33. Pocahontas (1995)
Nimensä mukaisesti elokuva kertoo Pocahontasista, intiaanipäällikön tyttärestä. Isäukko toivoo tyttärensä menevän naimisiin vakavan soturi Kocoumin kanssa, mutta itsepäinen Pocahontas on asiasta toista mieltä. Kaikki kääntyy päälaelleen, kun brittiläiset uudisraivaajat saapuvat Amerikkaan. Heitä johtaa kuvernööri Radcliffe, joka aloittaa kaivaukset rannikolla kullan kiilto silmissään. Radcliffe toivoo miehineen löytävänsä samanlaisia kulta-aarteita kuin espanjalaiset Etelä-Amerikasta. Joukon mukana on myös seikkailijana tunnettu John Smith, jota ei kiinnosta niinkään kulta, vaan uuden maailman valloitus.
Intiaanit aiheuttavat kauhua brittien keskuudessa. Huhut ovat kertoneet verenhimoisista villeistä, jotka tappavat kaikki muukalaiset. Ennakkoluuloiset asenteet puolin ja toisin ovat omiaan luomaan kahakoita. John Smithin asenne intiaaneja kohtaan muuttuu kertaheitolla, kun hän kohtaa kauniin Pocahontasin. Saavatko rakastavaiset suostuteltua omat heimonsa laskemaan aseensa?
Kävin katsomassa Pocahontasin elokuvateatterissa isän kanssa joskus silloin vuonna 1995. Tykkäsin siitä vähintäänkin yhtä paljon kuin esimerkiksi Aladdinista. Odotin VHS-julkaisua kuin kuuta nousevaa, eikä kulunut aikaakaan, kun osasin Tuulen värit ulkoa sanasta sanaan. Samaistuin suuresti Pocahontasiin, sillä olin itsekin jääräpäinen luonnonlapsi ja tykkäsin juoksennella metsissä. Vasta joskus teini-iällä sain tietää, millainen "floppi" leffa oli ollut kotimaassaan. En voinut ymmärtää miksi.
Suurin kritiikki kohdistuu yleensä stereotyyppisiin hahmoihin ja historialliseen epätarkkuuteen. Historiaseikoista voi olla montaa mieltä, osittain siksikin, että oikeasta Pocahontasista tiedetään faktoja hyvin, hyvin vähän. Suurin osa tarinasta on huhupuhetta ja eri tarinat ovat ristiriidoissa keskenään. Itse en jaksaisi niistä juurikaan nillittää, kun kerran totuus itsessäänkin on niin häilyväinen. Joskus kuulin jonkun syyttävän Pocahontasia rasistisuudesta intiaaneja kohtaan. Selvä. Itse ainakin pienenä halusin tämän leffan jälkeen olla intiaani enemmän kuin mitään muuta. Miksi tätä leffaa syytetään intiaanien stereotypisoimisesta (oikea sana?), vaikka uudisraivaajat ovat vähintäänkin yhtä yksiuloitteisia ja stereotyyppisiä?
Nämä seikat sikseen, mielestäni Pocahontasilla on yksi tärkeimpiä opetuksia kaikista piirretyistä, mitä olen nähnyt: ihmiset ovat ihmisiä. Sekä intiaaneilla että uudisraivaajilla on ennakkoluuloja toisiaan kohtaan, vaikka kumpikaan osapuoli ei ole koskaan toistaan edes tavannut. Kummankin mielestä toinen osapuoli on kaiken pahan alku ja juuri, mutta todellisuudessa asiat eivät ole niin yksinkertaisia ja mustavalkoisia. Pocahontasilla ja John Smithillä on myös molemmilla omat ennakkoluulonsa, mutta rakkaus karistaa pois moiset esteet.
Totta kai tässä leffassa on kaikkea sellaista, mistä en itsekään pidä. Syyttäisin itse mieluummin leffaa epäloogisuuksista kuin historia- tai stereotypia-seikoista. Luultavasti naurettavin kohta on se, jossa Pocahontas oppii englantia noin sekunnissa vain kuuntelemalla sydäntään. Just. Toisaalta tämä on piirretty ja jos joissain animaatioissa eläimet puhuvat niin turha kai tästäkään on valittaa. Lisäksi vielä yksi juttu animoinnista. En ole koskaan huomannut tätä muissa Disney-leffoissa, mutta ehkäpä en ole vain katsonut tarpeeksi tarkasti. Mutta niin, häiritseekö ketään muuta tuo Pocahontasin nenättömyys? Esimerkiksi tuosta julisteesta huomaa miten edestä kuvattuna Pocahontasilla ei ole nenän ääriviivaa ollenkaan. Nenä erottuu vain sivuprofiilissa. Pieni asia, mutta häiritsee välillä ihan perkeleesti.
Pocahontas (1995)
Ohjaus: Mike Gabriel & Eric Goldberg
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10
34. Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, 1996)
Minun henkilökohtaisen käsitykseni mukaan Disneyn hienojen animaatioiden sarjan katkaisi Notre Damen kellonsoittaja, ei Pocahontas. Tämä elokuva päätti innostukseni Disney-klassikoita kohtaan moneksi, moneksi vuodeksi. Mutta onko se nyt oikeasti niin huono? Aika ottaa selvää. Edellinen katsomiskerta oli joskus VHS-julkaisun aikaan, joten on varmaan ihan paikallaan katsoa tämäkin uudelleen avoimin mielin.
Elokuvassa eletään 1400-luvun Pariisissa. Tarinan kertoo mustalainen esiintyjä Clopin. Kaikki alkaa, kun tuomari Claude Frollo hyökkää mustalaisten kimppuun sotilaidensa kanssa. Yksi mustalaisista on nainen, jolla on käsissään käärö. Nainen pakenee Frolloa kirkon portaille ja pyytää turvapaikka. Ovea ei kuitenkaan avata ja Frollo pääsee naiseen käsiksi. Nainen lyö päänsä kirkon kiviportaisiin ja menehtyy pitäen kääröä yhä tiukasti käsissään. Kääröstä paljastuu pieni, epämuodostunut lapsi. Vastahakoinen Frollo aikoo ensin surmata lapsen, mutta joutuu ottamaan silminnäkijöiden ilmaannuttua lapsen huollettavakseen. Frollo sulkee lapsen Notre Damen kirkontorniin. Lapsi saa nimekseen Quasimodo.Vuosia myöhemmin Quasimodo asustelee yhä kirkontornissa, eikä ole koskaan käynyt ulkomaailmassa. Tornistaan hän ihastelee paikallisia markkinoita, ihmisten värikkäitä asuja ja arkielämää yhdessä kivipatsas-ystäviensä kanssa. Eräänä päivänä Quasimodo uhmaa Frolloa ja lähtee markkinoille valepuvussa. Hän tapaa kauniin mustalaisnaisen Esmeraldan ja ihastuu. Esmeraldalla ja Quasimodolla onkin jotain yhteistä: heitä sorretaan alkuperänsä vuoksi.
Ensinnäkin... Pakko mainita näin heti aluksi, että tämä leffa on visuaalisesti vähintäänkin yhtä ällöttävä kuin Quasimodo pariisilaisten mielestä. Oranssi-violettipainotteinen värimaailma alkaa yrjöttää ja nopeasti. Yrgh. En aikoinaan odottanut Kellonsoittajaa samalla suurella innolla kuin aiempia ysäri-klassikoita, mikä johtui osittain juuri visuaalisesta epäviehättävyydestä. Aiemmin olin katsonut Disney-klassikoiden trailereita silmät kiiluen, nyt fiilis oli enemmänkin välinpitämätön. Tuolloin en tietystikään juuri värimaailmoja ajatellut, mutta jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että sillä oli oma vaikutuksensa. Oranssin ja violetin lisäksi tässä "ihanan värikkäässä" tarinassa painotetaan myös punaista, turkoosia ja vihreää. Todellinen sekamelska!
Tarinassa ei sinällään ole mitään vikaa, välillä se on jopa mielenkiintoinen. Esmeralda on Disney-sankarittareksi oudon eroottinen ja tavallistakin kapinallisempi. Esmeraldan ja Frollon välinen jännite on sekin jokseenkin tukahdetun seksuaalinen, jopa painostava. Muka niin hyveellinen ja sivistynyt Frollo haaveilee Esmeraldasta, vaikka (ja koska) tämä on niin itsepäinen ja kaunis. Samalla hän kuitenkin ajattelee Esmeraldan olevan todellinen Saatanan kätyri kaikessa viettelevyydessään. Elokuvan ehkä vaikuttavimmassa kohtauksessa Frollo painii alhaisten tuntemustensa syövereissä. Tällaiset aseltelmat ovat Disney-klassikoissa harvinaisia, enkä ole varma onko niitä edes ollut tätä aiemmin tai tämän jälkeen.
Mitkään jännitteet tai uudet asetelmat eivät kuitenkaan auta Kellonsoittajaa ylös kliseiden suosta. Tietty määrä kliseitä Disney-leffassa nyt on ihan odotettavissakin, mutta tämän leffan kohdalla ne vain ärsyttävät. Kellonsoittaja vaikuttaa aiempien elokuvien rinnalla raivokkaan nopeasti kyhätyltä menestyksen jatkajalta, jonka myötä Disney varmasti huomasi, ettei huipputeosten liukuhihnatuotanto olekaan niin helppoa. Propsit myös ehkä kaikkien aikojen huonoimmista Disney-sidekickeista: ne kivipatsaat. Siis oikeasti. Ei jumalauta.
Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, 1996)
Ohjaus: Gary Trousdale & Kirk Wise
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.8/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti