maanantai 1. lokakuuta 2012

Rakastavaiset huumekierteen ytimessä

Paniikki piikkipuistossa 
(Panic in the Needle Park, 1971) 


Tänään sarjassamme elokuvat, joita en koskaan osannut arvostaa: Jeremy Schatzbergin Paniikki piikkipuistossa. Ostin DVD:n joskus teini-ikäisenä, koska olin kova Al Pacino-fani. Sen jälkeen olen katsonut tai yrittänyt katsoa tämän leffan varmaan viidesti. Joskus silloin 16-vuotiaana tämä ei vedonnut minuun millään tavalla ja feidasin täysin useammassa kohtaa niin, ettei juonesta enää lopulta ollut yhtään kärryillä. Edellisestä katsomiskerrasta on nyt aikaa varmaan ainakin kuusi vuotta ja olen pitkittänyt sitä niin kauan, että antaa olla: katsotaan tämä nyt vihdoinkin uusin silmin.

Elokuva kertoo Bobbyn ja Helenin rakkaustarinan. Taitelijaksi haikaileva Helen muuttaa New Yorkiin pikkukaupungista opiskelemaan. Yhteisten tuttujen kautta hän kohtaa huumeiden kanssa kamppailevan Bobbyn. Bobby ja Helen rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä ja myrskyisä yhteiselämä alkaa. Bobby tutustuttaa Helenin pikkurikollisiin kavereihinsa ja muihin huumehörhöihin. Aluksi Helen tyytyy vain pyörittelemään silmiään muiden trippaillessa, mutta lopulta nuori nainen haluaa itsekin kuulua joukkoon.




Oman mausteensa tarinaan tuo eräs New Yorkin huumepoliiseista, joka pääsee seuraamaan Helenin syöksykierrettä läheltä. Aluksi Helen on vain narkkarin tyttöystävä, pian addikti ja vain varjo entisestä itsestään. Helenin ja Bobbyn rakkaus säilyy puolin ja toisin tapahtuvista petoksista huolimatta.

Pidin teini-ikäisenä tarinaa kauhean kliseisenä ja osittain kyllä vieläkin. En ole oikein koskaan perustanut huume-elokuvista tai -kirjallisuudesta. Ne ovat kaikki jotenkin niin samanlaisia ja tavanomaisia, kuten myös tällaiset "viaton tyttö joutuu pahan pauloihin"-kauhutarinat. Nyt vuosien tauon jälkeen Paniikki piikkipuistossa yllätti kuitenkin erittäin positiivisesti. Se, mikä erottaa tämän elokuvan monesta muusta on hyvin huolellisesti rakennettu tunnelma. Musiikkia elokuvassa ei ole lainkaan ja monen tilanteen voisi kuvitella oikeasti tapahtuvan juuri näin. Elokuva on tiettävästi ensimmäinen valtavirran elokuva, jossa näytetään oikea huumepistos.

Näyttelijät tekevät loistavaa työtä. Molemmat pääosan esittäjät, Al Pacino ja Kitty Winn, tekevät vasta ensimmäisiä elokuvaroolejaan. Pacino oli esiintynyt pari vuotta aiemmin sivuosassa Nataliessa ja Kitty Winn vain TV:n puolella. Itse rakastuin erityisesti Kitty Winniin, joka onkin elokuvan varsinainen päätähti. Nyt jälkeenpäinhän tätä rainaa kaupataan pelkästään Pacinon nimellä. Winnillä on kuitenkin enemmän valovoimaa kuin muilla leffan näyttelijöillä yhteensä. Levottomaan ja hentoon Heleniin on jokseenkin helppo samaistua, mikä vain vahvistaa leffan vaikutusta.




Elokuvan vahvoja puolia ovat näyttelijät, kuvasto ja sen karheus, karsittu äänimaailma ja realistisuus. Miinuksia tulee tavanomaisesta tarinasta, jossa ei ole juuri mitään uutta sekä muutamasta typeryyden rajan ylittävästä kohtauksesta (kuten esim. lopussa se koirajuttu, en ala spoilaamaan). Loppukohtaus tuo myös pitkän miinuksen. Ymmärrän, mitä tässä on haettu ja toisaalta loppu sopii leffan kokonaistunnelmaan, mutta ei herätä minkäänlaisia tunteita. Päällimmäinen fiilis on enemmänkin laimea "Jaa, nyt se loppui. Okei."

Aikoinaan Paniikki piikkipuistossa oli ehdolla Cannesissa Kultaisen palmun saajaksi ja Winn voitti samaisilla kinkereillä ansaitusti parhaan naispääosan palkinnon. Englannissa leffa kuitenkin pistettiin pannaan moneksi vuosikymmeneksi ja se esitettiin sensuroimattomana vasta vuonna 2002. Jos pidät 70-luvun elokuvista yleensä sekä rosoisesta ja epätäydellisestä kuvaustyylistä, Paniikki piikkipuistossa on sinua varten. Suosittelen kuitenkin välttelemään Futurefilmin Suomi-julkaisua jos et osaa kovin hyvin englantia: tekstityksestä puuttuu hirveä määrä dialogia.

Paniikki piikkipuistossa (Panic in the Needle Park, 1971)
Ohjaus: Jeremy Schatzberg
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.0/10

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti