Pelilegendan peppuraiskaus

Tekken

(2010)

Nyt osui eteen koko blogin ensimmäinen kunnon kakkapökäle. Tekken -pelit ovat olleet itselleni rakkaita siitä lähtien, kun sain joululahjaksi PlayStation 2:sen ja ostin sille ensimmäisen pelini: Tekken Tag Tournamentin. Vuosien saatossa sille ovat tehneet seuraa Tekken, Tekken 4 ja Tekken 5. Olen aina pitänyt tappelupeleistä ja Tekken on kyseisen genren parasta antia.

Tekken -elokuvaa on saanut odottaa monta vuotta. Niinpä tämän tekeleen olisikin kuvitellut olevan miljoona kertaa parempi. Alkuperäisiä Tekken -hahmoja (tai ennemminkin niiden varjoja) leffassa näkee vain kourallisen. Tarina sijoittuu Tekken Cityyn, jossa asiat ovat surkeasti. Tekken Corporation (miksei Mishima Zaibatsu? Tai Tekken Force?) hallitsee kovalla kädellä. Jin Kazaman äiti Jun tapetaan ja nuorukainen päättää ottaa osaa Iron Fist -turnaukseen voidakseen kostaa Tekkenin pääjehulle Heihachi Mishimalle. Karsinnassa hän voittaa Marshall Law'n ja pääsee mukaan itse kisaan.

Itselläni eniten ihmetystä herättää se, miksi kaikkein mielenkiintoisimmat jutut on jätetty juonesta pois. Eikö Mishiman suvussa ilmenevä paholaisen geeni olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempi tarinan ydin? Elokuva ei myöskään seuraa peleistä tuttua juonta tai timelineä. Esimerkiksi Jinin manageriksi alkaa Steve Fox -niminen häiskä, joka kertoo aiemmin olleensa Iron Fist -taistelija. Wtf.

Tekken -hahmot ovat jossain määrin tunnistettavissa, mutta jokainen on vain yksiulotteinen varjo alkuperäisestä itsestään. Taistelulajitkaan eivät täysin vastaa pelissä nähtyjä muuvseja (mikä on ehkä suurimpia pettymyksiä koko leffassa). Ja kaikki puhuvat englantia. Tietysti. Taistelun tuoksinassa vilahtelevat aiemmin mainittujen lisäksi Anna ja Nina Williams, Eddy Gordo, Christie Monteiro, Raven, Yoshimitsu ja Bryan Fury. Ja se venäläinen dude, jonka nimeä en ikinä muista kun en ole pelannut Tekken 6:sta tai Tekken 5: Dark Resurrectionia. Kazuyakin on tietysti mukana, mutta hänen kohdallaan hahmon suunnittelu on mennyt eniten mäkeen. Kazuyasta on tehty sadistinen, pinnallinen kusipää, jolla ei sitten muita luonteenpiirteitä olekaan. Heichachista taas on tehty outo semi-hyvis. Wtf x 2.

Kazuya Mishima. Ehkä.

 Heihachi Mishima

Väsähtäneet siskokset Nina ja Anna Williams.

No niin, eli Jin pääsee ottelemaan kovia nimiä vastaan Iron Fist -turnauksessa. Kun Kazuya saa tietää, että Jin on hänen poikansa, kyynisen miehen murhanhimoisuus vain yltyy. Kazuya yrittää syrjäyttää isänsä Tekken Corporationin johtajana ja ottaa Jinin päiviltä. Paha saa tietysti palkkansa ja plaa plaa. The usual stuff. Mielenkiinnotonta, muovista, tunteetonta. Tekkenistä löytyy hyvin vähän, jos yhtään kehuttavaa. Näin jälkeenpäin elokuvaa ajatellessa mieleen tulee vain noin tuhat erilaista tapaa kertoa, miten perseestä tämä tekele on. Jos hyviä juttuja nyt on pakko keksiä... Musiikki ajoittain ok, kuvat useimmiten ihan jees. Perus.

Eddy Gordo VS Raven.

Ai niin, yksi vittumaisimpia (vaikkakin ehkä tiettyyn rajaan asti hauskimpia) juttuja leffassa ovat Jinin jatkuvat äiti -flashbackit. Aina kun taistelussa tulee paha paikka, äiti -flashback to the rescue! Mietimmekin miksei tällaista toimintoa ole itse pelissä. "Olet häviöllä ja voit nyt painaa muistele äidin taisteluneuvoja -nappia, jonka ansiosta saat lisää energiaa."

Yksi leffan noin tuhannesta äiti -flashbackista.

Täydellisessä maailmassa (= minun pääni sisällä) Tekkenistä tehdyn leffan olisi pitänyt olla edes hieman pelin juonen kaltainen. Tällaisenaan se on vain onneton sekamelska, joka ei tarjoa mitään kiinnostavaa, mistä ottaa kiinni. Loppuun tämä kannattaa katsoa vain jos haluaa nähdä maailman antikliimaksisimman loppukohtauksen.

Bonus-screencap: Christie Monteiron perse. Mitäpä tähän enää lisäämään.

Tekken (2010)
Ohjaus: Dwight H. Little
86 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.4/10