lauantai 24. joulukuuta 2011

Arska ja Hulk pelastavat joulun!

On taas perinteisen joulupostauksen aika. Viime vuonna vilkaisin läpi läjän lyhäreitä, mutta tänä vuonna päätin etsiä käsiini jonkin jouluisen leffasarjan. No, kävi ilmi, ettei niitä nyt ole mitenkään hirveästi. Keksin vain Home Alone-leffat (EI), ja jatko-osat jo aikaisemmin nähtyyn Silent Night, Deadly Nightiin. Jatko-osista vain yksi oli saanut teatterilevitykset, muut menivät suoraan videolle, eivätkä nuo videojulkaisut niin nappaa. Yksi joululeffa, johon olisi jatko-osiakin, olisi Mutta mitä tapahtui joulupukille? (Santa Clause, 1994), jonka olen maininnut jo aiemmin Villien jatkojen yhteydessä. Leffa tuli vasta TV5:ltä ja katsoimme sen ja kyllä, se on yhtä ällöttävä kuin aina ennenkin. Minun piti jopa luvata kanssaeläjälleni, ettei me ikinä katsota niitä jatko-osia. Joten se siitä sitten.

Lopulta päätin katsoa kaksi hieman samaa teemaa mukailevaa ysärileffaa. Alun perin tarkoitus oli katsoa vain tuo ensimmäinen, mutta kuinka ollakaan, leffa oli niin mitäänsanomaton, että joulupostauksesta olisi tullut tosi tylsä. En tiedä tuoko toisen elokuvan lisäys tähän mitään jännitystä, mutta toivotaan... Muskelimiehet pelastaa joulun!


Santa with Muscles (1996)
Ooookei. Tämä leffan pääosassa on Hulk Hogan. Ajattelin vain ilmoittaa niille, jotka haluavat paeta syömään kinkkua jo tässä vaiheessa. Leffa on myös sijalla 62 IMDb:n huonoimpien leffojen listalla. Lupaavaa!

Ilkeä Ebner Frost ostaa kiinteistöjä ympäri kaupunkia ja havittelee sekopää-apuriensa kanssa myös orpokotia. Samaan aikaan tapahtumista täysin tietämätön miljonääri/ääliö/muskelimies Blake (Hogan) aiheuttaa hässäkkää poliiseille remuamisellaan. Paetessaan poliisia Blake eksyy ostarille ja naamioituu joulupukiksi. Epäonnisen sattuman kautta hän kopsauttaa päänsä, minkä seuraksena hän kärsii muistinmenetyksestä. Todettuaan olevansa joulupukki, hän eläytyy rooliinsa täysillä, kuuntelee lasten lahjatoiveita ostarilla ja antaa pahiksille kyytiä.

Lenny, ostarin säälittävä tonttu, saa Blaken luulemaan itseään oikeaksi joulupukiksi. Hän käyttää Blaken muistinmenetystä hyväkseen viedäkseen tämän rahat. Outo kaksikko sotkeutuu myös orpokodin lasten elämään, kun he joutuvat suojelemaan orpoja Frostilta ja tämän apureilta. Siinä sivussa sekä Lenny että Blake paranevat ihmisinä, kuinkas muutenkaan.




Olen kyllä vähän yllättynyt, että tämä on tosiaan saanut teatterilevityksen. Tai no, levityksen ja levityksen, kuulemma leffa pyöri 2 viikkoa ja sai murskakritiikin. Enkä kyllä ihmettele. Leffalla on niin selkeä "suoraan videolle" -habitus, että on vaikea ajatella sitä teatterileffana. Leffa toimii visuaalisesti ehkä juuri ja juuri matkatelkkarista katsottuna, joten en edes halua kuvitella miltä tämä on näyttänyt leffateatterikoossa.

Hulk Hogania ei meinaa aluksi edes tunnistaa, niin erinäköinen mies oli 15 vuotta sitten. Näyttelijänä muskelimies ei ole kummoinen, tunneskaalaa riittää askel kahteen eri suuntaan ja that's it, mitään hienoja pieniä vivahteita on turha odottaa. Hoganin jälkeen tunnetuin nimi leffassa lienee Mila Kunis, joka näyttelee yhtä orpolapsista. That 70's Showsta tuttu Don Stark näyttelee Lennyä.

Luultavasti yhtäkään elokuvan kohtausta ei ole valaistu kunnolla, mikä vain lisää suoraan videolle -vaikutelmaa. Efektit ovat jämähtäneet kasareille. Ihan tuskallisen huono elokuva ei kuitenkaan ole, vaikken nyt varsinaisesti sen katsomista menisi suosittelemaan. Enemminkin Santa with Muscles on tylsä ja turruttava. Ja jopa huonompi kuin Mutta mitä tapahtui joulupukille eli todennäköisesti huonoin koskaan näkemäni joululeffa! Saavutus kai sekin.




Yritän tässä ihan väkisellä repiä leffasta jotain järkevää sanottavaa, mutta sanallinen arkkuni suorastaan kumisee tyhjyyttään. Niinpä Santa with Muscles on pahimman luokan huono elokuva: sellainen, joka ei jätä jälkeensä mitään tunteita. Jos vihaisin tätä elokuvaa tai olisin peräti inhonnut sitä sydämeni pohjasta, tätäkin postausta olisi helpompi kirjoittaa. Mutta ei, elokuva turrutti kaikki aistit niin, että on hyvin vaikea sanoa mistään juuta tai jaata. Joulumieltä nostaa entisestään se, että leffa sijoittuu niin etelään, ettei siellä ole edes vittu lunta. Elokuvasta jää korkeintaan paha mieli ja sekin vain lievästi.

Santa with Muscles (1996)
Ohjaus: John Murlowski
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.5/10


Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996)
Isäni on turbomies on varmasti kaikille jokseenkin tuttu leffa, vaikkei sitä itse olisikaan koskaan nähnyt. Elokuvaa parodioidaan ja siihen viitataan yhä usein komediasarjoissa yms. Esimerkiksi Late Night with Conan O'Brienissa haastateltiin välillä "Arnold Schwarzeneggeria", joka aina ehti muistuttaa jouluklassikostaan.

Elokuvassa kiireinen isukki Howard pistää uransa perheen edelle (aika tuttu kuvio?). Poika haluaisi jouluksi Turbomies -action figuurin enemmän kuin mitään muuta ja isä päättääkin paikata menneet virheensä hankkimalla nuken - jouluaattona. Lelu on kuitenkin turbosuosittu ja sitä on enää mahdoton löytää. Howard joutuu kilpasille postinjakaja-Myronin kanssa, joka myös on hankkimassa lapselleen Turbomiestä. Miehet eivät kaihda mitään keinoja saadakseen lapsensa toivelahjan käsiinsä. Howardia stressaa myös naapurin Ted, joka on avioeronsa jälkeen alkanut esittää malli-isää ja huoltaa Howardinkin laiminlyötyä perhettä.

No nyt on elokuva joka tuntuukin jossakin! Santa with Musclesiin verrattuna tämä on huipputeos. Ei tarvitse kuin kuulla juoniselostus ja tajuaa heti tämän olen 90 minuutin pituinen mainos. Elokuva oli tarkoitus tuotteistaa vähintäänkin hyvin, mutta aika pääsi loppumaan, joten lopulta markkinoilla oli vain muutama oheislelu. "Harmi." Tämä tieto ei kuitenkaan mitenkään muuta sitä faktaa, että lähes koko 90 minuutin ajan voisit kuvitella katsovasi Ostos-TV:tä. Turbomies-figuurin mainospuhetta toistellaan ihan helvetisti ja ties kuinka monta kertaa joku päättää luetella mitä siistejä erikoisominaisuuksia nukella on. Kukapa lapsi ei haluaisi Turbomiestä tämän jälkeen? Leffan ensi-ilta oli USA:ssa jo marraskuun puolivälin tienoilla, mikä jättää hyvin aikaa tuleville jouluostoksille.




Mitenkäs elokuvan muut meriitit sitten? No, suurin osa hahmoista on ihan helvetin ärsyttäviä. Varsinkin tahallaan ärsyttävä naapuri, jota alkaa tosissaan vihaamaan, sekä Howardin napiseva ipana. Yksi huonoimpia lapsinäyttelijöitä ikinä. Ilmeet ja eleet vielä menee, mutta dialogi on niin epäuskottavaa, että luulin ensin lapsen olevan vain supersarkastinen. Ja sarkasmista puheenollen, se ei kuulu Arskan repertuaariin. Olin jo unohtanut miten makaaberia kuunneltavaa Arskan jäykkisaksentti voi olla. Vitsit voisivat olla hauskoja jonkun toisen kertomana, mutta Arskan kohdalla tämä komediapuoli aiheuttaa vain äärimmäisen syvää myötähäpeää. Usein Arska näyttää niin hämmentyneeltä, että voisi kuvitella käsiksen jääneen lukematta.

Muutenkin Arskasta on vaikea aksentteineen leipoa jotain perusamerikkalaista perheenisää. Facepalmin aiheutti mm. se, kun Howardin kersa ei tunnistanut tätä Turbomies-puvussa. Edes sen jälkeen kun hän puhui! Yleinen kornius on myös elokuvan ongelma. Tai voimavara. Helvetistäkö tässä enää tietää. Osa alun ja lopun kohtauksista on niin uskomattoman korneja, että alkoi ihan ällöttää.




Värikäs tämä leffa sentään on. Ja varmaan pienistä lapsista on ihan hauskaa katsoa Arskan kohellusta. Aikuisilla voi käydä oksennus suussa, mutta ainakin tämä elokuva tuntuu joltain!

Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996)
Ohjaus: Brian Levant
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.7/10


Hyvää joulua ja onnekasta uutta vuotta kaikille lukijoille! Jos maltan, pidän pienen bloggaustauon ja How queer palaa linjoille taas tammikuun alussa.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Santo, aquí otra vez!

Myös Santo-projekti on ollut ihan liian pitkällä tauolla. Kuten jo Disney Animated Classics-projektia tehdessäni mainitsin, tykin lampun palaminen heitti oikeastaan kaiken elokuvien katsomisen vähän pyllylleen. Varsinkin aluksi tuntui oudolta katsoa leffoja taas pikkuruudulta. Jospa se lamppukin saataisiin uusittua tässä piakkoin niin päästäisiin taas vauhtiin.


28. The Revenge of the Vampire Women (La venganza de las mujeres vampiro, 1970)
Jotkut teistä ehkä vielä muistavatkin yhden alkupään Santoista, Santo vs. the Vampire Women. No, nyt nuo verenhimoiset naikkoset ovat palanneet. Tai no, ei ne ne samat kai ole, mutta melkein.

Juonitteleva tiedemies/professori/tohtori (ei näistä ota enää selvää) murtautuu kätyreidensä kanssa hautakammioon hakemaan Mayran, muinaisten vampyyrien ylipapittaren, ruumiin. Proffa aikoo herättää naisen henkiin siirtämällä tämän muumioituneeseen kehoon elävän ihmisen verta. Suhteellisen helppo henkiinherätys? Ihan kenen tahansa veri ei silti kelpaa, vaan kätyrit käyvät varta vasten cabaret-klubilla hakemassa yhden alusvaatteisillaan tanssahtelevista naikkosista. Verensiirto onnistuu ja Mayra herää henkiin... Ja vannoo tietysti heti ensiksi kostoa Santolle, joka on hänet tappaneen miehen viimeinen hengissä oleva sukulainen. Mayra kasaa kokoon uuden vampyyrien armeijan saadakseen Santon hengiltä.

Omaperäiset ideat alkavat tosissaan loppua tästä sarjasta, vähän jo hirvittää kun tietää, että jälkimmäinen puolisko on vielä katsomatta. Ilkeä professori, vampyyrinaisten armeija.... Santo joutuu taas maksamaan esi-isiensä sekoiluista ja vampyyrien muuttuminen pahvilepakoiksi osoittaa, etteivät erikoistehosteetkaan ole edenneet sitten viime vuosikymmenen. Ja mukana on taas nuuskiva naistoimittaja, joka ei tunnu tiedostavan milloin kannattaisi pysyä poissa. Naistoimittajan poikaystävä on myös perinteiseen tapaan poliisi, jolla on lihavampi sidekick. Kunnon blast from the past, sillä alkupään Santoissa tämä kuvio oli enemminkin sääntö kuin poikkeus.




Ohjaaja Federico Curiel on vastannut myös useamman muun Santon ohjauksesta. Nyt mies on tainnut käydä jonkin elokuvakoulun, sillä kuvat ovat huomattavasti ammattimaisempia kuin aiemmissa viritelmissä. Siinä onkin oikeastaan ainoa aidosti hyvä asia koko leffassa. Muuten mennään niin samoilla spekseillä kuin aiemminkin, että kiinnostus kaikkoaa täysin viimeistään puolivälissä. Alussa juuri Santo -leffaksi hienot kuvat saivat mielenkiinnon ylle ja toivon heräämään, josko tämä olisi kuitenkin piristävä poikkeus Santo kohtaa vampyyrit -teemassa.

Suurin ongelma on se, että tarina ei oikein johda mihinkään. Minulla ei ainakaan ollut koko leffan aikana mitään hajua siitä miksi proffa haluaa herättää henkiin muinaisen vampyyrinaisen. Huvikseen? Alun jälkeen professori kätyreineen on muutenkin suurimmaksi osaksi poissa ja palaa vasta loppumetreillä. Musiikki on jälleen ihan posketonta. Panimme molemmat ensi kertaa merkille, että alkukreduissa mainittiin säveltäjä. Siis ainakin tällä kertaa joku oli varta vasten säveltänyt musiikin elokuvaan. Ei uskoisi! Tai sitten meksikolaisen kerrontaperinteen mukaan on sopivaa, että jännittävissä taistelukohtauksissa soi ihmeellisen hilpeää diibadaabailua taustalla.

Vain pari pientä yksityiskohtaa tekee leffasta jossain määrin katsottavan. Ensimmäinen on tuo outo cabaret-klubi. 60-luvun villi vapaus ja hippimuoti ovat saapuneet Meksikoon ja tanssilattialla näkyy hytkyviä pitkätukkia ja värikkäitä asuja. Kaikista parhaita ovat silti esiintyvät tanssitytöt, jotka vain seisovat paikoillaan ja hytkyvät rivissä. Mitään koreografiaa neidoilla ei ole, vaan kaikki neljä, jotka kerrallaan ovat lavalla, hytkyttelevät itseään eri tahtiin, eri suuntiin ja eri tavoin. Selkeästi kyseessä on silti esitys, sillä sitten kun biisi loppuu, esiintyjät siirtyvät lavalta takahuoneeseen ja yleisökin istuu maltillisesti takaisin paikoilleen.




Toinen hieno yksityiskohta on Santon makuuhuone, tai enemminkin yksi pieni asia siinä. Eräässä kohtauksessa Mayra yrittää hyökätä Santon kimppuun tämän nukkuessa yöllä. Santo on kuitenkin fiksumpi ja on laittanut itsensä näköisen nuken paikalleen sänkyyn. Kun Mayra huomaa huijauksen, Santo ilmestyy makuuhuoneen ovelle kädet lanteilla ja supersankarimaisesti nauraen. Mayra muuttuu lepakoksi ja liihottaa ulos. Tässä vaiheessa katsoja huomaa, että Santon makuuhuoneen seinällä on kuva supersankaripainijasta itsestään. Hienointa ikinä! Santolla on oma kuva makuuhuoneen seinällä! Hyväntekijälläkin voi siis olla ego kohdillaan.

The Revenge of the Vampire Women (La venganza de las mujeres vampiro, 1970)
Ohjaus: Federico Curiel
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10


29. Santo vs the Mafia of Vice (Santo contra mafia del vicio, 1971)
Mafia-Santoja ei ole erityisemmin vielä ennen nähtykään, vaikka jos jonkinlaista rikollisliigaa on ruudulle marssitettukin. Sinänsä leffan nimi herättää kyllä mafia-faneissa vain turhia toiveita, sillä rikolliset ovat täysin samaa sarjaa kuin muissakin leffoissa. Ehkä mafia-nimeä on käytetty lähinnä vain siksi, että kriminaalien otteet ovat astetta raaemmat? Eräässäkin kohtauksessa Santo olisi helposti päässyt hengestään, mutta tapattikin toisen henkilön itsensä sijasta (Go Santo!).

Meksikon huumesirkusta pyörittävä mafia on joutunut hankaluuksiin Santon kanssa. Interpolille työskentelevä painija on onnistunut estämään suuren huumelastin salakuljetuksen. Mafia kidnappaa tanssiklubilta naisen (en osaa yhtään sanoa miksi), jonka setä työskentelee heille. Kidnapattu nainen ei vaikuta kovinkaan huolestuneelta tilanteestaan, vaan hengailee ihan mielellään minimekoissa ja bikineissä kartanon uima-altaalla. Mafian tarkoituksena on myös ottaa naisen tanssijakaveri päiviltä (ei edelleenkään tietoa miksi). Mafia myös onnistuu kidnappaamaan Santon ovelan juonen avulla ja naamioi yhden omista miehistään esittämään Santoa, jotta tämä voisi kalastella tietoja poliisilta. Sattuman kautta itse Santo joutuu undercover-hommiin mafian leiriin.




Harmi, että kaikki leffan alun ja lopun välillä oli uskomattoman tylsää. Alku lupaili niin paljon! Ihan alussa, ennen alkukreduja, tuntemattomaksi jäävä laulava mies bailaa biitsillä kauniiden bikininaisten ja Santon kanssa ja lauleskelee vuoren rinteellä. Siis mitä? Jep, sillä tämä leffa alkaa. Uskomatonta! Sitten kun alkukreduista on päästy, nähdään Santo rantalomalla rentoutumassa parin hemaisevan naisen kanssa. Santo ohjaa venettä, jonka kyydissä on kaksi naista ja yksi tulee vielä perässä vesisuksilla. Kesken kaiken Santo saa kuitenkin Interpolilta uuden tehtävän ja leikki jää sikseen.

Tämänkin elokuvan on ohjannut edellisestä ja monesta muusta Santosta tuttu Federico Curiel. Leffa kärsiikin pitkälti samoista ongelmista kuin edeltäjänsä. Alku on lupaava, mutta tunnelma lässähtää nopeasti, eikä mitään mainittavaa juurikaan tapahdu. Jopa räjähdyksistä on onnistuttu tekemään tylsiä ja lopun asetaistelu on yksi sekavimmista ja anti-kliimaksisimmista loppukohtauksista ikinä. Yhdestäkään tapahtumasta ei ole saatu niin jännittävää, että sitä jaksaisi täydellä keskittymisellä seurata. Osasyy tähänkin on taas musiikissa, joka on alusta loppuun asti ihmeellistä urkutiluttelua.




Loppu on kyllä sitten taas kunnon tykitystä. Leffan lopussa Santo on tutustunut kauniiseen naispuoliseen Interpolin agenttiin ja vie tämän romanttiselle päivälliselle rannalle. Nainen saa kuitenkin jo ennen ensimmäistä ruokalajia kutsun uuteen tehtävään ja joutuu lähtemään. Santo jaksaa näyttää surulliselta noin kaksi sekuntia, kunnes ovesta astuu pari bikininaista ja hymy nousee jälleen sankarin huulille. Kunnon pelimies! Ja sitten taas vesihiihdetään!

Santo vs the Mafia of Vice (Santo contra mafia del vicio, 1971)
Ohjaus: Federico Curiel
95 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.1/10


30. Santo vs the Headhunters (Santo contra los cazadores de cabezas, 1971)
Juhla-Santo! Vau, 30. elokuvan raja meni rikki että pamahti! Tässähän aletaan olla jo voiton puolella.

Tämäkin leffa herätti aluksi suuria toiveita. Nimi viittaa Etelä-Amerikan viidakoissa asuvaan alkuasukasheimoon, joka kutistaa ihmisten päitä ja käyttää pääkalloja koristeina keppien nokassa. Heimo kidnappaa kauniin Marianan kuljettaakseen tämän syvälle viidakkoon uhrattavaksi. Matka uhrauspaikalle kestää hulppeat 18 päivää kävellen. Tytön isä pestaa Santon ja joukon avustajia mukaansa viidakko-operaatioon saadakseen heimon kiinni ja tyttärensä takaisin.

Kuten sanoin, toiveet ehtivät jo herätä. Ei vampyyrejä, ei muinaisia esi-isiä, ei aikamatkailua... Voisiko tässä olla piristävä, raikas tuulahdus tähänkin sarjaan? No, joo ja ei. Juoni on sinänsä ihan sopivan omaperäinen, eikä siinä nyt varsinaisesti mitään vikaa ole. Mutta tiedättekö missä on? 18 päivän matka viidakossa? Mitä vittua tekijät oikein ajattelivat? Tuostakin matkasta nähdään ekat 3 päivää, sitten ollaankin maagisesti jo perillä. Miksei siitä matkasta voinut tehdä 3 päivän mittaista ihan alun alkujaankin? Oikeassa maailmassa tuo matka saattaakin kestää sen 18 päivää, mutta tämä on elokuva!

Tiedättekö mikä missä muussa on vikaa? Tämä on tosiaan 80 minuutin matka viidakossa. Ensin näytetään kun heimo kävelee Marianan kanssa. Sitten näytetään kun Santo kävelee seurueensa kanssa, sitten heimo, Santo, heimo... Ja niin edespäin. Ruudussa oli näytetty jo melko kauan eri kuvakulmista sitä, kun Santon porukka kävelee, kävelee, ja kävelee, joten Tero päätti lähteä keittämään kahvit. Hänen tultuaan takaisin minulla ei ollut mitään uutta kerrottavaa. Mikään ei ollut muuttunut! Koko tuon ajan Santo, Marianan isä ja muu seurue oli vain kävellyt ja kävellyt musiikin soidessa taustalla. Välillä elokuvassa näytetään yhtä kuvaa, jossa ihmiset kävelevät, ihan tuskallisen kauan.




Yhdessä kohtauksessa Santo ajaa maasturilla lähemmäs viidakkoa ennen kuin (tuskallinen) kävelyosuus alkaa. Kamera on sijoitettu tien varteen johonkin pusikkoon. Auto ajaa ohi kahtakymppiä. Ajaa, ajaa, ajaa... Auto katoaa jo näkyvistä, mutta moottorin ääni kuuluu vielä. Vielä, vielä, vielä, sitten nopea zoomaus sinne minne auto meni ja leikkaus. Kokonaisuudessaan tuo yksi kuva kestää melkein minuutin. Järjettömän pitkä aika elokuvamaailmassa.

Toisessa loogisessa kohtauksessa Santon pitää päästä ylittämään joki. Seurueen apulaiset lähtevät etsimään venettä/kanoottia/lauttaa tms. Näytetään, kun he kävelevät pois. Kävelevät, kävelevät... Sitten he huikkaavat Santolle ja muille ja hekin lähtevät sinne minne apurit menivät. Kävelevät, kävelevät, kävelevät, kamera pannaa mukana... Sitä ei kuitenkaan tarvitse näyttää mistä veneet löytyivät vai veistivätkö apurit kanootit omin pikkukätösin. Eihän se ketään kiinnosta. Pitää jättää tilaa kävelemiselle. Kävelyn jälkeen siirrytään suoraa ylittämään jokea. Elokuvantekoa parhaimmillaan.

Minulla on teoria siitä, mihin tekijöiden koko budjetti on mennyt. Viidakossa Santon seurue kohtaa nimittäin useampia erilaisia elukoita, kuten krokotiilejä ja panttereita. Ja Santo painii niiden kanssa! Ei ole muuten mikään vitsi, katsokaa vaikka leffan julistetta. Kehäpainia leffassa ei ole kohtauksen kohtausta, mutta Santo painii viidakossa villieläinten kanssa -kohtauksia on. Aaaaaawesome. Nämä pari kohtausta olivat melkein odotuksen arvoisia.




Ai niin, leffan alkuasukasinkkarit ovat muuten tyhmintä sakkia ikinä. Yhdessä kohtauksessa heimon soturit hyökkäävät Santon ja kumppanien kimppuun yöllä. Santo on hienosti ennakoinut hyökkäyksen ja rakentanut apureineen eräänlaisen "linnakkeen", jossa vihollista kohti sojottavat teräväksi veistetyt kepit pitävät hyökkääjät loitolla. Ilmeisesti viidakossa oli ihan helvetin pimeää, sillä inkkarit juoksivat suoraa teräviin puihin ja kuolivat siihen paikkaan. Olisitte nyt antaneet tälle porukalle jotain kredittiä.

Katsokaa tämä leffa jos haluatte nähdä kun Santo kävelee. Ja painii elukoiden kanssa. Oikeastaan tuo elukkapaini melkein korvaa kaikki tylsät kävelykohtaukset, joten loppujen lopuksi Headhunters on ihan katsottava teos. Vielä on toivoa!

Santo vs the Headhunters (Santo contra los cazadores de cabezas, 1971)
Ohjaus: René Cardona
80 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.6/10

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Naisen paras ystävä

Hysteria 
(2011)


Käytin jälleen hyväkseni Finnkinon superpäivää, joka sattui olemaan maanantaina. Yleensä superpäivänä näytetään ennakkoon joku vasta myöhemmin varsinaiseen teatterilevitykseen saapuva elokuva. Tällä kertaa tuo elokuva oli Hysteria (2011), joka nähtiin neljä päivää ennen varsinaista Suomen ensi-iltaa.

Mediassa Hysteria on saanut niin vähän palstatilaa, etten itse asiassa edes tiennyt koko elokuvan olemassaolosta ennen kuin luin siitä Finnkinon sivuilta. Tämä siitäkin huolimatta, että jo muutama kuukausi sitten laadin listaa tänä vuonna julkaistuista elokuvista, jotka haluaisin nähdä. Listalla oli mukana myös tulevia julkaisuja, mutta ei Hysteriaa. Sinänsä tämä on vähän outoa, koska elokuvan aihe on erittäin mielenkiintoinen. Elokuvan nimi viittaa muinaiseen, yleiseen naistentautien diagnoosiin, hysteriaan, jonka alle voitiin niputtaa melkeinpä mikä tahansa naisten oikuttelu tai oudot ajatukset. Yksi hysterian oireista oli niinkin määrittelemätön kuin "taipumus aiheuttaa ongelmia".

Hysteria sijoittuu 1800-luvun loppupuolen Englantiin. Nuori, kunnianhimoinen ja idealistinen lääkäri Mortimer Granville saapuu töitä etsiessään tohtori Robert Dalrymplen vastaanotolle, joka on suunnattu täysin naisille ja keskittyy nimenomaan hysterian hoitoon. Granville saa hyväpalkkaisen työn Dalrymplen luota ja osoittautuukin luonnonlahjakkuudeksi hysterian hoidossa. Tätä epämääräistä tautiahan hoidettiin aikoinaan eräänlaisella erityisellä sukuelinten hierontatoimenpiteellä, joka aiheutti potilaalle "kohtauksen" (eli orgasmin) ja lievitti siten hysterian oireita. Granvillen saapuessa Dalrymplen klinikalle, hoito suoritettiin vielä käsin. Lopulta potilaita tuppaa olemaan liikaakin, ja käsikrampit uhkaavat tuhota Granvillen uran. Tilanne johtaa muutaman sattuman kautta sähkökäyttöisen hierontalaitteen, vibraattorin, keksimiseen. Vekottimesta tuleekin pian suunnaton menestys.




Koska kyseessä on romanttinen komedia, siinä sivussa tietysti rakastutaan ja vihastutaan. Tohtori Dalrymplellä on kaksi tytärtä, siveä ja hyväkäytöksinen Emily ja riehakas ja empaattinen Charlotte. Granville ihastuu oitis Emilyyn ja kun ura lähtee nousuun, nuoripari menee kihloihin tohtori Dalrymplen toiveiden mukaisesti. Granville ei kuitenkaan saa Charlotten omapäisyyttä mielestää. Arvatkaa kumpi sen sydämen sitten lopulta vie?

Elokuvan romantiikka on melkeinpä uskomattoman kliseistä ja kertaalleen nähtyä, mutta jotenkin kaikki muu tuntuu toimivan niin hyvin, että tuon seikan voi melkeinpä sivuuttaa. Elokuvan ensisijainen tarkoitus on viihdyttää, missä se onnistuukin loistavasti. Huumori toimii, vaikka välillä hauskaa revitään liiankin helpoista aiheista. Kuitenkin kaikki, mikä elokuvassa on liian helppoa, liian kliseistä tai jo muista elokuvista tuttua, on tehty niin taidokkaasti ja huolellisesti, ettei ärsytystä juurikaan saa aikaan.



Monelle tämän tyylilajin elokuvalle tyypillisesti päähahmot ovat hieman särmättömämpiä ja eniten hauskaa syntyy hyvistä sivuhahmoista, kuten Granvillen elektronikkaan hurahtaneesta keksijäystävästä ja Dalrymplen talon sisäköstä, joka on entinen prostituoitu. Myös osa klinikan vakiopotilaista tulee tutuiksi. Päähahmoista jännittävin on tietysti eläväinen Charlotte, jolla on monenlaisia vallankumouksellisia ajatuksia naisista, miehistä ja yhteiskunnasta. Tarinassa heitellään ohimennen tietysti myös muita aikalaisia keksintöjä. Granville on huolissaan bakteereista, joita osa muu kokeneistakin lääkäreistä pitää hölynpölynä. Granvillen ystävä puolestaan on hankkinut yhden kaupungin ensimmäisistä puhelimista.

Hysteria on viihde-elokuvana hyvin toimiva paketti, joka sopii parhaiten katsottavaksi ajanvietteenä hyvässä seurassa. Mitään kovin syvällistä tai mullistavaa ei kannata odottaa, eikä vaivata aivonystyröitään liikaa. Turvallinen valinta sekalaisenkin porukan leffailtaan.

Hysteria (2011)
Ohjaus: Tanya Wexler
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.5/10

tiistai 6. joulukuuta 2011

Golly, what a day!

Disney Animated Classics jatkuu luvattoman pitkän tauon jälkeen. Tykin lampun palaminen heitti projektit hieman sekaisin, kuten elokuvien katsomisen muutenkin. Ei se vain ole telkkarista enää sama asia kun on tottunut liian hyvälle. Nyt siis kuitenkin animaatioprojektin kaksi seuraavaa. Ehkäpä Santotkin saadaan pian raiteilleen.


21. Robin Hood (1973)
Lapsena Robin Hood oli yksi suosikkihahmoistani. En siis tarkoita pelkästään Disneyn versiota vaan ihan muutenkin. Disneyn piirretty kettu-Robin Hood oli minulle tuttu vain kirjan kuvituksena, leffaa en nähnyt ennen kuin ostin DVD:n joitakin vuosia sitten.

Legenda Robin Hoodista on yksi niitä tarinoita, jotka kaikki tuntevat. Robin Hood on taitava jousimies ja lainsuojaton "rikollinen", joka varastaa rikkailta ja antaa köyhille. Robin Hoodin pahin vihollinen on Nottinghamin sheriffi, eläinkunnan versiossa susi, joka on (leijona-)prinssi Juhanan kätyri. Prinssi Juhana hallitsee Englantia rautaisella otteellaan sillä aikaa kun todellinen Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli on ristiretkellä. Köyhien verot on kohotettu kohtuuttomalle tasolle ja köyhyys onkin yksi maan suurimpia ongelmia. Robin puuttuu tilanteeseen iloisten veikkojensa kanssa ja aiheuttaa ahneille rikkaille harmaita hiuksia. Siinä sivussa syttyy myös romanssi kauniin Marian-neidon kanssa.

Ostin DVD:n joskus 2000-luvun alkupuolella ja muistan pettyneeni hieman. En kyllä muutenkaan nykyään erityisemmin fanita eläinten liiallista inhimillistämistä. Lapsena olin ehkä avoimempi, mutta nykyään ajatus eläimistä, jotka ovat kuin ihmiset, mutta eläimiä, on usein vähän ärsyttävä. Eniten tässä leffassa kirpaisi se, kun pieni kaninpoika väittää täyttävänsä 7 vuotta. Ehkä minusta on vain tullut ihan uskomattoman tylsä!




Toinen häiritsevä seikka on ärsyttävät brittiaksentit. Useimmiten Disney-leffojen mahdolliset aksentit ovat olleet vähintäänkin siedettäviä, mutta nyt menee yli että paukkuu. Lisäksi Robin Hood kuuluu selvästi vähän samaan sarjaan Aristokattien kanssa. Piirrosjälki ei ole läheskään samalla yksityiskohtaisella ja maalauksellisella tasolla kuin useissa aiemmissa elokuvissa. Osa Robin Hoodin kuvituksen tylsyydestä johtuu myös englantilaisesta köyhästä kylämiljööstä, joka on suorastaan luotaantyöntävän harmaa ja turruttava. Virikkeitä ei juurikaan ole tarjolla.

Robin Hood on silti hahmona ihan onnistunut, kuten useimmat muutkin leffan hahmoista. Köyhät kyläläiset ovat sympaattisia ja ilmeikkäitä ja pahiksista Nottinghamin sheriffi on myös onnistunut, kiekuvaa brittiaksenttia lukuunottamatta.

Kontrastia köyhälistön ja aateliston eroille on haettu eläinlajeista. Köyhät ovat tavallisia metsäneläimiä, kuten karhuja, kettuja, jäniksiä ja myyriä, rikkaat ja kuninkaan palvelijat eksoottisia leijonia, sarvikuonoja ja virtahepoja, Nottinghamin sheriffiä lukuunottamatta. Hahmoista vielä sen verran, että mielestäni kertoja/folk-laulaja-kukko on tosi ärsyttävä. Elokuvan laulut eivät muutenkaan ole mitenkään erityisen kovalla tasolla. O-de-lally -rallatus alkaa ärsyttää ennätysnopeasti.




Lopulta Robin Hood on aika keskinkertainen Disney -animaatio. Yhtiö pystyy todistettavasti paljon parempiinkin suorituksiin, mutta mistään täysin toivottomasta räpellyksestä ei ole kyse. Loppujen lopuksi muutokset, joita leffan parantamiseksi olisi voinut tehdä, jäävät kohtuullisen pieniksi. Aina kun leffassa näkyy jotain hyvää ja pilkahdus paremmasta, jokin ärsyttävä tai epämiellyttävä kohta kumoaa sen ja lopputuloksesta on lopulta vaikea muodostaa erityisen vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen.

Robin Hood (1973)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


22. Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977)
Minulla on aina ollut vähän ristiriitainen suhtautuminen Nalle Puhiin. A. A. Milnen alkuperäisistä tarinoista ja hahmoista kyllä tykkään, mutta Disneyn ylihuoliteltu animaatio-Puh onkin sitten toinen juttu. Lapsena kuitenkin katsoin näitäkin ihan mielelläni. Joskus 6-vuotiaana (?) minuun iski hirvittävä animaatiokapina. Aloin ensimmäistä kertaa oikein tosissani kyseenalaistamaan kaiken mitä näin. Olin kyllästynyt olemaan lapsi ja katsomaan lastenohjelmia. Aloin vierastaa jopa muumeja. Nalle Puhin teilasin tylysti "läskiksi nalleksi jolla on napapaita". Kun kapinavaihe sitten hellitti, kävin katsomassa yhden Disney-Puhin ihan leffateatterissakin.

Joka tapauksessa, Disneyn Nalle Puh koostuu itse asiassa useammasta pienestä tarinasta. Erilliset tarinat on onnistuttu nitomaan yhteen satukirjan sivujen avulla, eli ikäänkuin pätkät olisivat tarinoita kirjassa. Walt Disney suunnitteli elinaikanaan täyspitkää elokuvaa Nalle Puhista, mutta päätyikin sen sijaan tekemään lyhäreitä tutustuttaakseen amerikkalaisen yleisön A. A. Milnen kirjojen hahmoihin. Ensimmäinen elokuvan lyhäreistä Nalle Puh ja hunajapuu julkaistiin Disneyn elinaikana, mikä tekee tästä leffasta viimeisen, jonka teossa hän oli henkilökohtaisesti mukana.

Leffa onkin suurimmaksi osaksi kooste aiemmista 60- ja 70-luvuilla julkaistuista Puh-lyhäreistä ja uutta materiaalia on melko vähän. Tarinat yhteen linkittävät kertojanosuudet ovat uudet, samoin kuin tarinan loppu. Koska Puh on Disneyn ensimmäinen klassikko neljään vuoteen, olisin kuvitellut, että aikaa olisi ollut enempäänkin. Puh vaikuttaa samanlaiselta hätäratkaisulta kuin Silly Symphonies-kooste-elokuvat aikoinaan, vaikkakaan ei ole yhtä räikeästi kierrätysmateriaalia.




Kuten kaikki vanhat animaatiohahmot, myös Nalle Puh on jalostunut vuosien aikana aina vain pehmeämmän ja särmättömämmän näköiseksi. Olin melkein yllättynyt elokuvan piirrostyylistä, joka ei vastannutkaan mielikuvaani muovisesta, tylsästä ja persoonattomasta nykytyylistä. Jälki ei tietysti ole samanlaista kuin kirjojen alkuperäispiirrokset, vaan siinä on oma Disney-leimansa, mutta huomattavasti siedettävämpää jälki silti on, eikä aiheuttanut suurta irvistelyä.

Muistan nähneeni elokuvan pienenä sen verran usein, että muistin osia juonesta hyvin. Yhdessä lyhärissä on surrealistinen unikohtaus, joka hämmensi minua pienenä. Silti muistin sen kaikista parhaiten eli se todennäköisesti teki suurimman vaikutuksen. Nytkin se on yhä elokuvan parasta antia. Inhokkini oli puolestaan aikoinaan kohta, jossa Nalle Puh syö liikaa hunajaa ja jää kiinni kaninkoloon.

Mieleeni on ikuisiksi ajoiksi syöpynyt Nalle Puhin suomenkielinen ääni ja olin positiivisesti yllättynyt Sterling Hollowayn suorituksesta roolissa. En ole ollut mikään suuren suuri Holloway-fani aiemmin. Hän on aiemmin tehnyt ääninäyttelijän töitä mm. Bambissa (aikuinen Kukka), Viidakkokirjassa (Kaa) ja Aristokateissa (Roquefort-hiiri). Nalle Puhin rooliin ääni sopii kuin nenä päähän. Se itse asiassa toi koko hahmoon jotain uutta, mitä en osaa täysin sanoin määritellä. Enemmän persoonaa? Tiettyä karismaa?




Sinänsä elokuva on viihdyttävä ja hyvin tehty, mutta minun on todella vaikea päästä yli pala-animaatiofiiliksestä. Tämän projektin päässä odottaa tällä hetkellä uusi, tänä vuonna julkaistu Nalle Puh -elokuva. Vertailu ei siis ihan heti ole mahdollista, kun uuteen Puhiin on matkaa vielä melkein 30 elokuvan verran.

Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977)
Ohjaus: John Lounsbery & Wolfgang Reitherman
74 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.8/10


Seuraavassa Disney-postauksessa (joka toivon mukaan tulee hieman pikemmin) katselussa ovat Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1977) ja Topi ja Tessu (The Fox and the Hound, 1981). Lisää eläimellistä menoa siis tiedossa!