torstai 30. syyskuuta 2010

Pelilegendan peppuraiskaus

Tekken
(2010)


Nyt osui eteen koko blogin ensimmäinen kunnon kakkapökäle. Tekken -pelit ovat olleet itselleni rakkaita siitä lähtien, kun sain joululahjaksi PlayStation 2:sen ja ostin sille ensimmäisen pelini: Tekken Tag Tournamentin. Vuosien saatossa sille ovat tehneet seuraa Tekken, Tekken 4 ja Tekken 5. Olen aina pitänyt tappelupeleistä ja Tekken on kyseisen genren parasta antia.

Tekken -elokuvaa on saanut odottaa monta vuotta. Niinpä tämän tekeleen olisikin kuvitellut olevan miljoona kertaa parempi. Alkuperäisiä Tekken -hahmoja (tai ennemminkin niiden varjoja) leffassa näkee vain kourallisen. Tarina sijoittuu Tekken Cityyn, jossa asiat ovat surkeasti. Tekken Corporation (miksei Mishima Zaibatsu? Tai Tekken Force?) hallitsee kovalla kädellä. Jin Kazaman äiti Jun tapetaan ja nuorukainen päättää ottaa osaa Iron Fist -turnaukseen voidakseen kostaa Tekkenin pääjehulle Heihachi Mishimalle. Karsinnassa hän voittaa Marshall Law'n ja pääsee mukaan itse kisaan.


Itselläni eniten ihmetystä herättää se, miksi kaikkein mielenkiintoisimmat jutut on jätetty juonesta pois. Eikö Mishiman suvussa ilmenevä paholaisen geeni olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempi tarinan ydin? Elokuva ei myöskään seuraa peleistä tuttua juonta tai timelineä. Esimerkiksi Jinin manageriksi alkaa Steve Fox -niminen häiskä, joka kertoo aiemmin olleensa Iron Fist -taistelija. Wtf.


Tekken -hahmot ovat jossain määrin tunnistettavissa, mutta jokainen on vain yksiulotteinen varjo alkuperäisestä itsestään. Taistelulajitkaan eivät täysin vastaa pelissä nähtyjä muuvseja (mikä on ehkä suurimpia pettymyksiä koko leffassa). Ja kaikki puhuvat englantia. Tietysti. Taistelun tuoksinassa vilahtelevat aiemmin mainittujen lisäksi Anna ja Nina Williams, Eddy Gordo, Christie Monteiro, Raven, Yoshimitsu ja Bryan Fury. Ja se venäläinen dude, jonka nimeä en ikinä muista kun en ole pelannut Tekken 6:sta tai Tekken 5: Dark Resurrectionia. Kazuyakin on tietysti mukana, mutta hänen kohdallaan hahmon suunnittelu on mennyt eniten mäkeen. Kazuyasta on tehty sadistinen, pinnallinen kusipää, jolla ei sitten muita luonteenpiirteitä olekaan. Heichachista taas on tehty outo semi-hyvis. Wtf x 2.

Kazuya Mishima. Ehkä.

 Heihachi Mishima

Väsähtäneet siskokset Nina ja Anna Williams.

No niin, eli Jin pääsee ottelemaan kovia nimiä vastaan Iron Fist -turnauksessa. Kun Kazuya saa tietää, että Jin on hänen poikansa, kyynisen miehen murhanhimoisuus vain yltyy. Kazuya yrittää syrjäyttää isänsä Tekken Corporationin johtajana ja ottaa Jinin päiviltä. Paha saa tietysti palkkansa ja plaa plaa. The usual stuff. Mielenkiinnotonta, muovista, tunteetonta. Tekkenistä löytyy hyvin vähän, jos yhtään kehuttavaa. Näin jälkeenpäin elokuvaa ajatellessa mieleen tulee vain noin tuhat erilaista tapaa kertoa, miten perseestä tämä tekele on. Jos hyviä juttuja nyt on pakko keksiä... Musiikki ajoittain ok, kuvat useimmiten ihan jees. Perus.

Eddy Gordo VS Raven.

Ai niin, yksi vittumaisimpia (vaikkakin ehkä tiettyyn rajaan asti hauskimpia) juttuja leffassa ovat Jinin jatkuvat äiti -flashbackit. Aina kun taistelussa tulee paha paikka, äiti -flashback to the rescue! Mietimmekin miksei tällaista toimintoa ole itse pelissä. "Olet häviöllä ja voit nyt painaa muistele äidin taisteluneuvoja -nappia, jonka ansiosta saat lisää energiaa."

Yksi leffan noin tuhannesta äiti -flashbackista.

Täydellisessä maailmassa (= minun pääni sisällä) Tekkenistä tehdyn leffan olisi pitänyt olla edes hieman pelin juonen kaltainen. Tällaisenaan se on vain onneton sekamelska, joka ei tarjoa mitään kiinnostavaa, mistä ottaa kiinni. Loppuun tämä kannattaa katsoa vain jos haluaa nähdä maailman antikliimaksisimman loppukohtauksen.


Bonus-screencap: Christie Monteiron perse. Mitäpä tähän enää lisäämään.

Tekken (2010)
Ohjaus: Dwight H. Little
86 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.4/10

maanantai 27. syyskuuta 2010

Narkomaanien karu arki

Reindeerspotting
(2010)


Rovaniemeläisen Joonas Neuvosen esikoisohjaus on elämän pyörteissä syntynyt dokumentti Reindeerspotting (2010). Neuvonen kuvasi huumeriippuvaisia kavereitaan 2000-luvun alkupuolella. Tuosta materiaalista koostetun dokumentin keskiössä on kuvaushetkellä 19-vuotias Jani. 

Janin harhaisessa mielessä siintää haave päästä pois Rovaniemeltä ja koko Suomesta. Ulkomailla tarjoutuisi pelastus, mahdollisuus irtautua vanhoista tavoista. Jani haaveilee talosta Espanjassa ja omasta perheestä. Rovaniemen pienissä piireissä kaikki kaverit ovat jatkuvasti sekaisin, eikä ystävää erota vihollisesta. Jani osoittaakin syyllistävällä sormella ympäristöään. Pienen kaupungin meno ahdistaa, mieli kaipaa virikkeitä. Siinä addiktion alku.


Jani on aineisiin kovasti koukussa, mutta osittain inhoaan itsekin riippuvuuttaan. Ryöstettyään kaupan kassakaapin Jani pakenee ulkomaille. Matka vie Ruotsin kautta Ranskaan, Italiaan ja lopulta unelmien Espanjaan. Riippuvuus ei kuitenkaan jää Suomeen, vaan kaman käyttö lisääntyy matkalla jatkuvasti. Ranskassa Jani poseeraa onnellisena Subutex -laatikkojen kanssa. Unelma vapaudesta haihtuu tuhkana tuuleen.

Dokumentti on suora ja rehellinen kuvaus narkomaanien arjesta. Se esittää asiansa juuri niin karuna, kuin se todellisuudessa on. Mitään glamouria ei näissä nuorissa tai heidän elämässään ole ja onnelliset hetketkin ovat vain harhaa, jonka läpi katsoja näkee. Vaikka dokumentti onkin harvinaisen hyvää huumevalistusta, ainakaan itselleni se ei oikeastaan tuo aiheeseen mitään ratkaisevasti uutta tai suuresti yllättävää. Näiden nuorten elämä on aika tavalla yhtä surullista, kuin olin alun alkujaan kuvitellutkin.


Vaikka en yllättynytkään narkomaanien elämän surullisuudesta, muutamia oikein hätkähdyttäviä kohtauksiakin on mukana. Dokumentin sisältö on tietysti tärkein, mutta Neuvosella on ollut selkeästi myös silmää kuville. Materiaali on ehyttä ja suurimmaksi osaksi yllättävän hyvin kuvattua. Tärkeintä antia ovat hetket, kun Jani kertoo omasta elämästään, itselleen tärkeistä asioista ja unelmistaan. Nämä pätkät antavat hyvää kontrastia sekoilulle ja jatkuvalle itsensä turruttamiselle.


Paljon on ollut keskustelua elokuvan saamasta K18 -lätkästä. Omasta mielestänikään jyrkkä rajoitus ei ole oikea päätös, vaikken ihan lapsille tai ala-asteikäisille tätä näyttäisikään. Dokkari toimisi silti yläasteen huumevalistuksena miljoona kertaa paremmin, kuin yleensä käytetyt "drugs are bad, mmm'kay" -henkiset saarnat, joita olen aikoinaan itsekin kuunnellut.

Reindeerspotting (2010)
Ohjaus: Joonas Neuvonen
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.5/10

tiistai 21. syyskuuta 2010

Dear Dreamworks Animation, you suck

Olen koko pienen ikäni ollut suuri animaatioiden ystävä. Lapsena eniten kiinnostivat vanhat Aku Ankat ja Warner Brothersin piirretyt, sekä Disneyn klassikot. Olin vieläpä sikäli onnekas, että olin lapsi silloin kun Disney teki parhaita animaatioitaan. Pieni Merenneito (The Little Mermaid, 1989), Kaunotar ja Hirviö (The Beauty and the Beast, 1991), Aladdin (1992) ja Leijonakuningas (The Lion King, 1994) ovat itselleni piirrettyjen fab four.

Tietokoneanimaatioiden yleistyttyä kilpailu näiden teoksien paremmuudesta on käyty suurimmaksi osaksi kahden ison firman välillä. Toisaalta kilpailusta on vaikea puhua, kun vastakkain on kaksi kovin erilaista tekijää. Dreamworksin ja Pixarin kädenväännössä voittaja on joka tapauksessa aika selkeä. Pixarin animaatioiden mielikuvitusta, hahmoja ja tyyliä on vaikea voittaa. Lopulta olen huomannut, ettei Dreamworks edes yritä.


Dreamworksin animaatioita rasittaa muutamakin seikka. Tässä muutama:

1) Viittaukset populaarikulttuuriin ovat lähinnä ärsyttäviä kaikessa mielikuvituksettomuudessaan.
2) Suurin osa elokuvien huumorista tuntuu vain helpolta oikotieltä, kun mitään parempaa ei keksitty. Se, että elokuvat on suunnattu lapsille, ei ole tekosyy tehdä laadutonta liukuhihnatavaraa.
3) Julkkisääninäyttelijät ja niillä mainostaminen. Itse haluan mieluummin hahmolle amatööriäänen, joka sopii, kuin julkkisäänen, joka herättää paljon huomiota.
4) Vanhojen vitsien kierrättäminen. Kun Dreamworksin leffoja katsoo muutaman putkeen, huomaa huumorin sulavan homogeeniseksi, tylsäksi massaksi.

Katsoessani Dreamworksin animaatioita (ja olen nähnyt kahta lukuunottamatta ne kaikki), huomaan aina että parhaita tekeleitä ovat ne, jotka onnistuvat välttämään nämä perusmokat. Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon, 2010) oli piristävä poikkeus DW:n normityylistä. Myös Kung Fu Panda (2008) kuuluu studion parempiin animaatioihin. Avioliitto Aardmanin kanssa synnytti tietysti muutaman kappaleen Aardman -elokuvia, joista kaikeksi onneksi puuttui ison Hollywood -studion tuhoava ote.


Dreamworksin kehutuin ja, dare I say it, rakastetuin animaatio on tietysti Shrek (2001). Shrek onkin upea. Ja se olisi vielä parempi, ellei sille olisi tehty laahaavia jatko-osia, jotka vetävät ensimmäisenkin osan lumoa alas. Luulin jo, helpottuneena, että tänä vuonna julkaistu Shrek ja ikuinen onni (Shrek: Forever After, 2010) olisi sarjan loppu. Miksi muuten sloganina olisi "Viimeinen luku"? Etsiessäni DW -infoa tätä postausta varten huomasin kuitenkin, että seuraava jatko-osa on suunnitteilla julkaistavaksi vuonna 2012. Vaan onhan se helppo raha aina parempi, kuin uusien asioiden keksiminen. Vai onko? Haikeudella ajattelen, millainen klassikko Shrekistä olisi tullut, jos se ei olisi sarja keskinkertaisia elokuvia, vaan vain yksi loistava elokuva.


Itselläni kaikista Dreamworksin leffoista eniten ärsytystä on herättänyt Yli aidan (Over the Hedge, 2006), joka väittää perustuvansa Fryn ja Lewisin mahtavaan Over the Hedge -sarjakuvaan (suomeksi Aidan takaa). Ajoittain anarkistisesta ja kyynisestäkin sarjakuvasta on säilynyt elokuvaan vain muutama asia, kuten päähahmojen nimet. Inhoan syvästi sitä, miten karheasta, persoonallisesta sarjakuvasta väännetään kiiltokuvamainen tietokoneanimaatio, joka kaunistelee ja kiertelee. Suomenkielisessä versiossa yhteyttä alkuperäiseen sarjakuvaan on pätkitty entisestään valitsemalla hahmoille ja itse elokuvalle eri nimet. Jospa suomentajakin vittuuntui moisesta roskasta.

Ja kaikista ärsyttävintä tässä pyhäinhäväistyksessä on se, että netistä on nykyään mahdotonta etsiä Over the Hedge -sarjismatskua esim. Googlesta ilman että nämä DW:n "söpöt" elikot hyppivät silmille.

Dreamworksin näkemys vastaan alkuperäisteos:




Reiluuden nimissä myönnän, että DW on tehnyt hyviäkin elokuvia. Listoja rakastavana ihmisenä haluan tietysti näyttää oman Dreamworks Top 5:ni. Meinasin ensin tehdä top 10 -listan, mutta sitten huomasin, että Dreamworksin julkaisemia leffoja on vain parisen kymmentä. Joten listassa olisi ollut puolet koko firman tuotannosta. Ei hyvä.

TOP 5: Dreamworks Animation
1. Kananlento (Chicken Run, 2000), 8.7/10
2. Shrek (2001), 8.4/10
3. Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon, 2010), 8.1/10
4. Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit in the Curse of the Were-Rabbit, 2005), 7.6/10
5. Kung Fu Panda (2008), 7.6/10

Useimmat pitävät Dreamworks/Aardman -leffoista Wallace & Gromitia parhaana, mutta itselleni Kananlento on ykkönen. Ehkä odotin W&G:ltä liikoja vuosikausien fanituksen vuoksi.

Huonoimpia Dreamworks -elokuvia taas ei ole vaikea valita. Monsterit vastaan alienit (Monsters vs Aliens, 2009) oli ympäriinsä poukkoilevaa sotkua, Egyptin Prinssi (The Prince of Egypt, 1998) ylidramaattista "Disney kohtaa Raamatun" -roskaa ja Hain tarinan (Shark Tale, 2004) katsomisesta seurasi vain tuskaa ja satunnaisia kiputiloja. Hain tarina onkin yksi surkeimpia koskaan tehtyjä animaatioelokuvia, ainakin 2000-luvulla.

Kaikkihan me tiedämme, että Hollywoodissa tahkotaan rahaa ja myös Dreamworks käärii ahkerasti fyffeä. Eri asia on se, mitä rahan eteen tekee. DW on tehnyt lyhyemmässä ajassa lähes tuplasti enemmän animaatioita kuin Pixar. Se myös näkyy, kun näitä kahta tietokoneanimaation jättiläistä yrittää verrata. Pixarin animaatioiden välillä on joskus vierähtänyt useampi vuosikin, DW taas pukkaa liukuhihnaroskaa ulos tasaista kahden leffan vuositahtia. DW:n sarjatuotantomalli onkin varmaan yksi syy siihen, miksi laatu on unohtunut jo aikaa sitten. Tänä vuonna julkaistu Näin koulutat lohikäärmeesi toi onneksi kauan kaivattua vaihtelua Dreamworksin harmaaseen massaan. Ja heti perään tuli sitten uusin Shrek. Huoh.

Loppujen lopuksi ei ole reilua verrata Dreamworksia ja Pixaria. Ajattelin kuitenkin jossain vaiheessa tulevaisuudessa tehdä myös Pixar -postauksen. Haaveilen jo siitä, miten mukavaa on päästä katsomaan Pixarin teoksia pitkän DW -putken jälkeen!

perjantai 17. syyskuuta 2010

Kellokosken Prinsessan elämänvaiheet

Prinsessa
(2010) 


Finnkino sai taas eilen minusta asiakkaan, kiitos Superpäivän. Pienen mietinnän jälkeen päätimme käydä katsomassa Prinsessan (2010). Muut mielenkiintoiset oli jo nähty tai näytökset olivat liian aikaisin. Lisäksi kotimainen elokuva on alkanut viimeisen vuoden aikana kiinnostaa aiempaa enemmän.

Prinsessa on tositapahtumiin perustuva fiktiivinen elokuva Anna Lappalaisesta (1896-1988), joka sairastui nuorena skitsofreniaan. Äidin hylkäämästä Lappalaisesta tuli Kellokosken mielisairaalan vakituinen asukas. Kun nainen alkoi kuvitella olevansa kuninkaallinen prinsessa, häntä yritettiin parantaa kaikin keinoin. Ajan parannuskeinot olivat tietenkin nykynäkökulmasta vähintäänkin erikoisia.


Hän vietti sairaalassa yli 50 vuotta ja eli koko tuon ajan Prinsessana. Hän oli elämäniloinen hyväntekijä, joka toi valoa ja toivoa ympärilleen. Mielisairaalan hän kuvitteli palatsikseen. Prinsessana hän oli onnellisempi kuin koskaan, eikä mikään parannuskeinokaan toiminut harhojen poistamiseksi. Lopulta mielisairaalan henkilökuntakin lähti leikkiin mukaan ja puhutteli Lappalaista Prinsessana tämän elämän loppuun saakka. Hänestä tuli rakastettu hahmo niin sairaalassa kuin sitä ympäröivässä kyläyhteisössäkin. Kellokoskelle pystytettiin Prinsessan muistomerkki vuonna 1995.

Prinsessan tarina on ainutlaatuinen ja karkean kaunis. Se on osoitus siitä, miten hulluutta on monenlaista. Täytyykö kaikki hullut parantaa? Jos nainen on onnellisempi kuvitelmissaan, pitäisikö hänen vain antaa elää niissä? Miksi elämäniloinen, hyväntahtoinen nainen pitäisi riuhtoa väkisin takaisin omaan arkeensa, jossa hän vain olisi onneton ja masentunut?

Elokuva alkoi hieman takerrellen, mutta parani lopulta koko ajan. Alun kuvat olivat kuin välähdyksiä, joista ei saanut kiinni. Myös loppu oli hieman pettymys. Alun ja lopun väliin jäävä aika oli kuitenkin erinomaisesti käytetty. Itse tarinan sivussa mielenkiintoa herätti ajankuvaus ja menneet mielisairaiden hoitomuodot. Insuliinishokkeja, sähköiskuja, lobotomia... Vaikka todellisuus ei varmaan nykyäänkään ole kaunis, onneksi asiat eivät ole kuten ennen.


Näyttelijäsuoritukset olivat koskettavia ja aitoja. Varsinkin Prinsessaa esittävä Katja Kukkola teki loistavaa työtä. Prinsessan hovineitiä Christina von Heyrothia esittävässä Krista Kososessa on jotain oudosti puoleensa vetävää itsetuhoista viehätystä. Elokuva vilisee muutenkin Suomen eturivin näyttelijöitä. Kastiin lukeutuvat mm. Samuli Edelmann (josta en ole oikein koskaan välittänyt) ja Peter Franzén (joka näyttelee rähjäistä juoppoa, taas). Valopilkkuja olivat sivuosien Pirkka-Pekka Petelius (eipä olisi uskonut) ja Paavo Westerberg (oma lapsuuden suosikkini). Kuriositeettina pienissä sivurooleissa vilahtavat myös PMMP:n Paula Vesala ja Scandinavian Music Groupin laulaja Terhi Kokkonen.

Lyhyesti sanottuna Prinsessa on kokonaisuudessaan aavistuksen keskivertoa parempi elokuva, joka kannattaa käydä katsomassa ilman turhia ennakkoluuloja ja avoimin mielin. Silloin siitä saa eniten irti.

Prinsessa (2010)
Ohjaus: Arto Halonen
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.5/10

maanantai 13. syyskuuta 2010

El Santo - painiva supersankari Meksikosta

El Santo -projekti on viimeinkin käynnistetty! Tarkoituksena olisi jollain (todennäköisesti aika pitkällä) aikavälillä saada katsottua kaikki 54 Santo -leffaa. Ensin ajattelin tehdä postauksen tähän blogiin aiheesta vasta projektin päätyttyä, mutta sitten tulin tällaiseen lopputulokseen:

1) 54 leffan katsomisessa menee ihan helvetin kauan
2) 54 leffan sarjan mahduttaminen yhteen postaukseen = aaaaargh

Joten päätin tehdä tällaisia pieniä väliaikailmoituksia projektin etenemisestä aina silloin tällöin. 54 leffaa tosiaan on ihan helvetisti ja koska näitä leffoja katsotaan tod.näk. vaan viikonloppuisin, tässä voi mennä tooooosi kauan. Nyt katsottuna on siis kolme leffaa ja ne käsittelen tässä postauksessa.

Asiaan.

Ne, jotka eivät Santoa tiedä, jäävät kyllä paljosta paitsi. Meksikolainen hopeamaskissa ja trikoissa ympäriinsä juokseteleva painija kuuluu hyvien huonojen leffojen legendoihin. Santo on supersankari, joka auttaa poliisia, puolustaa oikeutta ja käy aina silloin tällöin painimassa jonkun kanssa. Hieno mies. Itse tutuistun tähän Meksikon lahjaan elokuvateollisuudelle viime vuoden Iik! -kauhuelokuvafestareilla Iissä. Silloin viimeisenä näytöksenä oli Santo in the wax museum (Santo en el museo de cera, 1963). Siitä lisää myöhemmin.




1. Santo Versus the Evil Brain (Santo contra cerebro del mal, 1961)

Kaikkien aikojen ensimmäisessä Santo -elokuvassa sankarimme aivopestään liittymään pahisten puolelle. Höttöinen juoni ja ihan liian vähän Santoa. Tämä surkeus on siksikin pettymys, että Santon awesome supersankaruus jää niin vähäiselle huomiolle. Oikeastaan mikään tapahtuma ei edes vaadi Santon läsnäoloa. Painiakaan ei ole tarpeeksi. Lähes kaikki miespuoliset hahmot näyttävät vähän samalta, joten henkilöissä sekoaa helposti. Lisäksi ajokohtauksia on liikaa. Koko ajan ollaan menossa autolla johonkin, ja katsoja sekoaa siinä, kuka on missäkin autossa ja minne mikäkin auto on menossa.

Santo Versus the Evil Brain (Santo contra cerebro del mal, 1961)
Ohjaaja: Joselito Rodriquez
70 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.4/10





2. Santo Versus the Infernal Men (Santo contra hombres infernales, 1961)

Leffa alkoi lupaavasti äksönillä, mutta pettymys hiipi hipiään aika pian. Kaksi ensimmäistä leffaa kuvattiin putkeen Kuubassa ja sen kyllä huomaa. Sen putkeen kuvaamisen siis. Ei kulu kauaakaan, kun elokuvan kohtaukset alkavat näyttää tutuilta. Ja kuinka ollakaan, tämä filkka kierrättää ensimmäisen elokuvan kuvamateriaalia raskaalla kädellä. Eiss... Aluksi luulin, että tämän elokuvan tarkoitus on kertoa edellisen elokuvan tapahtumat uudesta näkökulmasta, vaan ei.

Molemmissa tekeleissä on siis oikeasti oma, aivan erilainen tarinansa, vaikka kuvamateriaali onkin paljolti samaa. Voisi oikeastaan suoraa sanoa, että crew kuvasi 1.5 leffaa ja siitä väännettiin sitten väkisin kaksi. Ei näin! Juonen seuraaminen jäi tätä onnetonta räpellystä katsoessa täysin huomiotta, sillä mielen valtasi syvä hämmennys ja pieni myötähäpeä.

Santo Versus the Infernal Men (Santo contra hombres infernales, 1961)
Ohjaaja: Joselito Rodriquez
minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 2/10





3. Santo Versus the Zombies (Santo contra los zombies, 1962)

Kolmas elokuva vaikutti suorastaan mestariteokselta kahteen ensimmäiseen verrattuna. Omg, tässähän on juoni! Santo versus the zombies on nimensä mukainen. Ei edelleenkään tarpeeksi wtf-perseilyä, mutta silti aivan eri maata kuin edelliset irvikuvat. Santo auttaa naista löytämään isänsä ja poliisia päihittämään joukon zombeja. Molemmat tapaukset nivoutuvat tietysti lopulta yhteen. Elokuva on myös ensimmäinen Santo -sarjassa, joka sisältää painia kehässä. Näitä kohtauksia taisi olla kolme? Santon painimuuvsit on kyllä ihan siistejä.

Kolmosleffassa Santolla on myös maaginen telkkari, josta näkee kaiken. Ja siis oikeasti kaiken, missä vaan. Santolla on ilmeisesti (liikkuvia) kameroita joka paikassa. Ja telkkari vielä leikkaa katsottavaa matskua suoraa lennosta. Hieno vekotin, miekin haluan! Zombie -filkka on näistä kolmesta myös ainoa, jota oikeasti voisi suositella. Toivottavasti tästä on matka vain ylöspäin!

Santo Versus the Zombies (Santo contra los zombies, 1962)
Ohjaaja: Benito Alazraki
80 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10

Evil huppupäinen mies pelottavan zombie -joukkonsa kanssa.


Kaunis nainen huppupään vankina. Santo to the rescue?

Nyt jäljellä on siis vielä 51 Santo -leffaa. Can't wait. Seuraava projektipäivitys ilmestyy tänne taas kunhan muutama leffa on katsottu.

Huom.! Trailereita ei tuntunut löytyvän, linkitetään jos joskus tulee vastaan.

torstai 9. syyskuuta 2010

3x elukkadokkari

Jihaa, nyt tuleepi lisää dokkarijuttuja, hieman eri aiheesta tosin. Muutaman kuukauden sisällä olen katsonut parikin luontoaiheista dokkaria, jotka kaikki kertovat melko extreme-olosuhteissa elävistä otuksista. Ajattelinpa sitten ujuttaa ne samaan postaukseen. Tässäpä siis eläindokkaritrio, katsomisjärjestyksessä.


Planeettamme Maa (Earth, 2007)

Tässäpä jälleen yksi yritys saada ihmiset ymmärtämään ilmastonmuutoksen vakavuus. Elokuva avaa eteemme tarinoita eri eläinlajeista, joiden elämään vaihtuvat olosuhteet vaikuttavat suuresti. Katsoja pääsee seuraamaan mm. elefantteja, jääkarhuja, lintuja ja valaita. Kuvat ovat erittäin kauniita.

Saarnaamaan tai syyllistämään ei onneksi ryhdytä, vaan asiaan on otettu uutta näkökulmaa. Planeettamme Maan myötä toivotaan ihmisten tajuavan, miten paljon kaunista ja pelastamisen arvoista maailmassa on. Pointti tulee kyllä hyvin selväksi. Disney -leimasta huolimatta ihan kelpo teos. Mitään kovin rankkaa matskua ei tietenkään näytetä.

Planeettamme Maa (Earth, 2007)
Ohjaaja: Alastair Fothergill & Mark Linfield
90 minuuttia
Oma arvosana: 7.5/10



Animals Are Beautiful People (1974)

70-luvun puolivälissä julkaistu dokumentti seuraa erilaisten elukoiden elämää Afrikan aavikoilla. Elottoman näköisestä erämaasta löytyykin monenlaista vipeltäjää hyönteisistä apinoihin ja elefantteihin. Dokumentin tarkoitus on olla ennen kaikkea viihdyttävä. Kertojan no-nonsense –tyyli onkin siinä suuressa roolissa. Eläinten toilailuihin on myös lisätty ääniefektejä, mikä ei aina oikein miellytä. Vaan tuskinpa tätä on tarkoituskaan ottaa kovin vakavasti. Itse katsoin tämän muutaman siiderin kera ja erittäin hyvin toimi. Jos haluat katsella hassuja ja söpöjä eläimiä tai kännisiä apinoita, katso tämä pätkä.

Animals Are Beautiful People (1974)
Ohjaaja: Jamie Uys
IMDb (traileria ei löytynyt, lisätään jos tulee eteen joskus)
92 minuuttia
Oma arvosana: 8.1/10



Pingviinien matka (La Marche de L’emperour, 2005)

Kertojilla on suuri osuus myös ranskalaisessa Luc Jacquetin ohjaamassa Pingviinien matkassa, joka kertoo Etelänavan keisaripingviineistä. Parhaan dokumentin Oscarilla palkitun elokuvan twist on dialogi. Sekä äiti- että isäpingviinillä on oma äänensä, samoin myöhemmin syntyvällä poikasella. Dialogi luo syvyyttä ja saa katsojan samaistumaan näihin hassusti käveleviin otuksiin. Runollinen dokumentti on parasta katsoakin ranskaksi, sillä suomenkieleen kauniit sanan käänteet eivät istu lainkaan.

Sanat ovat toki kauniita, mutta niin ovat kuvatkin. Kuvausryhmä on saanut tallennettua henkeäsalpaavan upeita kuvia vaikeissa olosuhteissa. Siitä onko pingviineillä oikeasti tunteita voi olla montaa mieltä, mutta luultavasti kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Pingviinien matka on ihan helvetin komeaa katsottavaa.

Pingviinien matka (La Marche de L'emperour, 2005)
Ohjaaja: Luc Jacquet
80 minuuttia
Oma arvosana: 7.7/10


Luontodokkarit ovat mukavaa katsottavaa, mutta kaikki nämä pätkät ovat aika tasalaatuisia, vaikkakin keskenään erilaisia. Yksikään ei nouse selvänä voittajana ylitse muiden. Saa suositella meikälle jotain vanhempia elukkadokkareita!

lauantai 4. syyskuuta 2010

Mad (crippled) kung fu skillz

THE CRIPPLED MASTERS
(Tian can di que, 1979)


Sarjassamme omg wtf. Kuulin tästä elokuvasta katsoessani tunnin mittaista countdownia The 50 Worst Movies of All Time (2005). Ohjelma sisälsi muutenkin ihan mielenkiintoisia katsomisvinkkejä tulevaisuuden varalle, mutta tämä tekele vaikutti täysin ohittamattomalta katselukokemukselta.

Elokuvan alussa Lee Holta katkaistaan molemmat kädet, koska hän on pettänyt mestarinsa, superpahis Lin Chang Caon. Lee heitetään ulos dojosta ja jätetään selviytymään yksin, kädettömänä. Mies sopeutuu pikkuhiljaa uudenlaiseen elämäänsä ja eksyy syrjäiselle maatilalle, jonne jääkin apulaiseksi.


Lee Hon rangaistusta valvoi mestarin kätyri Tang. Pian Tang on kuitenkin itse pulassa, sillä mestari syyttää häntä ilmeisesti siitä, että hän tietää liikaa (hä??). Tang saa pitää kätensä, mutta mestari tuhoaa hänen jalkansa kaatamalla niiden päälle happoa. Entinen luottomies jätetään kitumaan metsikköön. Pian hän kuitenkin törmää Leehin. Aluksi Lee vannoo kostavansa Tangille ja aikoo kiduttaa tämän hengiltä, mutta yhtäkkiä paikalle ilmestyy mystinen vanha mies, joka lupaa kouluttaa kaksikon kostamaan mieluummin Caolle kuin toisilleen. Lee muuttaa mielensä silmän räpäyksessä ja niinpä raajarikot lyöttäytyvät yhteen taistelemaan yhteistä vihollista vastaan.


Kosto ei kannata, vai kannattaako? Vanhus kouluttaa kaksikosta voimakkaan kung fu -duon, mutta äijän omat motiivit jäävät epäselviksi. Miksi joogaavaa miekkosta ylipäätään kiinnostaa kouluttaa täysin tuntemattomista miehistä mestareita?

Elokuva on kaiken kaikkiaan outo. Asioita tapahtuu vailla logiikkaa ja selitystä. Parasta (ja hauskinta) antia ovat tietysti tappelukohtaukset ja niiden järjettömät äänitehosteet. Koreografiat ovat myös ihan hillittömiä. Tietysti moisiin seikkoihin turtuu aika pian ja tarpeeksi monen tappelukohtauksen jälkeen homma alkaa laahata kunnolla. Sopivassa mielentilassa katsottuna vammautuneet taistelijat jaksavat viihdyttää. Oma veikkaukseni on, että moisen mielentilan aikaansaamiseksi tulee olla ainakin hienoisessa humalassa.


Elokuvan vetonauloja ovat tietysti sen pääosan esittäjät, jotka selviytyvät kung fu -muuvseistaan esimerkillisesti puuttuvista raajoista huolimatta. Molemmat Crippled Masterit ovat siis oikeasti vammaisia. Ainakin kädetön mies on todennäköisesti ollut vammautunut syntymästä saakka, sillä toisen käden tilalla on erikoisen näköinen tynkä. Joka muuten saman tien rikkoo illuusion siitä, että Leen kädet olisi oikeasti katkaistu miekalla. Tynkä on selvästi ennemminkin synnynnäinen epämuodostuma.

Elokuvan syvällinen opetus on tietysti se, ettei raajojen menetys ole este elämiselle, pahisten hakkaamiselle ja kung fu -skillsseille. Eksploitaatiota tai ei, The Crippled Masters toimii semihyvänä hetkellisenä viihdykkeenä.


Ai niin, katsoin elokuvan englanniksi dubattuna ja dubbaus oli vähintäänkin kökkö. Yllättäen.

The Crippled Masters
(Tian can di que, 1979)
Ohjaus: Kei Law
92 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10

torstai 2. syyskuuta 2010

Rakastavaiset zombiekanojen armoilla

POULTRYGEIST: NIGHT OF THE CHICKEN DEAD
(2006)


Jos joku osaa tehdä gore/kauhu/komedia/musikaalin zombiekanoista, se on epäilemättä Troma Entertainment. Kakkaa, verta, oksennusta ja tissejä. Ja räjähdyksiä. Ja niitä zombiekanoja. Poultrygeist: Night of the Chicken Dead on kaikkea tätä. Voiko enempää edes pyytää?

On vaikea uskoa, että joku vielä elokuvan nimen kuultuaan haluaisi jonkinlaisen juoniselostuksen, mutta kerrotaan nyt edes jotain.

Lloyd Kaufmanin ohjaama oman lajinsa mestariteos kertoo Arbiesta, jonka sydänkäpynen Wendy ryhtyykin lesboksi ja protestoi yhdessä uuden tyttöystävänsä kanssa intiaanien hautausmaalle rakennettua pikaruokaravintolaa vastaan. Tästä suivaantuneena Arbie hankkii työpaikan kyseisestä, American Chicken Bunker -nimisestä syöttölästä.


American Chicken Bunker, eli tuttavallisesti ACB, ei ehdi olla auki kauaakaan, kun työntekijät ja asiakkaat kohtaavat yksitellen verisen (ja muutenkin sotkuisen) loppunsa. Porukkaa putoaa vasemmalta ja oikealta, toinen toistaan kuvottavimmilla tavoilla. Käy ilmi, että kanat ovat heränneet kuolleista ja janoavat kostoa ihmisille. Kuolleet työntekijät ja asiakkaat muuttuvatkin pian zombiekanoiksi ja alkavat ahdistella eloonjääneitä, joihin lukeutuvat mm. Arbie ja Wendy.

Poultrygeist on täynnä vähintäänkin värikkäitä hahmoja, kuten eläimiä rakastava (hrmm) Carl Jr., burkhaan verhoutunut arabinainen Humus, sekä ACB:n kellarista löytyvä vanha mies, joka kertoo katkerana työskennelleensä pikaruoka-alalla koko elämänsä.


Mielestäni Poultrygeist on Tromaa parhaimmillaan. Ällöttävän verinen ja väkivaltainen, mutta samalla hauska ja jopa oivaltava satiiri. Musiikkinumeroita ei tietenkään sovi unohtaa. Oma suosikkini on herkkä balladi Slow Fast Food Love, jossa Arbie ja Wendy laulavat toisilleen: "You're my Happy Meal sent from above." Awesomeness. Maailman mittakaavassahan Poultrygeist ei tietenkään ole tulevaisuuden klassikko tai suuri mestariteos, vaan kyseessä on omassa lajissaan loistava tuotos.


Elokuvassa vilahtelee myös muista Troma -leffoista tuttuja propseja, kuten monsteripenis, joka on ollut mukana ainakin kymmenen vuotta aiemmin tehdyssä Tromeo and Julietissa (1996). Lisäksi kyseisen elokuvan juliste näkyy yhdessä kohtauksessa seinällä. Tromeo and Juliet onkin ensimmäinen koskaan näkemäni Troma -leffa. S-Marketin kassatäti ei juuri ikärajoista piitannut, vaan myi sen minulle VHS -kasettina kun olin vielä ala-asteella.


Jos on jo aiemmin tutustunut Troman tuotantoon, ei taatusti pety Poultrygeistiin. Ihan herkimmille katsojille en kyllä suosittelisi, sillä itselläkin tuli hieman paha olo tätä silpomisfestaria katsoessa. Poultrygeist on myös ihan pätevä valinta ensimmäiseksi Troma -leffaksi. Tutustu. Inhoa tai ihastu.

Poultrygeist: Night of the Chicken Dead (2006)
Ohjaus: Lloyd Kaufman
IMDb & traileri
98 minuuttia
Oma arvosana: 6.7/10