron suunnittelemia alansa mestariteoksia. Se mitä todellisuudessa tapahtuu on ihan eri juttu. Sitä paitsi, poliisit kertoivat vartioivansa jalokiviliikkeitä, koska Magnus ilmoitti ryöväävänsä jonkun niistä. Ja koko operaatio toteutettiin keskellä kirkasta päivää. Ei, Magnus ei ole mikään nero, mutta jos kaupungin poliisivoimat ovat tätä luokkaa, ei "täydellisen rikoksen" tekeminen liene vaikeaa.

Tämä mies laulaa paljon.

Onneksi tällainen perseily kuitenkin lisää leffan viihdearvoa. Olisin kuitenkin mieluummin nähnyt millaisia oikeasti täydellisiä rikoksia meksikolaiset olisivat voineet keksiä. Tässä olisi ollut mahdollisuus tehdä jotain omaperäistä ja täysin epärealistista. Yhtenä elokuvan kirjoittajista on häärinyt jälleen Carlos Suarez, Santon tosielämän managerimies, joka myös näyttelee Santon tyhmää sidekickia, taas. Tämä mies ei vain suostu pysymään pois ruudusta, vaikka Santon apurin toilailut ovat ärsyttävintä katsottavaa ikinä. Kai apurin tarkoitus on olla Santolle jotain sukua? En usko, että kaikkivoipa painija-supersankari muuten ottaisi noin munatonta luuseriapulaista. Paitsi pelkkä Carlitosin läsnäolo saa varmaan Santon rasvatut rintalihakset näyttämään tuplasti isommilta verratessa.

Santo vs the TV Killer on perinteiseen Santo-tyyliin tehty B-luokan perseily. Olisin kuitenkin kovasti toivonut niitä omaperäisiä rikoksia. Tai edes vähän omaperäisempiä. Musiikkinumeroita nähdään paljon, sillä ilmeisesti itseään näyttelevä Gerardo Reyes laulaa luikauttaa välillä cabaretin puolella. Mies sombrerossa laulamassa tequilan juomisesta - tätä meksikolaisemmaksi ei pääse!

Ai niin, melkein unohdin kertoa suosikkikohtauksestani! Santo on suojelemassa kidnappausuhkauksen saanutta laulajatarta. Yhtäkkiä asuntoon aletaan ampua ihan helvetisti, luodit sinkoilevat ilmassa. Kaikki (paitsi Santo) menevät ihan paniikkiin - noin sekunniksi. Heti kun ampuminen loppuu, kaikki on kuin ennenkin. "Saanhan mennä cabaretiin laulamaan tiistaina, juuri sinä päivänä, kun Magnus on uhannut kidnapata minut?" laulajatar lirkuttaa jo parin sekunnin kuluttua siitä, kun luodit viuhuivat hänen päänsä yli.

Aloin muuten melkein itkemään, kun ekan kerran näin tuon leffajulisteen. Mitä helvettiä, miten mikään tuossa liittyy juoneen mitenkään?

Santo vs the TV Killer (Santo contra el asesino de la TV, 1981)
Ohjaus: Rafael Pérez Grovas
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.4/10


Humalatila ensimmäisen leffan jälkeen on aika miedolla tasolla. Välillä oli pitkiä aikoja, kun oikein mitään merkittävää ei tapahtunut. Toisaalta taas paini- ja tappelukohtauksissa sai kitata koko ajan, koska lähes kaikkien Santon klassikkomuuvsien kohdalla pitää ottaa hörppy. Ja laulukohtauksia oli monta. Päätettiin ottaa huikka myös joka kerta kun Gerardo Reyes mainitsee biisissä sanan tequila. Tai on muuten vain stereotyyppinen meksikolainen sombreroineen. Tämän leffan special sääntö oli ottaa hörppy joka kerta kun ollaan luolassa. Santoissa ollaan nimittäin luolissa aika usein.


50. Chanoc and Son of Santo vs. the Killer Vampires (Chanoc y el Hijo del Santo contra los vampiros asesinos, 1981)
Elokuvan alussa nähdään mystinen rituaali luolassa. Santo seisoo vastatusten uskomattoman typerän näköisen

poikansa kanssa ja kysyy, haluaako tämä pukea ylleen suvun perinteisen hopeisen maskin ja jatkaa isänsä työtä rikollisten jahtaajana. "Juu," toteaa poika. "Tästä hommasta ei sitten ole paluuta," Santo varoittaa. "Juu," sanoo poika jälleen. PUM! Savupilvi peittää pojan ja pian hänellä on päällään isänsä hopeinen painipuku.

Tämä onkin sitten ainoa hetki, kun Santoa nähdään tässä leffassa. Vuoro siirtyy nyt Santon pojalle, Hijo del Santolle, joka on siis Santon poika ihan oikeassakin elämässä. Vähän muuten harmittaa, kun tsekkasin asian vasta nyt, mutta Santon poika on siis todellakin kuvausten aikaan 18-vuotias perheen kuopus, Jorge Guzmán Rodríguez. Uskomatonta, mutta totta, tässä onkin koko kolmen leffan batchin ainoa Jorge! Aina ennen Jorgeja on vilahtanut alkuteksteissä vähintään viisi, mutta nyt ei yhtään.

Elokuvan nimessä mainittu Chanoc on Son of Santon kaveri, jonka hän pelastaa hukkumiselta. Kuin sattuman kautta Chanocin mukana on tämän setä, joka on vähintäänkin yhtä tärähtänyt kuin Santon sidekick/manageri. Ja kuinka ollakaan, Carlos Suarez ei malttanut pysyä poissa tästäkään leffasta! Hän on nyt Son of Santon manageri ja kaveri sekä tietysti leffan kirjoittaja. Jipii.

Tämän elokuvan juoni sitten? Ei mitään hajua. Chanoc joutuu setänsä kanssa törmäyskurssille jalokivivarkaiden kanssa. Sitten etsitään sitä jengiä. Jossain vaiheessa, jostain syystä hengaillaan hautausmaalla Tijuanassa ja puhutaan vampyyreista. Jotka vilahtavat ruudussa vain pari kertaa eivätkä välttämättä liity koko juoneen. Jossain on salkullinen rahaa ja vampyyritkin ovat vain jengiläisiä valepuvussa. Saatat kysyä, entä ne tappajavampyyrit, jotka mainitaan leffan nimessä? Et ole tainnut tutustua Santoihin aiemmin, joten tervetuloa mukaan. Jälleen yksi uskomattoman harhaanjohtavasti nimetty leffa! No puolet sentään menee oikein. Juonesta ei siis tosiaan ole mitään kunnon hajua, koska mitään ei oikeastaan koskaan edes tapahdu. Jos et usko niin katso vaikka näitä superjännittäviä screencappeja.

Son of Santolla on hyvin erilainen tyyli kuin isäpapallaan. Poika viettää suurimman osan ajasta ilman maskia (!!), aurinkolaseilla varustettuna. Kun hätä tulee, hän vaihtaa nopeasti painikamppeisiin ja ryntää auttamaan. Chanoc, tämän setä tai edes tyhmä sidekick eivät tiedä, että aurinkolasipäinen, ilmeisesti nimetön mies on todellisuudessa Son of Santo, supersankari. Tyhmä sidekick on siis todella tyhmä, koska hän on myös Son of Santon valmentaja. Son of Santo ei myöskään juuri käytä perinteisiä lucha libre -tekniikoita, asustaan huolimatta. Sen sijaan Pojan omat muuvsit ovat enemmän karate/martial arts -tyylisiä.

Lyhyesti: vittu mitä paskaa. Mulla on ikävä Santoa.

Chanoc and Son of Santo vs the Killer Vampires (Chanoc y el Hijo del Santo contra los vampiros asesinos, 1981)
Ohjaus: Rafael Pérez Grovas
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 1.3/10


Toisen leffan special-juomapelisääntö oli ottaa hörppy aina kun joku sanoo Tijuana. Ai miksikö? Koska Tijuana on ihan tolkuton bailumesta - paitsi tässä leffassa. No, ainakin sidekick-mies ja Chanocin setä ryyppäävät koko ajan. Ai niin, toinen special-sääntö: hörppy kun jossain on nainen bikineissä. Vaikka minkäänsortin painiliikkeitä ei tässä leffassa nähty, humalatila nousi selvästi jo pelkästään näiden kahden säännön vuoksi. Loppua kohden jo mietin, että jos olisin Tijuana-säännön keksiessäni tiennyt kaupungin nimen mainittavan noin minuutin välein, olisin ehkä antanut koko jutun olla.

Son of Santo on nykyisin lähes viisikymppinen lucha libre -painija, joka on myös esiintynyt sarjassa omia elokuvia. Ja arvatkaapa mitä? Santojen saaga jatkuu, kun El Nieto del Santo (Grandson of Santo) aloittaa treenaamisen tänä vuonna. En keksi tätä päästäni, niin herkullista kuin se onkin. El Nieto del Santon painidebyytti nähdään kuulemma jo ensi kuussa. Ja Pojanpoika on tietysti Son of Santon biologinen poika. Hurraa!


51. Santo in Fury of the Karate Experts (La furia de los karatecas, 1982)
Varoitan jo heti näin aluksi, että tämäkin kuuluu siihen uskomattoman harhaanjohtavasti nimettyjen Santo-

leffojen sarjaan. Ilmeisesti karate-ekspertiksi riitää se, että leffassa on aasialaisia ihmisiä. Ei siis kannata odottaa mitään martial arts -ilotulitusta.

Juoni on muutenkin ihan... out there. Santo on kutsuttu häihin ja hän saapuu paikalle laskuvarjohyppäämällä helikopterista yhdessä ärsyttävän, typerän sidekickinsa kanssa. Vähintäänkin show'n varastava sisääntulo! Naimisiin on menossa Jungle Girlinä tunnettu, susien kasvattama neito (wtf) ja kiinalainen prinssi (wtf x2). Neidon äiti on Kungyan-niminen nainen, joka hengailee mielellään pörröisissä valkoisissa bikineissä (kukapa ei?). Naisella on kaksoissisar, varsinainen pahan papitar Queria, joka on päättänyt estää avioliiton. Hänet tunnistaa muuten mustista bikineistä. Ja painovoimaa uhmaavista tisseistä.

Queria tekee saatanallisia rituaaleja pyhillä paikoilla ja lähettää Power Rangersilta näyttävän kätyrinsä Santon ja kumppanien kimppuun. Saatanalliset rituaalit ovat tässä tapauksessa ketkuttelutanssia ja hohtavan kivenmurikan hieromista. Queria taikoo Santon puolelleen ja yrittää saada tämän kidnappaamaan Viidakkotytön. Suunnitelma kuitenkin epäonnistuu, koska Queria käskee Santoa kidnappaamaan "vaalean tytön" ja samoilla huudeilla hengailee myös toinen blondi. Santo tuo siis paikalle väärän naisen. Lopulta Queria kidnappaa kiinalaisen prinssin ja korvaa tämän kopiolla. Kopioprinssin on tarkoitus taluttaa Viidakkotyttö Querian luo tapettavaksi. Ehtiikö Santo hätiin pelastamaan päivän?

Ohjaajan paikalla istuu tällä kertaa vanha tuttu Alfredo B. Crevenna, jonka tunnetuin aiempi Santo-ohjaus on La invasion de los marcianos vuodelta 1967. Tämä on ehdottomasti kolmikon omituisin tekele. Mikään ei oikein liity mihinkään, vaan elokuva on enemmänkin sekalainen kokoelma satunnaisia tapahtumia. Kaikista paras on selitys siitä, miksi Queriasta tuli niin paha. Hän oli metsässä yhdessä Kungyanin kanssa kun Viidakkotyttö löytyi susien keskeltä. Kungyanin puoliso kertoo Santolle tämän tarinan. Ilmeisesti Queria vain käänsi selkänsä muille ja hänestä tuli Saatanan kätyri. Ei mitään selityksiä, ei mitään logiikkaa. Lapsi löytyi metsästä ja Queria päätti että nyt riitti, lähden paholaiselle hommiin. Tapahtumalla on vähintäänkin hämmentävä syy-seuraus-suhde.

Kaikesta omituisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri sen takia Karate Experts on kolmikon viihdyttävin elokuva - minun mielestäni, ei juomapelin toisen osallistujan mielestä. Ilmeisesti naiset bikineissä ei vaan kelpaa. No joo, olisihan niitä Querian satanistitanssinumeroita voinut olla muutama vähemmän, mutta kaiken kaikkiaan Karate Experts on perseilyineen ihan uudella tasolla aiempiin verrattuna. Lavasteet on luultavasti tehty paperimassasta ja puvutkin ovat aika... luovia. Esimerkiksi kun Queria herättää henkiin hirviömiehen, jonka pitää napata Santo. Ehkä multa nyt meni jotain ohi, mutta en ymmärrä mitä pelottavaa on miehessä, jonka keho on kauttaaltaan naurettavan pienten karvatuppojen peitossa?

Ah, karvatuppomies. Olin jo melkein unohtanut karvatuppomiehen.

Ai niin, special-juomapelisääntö tähän leffaan: apinat. Tässä leffassa on aivan helvetisti apinoita. Mikä on niiden osuus juonesta? Ei mikään! Ne vain istuskelevat puussa, kiipeilevät ja toljottavat. Tässä leffassa on niin paljon pieniä mahtavia juttuja, että en edes muista kaikkea. Toivottavasti nämä ekstra-screencapit kertovat jotain. Humalatila muuten suorastaan räjähti tämän leffan aikana, sillä lähes joka kuvassa on joku bikineissä ja Queria tanssii koko ajan.

Nämä on ne sudet, jotka kasvattivat Viidakkotytön.

Santo in the Fury of the Karate Experts (La furia de los karatecas, 1982)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10


Jäähyväiset lähestyvät. Seuraavassa ja viimeisessä Santo-postauksessa katsotaan sarjan viimeinen elokuva ja listataan projektin parhaat ja pahimmat teokset.

Sodankylän elokuvajuhlat 2013

Sodankylän elokuvajuhlat eli Midnight Sun Film Festival oli ja meni jo aikaa sitten, mutta sain tämän postauksen aikaiseksi vasta nyt. Omalta osalta Sodis jäi tänä vuonna parin päivän mittaiseksi pikafestariksi, sillä jo perjantaina matka jatkui kohti Inaria ja sitä kautta Pohjois-Norjaa. Leffafestarit toimivat siis alkusysäyksenä lähes kahden viikon mittaiselle Pohjoisen turneelle.

Keskiviikkona ja torstaina festarointi olikin oikein mukava startti lomalle. Sodankylässä oli vielä verrattain rauhallista eikä mihinkään ollut kiire. Leffoja tuli katsottua laiskasti mykkäelokuvanäytös + kolme.

Keskiviikko 12.6.

Mykkäelokuvanäytöksiä nähtiin tämän vuoden festareilla peräti neljä kappaletta. Keskiviikkona ja torstaina nähtiin lyhärisikermiä ja viikonloppuna pitempiä pläjäyksiä. Keskiviikko starttasi hienosti klassisella komediaputkella, kun Cleaning Women säesti Chaplinia, Laurel & Hardya ja Buster Keatonia. Kimaran aloituspätkä, Chaplinin Valkokankaan takana (Behind the Screen, 1916), oli kolmikosta ainoa, joka ei ollut aiemmin tuttu. Cleaning Womenin säksättävä säestys sopi erityisesti tähän ensimmäiseen, vauhdikkaaseen ja lähes hyperaktiiviseen farssiin. Aivan loistava, ainutlaatuinen yhdistelmä! Laurel & Hardy -kaksikolta nähtiin loistava Leo McCarey-ohjaus Oi, ihana vapaus (Liberty, 1929), jonka akrofobiseen loppuhuipennukseen säestys toi erityistä jännitystä. Myös Keatonin moneen kertaan nähtyyn Viikko rakennusmiehenä (One Week, 1920) säestys toi paljon uutta.

Mykkäelokuvanäytöksessä oli mukana myös huomattavan paljon lapsia, mikä oli mielestäni ihan mielettömän hienoa. Kasvoin itsekin mykkäelokuvien parissa, mistä on kiittäminen vanhoja komedioita rakastavaa isääni. Ehkä ainakin joku noista vesseleistä vielä pimahtaa elokuviin samalla tavalla lapsuuden kokemustensa ansiosta.

Minun viestini Cleaning Womenille on tämä: jos tekemisen puute joskus yllättää, tehkää ihmeessä uusia soundtrackeja vanhoille mykkälyhäreille. Varsinkin Chaplinin vanhimpien lyhärien uudet julkaisut on pilattu täysin surkealla arkistomusiikilla ja asia kaipaisi pikaista korjausta.

Sodankylä jäi meidän reissullamme historiaan myös koko reissun kylmimpänä paikkana. Yöt olivat suorastaan armottomia! Toisaalta, kun matka perjantaina jatkui, oli lähes helle. Ehdin kuitenkin jo hetken hytistä kylmissäni, kun lähdin katsomaan Anssi Mänttärin uutukaista, Romanssia, isoon telttaan keskiviikkoyönä.


Romanssi (2013)
Mänttärin elokuvan maailman ensi-ilta ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Leffan aluksi ohjaaja itse kertoi tehneensä elokuvaansa pieniä muutoksia vielä edellisenä iltana, eikä ensi-iltakopiota oltu ehditty tarkistaa lainkaan. Kiire kostautui, kun digikopio sakkasi kesken leffan ja kuvat alkoivat vilistä kankaalla ihan tolkuttomassa järjestyksessä. Rauhallisesti tilanteen hanskannut Mänttäri viihdytti yleisöä sillä aikaa, kun paikalle haettiin uusi, vanhempaa mallia oleva, tarkistettu digikopio.

Huvittavaa oli myös se, että valitsin näytöksen osittain leffan pituuden mukaan. Kanssamatkustaja lähti katsomaan parituntista Invasion of Body Snatchersia, jota itsekin harkitsin. Totesin kuitenkin parin huonosti nukutun yön jälkeen todennäköisemmin simahtavani pitempään elokuvaan Lapinsuun mukavissa tuoleissa kuin lyhyempään näytökseen teltassa. Kaiken sekoilun jälkeen Romanssi kuitenkin kesti lähes yhtä kauan kuin toinen näytös.

Itse elokuvassa nainen kohtaa eräänä päivänä kadulla miehen, joka väittää heidän tuntevan toisensa vuosien takaa. Nainen ei kuitenkaan muista miestä lainkaan. Lopulta uteliaisuus vie voiton ja nainen suostuu treffeille, vaikkei vielä muista edes vanhan tuttavuutensa nimeä. Asetelma on mieltä kihelmöivä, kun nainen yrittää muistella vanhoja treffikavereitaan, yhden illan juttujaan ja tutustua mieheen, jota ei muista.

Sivuosassa elokuvassa on persoonallinen Bar Mendocino, naisen ja tämän ystävien kantabaari, jossa jaetaan tuoreimmat juorut ja uutiset ja hyppyytetään mieskokelaita. Hämärän baarin uumenissa soi usein live-musiikki.

Mänttärin Romanssissa on jotain viehättävää ja jotain luotaantyöntävää. Aluksi juonessa ja romanssin mystissä käänteissä haluaa olla mukana, mutta loppua kohden sulhoehdokkaan identiteetin arvuuttelu ja noin miljoonan menneen deitin muistelot alkavat puuduttaa ja junnata paikallaan. Eloa elokuvaan tuo omanlaisensa kotikutoisuus, joka varmasti viehättää toisia ja ärsyttää toisia. Vaikka leffan kesto on typistetty 84 minuuttiin, ei asiaa riitä edes niin pitkäksi aikaa. Romanssi toimisikin epäilemättä paremmin lyhytelokuvana tai ainakin enintään tunnin pituisena pätkänä.

Suurimman pettymyksen tuottaa kuitenkin elokuvan loppu. Se aiheuttaa ensin pettymyksen sekä päähenkilölle että katsojalle ja nostaa heti, ilman mitään harkinta-aikaa, toiveet taas ylös, vain päättyäkseen ja jättääkseen langanpäät sitomatta. Jotain jää kesken, eikä mitenkään sillä tavalla, mikä olisi saanut minut jatkamaan elokuvaa mielessäni. Se vain päättyy, töksähtää ja siinä se on.

Romanssi (2013)
Ohjaus: Anssi Mänttäri
84 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10

Torstai 13.6.

Torstain sää ei erityisemmin hellinyt festarikävijöitä. Mikähän kesäyön taika siinä on, että Sodis on yleensä aina enemmänkin Midnight Rain Film Festival? Kanssamatkustaja oli reipas ja lähti heti aamutuimaan katsomaan Puhdistusta, kun taas minä, kyseisen leffan jo nähneenä, valahdin takaisin unten maille. Onnistuin vääntäytymään ylös, onneksi, juuri sopivasti ennen seuraavaa leffaa.


Katalin Varga (2009)
Jo toinen näytös, jossa asiat eivät sujuneet ihan pohjapiirroksen mukaisesti. Ohjaaja Strickland kävi

esittelemässä elokuvansa lyhyesti ja filmi napsahti pyörimään. Kuvittele yllätykseni, kun ruudulle läjähtikin unkarinkielinen elokuva saksalaisella tekstityksellä! Mietin, että näinpä ei ole koskaan käynyt. Onkohan tämä moka, vai onko Sodiksesta tullut yhden välivuoden jälkeen lievästi sanottuna kansainvälisempi festari?

Hetken kuluttua filmi keskeytettiin ja paikalle toimitettiin digitaalinen versio (tässä tapauksessa siis ihan DVD) enkkuteksteillä. Voin vain kuvitella miten komeaa katsottavaa tämä olisi ollut filmiltä, mutta ei auta kuin tyytyä.

Brittiläisen Peter Sticklandin esikoisohjaus on Romanian mystisessä Transylvaniassa kuvattu kostotarina. Katalin Varga-niminen nainen asuu pittoreskilla maaseudulla poikansa Orbánin ja miehensä Zsigmondin kanssa. Perhe-elämän realiteetit helähtävät säpäleiksi, kun mies saa tietää kauhistuttavan asian Katalinin menneisyydestä. Orbán ei olekaan Zsigmondin poika. Katalin pakenee kotikylästään yhdessä Orbánin kanssa hevosrattailla. Hänellä on mielessään selkeä agenda. Orbán on hänet vuosia sitten raiskanneen miehen poika. Katalin aikaa kostaa raiskaajalle ja tämän sivustakatsoja-ystävälle kohtelunsa ja perheensä rikkoutumisen.

Matkalla yksinäinen nainen ja poika herättävät monenlaista huomiota. Kun Katalin vihdoinkin pääsee kostonsa lopulliselle kynnykselle, hän saa huomata, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia kuin hän on mielessään kuvitellut.

Stricklandin elokuva on erittäin kaunis ja hennon huolellisesti tehty, esikoisohjaukseksi suorastaan loistava. Pääosaa näyttelevässä Hilda Péterissä (ensimmäisessä elokuvaroolissaan) on yhtaikaa sekä hurjuutta että herkkyyttä. Juuri Péterin valkokangaskarisma kannattelee lopulta koko elokuvaa. Kuvat ovat komeita ja elokuva luo katsojan eteen ihan omanlaisensa maailman. Turhia ei selitellä tai alleviivata, vaan tarina etenee omalla painollaan ja lopulta mieleen tuleviin kysymyksiin saadaan vastaus.

Jälleen loppu on elokuvan heikoin kohta. Yhtäkkiä kaikki soljuu eteenpäin ihan liian nopeaa, hätäisesti. Aika alkaa loppua kesken, nyt pitää päättää tarina. Liiallinen hoppuilu uhkaa pilata elokuvan muuten niin verkkaisen tahdin. Loppuratkaisu on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun elokuva on kokonaisuutena niin hieno. Sinänsä mitään mullistavan omaperäistä tarinassa ei ole - näitä raiskauskostojuttuja on nähty jo monenlaisia. Romanialaiset maisemat ja mystisen kaunis Hilda Péter antavat tarinalle juuri sitä lisämaustetta mitä se kovasti kaipaa.

Katalin Varga (2009)
Ohjaus: Peter Strickland
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.4/10


Dry Summer (Susuz yaz, 1964)
Yksi festarin tämänvuotisia erikoiskategorioita oli turkkilaiset helmet eli turkish delights. Dry Summer

esitettiin torstaina ei-niin-kuivassa pienessä teltassa (nurmikolle pystytetyssä majassa on aina kevyen trooppinen ilmasto). Turkkilainen elokuva ei ole minulle ennestään juurikaan tuttua, mitä nyt olen kuullut ja nähnyt kuvia hämmentävistä turkkilaisista versioista klassikkoleffoille.

Dry Summerin kävi esittelemässä turkkilaisen Festival on Wheels -elokuvafestarin sihteeri Ahmet Boyacioglu. Elokuvassa tupakanviljelijäveljekset Osman ja Hasan odottelevat kesää. Nuorempi Hasan on kovasti ihastunut Bahar-nimiseen tyttöön ja tunne on molemminpuolinen. Osmanilla on isoveljenä valtaa Hasanin ja maatilan yli. Ahne Osman haluaa katkaista vedenjakelun naapureille, koska veden lähde on hänen maallaan. Hasanin mielestä idea on huono, sillä se tekisi naapureista heidän vihamiehiään.

Osmanin painostuksesta Hasan menee pian naimisiin Baharin kanssa ja tuo veljeksille naisen taloon ylimääräiseksi työvoimaksi ja taloudenhoitajaksi. Kun Osman toteuttaa uhkauksensa ja tukkii vedenjakelun, naapurit raivostuvat. Heidän satonsa on täysin riippuvainen vedestä. Naapurien väliset torat yltyvät lopulta vaarallisiin mittoihin ja Osman tulee vahingossa ampuneeksi yhden maalleen tunkeutuneen miehen. Ovela isoveli taivuttelee Hassanin ottamaan syyt niskoilleen. "Sinä olet nuorempi ja sinut tuomittaisiin lyhyemmäksi aikaa", hän sanoo. Vastentahtoisesti Hasan myöntää syyllisyytensä ja hänet tuomitaan kahdeksan vuoden vankeuteen.

Osman jää kaksin ihanan Baharin kanssa, eikä edes yritä peitellä ihastustaan nuoreen naiseen. Naapurustossa liikkuvat huhut, että Osman on hoitanut Hasanin pois tieltään vain saadakseen tämän nuorikon itselleen. Huhut eskaloituvat, kun traaginen uutinen leviää: Hasan-niminen mies on saanut surmansa vankilassa.

En oikein tiedä miten alkaisin kuvailla tätä elokuvaa. Ensinnäkin, olen ihan helvetin onnellinen, että kävin katsomassa Dry Summerin. Sodis on tällaisten elokuvien katsomiseen juuri sopiva paikka ja 60-luvun turkkilainen klassikko yllätti minut täysin. Osman on aivan mieletön elokuvahahmo! Hänessä on sellaista zampanomaista (La Strada) äijämäisyyttä ja julmuutta, mutta myös jotain aivan käsittämättömän huvittavaa ja yllättävää. Miten voisin unohtaa kohtauksen, jossa Bahar ja Hasan eivät pääse häiden jälkeen lempimään kun Osman syöksyy ikkunasta vaatimaan, että Hasan siittää perheeseen pojan tässä ja heti. Sinnikäs Osman ei häviä ikkunasta, vaikka Hasan työntää eteen lipaston. Isoveikka puskee lipaston laatikon irti ja jatkaa huuteluaan. Vitsit mikä tyyppi! Ja mikä romanttinen aloitus yhteiselle elämälle!

Juuri Osman on se, joka tekee tästä elokuvasta niin hyvän. Mies tarjoilee yllätyksiä vähän väliä ja nauraa päälle räkäistä hohotustaan. Jälleen elokuvan loppu on sen heikoin kohta, mutta ei läheskään yhtä häiritsevästi huono kuin edellisissä elokuvissa. Aika vain loppuu jälleen hieman kesken ja asioita hoputetaan. Kuitenkin viimeiset kuvat palkkansa saavasta Osmanista ovat täyttä kultaa. Ihan mieletön leffa, jota suosittelen lämpimästi. Jos joskus saat mahdollisuuden tsekata tämän, älä ihmeessä jätä tilaisuutta käyttämättä.

Heikompi hermoisille on syytä mainita, että tämä elokuva ei koskaan saanut merkintää no animals were harmed... ja syystä. En tosin tiedä onko elokuvaa sensuroitu uudemmissa julkaisuissa tai mahdollisissa DVD-versioissa. Valitettavasti en löytänyt leffalle netin uumenista traileria.

Dry Summer (Susuz Yaz, 1964)
Ohjaus: Metin Erksan
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 8.5/10


Sodankylästä matka jatkui siis kohti pohjoista. Viime vuonna festarit jäivät täysin välistä, kun rahapula ja muu reissailu tulivat tielle. Kuitenkin tuntui kuin kotiin olisi tullut, kun tutut Sodankylän maisemat alkoivat auton ikkunasta näkyä. Jo Oulu (- Tornio) - Sodankylä -väli itsessäänkin on niin tuttu ja moneen kertaan nähty, että sekin tuntui omalla tavallaan kotoisalta. Mykkäelokuvanäytöksessä kyyneleet olivat lähellä, kun muistin taas miksi niin paljon Sodista rakastan. Mielettömät festarit, mieletön paikka, uskomattomia leffoja ja maailman mahtavin yleisö!

No touchy!

Aluksi ilmoitusluontoinen asia. Kesähelteillä blogin päivittäminen on muutenkin hidastunut, mutta tämän postauksen jälkeen How queer! jää täysin ansaitsemattomalle kesälomalle ainakin pariksi viikoksi. Tauon jälkeen on tulossa (todennäköisesti) pientä raporttia Sodankylän elokuvajuhlilta sekä Santo-projektin kauan odotettu viimeinen kolmen leffan setti.

Nyt jatkuu siis Disney Animated Classics. Tässäkään projektissa ei näköjään vältytä kummallisuuksilta. Usean netissä olevan listan (ja Wikipedian) mukaan Dinosaurus on Disney Animated Classics -sarjan 39. elokuva, mutta seuraavana vuorossa olevan Keisarin uusien kuvioiden 40. sija jäi mietityttämään. Kun tsekkasin oman DVD:ni päätynumeron, se kertoo Keisarin uusien kuvioiden olevan 39. elokuva. Sitten löysin vielä pari listaa netistä, joista Dinosaurus oli jätetty välistä. Päättäkää nyt, onko se klassikko vai ei?

Jostain hardcore-fanien foorumilta löysin sitten tiedon, että harvinaislaatuisesti Disney on lisännyt dinosaurusfilkan klassikkojen listaan vasta jälkikäteen, joskus vuosien 2008-2009 paikkeilla. Se selittää väärän numeron DVD:ssä. Mitä vittua Disney nyt ihan oikeasti? Dinosaurus ei edes millään mittakaavalla ansaitse statusta klassikkona. Muistaako joku tätä elokuvaa? Minulla ei ainakaan ollut mitään käsitystä ennen tätä projektia. Useimmista klassikoista on edes joskus kuullut. No jaa, ihmettelyn sijaan voimme nyt paneutua niihin syihin, miksi Dinosaurus ei kelpaa klassikkojen listalle.

Omana kompromissina päätin katsoa Dinosauruksen, mutta jätän sen tässä blogimerkinnässä vaille järjestysnumeroa. Siitäs sait. Muhahaha.


Dinosaurus (Dinosaur, 2000)
Vuonna 2000 julkaistu tietokoneanimoitu Dinosaurus oli yksi julkaisuvuotensa kalleimmista

elokuvaprojekteista. Itse asiassa elokuva yhdistelee tietokoneanimaatiota ja live action -kuvaa. Siinä missä taustat on kuvattu perinteiseen tyyliin on location, kaikki eläinhahmot on luotu tietokonetekniikalla. Onko kalliiksi tullu yhdistelmä oikeasti hyvä vai ylihintainen, nyt jo pahasti vanhentunut floppi?

Iguanodonin muna joutuu lemurien käsiin, kun carnosaurukset hyökkäävät. Kun munasta kuoriutuu pikkuruinen dinosaurusvauva, lemurit päättävät pitää sen ja nimeävä uuden tuttavuuden Aladariksi. Kaikki eivät tietenkään ole uudesta tulokkaasta mielissään: lemurien johtajauros haluaisi syöstä pedon kuolemaan, koska pienestä söpöstä sauruksesta kasvaa tulevaisuudessa lihansyöjä. Kuulostaako kaikki tämä tutulta? Eri lajiin kuuluva pentu eksyy omasta laumastaan toisen pariin ja uusi perhe kasvattaa eksyneen lampaan omaksi kuvakseen. Sitten pentu onkin hämmentynyt, kun kohtaa oman lajinsa edustajia. Erityisesti vastakkaisen sukupuolen edustajia. Tämähän on vähän kuin dinojen Tarzan!

Juoni ei tietenkään ole pelkästään tässä. Iguanodonit ottavat yhteen carnosaurusten kanssa, eikä luontokaan ole eläimille armollinen. Blaablaablaa. Siis anteeksi, mutta tämä elokuva nyt vain on ihan jumalattoman tylsä. Asiaa ei auta yhtään se, että dinosauruksista nyt vain on helvetin vaikea saada mitenkään miellyttävän näköisiä. Screencappien ottaminen tätä postausta varten oli melkoinen savotta, kun kaikki kuvat näyttävät ihan samalta: hiekkaa ja hiekanvärisiä dinoja. Piti ihan etsimällä etsiä jotain vaihtelua.

Juonikaan ei tosiaan ole mikään jännä. Ensinnäkin: ihan uskomaton kliseekokoelma? Teette elokuvan dinosauruksista ja silti saatte juonesta tehtyä tylsän ja mitäänsanomattoman, onneksi olkoon! Plussaa myös uskomattoman karismattomista ääninäyttelijöistä ja hahmoista. Yksikään hahmo ei saa minua kiinnostumaan siitä, mitä sille tapahtuu. "Oho, nyt tuo iso petosaurus tulee ja syö tuon söpön lemurin. No, ihan sama."

Mitenkäs se kallis animointi sitten? Jos ajatellaan, että Dinosaurus on tehty vuonna 2000 niin onhan se siihen nähden hyvä. Tietokoneanimaatio on kuitenkin sellainen laji, joka vanhenee nopeasti ja hyvin rumasti. Kun jossain Chaplinin 1920-luvun leffassa näkyy "erikoistehosteiden" käsityöläisyys, se on jotenkin nostalgisella tavalla hurmaavaa ja aikaansa kuuluvaa. Kun hieman kökömmin tehty tietokoneanimaatioleffa vanhenee, se alkaa näyttää kökösti retrolta tietokonepeliltä. Ja se ei ole kaunista se. Dinosaurus on kuitenkin kestänyt aikaa ihan hyvin, eikä animoinnin katsominen ole koko ajan tuskaa. Välillä vain. Enemmän ärsyttävät huonot ääninäyttelijät, joista ei saa oikein mitään irti. Äänet ovat hyvin geneerisiä, eivätkä tuo minkään hahmon persoonaa mitenkään esille.

Live action-taustojen ja tietokonehahmojen yhdistäminen tuntuu jotenkin kummalta. Itse asiassa taustat on saatu näyttämään jotenkin tosi "halvalta" ja köykäiseltä, yhdistelmä ei vain toimi. Värimaailmallakin on osansa asiassa, sillä silloinkin kun kaikki ei ole hiekanruskeaa, värit ovat jotenkin haaleat ja tylsät. Disneylla on pitkä historia live actionin ja animaation yhdistelemisestä, joten on vähän pettymys, miten huonolta tuo kombo tässä näyttää. Se saa myös hahmot näyttämään huonommalta kuin mitä normaalisti.

Summa summarum: ihan hirveää kuraa. Suosittelen varauksella perheen pienimille, jos en tykkäävät dinosauruksista. Jos eivät niin unohda koko juttu. Eri dinosauruslajien tuijottaminen on nimittäin luultavasti parasta mitä tästä leffasta saa irti. Jos odotat perinteistä klassikko-laatua, petyt ja pahasti.

Dinosaurus (Dinosaur, 2000)
Ohjaus: Eric Leighton & Ralph Zondag
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.0/10


39. Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove, 2000)
Keisarin uudet kuviot on vähintäänkin hieman poikkeuksellinen Disney-klassikko. Ohjaajan puikoissa hääri aiemmin Disneyn efektiosastolla tutuksi tullut Mark Dindal, jonka käden jälkeä voi ihailla mm. elokuvissa Aladdin (1992), Bernard ja Bianca Australiassa (1990) ja Pieni Merenneito (1989). Dindal on ollut myös mukana kirjoittamassa leffaa.

Keisarin uusien kuvioiden juoni on Disneyn mittakaavalla suorastaan absurdi. Jossain päin Etelä-Amerikkaa elelee itserakas ja hemmoteltu keisari Kuzco (äänenä David Spade), joka suunnittelee parhaillaan itselleen uutta palatsia, synttärilahjaksi itseltä itselleen. Palatsi aiotaan pykätä suoraa pienen maalaiskylän päälle. Kylässä asustaa hyväsydäminen laamapaimen Pacha (John Goodman) perheineen. Pacha vastustaa keisarin suunnitelmia, mutta ei voi mitään mahtavalle valtionpäämiehelle.

Samaan aikaan Kuzcon ilkeä velhoapuri Yzma (Eartha Kitt) suunnittelee vallankaappausta yhdessä rusina-aivoisen sidekickinsa Kronkin (Patrick Warburton) kanssa. Yzma aikoo myrkyttää Kuzcon, mutta hullusti käy: sopat menevät sekaisin ja Kuzco muuttuukin laamaksi! Pohjimmiltaan hyväsydäminen Kronk ei henno tappaa laama-Kuzcoa suunnitelmien mukaan, vaan Kuzco päätyykin Pachan huomaan. Epäsopusuhtaisen parin täytyy päästä takaisin palatsiin etsimään vastalääkettä ennen kuin Yzma ja Kronk pääsevät heidän jäljilleen.

Piirrostyyliltään Keisarin uudet kuviot edustaa sitä hieman kulmikasta tyyliä, josta on nähty viitteitä jo aimmissa Disneyn piirroselokuvissa. Tämä leffa vie kuitenkin tuon kulmikkuuden ihan uudelle tasolle ja tyyli jatkui yhtenäisenä vielä tästä eteenpäinkin, kun seuraavana vuonna teattereihin pamahti Atlantis - Kadonnut kaupunki kulmanaamaisen sankarinsa Milon kanssa. On varmasti ihmisiä, joita tämä tyyli ei lainkaan miellytä ja itsekin olen vähän siinä rajoilla. Kaikkeen tottuu.

Piirrostyyli eroaa siis aiemmasta, mutta niin eroaa moni muukin asia, mm. huumori, joka on suhteellisen nokkelaa (toisia varmasti ärsyttää), nopeatempoista ja kaikin puolin epädisneymäistä. Lauluja ei ole mukana käytännössä ollenkaan, ellei lasketa alun Theme Song Guyn vetäisemää tunnaribiisiä. Mitään aiempien Disney-leffojen musikaalinumeroita ei siis ole. Sitä myöten leffa onkin sitten himppaisen edeltäjiään lyhyempi.

Itse pidän tästä leffasta ihan suunnattomasti, varsinkin suomenkielisestä versiosta, joka on mielestäni alkuperäistä hauskempi dialoginsa puolesta. En jaksa edes laskea kuinka monesti olen nähnyt tämän leffan, vaikka ensimmäinen katselukerta ajoittui johonkin vuoden 2006 paikkeille. Mitään samanlaista syvällisyyttä ja taiteellisuutta kuin esim. Leijonakuninkaassa ja Kaunottaressa ja Hirviössä tässä ei ole, mutta toisaalta hyvä niin. Tämä leffa on rehellisesti 78 minuuttia pelkkää hupailua, pienellä mutta saarnaamattomalla opetuksella varustettuna. Kronk on hyvä koominen sidekick, Yzma on ihan kelpo pahis ja Pachakin toimii straight manina ihan hyvin. Itse laamakeisari taas menee kaikessa itsekkyydessään pitkästi absurdin puolelle ja juuri Kuzcon todellisuudesta vieraantuneet edesottamukset aiheuttavat parhaat naurut. Asetelmat on siis kohdallaan.

Voin kuvitella, että Keisarin uusia kuvioita on myös helppo vihata ja on varmasti ihmisiä joita se ärsyttää, mutta leffa kannattaa katsoa avoimin mielin. Jätä Dinosaurus välistä ja siirry suoraan tähän.

Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove, 2000)
Ohjaus: Mark Dindal
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10