keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Proyecto de Santo, parte 13!

Jälleen yksi sekalainen setti meksikolaista painia takana. Vampyyreja, ihmissusia, zombeja, natseja, kuolleista herättämistä... Perus-Santoilua siis!


37. Santo in the Suicide Mission (Mision Suicida, 1973)

Ensinnäkin, tuon nimen perusteella odotukset olivat ihan taivaissa. Tykitystä tulossa! ...tai sitten ei.

Elokuvan katsomisajankohta ei ehkä ollut se otollisin: valomerkin jälkeen baarista kotiin, kauhea läjä murkinaa lautaselle ja Santo pyörimään. Nukahdin pariin kertaan muutamaksi minuutiksi ja muutenkin juonen seuraaminen oli ihan helvetin haastavaa. Pohdin vieläkin mitä tässä leffassa oikein tapahtui. Itsemurhamissio meni ainakin itsessään ihan täysin ohi. Missä välissä sellainen tapahtui? Täh? Kuka mun nimi on?

Okei, tässä kaikki mitä elokuvasta muistan:

Rikollisliiga kidnappaa naisen, jonka kaveri/sisko/muu sukulainen soluttautuu Santon avustuksella liigan kartanoon. Kartanossa on ihan simona kauniita naisia urheilemassa vähissä vaatteissa ja harjoittelemassa taistelulajeja. En enää muista mikä naisten tarkoitus on. Mutta se liittyy jotenkin natseihin! Vinkki muuten natsiliigalaisille: jos ei halua paljastaa tärkeitä natsisalaisuuksia nuuskijoille, ei kannata merkata niitä sisältävää kansiota valtavalla natsimerkillä.




Ilmeisesti itsemurhamissio on joko naisen soluttautuminen vaarallisille vesille tai se, että natsit luulivat jo tappaneensa Santon jossain vaiheessa. Elokuva on niin samaa kauraa kuin noin 50% aiemmista Santoista, että odotin jotain vähän päräyttävämpää. Jotain kunnon kamikaze-meininkiä, jossa Santo uhraa itsensä täysin yhteisen hyvän puolesta, mutta onkin lopulta käytännössä kuolematon. Ihan sama, odotin jotain muuta kuin tätä.

Mision Suicida on ehdottomasti yksi huonoimpia Santoja, vaikka humalatila ja nukahtelu saivat sen varmasti vaikuttamaan vielä astetta surkeammalta. Ei jatkoon.


Happy shark is happy. 


Santo in the Suicide Mission (Mision Suicida, 1973)
Ohjaus: Federico Curiel
75 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 2.7/10


38. The Beasts of Terror (Las Bestias del Terror, 1973)
Jälleen harhaanjohtava nimi Santo-leffalle! Hävetkää.

Santo kohtaa jälleen vanhan kumppaninsa Blue Demonin taistossa pahaa vastaan. Tuttavan pikkusisko on kidnapattu järeitä lunnaita vastaan. Kidnappaajat ovat huijaripariskunta, joka tarvitsee varakkaan isosiskon maksamat lunnaat rahaongelmiensa ratkaisuun. Matkalla kidnappaajat ja pikkusisko kuitenkin kohtaavat ilkeän professorimiehen, joka tahtoo herättää kuolleet henkiin elävien verellä (missä olen kuullut tämän aiemmin...?). Naiset vangitaan huoneeseen myöhempää käyttöä varten ja mies lukitaan kellarin tyrmään.

Missään ei kerrota miksi proffa on kehittänyt metodin kuolleiden herättämiseksi. Onko taustalla vanha traaginen rakkaus? Oman hirviöarmeijan perustaminen? Maailman valtaaminen? Kertokaa! Vissiin tuo kalmojen herätteleminen on niin perinteisen meksikolaista, ettei taustoja juuri tarvitse availla. Ainoa syy, jonka keksin on jonkilainen elävän kuolleen orja-armeijan muodostaminen. Mielenkiintoisia yksityiskohtia proffan puuhastelusta ei puutu. Mies käy kätyreineen hakemassa kalmot paikalliselta hautausmaalta, mutta kaikki ruumiit ovat tiptop kunnossa. Ei luurankoja, ei mätänemistä, ei mitään. Aivan kuin he olisivat kuolleet aivan äskettäin. Raidaako proffa hautausmaat heti hautajaisten jälkeen? Luulisi olevan turvallisempaa pölliä vähän vanhempia kalmoja. Lisäksi kaikki ruumiit ovat tietysti hemaisevia nuoria naisia. Onko menossa joku epidemia, joka tappaa noin nuoria? Vai murhaako professori itse nuoria naisia, odottaa, että heidät haudataan ja sitten vie ruumiit? Emme kai saa koskaan tietää.




Vaikka Beasts of Terror on suuri pettymys etenkin harhaanjohtavan nimensä vuoksi, edellisen elokuvan jälkeen tämäkin tuntuu ihan mestariteokselta. Beasts of Terror... helvetti soikoon, odotin vähintään saman kaliiberin meininkiä kuin Santo and Blue Demon versus the Monsters-leffassa! Pitää kai jo uskoa, ettei jotain niin hienoa voi sattua kohdalle kahdesti. Jos tämän leffan nimi olisi enemmänkin jotain tyyliin Santo and Blue Demon versus Evil Professor niin pettymys olisi huomattavasti pienempi ja leffa vaikuttaisi heti paremmalta. Vaikka Beasts of Terror onkin korkeintaan keskinkertainen Santo, se ei mene samalle täysin tuskaiselle tasolle kuin edeltäjänsä. Tässä projektissa siitä voi jo antaa plussaa.

Plussaa myös riemastuttavasta 70-luvun muodista, useasta paluun tekevästä vakionäyttelijästä ja muutamasta hyvästä tappelukohtauksesta. Santo varastaa tietysti shown täysin ja jättää Blue Demonin lähinnä statistiksi. Leffan julisteessa esiintyy kolmaskin painija El Mascarado Negro eli Mustanaamio. En kyllä muista koko tyyppiä, eikä häiskä tullut screencappeja ottaessakaan vastaan. Liekö pistetty julisteeseen ihan muuten vaan.



Niin joo, pointseja tietysti myös hienosta julisteesta. Miksi kaikilla supersankareilla on tuollainen kummallinen, koiranpentumaisen anova ilme?

The Beasts of Terror (Las Bestias del Terror, 1973)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
83 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.4/10


39. Santo & Blue Demon vs. Dracula and the Wolfman (Santo y Blue Demon contra Dracula y el hombre lobo, 1973)


En uskaltanut enää edes odottaa tältä leffalta mitään. Pari edellistä lupaavaa Santoa olivat karmeita pettymyksiä. Dracula and the Wolfman on kuitenkin kolmikon paras Santo.

Elokuvan alussa professori Cristaldin ennustus on toteutumassa. Ennustuksen mukaan Dracula ja Ihmissusi, jotka professorin esi-isä aikoinaan surmasi, heräävät pian eloon ja toteuttavat Cristaldin suvun ylle asettamansa kirouksen. Draculan ja Ihmissuden voi herättää elävän Cristaldin sukulaisen veren avulla. Yllättäen. Professori Cristaldin tytär Laura ja veljentytär Lina eivät ole varmoja pitäisikö ukon hourintoja uskoa. Onneksi Lina seurustelee itsensä Santon kanssa.

Draculan kulta-aarretta hamuava mies herättää kuin herättääkin kaksi hirmuista petoa unestaan. Hän kidnappaa professorin ja käyttää tämän verta. Arkuista nousevat takavuosien tangokuningas ja disco-Chewbacca, jotka alkavat heti punoa juonia lopun Cristaldin suvun päänmenoksi. Ihmissusi muuttaa itsensä oletettavasti komeaksi (?) mieheksi ja aikoo iskeä Lauran. Hän lumoaa Lauran saapumaan piilopaikkaansa ja tuomaan myös pienen tyttärensä Rositan. Dracula puolestaan aikoo työstää lumovoimaansa Linaan. Yhteisvoimin he aikovat muuttaa koko Cristaldin perheen zombeiksi. Apureiksi he muokkaavat muista elollisista olennoista tuhoisan zombie-Chewbacca-armeijan.




Verrattuna kahteen edelliseen elokuvaan tämä on varsinainen mestariteos! Vaikka juoni on jälleen kertausta noin kymmenestä aiemmasta Santosta, jotain freesiäkin tässä on. Hahmot ainakin ovat parempia kuin usein aiemmin. Draculan ja Ihmissuden ulkomuodot herättävät hilpeyttä heti alusta lähtien. Hauska yksityiskohta on myös Blue Demonin painivastustaja Renato the Hippie eli Hippi-Renato. Joko se Amerikan 60-luku on vihdoinkin saapunut Meksikoon!

Ohjaaja Miguel M. Delgado on oudompi tuttavuus Santo-sarjassa. Mies on ohjannut aiemmin vain yhden Santon, Santo contra la hija de Frankensteinin. 70-luvulla mies pääsi sarjan puikkoihin ainakin neljästi, joten muutama Delgado-leffa on vielä odotettavissa. Muistaakseni aiempi Frankenstein-leffa oli melkoista kuraa, mutta Dracula and the Wolfman antaa jo odottaa tulevaisuudeltakin jotain.

Tämän leffan painikohtauksissakin on muuten jotain erikoista. Yleisöä ei näytetä lainkaan, edes kaukana taustalla. Juontaja vakuuttelee, että halli on täysin loppuunmyyty, mutta painijoiden ympärillä näkyy vain värivaloja. Eikö löytynyt tarpeeksi statisteja yleisöksi vai mistäs nyt kiikastaa? Muitakin hauskoja yksityiskohtia löytyy ja ne piristävät mukavasti muuten melko keskinkertaista leffaa. Santon ja Blue Demonin keskinäisellä ystävyydelläkin vitsaillaan hieman, kun kaksikko nähdään pelaamassa shakkia. Santon vaatetus aiheuttaa jälleen hilpeitä naurunhörähdyksiä. Nahkapaita kangashihoilla? Ja vielä kahdessa eri värissä!

Santo voittaa vastustajansa loppuunmyydyllä areenalla! The crowd goes wild! 




Spoilaan nyt hieman elokuvan loppua, mutta hieman epäilen tuleeko tätä kukaan koskaan katsomaan ja jos tuleekin, elokuvan loppu ei ole mitenkään ennalta-arvaamaton ja jännittävä, joten ihan sama. Cristaldon perheestä isoisä ja tämän tytär joutuvat siis Draculan uhriksi, eivätkä he palaa elävien kirjoihin sittenkään kun pahikset on voitettu. Suvun nuorin jäsen Rosita jää täten ilman äitiä. Kovin vakavasti läheiset eivät taida tytön tulevaa tuskaa ottaa, sillä Santo ja Lina suunnittelevat kertovansa Rositalle tämän nähneen vain pahaa unta, kun äiti-zombie talutti häntä kädestä Draculan maanalaiseen piilopaikkaan. Tyly meininki! Kai jossain on olemassa jatko-osa, jossa Rosita joutuu kohtaamaan lapsuuden traumansa?

Santo & Blue Demon vs. Dracula and the Wolfman (Santo y Blue Demon contra Dracula y el hombre lobo, 1973)
Ohjaus: Miguel M. Delgado
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10

torstai 21. kesäkuuta 2012

Kiitos YLE Teema!

Olen nyt viikon myöhässä, mutta vielä ehtii! YLE Teema vetää jälleen hurjan ässän hihastaan ja esittää kesätorstaisin melodraaman mestarin Teuvo Tulion koko tuotannon. Tänään on vuorossa sarjan toinen elokuva, Tulion ainoa komedia Vihtori ja Klaara. Viikko sitten katsastimme Laulun tulipunaisesta kukasta ihan sattumalta ja vasta tänään sain tietää, että odotettavissa on koko tuotanto. Minulla on jo kauan ollut suunnitelmissa Tulio-aiheinen postaus, sillä olen viimeisen parin vuoden aikana ihastunut miehen teoksiin oikein toden teolla. Alkuvuodesta pistin CDON.comin etusetelin hyvään käyttöön ja ostin boksillisen Tulion leffoja.

Tulio-postausta tuskin on tulossa ihan heti (ehkä sitten elokuussa, kun juhlitaan ohjaajan 100-vuotissynttäreitä), mutta katsokaa nyt ihmeessä näitä elokuvia! Vihtorista ja Klaarasta en osaa sanoa, mutta esimerkiksi Rakkauden risti, Sensuela ja Mustasukkaisuus ovat vähintäänkin kovaa kamaa. Jälkimmäisessä on Suomen elokuvahistorian kovin saunatappelukohtaus! Se jo yksistään on tsekkaamisen arvoinen. Sensuela näyttäisi YLEn paketista puuttuvan, luultavasti siksi että leffa näytettiin viimeksi viime juhannuksena. Silti, jos ette vielä ole tutustuneet Tulion tuotantoon, nyt siihen on mitä parhain tilaisuus!

"Ei viinaan kukaan kuole, sanoo isä!"
- Riitta Rakkauden ristissä

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Juostaan Cooperin testi

Miss Farkku-Suomi 
(2012) 


Viralliseen Suomen ensi-iltaan Miss Farkku-Suomi tulee vasta elokuun alussa, mutta pääsin katsastamaan leffan jo ennakkonäytöksessä Oulun Elokuvateatteri Starissa. Itse asiassa tämä tiistainen ennakkonäytös oli kuulemma elokuvan ensimmäinen yleisöesitys! Olen nyt lähdössä mökkilomalle, mutta yritän näin pikaisesti ehtiä kirjoittaa jonkinlaista arvostelua eilisillasta.

Elokuva perustuu Kauko Röyhkän samannimiseen kirjaan ja sijoittuu Ouluun, vuoteen 1977. Tarinan keskiössä on teini-ikäinen Välde, joka ei tunne kuuluvansa muiden joukkoon. Kun muu nuoriso tanssii discohittejä, Välde kuuntelee mieluummin Lou Reedia, David Bowieta ja New York Dollsia. Myöskään vasta kaupunkiin rantautunut punk ei kiinnosta. Välden suurin haave on perustaa rokkibändi ja tulla kuuluisaksi. Kainaloon kelpaisi luokan kaunein tyttö Pike.

Piken ja Välden välillä ehtiikin jo olla sutinaa, kunnes Pike valitaan Suosikin kisassa vuoden 1977 Miss Farkku-Suomeksi. Se tietää Pikelle matkaa suureen maailmaan, Lontooseen, kuvaa Suosikin kannessa ja poseeraamista mainoskuvissa. Välde unohtuu ja tuoreen missin vierelle itsensä asentaa jenkkihymyilevä porvarispoika. Tapahtumien kannustamana Välde aloittaa elämänmuutoksen ja päättää mitä haluaa isona tehdä. Välde haluaa perustaa rokkibändin, oppia soittamaan kitaraa ja olla iso stara.

Elokuva yllätti positiivisesti. Vaikka loppuratkaisu tuntuu hieman väkinäiseltä ja pakolla keksityltä, kokonaisuutena Miss Farkku-Suomi miellytti. Myönnän, että jos jostain olen ennakkoluuloinen niin nuorisoelokuvista. Matti Kinnusen ohjaama leffa oli mukavan elämänmakuinen ja sopivasti rosoinen. 70-luku oli onnistuttu herättämään henkiin onnistuneesti, muttei liian alleviivaavasti. Tuttuja maisemia tietysti vilahteli tuon tuostakin (jee, hyvä Oulu!), tutuimpana keskustan lisäksi entinen kotikaupunginosa Tuira.

Yksi elokuvan suurimmista kantavista voimista ovat näyttelijäsuoritukset. Yleensä murteella puhuminen kuulostaa elokuvissa väkinäiseltä ja kamalalta, korostavalta, mutta Miss Farkku-Suomen nuoret ossaa puhua oulua ihan luontevasti. Kielen pystyy itse asiassa unohtamaan pitkiksikin ajoiksi, se ei särähdä ikävästi korvaan. Hahmot itsessään ovat keskinkertaisia tai korkeintaan hieman mielenkiintoisempia. Pelkäsin etukäteen Piken olevan ärsyttävä bitch, jonka perään ei oikeasti kannata haikailla. Näissä leffoissa kun päähenkilöpojat tuntuvat aina ihastuvan väärään tyttöön, kaukaiseen unelmaan vain löytääkseen sen oikean myöhemmin nenänsä edestä. Muutama sivuhahmoista jäi mieleen, erityisesti naapurin rokkiin ja telkkariin ihastuneet lestadiolaispojat ja Välden hulttiokaveri, joka omistaa hienon disko-Datsunin.

Leffa tuo mieleen ysärinlopun Pitkän kuuman kesän, mutta Miss Farkku-Suomen erottaa edeltäjästään helposti. Pitkä kuuma kesä on koomisempi nuoriso-musiikkikatsaus, kun taas Miss Farkku-Suomi tuo kankaalle selvästi dramaattisempaa otetta. Huumoria nuorison kohkaamisesta tietysti löytyy myös, joskin itseäni pukkasi huvittamaan, kun pelkkä Ville Myllyrinteen naaman ilmestyminen ruutuun sai ihmiset leffateatterissa nauramaan.

Käykäähän tsekkaamassa ja tukemassa kotimaista tuotantoa. Erityisesti suosittelen 70-luvun rokin ystäville ja retroilijoille. Elokuvateatterihin Miss Farkku-Suomi saapuu virallisesti 3.8.2012.

Miss Farkku-Suomi (2012)
Ohjaus: Matti Kinnunen
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Nyt pärisee! osa II

Takaa-ajo 
(Last Chase, 1981) 


Jumalauta! Nyt on kyllä leffalla hieno juliste! Ja vielä hienompi suomennettu nimi. Takaa-ajo? Ainakin on uskallettu mennä suoraa asiaan.

Blogin tahaton sci-fi/tulevaisuus-teema jatkuu vielä tällä elokuvalla, sitten lupaan katsoa jotain muuta. Oikeesti.

Elokuva sijoittu ei-niin-kaukaiseen tulevaisuuteen, kamalaan maailmaan, jossa autot on kielletty lailla. Luit oikein. Vain julkinen liikenne on sallittu. Poliisitkin ajavat surkeilla pienillä golfkärryillä. Syyksi autojen kieltämiselle on annettu öljyn loppuminen. Öljyn loppumista edelsi hurja virusepidemia, joka tappoi kymmeniä tuhansia ihmisiä. Näiden kahden katastrofin ansiosta uusi totalitaarinen hallitus nousi valtaan Amerikassa. Ilmeisesti nämä pahikset ovat jonkinlaisia byrokraatteja vieläpä? Pelottaa!

Entinen kilpa-ajaja Frank Hart (Lee Majors) ei tietenkään voi tottua elämään ilman autoja. Epidemia tappoi hänen vaimonsa ja poikansa kaksikymmentä vuotta sitten. Nykyään Hart pitää propaganda-luentoja inhoamansa joukkoliikenteen lukuisista hyvistä puolista, mutta haikailee samalla autojen perään. Eräänä päivänä saadaan tieto, että Kalifornia on irtautunut pahishallituksen otteesta. Frank päättää lähteä joukkoihin mukaan vapauttamaan maataan. Hän kasaa vanhan kilpa-autonsa ja lähtee ajomatkalle halki maan mukanaan järjestelmää vastaan kapinoiva opiskelijapoika, joka ihailee Hartin taistelutahtoa.




Tietenkään kyseessä ei ole pelkkä kepeä isätön poika ja pojaton isä bondaa-road movie. Kun hallitus saa tietää Hartin aikeista, he eivät kaihda keinoja estääkseen tätä saavuttamasta päämääräänsä. He lähettävät miehen perään Vietnamin veteraanin, lentäjän nimeltä J.G. Williams. He antavat Williamsille huippuunsa parannellun hävittäjälentäjän ja käskevät tuhota Hartin hinnalla millä hyvänsä. Williams ampaisee matkaan ja tahtojen taisto kahden huippunopean miehen välillä alkaa.

No, onhan tämä leffa nyt aivan helvetin siisti, ei siitä mihinkään pääse. Koko komeuden kruunaa Lee Majors, joka tekee roolissaan niin uskomattoman vakavaa ja eeppistä työtä, että ihan hirvittää. Erityismaininta Majorsille suorituksestaan elokuvan kertojana leffan alkumetreillä. En ole koskaan kuullut mitään niin masentavaa, mutta silti niin naurettavaa. Ilmeisesti pahan hallituskoneiston ainoat aikaansaannokset ovat valvontakameroiden lisääminen ja autojen kieltäminen ja takavarikoiminen. Henkilöt, jotka rikkovat sääntöjä voivat pahimmassa tapauksessa joutua "uudelleenkoulutusleirille", luultavasti Pohjois-Korea-tyyliin, mutta  tähänkin mielenkiintoiseen yksityiskohtaan paneudutaan vain parin lauseen verran. On niin kiire kertomaan lisää autoista! Uudelleenkoulutusleirit ja muu terrori ovat aivan yhdentekeviä: Frank Hart haluaa vain ajaa omalla autolla.





Juontahan tässä leffassa ei lopulta ole nimeksikään. Ensin suunnitellaan autolla ajoa, sitten ajetaan autolla, sitten kaveerataan entuudestaan tuntemattoman häiskän kanssa, ajetaan autolla, ajetaan autolla, väistellään hävittäjää, ajetaan autolla... Elokuvan melkeinpä mielenkiintoisin asia on lentäjä Williams, joka on kiistatta leffan paras hahmo, parhaiten näytelty ja kaiken kaikkiaan koko muun leffan yläpuolella. Persoonallinen Williams on viinaanmenevä vapauden perään haikailija, joka pysähtyy välillä lennättämään leijaansa ja puhuu hävittäjälleen kuin rakastetulleen.

Leffan pituus on tietysti törkeän pitkä, kun ottaa huomioon juonen vähäisyyden. Paljon asioita tapahtuu ilman minkäänlaista tarkoitusta. Olisi varmasti ollut helppoa leikata tästä 20 minuuttia pois. Elokuvasta puuttuu myös syventävä poliittinen analyysi. Oikeastaan mihinkään vähääkään poliittiseen ei juuri puututa. Yhtä autoa käsitellään enemmän kuin kokonaista uutta poliittista systeemiä. Ai niin muuten. Tulevaisuuden Amerikka näyttää ihan Kiinalta?


Kaikesta haukkumisesta huolimatta suosittelen vilpittömästi Takaa-ajoa kaikille hyvistä perseilyleffoista tykkääville. Ei ehkä niin hieno leffa kuin julisteensa, mutta kökköydestää huolimatta (ja osittain juuri sen takia) tässä on sitä jotain! Vaikka juoni on puoliksi yhdentekevä, millään ihan nollabudjetilla tätä ei ole tehty. Jälki on kaikin puolin siistiä ja elokuvan katsoo mielellään jo sen vuoksi. Toivottavasti screencapit kertovat enemmän kuin osaan sanoin selittää.

Takaa-ajo (Last Chase, 1981)
Ohjaus: Martyn Burke
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Nyt pärisee!

Deathsport 
(1978)  


No niin. Deathsport on eräänlainen jatkumo aiemmalle Death Race 2000-leffalle. Itse en ole jälkimmäistä katsonutkaan, joten en osaa sanoa mitä yhteistä ja mitä erilaista näissä on. Paitsi, että ainakin Deathsport on tehty huonosti ja pienellä budjetilla. Leffajulisteen perusteella odotukset olivat aivan liian korkealla. Älkää tehkö noin helvetin siistejä julisteita huonoille leffoille!

Deathsport vaikutti alkuun lupaavalta. Futuristisessa dystopiassa elää erilaisia ihmisklaaneja: hevosella ratsastelevat hippi-ihmiset, kannibaali-mutantit ja tappajakoneilla (= moottoripyörillä) huristeleva eliitti. Eliitti on korvannut kuolemantuomion deathsportilla, jossa tuomitut joutuvat taistelemaan eräänlaisella kolosseumilla tappajakoneita vastaan.

Kaz (David Carradine) on sellainen hippi-ihminen. Hippiklaanin ratsastaessa aavikolla eliitti käy heidän kimppuunsa. Kaz nakataan tyrmään odottamaan deathsportia. Onneksi samassa jamassa on myös kaunis Deneer (Claudia Jennings). Vankilassa Kazia ja muita hippejä ahdistellaan sähköiskuilla (= räpsytellään valoja tiuhaan tahtiin). Deathsportin aikana Kazin onnistuu kuitenkin paeta kolosseumilta. Se ei sinänsä näytä kovin vaikealta, sillä ilmeisesti katsomo on puoliympyrä, eikä areenassa ole ollenkaan toista reunaa. Aika paha suunnittelumoka! Kaz lähtee päristelemään ystäviensä kanssa varastamillaan tappajakoneilla ja saa peräänsä muutaman psykoottisen eliitin hopeiseen haalariin pukeutuneen jäsenen.




Ensinnäkin, odotin noilta tappajamotskareilta aivan helvetin paljon enemmän. Nythän ne ovat vaan tavallisia moottoripyöriä, joihin on teippailtu alumiinikoristeita. Tappajakoneiden kammottavin ominaisuus on lasersäde, joka hajottaa uhrinsa hetkessä atomeiksi. Eli häivyttää kuvasta. Villiä. Nämä koneet ovat muuten myös heikointa tekoa ikinä ja räjähtelevät pienestäkin kolauksesta.

Räjähdyksiin onkin mennyt ilmeisesti vähintään puolet leffan koko budjetista, niitä näytetään aivan helvetisti, monesta eri kuvakulmasta ja monenlaisina hidastuksina. Hyvä räjähdys on toki aina hienoa katsottavaa, mutta mistään mullistavista megaräjähdyksistä on tämän elokuvan yhteydessä turha puhua. Räjähdykset näyttävät enemmänkin ilotulitteilta. Money well spent.

Tapahtumat myös etenevät aivan liian hitaasti. Ensimmäiset puoli tuntia, ehkä ylikin, Kaz on kavereineen vankilassa eikä juuri mitään tapahdu. Välillä räpsytellään valoja annetaan sähköiskuja, mutta that's it. Tuossa ajassa mieli ehtii tylsyä jo sen verran, että loppuajan tapahtumat eivät juuri jaksa innostaa.


Katsoin tämän leffan enkä silti tajua mitä tuossa ylläolevassa kuvassa oikein tapahtuu.


Elokuvan piristys lienee Claudia Jennings, joka on aina välillä alasti. Jenningsin esittämällä Deneerillä on yllättäen vähän sutinaa Kazin kanssa. Lisäksi mystiset naku-tanssikohtaukset värikkäiden valojen keskellä ovat, no, vähintään hämmentäviä, mutta sinänsä piristävää vaihtelua. Pieni piristys on myös lavasteiden ja kuvauspaikkojen valinnat. Muuten joka puolella on hiekkaa ja ankeaa aavikkoa, mutta yksi ulkokuva eliitin asuinpaikasta on varmaan jostain Los Angelesin kaupunginkirjastosta. Oi, logiikka, missä lienet?

Loppukevennyksenä IMDb:n trivia-osastosta löytyi leffan tekemisestä kertovia hienoja yksityiskohtia, jotka ehdottomasti ansaitsevat maininnan tässäkin postauksessa:

The opening credits sequence utilizes psychedelic light show effects done by director Allan Arkush with his friend Ben Haller in Arkush's basement in Van Nuys. They were leftovers from Arkush's days creating these sorts of effects to play behind acts in rock concerts. 

Original director Nicholas Niciphor, a.k.a. Henry Suso, was a USC film student who had made some excellent shorts. He had been in an agent's office pitching himself in order to get representation, when the agent called Roger Corman. As it turns out, Corman and others at New World had seen and enjoyed Niciphor's shorts and Niciphor subsequently got hired to do a re-write for and direct "Deathsport". 

According to co-director Allan Arkush, David Carradine smoked a lot of marijuana while acting in this movie. 

The motorcycles were basically street Yamahas modified with aluminum, which gave them too much weight and made the edges too sharp. 

The second nude dance sequence in the film was filmed in a jam & jelly factory where various lights would get strung up. (!!!!)

In addition to providing the narration, Ron Gans provided voices for just about every character in the film wearing a helmet. 

Deathsport (1978)
Ohjaus: Allan Arkush, Nicholas Nikiphor & Roger Corman
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.0/10