Friends forever

Disney Animated Classics jatkuu kahdella lapsuusmuistolla.


23. Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1977)

Bernard ja Bianca julkaistiin samana vuonna kuin aiempi klassikko Nalle Puh. Ehkäpä tähän käytettiin sitten  enemmän aikaa kuin paloista koostettuun Puhiin? Itse muistan lapsuudesta Bernardin ja Biancan paremmin Disney -kirjana kuin animaationa. Ja varmaan vielä kirjaakin paremmin muistissa ovat elokuvaan pohjautuvat viewmaster-kiekot.

Hiirten kansainvälinen pelastuspartio kokoontuu New Yorkissa. Partio on saanut pullopostina kirjeen pieneltä Penny-tytöltä, joka pyytää apua. Kirjeessä ei kuitenkaan lue tytön sijaintia tai syytä avun tarpeelle, vaan kirje on osoitettu Morningsiden orpokodille. Tapausta lähtee tutkimaan pelastuspartion naisvahvistus Bianca ja tämän valitsema apulainen, talonmies Bernard. Jäljet johtavat Pirunpoukamaan (Devil's Bayou), jossa Madam Medusa pitää Pennyä vankinaan yhdessä apurinsa Nupin ja kahden lemmikkialligaattorinsa kanssa. Ilkeä pariskunta tarvitsee tyttöä, joka on tarpeeksi pieni mahtumaan merirosvojen aarrekätköön, luolaan syvälle maan sisälle. Luolasta Pennyn on tarkoitus löytää Paholaisen silmä, yksi maailman arvokkaimpia jalokiviä.

Bernard ja Bianca saapuvat Pirunpoukamaan pelastamaan Pennyä. Apua tulee tietysti muilta eläinkunnan asukeilta, kuten albatrossilta, sudenkorennolta ja paikallisilta hiiriltä.

No, odottelin, että Bernard ja Bianca olisi Puhia huolellisemmin tehty ja olin väärässä. Itse asiassa Bernard ja Bianca on yksi huolimattomimpia Disney-klassikoita tähän mennessä. Jotain vain puuttuu. Osaksi syy on äänimaailmassa, joka vaikuttaa usein keskeneräiseltä. Monen monessa eri kohtauksessa odotin joitain tiettyjä ääniä tietyissä kohdissa, mutta niitä ei koskaan tullut. Aivan kuin tekijätiimi olisi laiskotellut: "ei nyt jaksa tehdä näitä äänitehosteita, eiköhän katsojat tajua tilanteen ilmankin." Lisäksi visuaalinen ilme ei ole läheskään samalla vahvuustasolla kuin aiemmissa elokuvissa. Suokohtaukset ovat hienoja, mutta kaupunkiin sijoittuva alku näyttää samantasoiselta kuin lapsuuden lauantai-aamun piirretyt. Ei siis ihan elokuvatasoa.

Ihan suhteellisen jännittävä elokuva silti on. Se voi tosin osittain johtua siitä, että muistan miten jännittävä tämä tarina oli lapsena. Pääkalloja, synkkää suomaisemaa, merirosvojen aarre vedenalaisessa luolassa ja valtava kimalteleva timantti pääkallon silmäkuopassa... Muistan kun katselin niitä viewmaster-kiekkoja mummolassa (vieläköhän ne on tallessa?) ja kuvien synkkyys sai ihan sydämen tykyttämään. Itse elokuvaan ei kuitenkaan ole panostettu tarpeeksi, joten se jää kaikin puolin suhteellisen etäiseksi. Muutama naurut kirvoittava kohtaus löytyy, mutta muuten leffan voikin katsoa melkoisessa zombie-modessa.

Bernard ja Bianca saa myös palkinnon ehkäpä huonoimmasta Disney-pahiksesta. Madam Medusa on aivan helvetin tylsä, pintapuolinen ja särmätön. Mielipuolisessa naisessa on jotain lähinnä ällöttävää. Yleensä Disneyn klassikoiden pahishahmot ovat olleet erittäinkin onnistuneita (Pahatar Prinsessa Ruususessa, ilkeä äitipuoli Lumikissa...), joten sikälikin pettymys on suuri. Medusan rikoskumppani on myöskin mielenkiinnoton kaikessa vätystelyssään.

Laulut ovat tylsiä ja turhia, mutta musiikki toimii muuten kiitettävästi. Koko leffan hauskimmaksi yksittäiseksi hahmoksi jää mykkä sudenkorento Evinrude, joka avittaa omalta osaltaan hiirulaisia pelastusoperaatiossa. Ja onhan ne hillbilly-suohiiretkin ihan hauskoja. Silti kaikista hahmoista puuttuu se tietty elävöittämisen taso, joka tekee niistä persoonallisia. Plussaa nostalgiasta ja jännittävästä tarinasta, miinusta huonosta panostuksesta ja keskeneräisestä fiiliksestä.

Ai niin, Bernardin ja Biancan seikkailuihin palataan vielä myöhemminkin, sillä Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Nalle Puhin ohella ainoa klassikko, joka on saanut itsenäisen jatko-osan. Hiirisankarit nähdään seuraavan kerran sitten ysäreillä.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1977)
Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman & Art Stevens
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


24. Topi ja Tessu (The Fox and the Hound, 1981)

Topi ja Tessu tuli aikoinaan vuokrattua paikalliselta R-kioskilta. Tai lainattua kaverilta. En enää muista. Joka tapauksessa, on minulla siitä monenlaisia kauniita muistojakin. Olen koko ikäni pitänyt valtavasti koirista ja vanhemmillani onkin ollut aina ainakin yksi koira siitä lähtien kun olin 5-vuotias. Nyt heillä on pian 11 vuotta täyttävä sekarotuinen Tessu. Annoin elokuvan lahjaksi veljentytölleni tämän 5-vuotissyntymäpäivänä. Nyt veljeni perheellä on koira nimeltä Topi.

Elokuva kertoo kahdesta eläinystävyksestä, ajokoiranpennusta nimeltä Topi ja ketunpoikaisesta nimeltä Tessu. Tessu on jäänyt orvoksi ja ystävällinen Hilma-muori, ihminen siis, on alkanut pitää hänestä huolta. Lähellä asuu metsästäjä, joka hankkii Topin metsästyskoirakseen. Hänellä on jo yksi koira, Pösö, jonka on määrä opettaa Topista kunnon ajokoira. Eräänä päivänä Topi ja Tessu kuitenkin kohtaavat metsässä ja heistä tulee parhaat ystävykset. Pennut eivät vielä tiedä, että heidän tulisi olla toistensa pahimmat viholliset.

Talvisella, pitkällä metsästysretkellä Topi kuitenkin kasvaa täyteen kokoonsa ja siitä tulee Pösöäkin etevämpi metsäkoira. Palatessaan takaisin kotiin se joutuu Tessun kanssa vastatusten, mutta ystävyys ei ihan heti unohdu. Jahdin ohessa Pösö kuitenkin loukkaantuu ja Topin viha vanhaa ystäväänsä kohtaan herää. Hilma-muori taas on henkilökohtaisen menetyksen edessä, sillä aikuisesta ketusta ei ole lemmikiksi, varsinkaan kun metsästäjä asuu naapurissa.

En ollut nähnyt Topia ja Tessua moneen, moneen vuoteen ja nyt hieman yllätyin sen vakavuudesta ja dramaattisuudesta. Hassunhauskoja sivuhahmoja ja vitsejä on Disney -leffaksi aika vähän ja ne häviävät saman tien draaman sekaan. Eikä siinä mielestäni ole mitään vikaa. Mielestäni lapsille tehdään ihan liian vähän ns. vakavia elokuvia. Kaikkea mahdollisesti pelottavaa ja jännittävää pyritään kaihtamaan ja sen sijaan jätetään liikaa tilaa itseään toistavalla slapstick-hupailulle ja irtovitseille. Lapsena pidin oikeastaan juuri eniten ns. dramaattisista lastenelokuvista, kuten Topista ja Tessusta. Se jännitti, pelotti ja kosketti, sen sijaan että olisi vain saanut nauramaan pari kertaa.

Topi ja Tessu on myös selkeästi  huolellisemmin tehty kuin muutamat aiemmat Disney-leffat. Taustoissa on sitä maalauksellisuutta ja syvyyttä, joka on niin tärkeä osa klassikoiden visuaalista ilmettä. Äänissäkään ei ole samaa keskeneräisyyden tuntua kuin Bernardissa ja Biancassa. Elokuvien välillä vierähti neljä vuotta, joten ehkäpä ajankäytöllä oli osansa asiaan.

Mielestäni Topi ja Tessu on yksi aliarvostetuimpia Disney -klassikoita. 70-luku ja 80-luvun alkupuoli eivät olleet mitään Disney -elokuvien kulta-aikaa. Walt Disneyn kuoleman jälkeen alamäki oli ollut aika selkeä. Nalle Puh jäi oikeastaan ainoaksi todelliseksi 70-luvun menestykseksi ja 80-lukukin oli suvantoista aina vuoden 1989 jättimenestykseen, Pieneen merenneitoon asti. Tuolla suvantokaudella Topi ja Tessu erottuu edukseen joukosta. Suosittelen!

Tämän elokuvan juliste löytyy muuten omalta seinältäkin. Juliste on juuri sama kuin tuossa ylhäällä olevassa kuvassa, mutta suomenkielinen.

Topi ja Tessu (The Fox and the Hound, 1981)
Ohjaus: Ted Berman, Richard Rich & Art Stevens
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10


Projekti lähestyy puolta väliä. Seuraavalla keralla nähdään miltä näyttää yksi parjatuimmista Disney -klassikoista Hiidenpata ja Disneyn hiiriversio sankarietsivä Sherlock Holmesista.

VHS-ilta II

Taas on aika pyöritellä vanhoja nauhoja. Kirppareilta on löytynyt taas muutama uutuus sitten viime VHS-illan. Tykkiin saatiin vaihdettua lamppu vasta  tällä viikolla, joten nämä leffat katsottiin edelleen surkean pienestä telkkarista. Jaksettiin sentään tällä kertaa roudata paremmat kaiuttimet vahvistimineen töllön viereen.

Pidemmittä puheitta, leffojen kimppuun. Opimme ehkä jotain viime kerrasta, joten nyt leffoissa on parempi progressio, joka myötäilee katsojien mahdollista humalatilaa ja yleistä vireyttä: ensin jotain ns. vakavaa, sitten hieman hömpämpää ja sitten vielä hömpämpää.


Lain ulkopuolella (1987)

Speksit: 1e hintainen vanha vuokrakasetti isossa kotelossa. Ostettu syksyllä Oulun Alppis-storesta. Toimi niin hyvin, että ihan unohti katsovansa VHS:ää. Ellei suhinaa oteta huomioon.

Itselle tuntemattomia suomalaisia leffoja näkee kirpparilla suhteellisen harvoin. Useimmiten VHS-formaatissa kiertävät ysärihitit, kuten Häjyt ja Pitkä kuuma kesä. Myös Levottomat löytyy melko usein. Lain ulkopuolella on Ville Mäkelän viimeiseksi jäänyt täyspitkän elokuvan ohjaus.

Sakari ja Saara Nevanen asuvat Helsingissä. Sakari työskentelee opettajana, Saara vaateliikkeessä. Saaran asiakkaana käy joka päivä mies nimeltä Antti Kaironen, joka yrittää epämiellyttävästi lähennellä myyjätärtä. Eräänä iltana, kun Saara on tulossa töistä kotiin, Kaironen yllättää tämän, pahoinpitelee ja raiskaa. Tapahtuman seurauksena alkaa pitkä, uuvuttava prosessi, jossa Sakari, Saara ja Saaran veli Jari yrittävät saada oikeutta. Viranomaiset eivät ota raiskausta kovinkaan tosissaan ja todisteiden puutteessa Kaironen jää ilman syytettä. Kairosen vaimo todistaa oikeudessa valheellisesti olleensa tapahtumailtana miehensä seurassa kotona. Saaran tuskalle ei löydy ymmärtäjiä.

Erityisesti Jari on oikeuden päätöksestä nyreissään. Uhoileva mies saa pian maltillisemman Sakarinkin puolelleen ja yhdessä miehet päättävät hakea kaipaamaansa oikeutta omin käsin. He murtautuvat Kairosten asuntoon haulikoiden kanssa ja kovistelevat miestä, mutta poliisien saapuessa paikalle he panikoivat ja aluksi suhteellisen harmiton tilanne muuttuu lopulta piiritystilanteeksi ja panttivankidraamaksi traagisin lopputuloksin.

Teemaltaan elokuva tuo mieleen toisen raiskaus-oikeuselokuvan kasareilta, Syytetty (The Accused, 1988), vaikka rikoksen ja oikeuden hakemisen lisäksi yhteistä ei juuri olekaan. Mäkelän elokuvassa nainen luhistuu raiskauksen jälkikäsittelyssä täysin, eikä hahmosta löydy samanlaista raivokasta poweria kuin Jodie Fosterista Syytetyssä. Päähenkilöksi nouseekin aviomies Sakari, joka tuntee syyllisyyttä vaimonsa kohtalosta ja sortuu siksi Jarin yllytyksestä itsekin rikokseen.

Elokuvan alkupuoli ennen panttivankidraamaa menee nopeaan tahtiin. Kerronnallisia yksityiskohtia ei juurikaan ole, eikä mihinkään pääse kunnolla kiinni kun asia ehtii jo vaihtua. Sitten kun vihdoinkin päästään tositoimiin, vauhti hidastuu yhtäkkiä olemattomiin. Elokuva jakautuu kahtia. Aluksi panttivankisekoilu ja piiritystilanne tuo juoneen lisää mielenkiintoa, mutta lopulta tilanne menee melkoiseksi pyörittelyksi. 84 minuutin kestostaan huolimatta elokuva tuntuu turhan pitkältä. Alkuun olisi pitänyt saada samaa yksityiskohtaisuutta ja syvyyttä kuin loppupuoleen.

Kaikista vioistaan huolimatta leffa on tasaisen laadukkaasti tehty, eikä kovin suurta teknistä valittamista löydy. Ellei lasketa sitä yhtä muuten hyvien kuvien sekaan eksynyttä erittäin sinistä sisäkuvaa, joka pistää väkisin silmään vaikka vain vilahtaakin ruudulla. Musiikkia leffasta ei juurikaan löydy, vaan suurin osa ajasta vietetään suomalaisittain tyypillisessä jurotushiljaisuudessa. Paitsi silloin kun päähenkilö päättää yhtäkkiä kajauttaa mozartit täysille, mikä taatusti herättää uneliaimmankin katsojan.

Perinteiseen tapaan lähes kaikki leffan näyttelijät ovat tuttuja jostain muustakin kotimaisesta elokuvasta tai TV-sarjasta. Tässä maassa kun ei liikaa noita näyttelijöitä ole. Pienen pienissä sivuosissakin vilahtelee niin tuttuja naamoja, että välillä huomio menee vain niiden bongaamiseen. Mm. Åke Lindman nähdään pikaisesti rehtorin roolissa. Käsikirjoituksesta tulee plussaa, sillä dialogi on yksi elokuvan parhaita juttuja. Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja hyvin tehty elokuva, jonka suurimmat puutteet tulevat rytmityksestä.

Ai niin, VHS-kassuista pitää tietysti aina katsoa myös alun mainokset. Tällä kasetilla olikin varmaan illan parhaat trailerit. Onko kukaan nähnyt elokuvaa nimeltä Ameriikan raitti? Ainakin sen traileri oli nimittäin ihan hulvaton. Yritin etsiä sitä YouTubesta, mutta tuloksetta.

Lain ulkopuolella (1987)
Ohjaus: Ville Mäkelä
84 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10


Miksi juuri minä? (Why Me?, 1990)

Speksit: isokoteloinen vanha vuokrakasetti, hintaa 1e. Ostettu viime syksynä Oulun Alppis-storesta. Toimi alun rosoisuuden jälkeen mallikkaasti. Kasetin takakannessa luki valmistusvuotena 1989, IMDb:ssä 1990, joten päätin mennä nettilähteen mukaan.

Jalokivivaras Gus Cardinal lupailee tyttöystävälleen Junelle lopettavansa hommat ja menevänsä oikeisiin töihin. Silti murtokeikat Junen isän Brunon kanssa kiinnostavat enemmän. Kun Gus vihdoin lupaa aikuisten oikeasti lopettaa, hän huomaakin, että hänen hallussaan on superarvokas (ja pyhä) jalokivi Bysantin tuli, jota tuntuvat jahtaavan kaikki poliiseista armenialaisiin terroristeihin. Oikeasti Bysantin tuli oli tarkoitus lahjoittaa takaisin kotimaahansa Turkkiin hienossa seremoniassa. Armenialaiset terroristit hyökkäsivät bileisiin huonoissa valeasuissa ja onnistuivat nappaamaan kiven. Terroristit puolestaan veivät jalokiven erään koruliikkeen kassakaappiin, josta Gus kävi sen saman tien nyysimässä. Mikä sattuma!

Gusin perässä ovat siis lopulta poliisit, armenialaiset, turkkilaiset, toiset rikolliset... Kyseessä on perinteinen väärinkäsityssekoilu, jossa kaveria yritetään huijata kaikin mahdollisin tavoin. Juoni on niin perussettiä, että hohhoijaa, mutta muutama ilahduttava asia nostaa leffan scorea kiitettävästi. Ensinnäkin, ihan mielettömät kasarimusiikit. Miksei tällaisia enää tehdä? Jokainen pienikin tapahtumaa vaatii taustalleen hillittömät syntikkatiluttelut. Toinen asia on huumori. No, ihan helvetin typeräähän se on, kuten näissä leffoissa usein. Laatu ei olekaan se pääpointti, vaan määrä. Joka ainoasta asiasta yritetään repiä jonkinlaista huumoria. Pointsit siis ihan älyttömän hyvästä yrityksestä. Osa irtovitseistä on niin päänräjäyttävän typeriä, että naurut irtoaa väkisinkin.

Pääosien esittäjien ja hahmojen välillä ei ole kunnollista dynamiikkaa, minkä vuoksi leffa vaikuttaa enemmän sketsikokoelmalta kuin juonelliselta elokuvalta. Paluu tulevaisuuteen -leffoista tuttu Christoper Lloyd menee tässä leffassa ihan hukkaan. Christopher Lambertin ja tyttöystävää näyttelevän Kim Greistin välillä ei ole juurikaan kipinää. Plussaa armenialaisesta naisterroristista, joka uhkaa räjäyttää oman perheensä jos ei saa jalokiveä. Aluksi ärsyttävä hahmo muodostui ihan hauskaksi, kun huomasin että kaikki muutkin hahmot ovat astetta keskivertoa tyhmempiä. Toinen plussa tulee tiukasta poliisisedästä ja tämän stereotyyppisen homohtavasta apulaisesta.

En ihmettele miksen ole koskaan kuullutkaan koko leffasta. Vuorokausi katsomisen jälkeen koko tekele on pyyhkiytynyt niin hyvin mielestä, että jouduin tukeutumaan useaan eri elokuvasivustoon saadakseni edes tämän jutun kirjoitettua.

Miksi juuri minä? (Why Me?, 1990)
Ohjaus: Gene Quintano
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.7/10


Mortal Kombat (1995)

Speksit: myyntivideo, hintaa 1e. Ostettu viime viikolla Oulun Paljekirppikseltä.

Okei, ensinnäkin, Mortal Kombat on hieman liian tunnettu elokuva VHS-iltaan. Emme kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta, joten pakkohan tämä oli katsoa. Ja hyvä niin.

Meillä on tällainen vekotin, jossa on sisäänrakennettuna muutamia Sega Megadrive/Genesis -pelejä ja sillä voi myös pelata niitä vanhoja kasettipelejäkin. Olemme siis metsästäneet vanhoja suosikkeja nettihuutokaupoista. Yksi viimekertaisista ostoksista oli Mortal Kombat II, joka meillä oli aikoinaan Amiga 500:lle. Meillä oli myös pelisarjan eka osa, mutta siitä minulla on vähemmän muistoja. Ainakin nuorempi kahdesta isoveljestäni tykkäsi pelata Mortal Kombatia melko paljon kavereiden kanssa ja muistan itsekin hakanneeni sitä pienenä. Se oli vain minulle hieman liian vaikea silloin. Elokuvalta oli sekalaiset odotukset, kun aiemmat kokemukset videopelielokuvista ovat mitä ovat.

Joukko taistelulajien eksperttejä on kutsuttu taistelemaan mystisessä turnauksessa, Mortal Kombatissa. Kutsun on saanut myös Liu Kang, joka on vasta menettänyt veljensä Chanin. Vasta matkalla turnaukseen Liu saa tietää kisan todellisen luonteen. Kyseessä on kuolevaisten taistelu alamaailman voimia vastaan. Turnaus käydään vain kerran sukupolvessa ja alamaailma on voittanut viimeiset yhdeksän turnausta. Jos kuolevaiset häviävät kymmenennen kerran, alamaailman keisari Shao Khan voi miehittää kuolevaisten maailman ja ottaa sen hallintaansa. Rayden, ukkosen jumala, on valinnut Liun, Hollywood tähti Johnny Cagen ja sotilas Sonya Bladen osallistumaan turnaukseen ja pelastamaan maailman.

Turnauksen isäntä on paha velho Shang Tsung, joka on surmannut Liun veljen. Taistossa on siis mukana myös henkilökohtaista vihanpitoa. Jokaisen taistelijan tulee kuitenkin oppia voittamaan pelkonsa, vihansa ja menneisyytensä voidakseen voittaa turnauksen.

Tuota noin, miten hitossa minulta on mennyt tämä leffa ihan ohi? Miksen ole nähnyt tätä koskaan aiemmin? Ihan uskomatonta tykitystä! Ja varmaan paras videopelileffa mitä olen nähnyt. Tässä on onnistuttu siinä, missä esim. Super Mario Bros ja Tekken ovat epäonnistuneet täysin. Mortal Kombatissa on sopivasti itse peliä ja siinä on jonkinlainen järkeenkäypä juoni, joka ei ajaudu liian kauas pelin tunnelmasta. Hahmot ovat suurimmaksi osaksi tunnistettavissa, musiikit ovat (melkein) parasta ikinä ja erikoistehosteet ovat vanhentuneet vuosien saatossa ilahduttavalle camp-tasolle.

Yksi suuri miinus kuitenkin on, mikä on todennäköisesti vituttanut kaikkia Mortal Kombatia joskus pelanneita ja leffan nähneitä. Leffasta puuttuu se, joka teki aikoinaan Mortal Kombatista niin hienon: järjetön väkivalta. Tappelukohtaukset ovat ihan ok, mutta ns. finishing movesit ovat suurimmaksi osaksi tosi kökköjä, eikä veri oikein lennä. Kun sanotaan Finish him, odotukset kohoavat. Ja sitten voittaja vain iskee häviäjää vähän rintaan ja tämä kaatuu. Vau. Leffasta oli tarkoitus muokata sopiva myös nuoremmalle yleisölle, mutta samalla siitä on viety pois jotain erittäin olennaista. Muistan millainen järkytys Mortal Kombatin finishing movesit aikoinaan olivat. Nyt se tuntuu vähän hölmöltä, mutta silloin en ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin raakaa.

Näyttelijäsuorituksilta ei kannata odottaa, no, oikeastaan juuri mitään. Elokuvan tyyliin nekin sopivat tosin hyvin. Robin Shouta on vaikea katsoa ajattelematta Nuijaa ninjaa (Beverly Hills Ninja, 1997), jonka näin monta kertaa pienenä. Christopher Lambert Raydenina on ihan wtf -osastoa. Tarkemmin ajateltuna ihan älytön näyttelijävalinta. Rayden puhuu useimmiten niin matalalla kuiskausäänellä, että aloimme jo leikitellä ajatuksella Raydenin ja Batmanin kahvipöytäkeskustelusta.

On vaikea sanoin kuvailla miten paljon pidin Mortal Kombatista. Se pitää nähdä itse. Mieluiten hyvässä seurassa ja avoimin mielin. Teemabiisikin on ihan helvetin kovaa kamaa. Tosikot eivät varmaan tykkää, mutta jos over-the-top -erikoistehosteet, mahtipontiset taistelukohtaukset ja ysäri perseilyviihde kiinnostaa niin suosittelen.

Yksityiskohdista voisi aina alkaa saivarrella, ja siitä miten ihan jokainen pikku juttu ei mukaile itse peliä. Mutta en jaksa. Ja miksen? No siksi, että olen niin iloinen että näinkin hyvä videopelileffa on joskus saatu aikaan. Lisäksi on naurettavaa vaatia kaikkien pienien yksityiskohtien noudattamista. Se on leffaa tehdessä usein täysin mahdotonta. Mortal Kombat on tarpeeksi uskollinen pelille, se on äärimmäisen viihdyttävä, taistelukohtaukset ovat suht hienoja, musiikki jytää ihan helvetin kovaa ja useammat naurutkin tätä katsoessa saa. Mitä muuta viihde-elokuvalta voi toivoa?

Mortal Kombat (1995)
Ohjaus: Paul W.S. Anderson
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

2010 revisited

Hyvää uutta vuotta! Bloggausbreikki jatkui vähän aiottua pitempään, mutta sainpahan sillä aikaa useampaa tulevaa juttua alulle.

Viime vuonna tein "uuden vuoden" -postauksen 9.1. ja käsittelin jo siinä vuonna 2010 valmistuneita elokuvia. Retrospektiivissä tajusin, että se oli pieni virhe, sillä moni virallisesti 2010 vuonna tehty elokuva saapui elokuvateattereihin vasta uuden vuoden puolella. Lisäksi oli muutenkin mahdotonta nähdä järkevää määrää menneen vuoden elokuvia, kun useita loppuvuoden leffoja ei ollut vielä edes tullut DVD:lle. Niinpä päätin, että tänä vuonna luodaan katsaus vuoden 2011 leffoihin vasta Oscar-gaalan yhteydessä helmikuun lopussa. Toivon mukaan siihen mennessä olen ehtinyt jo katsoa ihan järjellisen määrän uusia leffoja, jotta listojen tekemisessä olisi jotain järkeäkin.

Korjatakseni viime vuotisen mokani ajattelin katsoa uudelleen vuoteen 2010 ja sen elokuviin ja tehdä hieman kattavammat parhaat ja huonoimmat elokuvat -listat. Viimeksi listat olivat top 5 ja bottom 3, tällä kertaa top 10 ja bottom 5.

Ensinnäkin, viime vuoteen verrattuna 2010 oli loistava leffavuosi. Ennätysmäärä leffoja pääsi omalle top 100 -listalleni (jolle ei kuitenkaan ole mitenkään helppo päästä, kun kokonaisuudessaan listalla on jo 800 elokuvaa). Kuitenkin vain neljä leffaa on tullut katsottua useammin kuin kerran: Miesten vuoro (2 kertaa), Toy Story 3 (3 kertaa), Inception (2 kertaa) ja Megamind (2 kertaa). Viimeistä lukuunottamatta kaikki leffat tuli katsottua niin leffateatterissa kuin kotona. Miesten vuoron kävin katsomassa yksin Elokuvateatteri Starissa, Toy Storyn Teron kanssa Viron reissulla Tallinnan Solaris Centerissä ja Inceptionin kaverin kanssa Oulun Finnkinossa.

Elokuvissa tuli muutenkin käytyä ennätyspaljon. Ja 2010 oli loistovuosi myös suomalaiselle elokuvalle. Mutta katsotaanpa nyt sitä top 10 -listaa:

1. Kuninkaan puhe (The King's Speech), 9.6/10
2. Miesten vuoro, 9.5/10
3. Toy Story 3, 9.4/10
4. Inception, 9.1/10
5. Suljettu saari (Shutter Island), 9.1/10
6. Paha perhe, 9.1/10
7. Kick Ass, 8.8/10
8. Lemmy, 8.7/10
9. The Social Network, 8.6/10
10. Reindeerspotting, 8.5/10

Top 10:n mahtui peräti kolme dokumenttia ja niin ikään kolme kotimaista elokuvaa. Ykköspaikan vei Kuninkaan puhe, joka ei vielä viime vuonna listalla esiintynytkään. Elokuvaa on parjattu tyypilliseksi Oscar-hankkeeksi, mutta itse nautin siitä suunnattomasti. Viime vuonna epäilin, pidinkö Toy Story 3:sta niin paljon lähinnä nostalgiasyistä, mutta kolmen katselukerran jälkeen voin sanoa, että en. Pidän siitä noin sadasta eri syystä. Paha perhe on taatusti Salmenperän paras ohjaus tähän mennessä ja hyvää on lupa odottaa myös tulevalta. The Social Network on yhden suosikkiohjaajani, David Fincherin, teos, johon hieman petyinkin. Odotukset olivat melko korkealla, eikä lopputulos ihan vastannut hypeä.

Entäs sitten ne huonot uutiset? 

1. How to Make Love to a Woman, 2.2/10
2. Tekken, 2.4/10
3. Nude Nuns with Big Guns, 2.5/10
4. Pienin painajainen perheessä (Little Fockers), 3.1/10
5. Greenberg, 3.5/10

Myös huonoimpien elokuvien lista on muuttunut sitten viime kerran. Kaikkien näiden elokuvien katsominen oli melkoinen virhe, mutta parhaiten tältä kammotusten listalta jäivät mieleen Tekken ja Greenberg, jotka tähdittivät listaa myös vuosi sitten. Nude Nuns with Big Guns oli varmaan sellainen kuin sen oli tarkoituskin olla, mutta ei kiitos. Ben Stiller pääsi listalle kahdesti, sillä uusin Focker-sarjan tekele Little Fockers oli melkoinen kammotus, eikä irrottanut nauruja edes kaameassa retardikrapulassa. Ilmeisesti samojen vitsien kierrätys kuitenkin joitakin miellytti, sillä leffa ei tainnut olla edes mikään täysi floppi, vaikkei pärjännytkään sarjan edeltäjille.

How to Make Love to a Woman tuli vuokrattua kesällä loppukevennykseksi, kun saimme muuttotarjouksena vuokrata Filmtownista neljä leffaa 1e/kpl. Neljän leffan putken päätteeksi tekikin sitten mieli repiä silmät päästä. En suosittele, ellet sitten fanita kympillä "suoraan videolle" meininkiä teatterilevityselokuvissa.

Vaikka Scott Pilgrim vs the World putosikin huonoimpien leffojen viisikosta, se jää mieleen yhtenä vuoden ärsyttävimmistä leffoista. En vieläkään käsitä sitä hypeä.

Listan muista väliinputoajista parhaiten mieleen jäivät Lasten ja nuorten elokuvien festareilla viime vuonna nähty Pidä kii (Hold om mig) ja Sodankylän elokuvafestarin oma päätöselokuva, mystisen mielenkiintoinen Uncle Boonmee who can recall his past lives (Loong Boonmee raleuk chat). Myös monet muut festareilla ja tapahtumissa nähdyt elokuvat jäivät lähtemättömästi mieleen, näistä voisi mainita mm. Valveella osana Irish Film Weekia nähdyn The Pipen, Ainolanpuiston kesäteatterilla syksyn hämärässä katsotun Troll Hunterin ja MusiXinen Beats of Freedomin. Kaikki nämä ovat kelpoelokuvia ihan omillaankin, mutta tapahtumat ja tunnelmat antoivat niille hyvää boostia.

Tähän mennessä olen ollut aika pettynyt vuoteen 2011 noin elokuvien puolesta. Jos joku tietää jonkun oikeasti hyvän tai edes omaperäisen viime vuonna tehdyn elokuvan, ehdotuksia otetaan vastaan! Le Havre on sitte jo nähty. Ettei tartte sitä ehottaa. :)

Arska ja Hulk pelastavat joulun!

On taas perinteisen joulupostauksen aika. Viime vuonna vilkaisin läpi läjän lyhäreitä, mutta tänä vuonna päätin etsiä käsiini jonkin jouluisen leffasarjan. No, kävi ilmi, ettei niitä nyt ole mitenkään hirveästi. Keksin vain Home Alone-leffat (EI), ja jatko-osat jo aikaisemmin nähtyyn Silent Night, Deadly Nightiin. Jatko-osista vain yksi oli saanut teatterilevitykset, muut menivät suoraan videolle, eivätkä nuo videojulkaisut niin nappaa. Yksi joululeffa, johon olisi jatko-osiakin, olisi Mutta mitä tapahtui joulupukille? (Santa Clause, 1994), jonka olen maininnut jo aiemmin Villien jatkojen yhteydessä. Leffa tuli vasta TV5:ltä ja katsoimme sen ja kyllä, se on yhtä ällöttävä kuin aina ennenkin. Minun piti jopa luvata kanssaeläjälleni, ettei me ikinä katsota niitä jatko-osia. Joten se siitä sitten.

Lopulta päätin katsoa kaksi hieman samaa teemaa mukailevaa ysärileffaa. Alun perin tarkoitus oli katsoa vain tuo ensimmäinen, mutta kuinka ollakaan, leffa oli niin mitäänsanomaton, että joulupostauksesta olisi tullut tosi tylsä. En tiedä tuoko toisen elokuvan lisäys tähän mitään jännitystä, mutta toivotaan... Muskelimiehet pelastaa joulun!

Santa with Muscles (1996)

Ooookei. Tämä leffan pääosassa on Hulk Hogan. Ajattelin vain ilmoittaa niille, jotka haluavat paeta syömään kinkkua jo tässä vaiheessa. Leffa on myös sijalla 62 IMDb:n huonoimpien leffojen listalla. Lupaavaa!

Ilkeä Ebner Frost ostaa kiinteistöjä ympäri kaupunkia ja havittelee sekopää-apuriensa kanssa myös orpokotia. Samaan aikaan tapahtumista täysin tietämätön miljonääri/ääliö/muskelimies Blake (Hogan) aiheuttaa hässäkkää poliiseille remuamisellaan. Paetessaan poliisia Blake eksyy ostarille ja naamioituu joulupukiksi. Epäonnisen sattuman kautta hän kopsauttaa päänsä, minkä seuraksena hän kärsii muistinmenetyksestä. Todettuaan olevansa joulupukki, hän eläytyy rooliinsa täysillä, kuuntelee lasten lahjatoiveita ostarilla ja antaa pahiksille kyytiä.

Lenny, ostarin säälittävä tonttu, saa Blaken luulemaan itseään oikeaksi joulupukiksi. Hän käyttää Blaken muistinmenetystä hyväkseen viedäkseen tämän rahat. Outo kaksikko sotkeutuu myös orpokodin lasten elämään, kun he joutuvat suojelemaan orpoja Frostilta ja tämän apureilta. Siinä sivussa sekä Lenny että Blake paranevat ihmisinä, kuinkas muutenkaan.

Olen kyllä vähän yllättynyt, että tämä on tosiaan saanut teatterilevityksen. Tai no, levityksen ja levityksen, kuulemma leffa pyöri 2 viikkoa ja sai murskakritiikin. Enkä kyllä ihmettele. Leffalla on niin selkeä "suoraan videolle" -habitus, että on vaikea ajatella sitä teatterileffana. Leffa toimii visuaalisesti ehkä juuri ja juuri matkatelkkarista katsottuna, joten en edes halua kuvitella miltä tämä on näyttänyt leffateatterikoossa.

Hulk Hogania ei meinaa aluksi edes tunnistaa, niin erinäköinen mies oli 15 vuotta sitten. Näyttelijänä muskelimies ei ole kummoinen, tunneskaalaa riittää askel kahteen eri suuntaan ja that's it, mitään hienoja pieniä vivahteita on turha odottaa. Hoganin jälkeen tunnetuin nimi leffassa lienee Mila Kunis, joka näyttelee yhtä orpolapsista. That 70's Showsta tuttu Don Stark näyttelee Lennyä.

Luultavasti yhtäkään elokuvan kohtausta ei ole valaistu kunnolla, mikä vain lisää suoraan videolle -vaikutelmaa. Efektit ovat jämähtäneet kasareille. Ihan tuskallisen huono elokuva ei kuitenkaan ole, vaikken nyt varsinaisesti sen katsomista menisi suosittelemaan. Enemminkin Santa with Muscles on tylsä ja turruttava. Ja jopa huonompi kuin Mutta mitä tapahtui joulupukille eli todennäköisesti huonoin koskaan näkemäni joululeffa! Saavutus kai sekin.

Yritän tässä ihan väkisellä repiä leffasta jotain järkevää sanottavaa, mutta sanallinen arkkuni suorastaan kumisee tyhjyyttään. Niinpä Santa with Muscles on pahimman luokan huono elokuva: sellainen, joka ei jätä jälkeensä mitään tunteita. Jos vihaisin tätä elokuvaa tai olisin peräti inhonnut sitä sydämeni pohjasta, tätäkin postausta olisi helpompi kirjoittaa. Mutta ei, elokuva turrutti kaikki aistit niin, että on hyvin vaikea sanoa mistään juuta tai jaata. Joulumieltä nostaa entisestään se, että leffa sijoittuu niin etelään, ettei siellä ole edes vittu lunta. Elokuvasta jää korkeintaan paha mieli ja sekin vain lievästi.

Santa with Muscles (1996)
Ohjaus: John Murlowski
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.5/10


Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996)

Isäni on turbomies on varmasti kaikille jokseenkin tuttu leffa, vaikkei sitä itse olisikaan koskaan nähnyt. Elokuvaa parodioidaan ja siihen viitataan yhä usein komediasarjoissa yms. Esimerkiksi Late Night with Conan O'Brienissa haastateltiin välillä "Arnold Schwarzeneggeria", joka aina ehti muistuttaa jouluklassikostaan.

Elokuvassa kiireinen isukki Howard pistää uransa perheen edelle (aika tuttu kuvio?). Poika haluaisi jouluksi Turbomies -action figuurin enemmän kuin mitään muuta ja isä päättääkin paikata menneet virheensä hankkimalla nuken - jouluaattona. Lelu on kuitenkin turbosuosittu ja sitä on enää mahdoton löytää. Howard joutuu kilpasille postinjakaja-Myronin kanssa, joka myös on hankkimassa lapselleen Turbomiestä. Miehet eivät kaihda mitään keinoja saadakseen lapsensa toivelahjan käsiinsä. Howardia stressaa myös naapurin Ted, joka on avioeronsa jälkeen alkanut esittää malli-isää ja huoltaa Howardinkin laiminlyötyä perhettä.

No nyt on elokuva joka tuntuukin jossakin! Santa with Musclesiin verrattuna tämä on huipputeos. Ei tarvitse kuin kuulla juoniselostus ja tajuaa heti tämän olen 90 minuutin pituinen mainos. Elokuva oli tarkoitus tuotteistaa vähintäänkin hyvin, mutta aika pääsi loppumaan, joten lopulta markkinoilla oli vain muutama oheislelu. "Harmi." Tämä tieto ei kuitenkaan mitenkään muuta sitä faktaa, että lähes koko 90 minuutin ajan voisit kuvitella katsovasi Ostos-TV:tä. Turbomies-figuurin mainospuhetta toistellaan ihan helvetisti ja ties kuinka monta kertaa joku päättää luetella mitä siistejä erikoisominaisuuksia nukella on. Kukapa lapsi ei haluaisi Turbomiestä tämän jälkeen? Leffan ensi-ilta oli USA:ssa jo marraskuun puolivälin tienoilla, mikä jättää hyvin aikaa tuleville jouluostoksille.

Mitenkäs elokuvan muut meriitit sitten? No, suurin osa hahmoista on ihan helvetin ärsyttäviä. Varsinkin tahallaan ärsyttävä naapuri, jota alkaa tosissaan vihaamaan, sekä Howardin napiseva ipana. Yksi huonoimpia lapsinäyttelijöitä ikinä. Ilmeet ja eleet vielä menee, mutta dialogi on niin epäuskottavaa, että luulin ensin lapsen olevan vain supersarkastinen. Ja sarkasmista puheenollen, se ei kuulu Arskan repertuaariin. Olin jo unohtanut miten makaaberia kuunneltavaa Arskan jäykkisaksentti voi olla. Vitsit voisivat olla hauskoja jonkun toisen kertomana, mutta Arskan kohdalla tämä komediapuoli aiheuttaa vain äärimmäisen syvää myötähäpeää. Usein Arska näyttää niin hämmentyneeltä, että voisi kuvitella käsiksen jääneen lukematta.

Muutenkin Arskasta on vaikea aksentteineen leipoa jotain perusamerikkalaista perheenisää. Facepalmin aiheutti mm. se, kun Howardin kersa ei tunnistanut tätä Turbomies-puvussa. Edes sen jälkeen kun hän puhui! Yleinen kornius on myös elokuvan ongelma. Tai voimavara. Helvetistäkö tässä enää tietää. Osa alun ja lopun kohtauksista on niin uskomattoman korneja, että alkoi ihan ällöttää.

Värikäs tämä leffa sentään on. Ja varmaan pienistä lapsista on ihan hauskaa katsoa Arskan kohellusta. Aikuisilla voi käydä oksennus suussa, mutta ainakin tämä elokuva tuntuu joltain!

Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996)
Ohjaus: Brian Levant
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.7/10


Hyvää joulua ja onnekasta uutta vuotta kaikille lukijoille! Jos maltan, pidän pienen bloggaustauon ja How queer palaa linjoille taas tammikuun alussa.

Santo, aquí otra vez!

Myös Santo-projekti on ollut ihan liian pitkällä tauolla. Kuten jo Disney Animated Classics-projektia tehdessäni mainitsin, tykin lampun palaminen heitti oikeastaan kaiken elokuvien katsomisen vähän pyllylleen. Varsinkin aluksi tuntui oudolta katsoa leffoja taas pikkuruudulta. Jospa se lamppukin saataisiin uusittua tässä piakkoin niin päästäisiin taas vauhtiin.


28. The Revenge of the Vampire Women (La venganza de las mujeres vampiro, 1970)

Jotkut teistä ehkä vielä muistavatkin yhden alkupään Santoista, Santo vs. the Vampire Women. No, nyt nuo verenhimoiset naikkoset ovat palanneet. Tai no, ei ne ne samat kai ole, mutta melkein.

Juonitteleva tiedemies/professori/tohtori (ei näistä ota enää selvää) murtautuu kätyreidensä kanssa hautakammioon hakemaan Mayran, muinaisten vampyyrien ylipapittaren, ruumiin. Proffa aikoo herättää naisen henkiin siirtämällä tämän muumioituneeseen kehoon elävän ihmisen verta. Suhteellisen helppo henkiinherätys? Ihan kenen tahansa veri ei silti kelpaa, vaan kätyrit käyvät varta vasten cabaret-klubilla hakemassa yhden alusvaatteisillaan tanssahtelevista naikkosista. Verensiirto onnistuu ja Mayra herää henkiin... Ja vannoo tietysti heti ensiksi kostoa Santolle, joka on hänet tappaneen miehen viimeinen hengissä oleva sukulainen. Mayra kasaa kokoon uuden vampyyrien armeijan saadakseen Santon hengiltä.

Omaperäiset ideat alkavat tosissaan loppua tästä sarjasta, vähän jo hirvittää kun tietää, että jälkimmäinen puolisko on vielä katsomatta. Ilkeä professori, vampyyrinaisten armeija.... Santo joutuu taas maksamaan esi-isiensä sekoiluista ja vampyyrien muuttuminen pahvilepakoiksi osoittaa, etteivät erikoistehosteetkaan ole edenneet sitten viime vuosikymmenen. Ja mukana on taas nuuskiva naistoimittaja, joka ei tunnu tiedostavan milloin kannattaisi pysyä poissa. Naistoimittajan poikaystävä on myös perinteiseen tapaan poliisi, jolla on lihavampi sidekick. Kunnon blast from the past, sillä alkupään Santoissa tämä kuvio oli enemminkin sääntö kuin poikkeus.

Ohjaaja Federico Curiel on vastannut myös useamman muun Santon ohjauksesta. Nyt mies on tainnut käydä jonkin elokuvakoulun, sillä kuvat ovat huomattavasti ammattimaisempia kuin aiemmissa viritelmissä. Siinä onkin oikeastaan ainoa aidosti hyvä asia koko leffassa. Muuten mennään niin samoilla spekseillä kuin aiemminkin, että kiinnostus kaikkoaa täysin viimeistään puolivälissä. Alussa juuri Santo -leffaksi hienot kuvat saivat mielenkiinnon ylle ja toivon heräämään, josko tämä olisi kuitenkin piristävä poikkeus Santo kohtaa vampyyrit -teemassa.

Suurin ongelma on se, että tarina ei oikein johda mihinkään. Minulla ei ainakaan ollut koko leffan aikana mitään hajua siitä miksi proffa haluaa herättää henkiin muinaisen vampyyrinaisen. Huvikseen? Alun jälkeen professori kätyreineen on muutenkin suurimmaksi osaksi poissa ja palaa vasta loppumetreillä. Musiikki on jälleen ihan posketonta. Panimme molemmat ensi kertaa merkille, että alkukreduissa mainittiin säveltäjä. Siis ainakin tällä kertaa joku oli varta vasten säveltänyt musiikin elokuvaan. Ei uskoisi! Tai sitten meksikolaisen kerrontaperinteen mukaan on sopivaa, että jännittävissä taistelukohtauksissa soi ihmeellisen hilpeää diibadaabailua taustalla.

Vain pari pientä yksityiskohtaa tekee leffasta jossain määrin katsottavan. Ensimmäinen on tuo outo cabaret-klubi. 60-luvun villi vapaus ja hippimuoti ovat saapuneet Meksikoon ja tanssilattialla näkyy hytkyviä pitkätukkia ja värikkäitä asuja. Kaikista parhaita ovat silti esiintyvät tanssitytöt, jotka vain seisovat paikoillaan ja hytkyvät rivissä. Mitään koreografiaa neidoilla ei ole, vaan kaikki neljä, jotka kerrallaan ovat lavalla, hytkyttelevät itseään eri tahtiin, eri suuntiin ja eri tavoin. Selkeästi kyseessä on silti esitys, sillä sitten kun biisi loppuu, esiintyjät siirtyvät lavalta takahuoneeseen ja yleisökin istuu maltillisesti takaisin paikoilleen.

Toinen hieno yksityiskohta on Santon makuuhuone, tai enemminkin yksi pieni asia siinä. Eräässä kohtauksessa Mayra yrittää hyökätä Santon kimppuun tämän nukkuessa yöllä. Santo on kuitenkin fiksumpi ja on laittanut itsensä näköisen nuken paikalleen sänkyyn. Kun Mayra huomaa huijauksen, Santo ilmestyy makuuhuoneen ovelle kädet lanteilla ja supersankarimaisesti nauraen. Mayra muuttuu lepakoksi ja liihottaa ulos. Tässä vaiheessa katsoja huomaa, että Santon makuuhuoneen seinällä on kuva supersankaripainijasta itsestään. Hienointa ikinä! Santolla on oma kuva makuuhuoneen seinällä! Hyväntekijälläkin voi siis olla ego kohdillaan.

The Revenge of the Vampire Women (La venganza de las mujeres vampiro, 1970)
Ohjaus: Federico Curiel
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10


29. Santo vs the Mafia of Vice (Santo contra mafia del vicio, 1971)

Mafia-Santoja ei ole erityisemmin vielä ennen nähtykään, vaikka jos jonkinlaista rikollisliigaa on ruudulle marssitettukin. Sinänsä leffan nimi herättää kyllä mafia-faneissa vain turhia toiveita, sillä rikolliset ovat täysin samaa sarjaa kuin muissakin leffoissa. Ehkä mafia-nimeä on käytetty lähinnä vain siksi, että kriminaalien otteet ovat astetta raaemmat? Eräässäkin kohtauksessa Santo olisi helposti päässyt hengestään, mutta tapattikin toisen henkilön itsensä sijasta (Go Santo!).

Meksikon huumesirkusta pyörittävä mafia on joutunut hankaluuksiin Santon kanssa. Interpolille työskentelevä painija on onnistunut estämään suuren huumelastin salakuljetuksen. Mafia kidnappaa tanssiklubilta naisen (en osaa yhtään sanoa miksi), jonka setä työskentelee heille. Kidnapattu nainen ei vaikuta kovinkaan huolestuneelta tilanteestaan, vaan hengailee ihan mielellään minimekoissa ja bikineissä kartanon uima-altaalla. Mafian tarkoituksena on myös ottaa naisen tanssijakaveri päiviltä (ei edelleenkään tietoa miksi). Mafia myös onnistuu kidnappaamaan Santon ovelan juonen avulla ja naamioi yhden omista miehistään esittämään Santoa, jotta tämä voisi kalastella tietoja poliisilta. Sattuman kautta itse Santo joutuu undercover-hommiin mafian leiriin.

Harmi, että kaikki leffan alun ja lopun välillä oli uskomattoman tylsää. Alku lupaili niin paljon! Ihan alussa, ennen alkukreduja, tuntemattomaksi jäävä laulava mies bailaa biitsillä kauniiden bikininaisten ja Santon kanssa ja lauleskelee vuoren rinteellä. Siis mitä? Jep, sillä tämä leffa alkaa. Uskomatonta! Sitten kun alkukreduista on päästy, nähdään Santo rantalomalla rentoutumassa parin hemaisevan naisen kanssa. Santo ohjaa venettä, jonka kyydissä on kaksi naista ja yksi tulee vielä perässä vesisuksilla. Kesken kaiken Santo saa kuitenkin Interpolilta uuden tehtävän ja leikki jää sikseen.

Tämänkin elokuvan on ohjannut edellisestä ja monesta muusta Santosta tuttu Federico Curiel. Leffa kärsiikin pitkälti samoista ongelmista kuin edeltäjänsä. Alku on lupaava, mutta tunnelma lässähtää nopeasti, eikä mitään mainittavaa juurikaan tapahdu. Jopa räjähdyksistä on onnistuttu tekemään tylsiä ja lopun asetaistelu on yksi sekavimmista ja anti-kliimaksisimmista loppukohtauksista ikinä. Yhdestäkään tapahtumasta ei ole saatu niin jännittävää, että sitä jaksaisi täydellä keskittymisellä seurata. Osasyy tähänkin on taas musiikissa, joka on alusta loppuun asti ihmeellistä urkutiluttelua.

Loppu on kyllä sitten taas kunnon tykitystä. Leffan lopussa Santo on tutustunut kauniiseen naispuoliseen Interpolin agenttiin ja vie tämän romanttiselle päivälliselle rannalle. Nainen saa kuitenkin jo ennen ensimmäistä ruokalajia kutsun uuteen tehtävään ja joutuu lähtemään. Santo jaksaa näyttää surulliselta noin kaksi sekuntia, kunnes ovesta astuu pari bikininaista ja hymy nousee jälleen sankarin huulille. Kunnon pelimies! Ja sitten taas vesihiihdetään!

Santo vs the Mafia of Vice (Santo contra mafia del vicio, 1971)
Ohjaus: Federico Curiel
95 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.1/10


30. Santo vs the Headhunters (Santo contra los cazadores de cabezas, 1971)

Juhla-Santo! Vau, 30. elokuvan raja meni rikki että pamahti! Tässähän aletaan olla jo voiton puolella.

Tämäkin leffa herätti aluksi suuria toiveita. Nimi viittaa Etelä-Amerikan viidakoissa asuvaan alkuasukasheimoon, joka kutistaa ihmisten päitä ja käyttää pääkalloja koristeina keppien nokassa. Heimo kidnappaa kauniin Marianan kuljettaakseen tämän syvälle viidakkoon uhrattavaksi. Matka uhrauspaikalle kestää hulppeat 18 päivää kävellen. Tytön isä pestaa Santon ja joukon avustajia mukaansa viidakko-operaatioon saadakseen heimon kiinni ja tyttärensä takaisin.

Kuten sanoin, toiveet ehtivät jo herätä. Ei vampyyrejä, ei muinaisia esi-isiä, ei aikamatkailua... Voisiko tässä olla piristävä, raikas tuulahdus tähänkin sarjaan? No, joo ja ei. Juoni on sinänsä ihan sopivan omaperäinen, eikä siinä nyt varsinaisesti mitään vikaa ole. Mutta tiedättekö missä on? 18 päivän matka viidakossa? Mitä vittua tekijät oikein ajattelivat? Tuostakin matkasta nähdään ekat 3 päivää, sitten ollaankin maagisesti jo perillä. Miksei siitä matkasta voinut tehdä 3 päivän mittaista ihan alun alkujaankin? Oikeassa maailmassa tuo matka saattaakin kestää sen 18 päivää, mutta tämä on elokuva!

Tiedättekö mikä missä muussa on vikaa? Tämä on tosiaan 80 minuutin matka viidakossa. Ensin näytetään kun heimo kävelee Marianan kanssa. Sitten näytetään kun Santo kävelee seurueensa kanssa, sitten heimo, Santo, heimo... Ja niin edespäin. Ruudussa oli näytetty jo melko kauan eri kuvakulmista sitä, kun Santon porukka kävelee, kävelee, ja kävelee, joten Tero päätti lähteä keittämään kahvit. Hänen tultuaan takaisin minulla ei ollut mitään uutta kerrottavaa. Mikään ei ollut muuttunut! Koko tuon ajan Santo, Marianan isä ja muu seurue oli vain kävellyt ja kävellyt musiikin soidessa taustalla. Välillä elokuvassa näytetään yhtä kuvaa, jossa ihmiset kävelevät, ihan tuskallisen kauan.

Yhdessä kohtauksessa Santo ajaa maasturilla lähemmäs viidakkoa ennen kuin (tuskallinen) kävelyosuus alkaa. Kamera on sijoitettu tien varteen johonkin pusikkoon. Auto ajaa ohi kahtakymppiä. Ajaa, ajaa, ajaa... Auto katoaa jo näkyvistä, mutta moottorin ääni kuuluu vielä. Vielä, vielä, vielä, sitten nopea zoomaus sinne minne auto meni ja leikkaus. Kokonaisuudessaan tuo yksi kuva kestää melkein minuutin. Järjettömän pitkä aika elokuvamaailmassa.

Toisessa loogisessa kohtauksessa Santon pitää päästä ylittämään joki. Seurueen apulaiset lähtevät etsimään venettä/kanoottia/lauttaa tms. Näytetään, kun he kävelevät pois. Kävelevät, kävelevät... Sitten he huikkaavat Santolle ja muille ja hekin lähtevät sinne minne apurit menivät. Kävelevät, kävelevät, kävelevät, kamera pannaa mukana... Sitä ei kuitenkaan tarvitse näyttää mistä veneet löytyivät vai veistivätkö apurit kanootit omin pikkukätösin. Eihän se ketään kiinnosta. Pitää jättää tilaa kävelemiselle. Kävelyn jälkeen siirrytään suoraa ylittämään jokea. Elokuvantekoa parhaimmillaan.

Minulla on teoria siitä, mihin tekijöiden koko budjetti on mennyt. Viidakossa Santon seurue kohtaa nimittäin useampia erilaisia elukoita, kuten krokotiilejä ja panttereita. Ja Santo painii niiden kanssa! Ei ole muuten mikään vitsi, katsokaa vaikka leffan julistetta. Kehäpainia leffassa ei ole kohtauksen kohtausta, mutta Santo painii viidakossa villieläinten kanssa -kohtauksia on. Aaaaaawesome. Nämä pari kohtausta olivat melkein odotuksen arvoisia.

Ai niin, leffan alkuasukasinkkarit ovat muuten tyhmintä sakkia ikinä. Yhdessä kohtauksessa heimon soturit hyökkäävät Santon ja kumppanien kimppuun yöllä. Santo on hienosti ennakoinut hyökkäyksen ja rakentanut apureineen eräänlaisen "linnakkeen", jossa vihollista kohti sojottavat teräväksi veistetyt kepit pitävät hyökkääjät loitolla. Ilmeisesti viidakossa oli ihan helvetin pimeää, sillä inkkarit juoksivat suoraa teräviin puihin ja kuolivat siihen paikkaan. Olisitte nyt antaneet tälle porukalle jotain kredittiä.

Katsokaa tämä leffa jos haluatte nähdä kun Santo kävelee. Ja painii elukoiden kanssa. Oikeastaan tuo elukkapaini melkein korvaa kaikki tylsät kävelykohtaukset, joten loppujen lopuksi Headhunters on ihan katsottava teos. Vielä on toivoa!

Santo vs the Headhunters (Santo contra los cazadores de cabezas, 1971)
Ohjaus: René Cardona
80 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.6/10