perjantai 25. helmikuuta 2011

Fincher ja minä

Näin heti aluksi pahoittelen tämän postauksen sekavuutta ja katkonaisuutta. Nämä epätoivotut ominaisuudet johtuvat siitä, että olen kirjoittanut tätä postausta pikkuhiljaa valmiiksi viime vuoden lokakuusta asti. Aina jokin toinen elokuva/postaus on ehtinyt edelle. Lisäksi koko jutun rakenne on muuttunut ainakin kahdesti. Repaleisuudesta huolimatta ajattelin nyt postata ajatuksiani yhdestä tämän hetken parhaista elokuvaohjaajista.


David Fincher on ollut jo jonkin aikaa ajankohtainen The Social Network -elokuvansa vuoksi. Elokuva on ehdolla vaikka kuinka monen Oscarin saajaksi ja Fincher itse on ehdolla parhaaksi ohjaajaksi. Fincher on ollut yksi omista suosikkiohjaajistani teini-ikäisestä saakka ja ajattelin vähän tässä avautua vuosia jatkuneesta ihastuksestani miehen töihin.


Ihkaensimmäinen kosketukseni Fincherin elokuviin oli The Game - Oletko valmis peliin? (The Game, 1997), jonka näin joskus ala-asteen viimeisillä luokilla. Pelastin repaleisen ja kärsineen vuokrakappaleen elokuvasta kirpparilta. Pidin suuresti leffan outoudesta ja mystisyydestä, enkä ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Joskus silloin 11-vuotiaana ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kuka leffan oli ohjannut, tiesin vain, että tästä tykkään. The Game myös sai minut kiinnostumaan elokuvista entistä enemmän ja oli huomattava merkkipaalu matkallani elokuvahulluksi. On hyvin mahdollista, että ilman The Gamea en olisi nähnyt vielä kovinkaan montaa suosikkielokuvistani. Katsoin leffan vasta uudelleen pitkän tauon jälkeen. Toimii vieläkin!

Seuraava minun ja herra Fincherin yhteentörmäys oli Seitsemän (Seven, 1995) muutamaa vuotta myöhemmin. Senkin pelastin kirpparilta VHS-muodossa. Näiden kahden elokuvan välissä minusta oli jo hyvää vauhtia tulossa elokuvahullu. Seitsemän vahvisti tätä entisestään ja teki 14-vuotiaaseen tyttöön lähtemättömän vaikutuksen. Katsoin leffan useamman kerran lyhyen ajan sisällä. Juoni oli hypnoottinen, äärimmäisen kiehtova. Elokuvan loppukohtaus sai minut tuijottamaan TV-ruutua haavi auki pitkän aikaa. Pidin myös suuresti elokuvan karusta kuvamaailmasta, joka sopi juonen kanssa yhteen saumattomasti. Seitsemän on edelleen yksi suosikkielokuviani.

Eräänä tylsänä perjantai-iltana seitsemisen vuotta sitten avasin TV:n ja sieltä tuli Fight Club (1999). Olin kuullut leffasta paljon ja katsoinkin sen paremman tekemisen puutteessa. Ensimmäisten minuuttien jälkeen olin jo täysillä leffassa mukana ja parituntinen vierähti ennätysnopeasti. Testosteronintäyteinen elokuva nousi samantien suosikkieni listalle ja keikkuu siellä edelleen. Myöhemmin tutustuin myös paremmin Chuck Palahniukiin, jonka kirjaan Fight Club perustuu. Palahniukista on tullut yksi suosikkikirjailijoitani, Fincherista yksi suosikkiohjaajistani. Voitte kuvitella, millainen orgastinen match made in heaven Fight Club on. Saisin varmaan jonkinlaisen slaagin jos Fincher ohjaisi enemmänkin Palahniukin kirjoihin perustuvia elokuvia. Kuola alkaa valua jo pelkästä ajatuksesta.

Joka tapauksessa, näin nämä kolme elokuvaa parin vuoden välein ja jokainen niistä teki minuun suuremman vaikutuksen kuin oikeastaan mikään muu elokuva siihen mennessä. Kun Fight Clubin jälkeen aloin etsiä enemmän tietoa leffan tekijöistä (silloin, 16-vuotiaana, sellaiset tiedot olivat jo alkaneet kiinnostaa), IMDb väläytti eteeni uskomattoman listan. Siinä ne olivat, kaikki nämä kolme elokuvaa saman ohjaajan krediiteissä. Olin nähnyt kolme saman ohjaajan elokuvaa ja niistä jokainen oli muokannut vahvasti silloista käsitystäni elokuvista yleensä.

Fincheristä on tullut ohjaaja, jonka tekosia seuraan mielelläni. Hän on oikeastaan nykyohjaajista ainoa, jonka seuraavan liikkeen haluankin tietää. Ohjaajan tyyli on vakuuttava ja mies on selkeän määrätietoinen töissään. Fincher on niitä harvoja ohjaajia (ellei sitten peräti ainoa), jonka useita töitä olen rakastanut tietämättä kenen teoksia ne ovat. Sekin tekee hänestä minulle niin erityisen. On hienoa nähdä "vahingossa" useampi saman ohjaajan töitä ja rakastaa niitä kaikkia.

Hämmentävää on myös se, että paitsi näitä kolmea elokuvaa, olen ihaillut myös Fincherin ohjaamia musiikkivideoita jo kauan ennen kuin tiesin miehestä mitään. Fincher on ohjannut Madonnan videot Bad Girl, Express Yourself, Vogue ja Oh Father, joista etenkin kaksi jälkimmäistä ovat upeaa katsottavaa. En ole koskaan ollut mikään suuren suuri Madonna -fani, mutta Vogue on aina ollut yksi suosikkimusiikkivideoitani.

Hutejakin Fincherin uralle on mahtunut, totta kai, eivätkä kaikki hänen elokuvansa ole yhtä upeita kuin esim. Fight Club. Esimerkiksi Jodie Fosterin tähdittämän Panic Roomin (2002) lukisin hutien listalle. Siinäkin on Fincherille ominainen, tunnistettava tyyli, joka tekee siitä miellyttävän katsottavan. Käsikirjoitus sen sijaan ei toimi. Muutaman vuoden takainen Benjamin Buttonin uskomaton elämä (The Curious Case of Benjamin Button, 2008) oli ihan jees, mutta toi satumaisuudessaan liikaa mieleen Tim Burtonin. Fincherin kohdalla omat odotukseni ovat usein liiankin korkealla. Mielelläni katsoin silti Benjamin Buttoninkin.

Itselläni on vielä kaksi Fincheria katsomatta. Myönnän, että minulla on alienin kokoinen (ja jokseenkin sen muotoinen) aukko sivistyksessä. Katsoin Alienin (1979) ensikertaa vasta viime kuussa (siitä ehkä lisää myöhemmin). Fincherin esikoisohjaus oli sarjan kolmas elokuva, Alien3 (1992). Lisäksi katsomatta on Zodiac (2005). Odotan vieläkin sopivaa mielentilaa leffan katsomiseen.

The Social Networkin katsoin tammikuussa. Vaikka elokuva ei kaikessa hienoudessaan onnistunut täysin vastaamaan koviin odotuksiini, Fincherin tatsi on yhä hyvin tallella. Parasta elokuvassa ovatkin juuri ne kohtaukset, joissa ohjaajan kädenjäljen erityisesti huomaa (hyvällä tavalla, ei häiritsevällä ja irtaannuttavalla). Fincher on myös onnistunut joka elokuvassaan ruoskimaan ulos hienot roolisuoritukset näyttelijöiltään, näin myös Facebook -leffassa. En silti tiedä toivonko Fincherille Oscaria. Jokaisella tapahtumalla on seurauksensa ja jokin minussa pelkää, että Oscar voisi muuttaa Fincherin uran kurssia huonompaan suuntaan. Tai siis menestyvämpään, mutta muovisempaan. Mutta sitähän ei koskaan tiedä. Kaiken tunnustuksen Fincher kyllä ansaitsee.

Tällä hetkellä David Fincher on kuvaamassa amerikkalaista versiota elokuvasta Miehet, jotka vihaavat naisia (2009). En ole nähnyt ruotsalaista alkuperäisleffaa vielä, mutta odotan silti innolla projektin tuloksia. Jos puikoissa olisi joku muu, olisin skeptinen jo siksi, etten erityisemmin pidä jenkkiversioista oikein mistään. Fincherin tuntien projektilla on kuitenkin täydet mahdollisuudet muuttua kullaksi hänen käsissään.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Life is a song - happy, gay. So let's have some music.

Disneyn animaatiopaketit lähenevät loppuaan, onneksi. :)


9. Bongo ja Mikki ja pavunvarsi (Fun and Fancy Free, 1947)
Ensinnäkin propsit ihan uskomattoman tökeröstä suominimestä. No, ainakin katsoja tietää mitä saa... Nykyisissä DVD -uusintajulkaisuissa on käytetty suominimeä Pennitön ja suruton, jossa taas ei ole mitään järkeä.

Muista Disneyn animaatiopaketeista poiketen Fun and Fancy Free sisältää vain kaksi eri tarinaa. Niistä ensimmäisessä sirkuskarhu Bongo pakenee ihmisten hoivista villiin luontoon. Bongo rakastuu silmittömästi tyttökarhuun ja kuva täytyy sydämistä, mutta ihmisten tavoille opetetulla Bongolla vie aikaa ymmärtää karhujen keskinäistä kommunikointia.

Mikki ja pavunvarsi on tietysti muunnelma sadusta Jaakko ja pavunvarsi. Mikki (jonka äänenä kuullaan viimeistä kertaa itseään Walt Disneyta), Hessu ja Aku asustavat keskenään pienessä mökissä Onnellisessa laaksossa. Laakson tekee vauraaksi ja hedelmälliseksi maaginen kultainen harppu, jonka laulaessa koko laakso vihertää. Eräänä päivänä harppu kuitenkin kaapataan. Onnellisesta laaksosta tulee Onneton. Myös kuuluisa Disney -kolmikkomme saa kokea kovia. Kaikkihan tietävät tämän tarinan, vai mitä? Arvottoman näköisistä "taikapavuista" kasvaa valtava, taivaisiin ulottuva köynnös. Mikki, Hessu ja Aku heräävät pilvien päällä ja näkevät suuren linnan. Linnassa asustelee paha jättiläinen, joka on kidnapannut Onnellisen laakson harpun. Seuraa pelastusoperaatio, jossa klassikkohahmot yrittävät pelastaa paitsi kultaisen harpun, myös itsensä pelottavan jättiläisen armoilta.






Fun and Fancy Free on melkoisen piristävä poikkeus pakettianimaatioiden sarjassa. Animointiin on selkeästi panostettu hieman enemmän ja kahden tarinan combo on oikeastaan juuri sopiva. Vaikka Bongo sinällään onkin turhake, Mikki ja pavunvarsi korvaa senkin olemalla ehkä kaikista pakettianimaatioiden lyhäreistä paras. Kehystarinassa Samu Sirkka kuulee molemmat tarinat seikkaillessaan ihmisten kodeissa. Onko kenestäkään muusta muuten erikoista, että Mikki ja pavunvarsi tarinan kertova setä on kutsunut "juhliinsa" ainoaksi vieraakseen naapurin pikkutytön? Kuten alla olevasta screencapista näkee, Fun and Fancy Free yhdistelee ihan vain vaihteen vuoksi animaatiota ja live action -matskua. Moneskohan kerta tämäkin jo on...



Bongo ja Mikki ja pavunvarsi (Fun and Fancy Free, 1947)
Ohjaus: Jack Kinney, Hamilton Luske, Bill Roberts & William Morgan
70 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.4/10


10. Säveltuokio (Melody Time, 1948)
Lisää tusinapiirrettyjä sovitettuna nykymusiikkiin! Jee...! Säveltuokio on jonkinlainen jatko-osa Iskelmäparaatille. Tuo lause kuvaileekin leffaa oikeastaan ihan tarpeeksi. Säveltuokio on yksi Disneyn surkeimpia tuotoksia tähän mennessä. Hätäisesti kyhätyn näköinen paketti ei oikein anna katsojalleen mitään mielenkiintoista tai uutta pureksittavaksi.

Kaksi ensimmäistä animaatiota ovat silti ne mieleenpainuvimmat tästä kokoelmasta. Once Upon a Wintertime on minulle tuttu jo lapsuudesta, sillä se oli hieman "irrallisena" lisänä jollain Disney -videokassulla, muistaakseni Mikki Hiiren jouluaatossa. Se oli minun varokaa heikkoja jäitä -traumani.

Toisena nähtävä surrealistinen Bumble Boogie oli tästä batchista oma suosikkini, mikä ei varmaan yllätä ketään. Mieltymykseni surrealismiin ja kaikenlaiseen ihmehäröilyyn varmaan jo tiedetään. Lyhärissä ampianen yrittää paeta visuaalista musiikkia, joka hyökkii sen kimppuun eri muodoissa.

Jaksoin seurata Säveltuokiota vähintäänkin jonkinlaisella keskittymisellä puolivälin paikkeille saakka. Ja sitten tuli The Little Toot. Animaatio, joka kertoo pienestä hinaajanpoikasesta. Ja sen hinaajaisästä. Jep. Animaatio inhimillistetyistä hinaajista. Oikeasti! Pääsee itku ja hillitsemätön nauru yhtä aikaa.




Blame it on the Samba puolestaan jatkaa Disneyn Etelä-Amerikka -propagandan kunniakasta perinnettä. Tämä jos mikä kielii melkoisesta ideoiden puutteesta. Akun lisäksi pätkässä nähdään tietysti José Carioca ja se kiva papattajalintu. Vaikka Etelä-Amerikka -pätkät ovatkin historiallisessa mielessä ihan kiinnostavia, ei niitä kiinnosta nähdä enää yhtään kahden pitkän Etelä-Amerikka -kokoelman jälkeen. Väreillä leikittely on silti ihan hauskaa. Ja live action -matskua on tietysti taas ängetty animaation sekaan. Oli se vaan niin hienoa.

Täytyy silti kumartaa Disneylle live action/animaatio -yhdistelmistä ja yleensäkin hyvästä yrityksestä monessa asiassa. Disney oli edelläkävijä, joka uskalsi ottaa riskejä ja kokeilla uutta. Valitettavasti vain tulosten laatu oli kovin vaihteleva.





Säveltuokio (Melody Time, 1948)
Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson, Jack Kinney & Hamilton Luske
75 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.8/10


Seuraavassa postauksessa koittavatkin taas jännät ajat, kun Disneyn animaatiopaketit vihdoinkin loppuvat ja näyttämölle saadaa ensimmäinen pitkä satuelokuva lähes kymmeneen vuoteen!

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Viva luchadores!!

Santo -projekti on ollut joulukuun puolivälistä asti tauolla. Viikottain katsottuina maskimiehen seikkailut alkoivat tuntua puuduttavan samankaltaisilta ja mielenkiinnottomilta. Tauko teki ihan hyvää, sillä tämän batchin katsominen oli taas oikeasti hauskaa. Ja uusi Santo -suosikkikin löytyi siinä sivussa.


13. Blue Demon vs. Satanic Power (Blue Demon vs. el poder satanico, 1966)
Tässä leffassa Santolla on vain pieni cameo -rooli, mutta päätimme ottaa senkin mukaan projektiin. Pääosassa leffassa on toinen öljytty lucha libre -painija, Blue Demon. Joka muuten näyttää maskissaan erehdyttävästi apinalta.

Tarina alkaa vuodesta 1914. Kuolemaan tuomittu murhaaja odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa paikallisessa rangaistuslaitoksessa. Mies on kyvykäs hypnotisoija ja hänellä epäillään olevan yliluonnollisia kykyjä. Välttääkseen kuoleman hän hypnotisoi itsensä katatoniseen tilaan, jotta hänen epäiltäisiin kuolleen omia aikojaan. Murhaaja toivoo pääsevänsä ruumishuoneelle, josta aikoo paeta. Suunnitelma menee kuitenkin ns. reisille kun ruumiinavausta ei aiotakaan suorittaa, vaan murhaaja laitetaan multiin saman tien. Tästä lannistumatta mies pysyttelee katatonisessa tilassaan, kunnes haudanryöstäjät kaivavat kalmon ylös 50 vuotta myöhemmin.

Ja kun murhaaja vihdoin pääsee haudastaan (yhtä nuorena ja terveenä kuin 50 vuotta aiemmin) hän päättää lähteä killing spreelle. Hän päättää kostaa niille, jotka hautasivat hänen ruumiinsa. Siis hyvä esimerkki tyypistä, joka syyttää aina muita omista mokistaan. Koska kosto vanhoille äijänkäppänöille ja heidän perheilleen ei kuulosta tarpeeksi mielenkiintoiselta, murhaaja alkaakin valikoida uhreikseen nuoria naisia. 50 vuoden selibaatti on myös tehnyt tehtävänsä, eikä mies ilmeisesti saa pesää hypnotisoimatta naisia ensin. Mies hypnotisoi uhrinsa, sekstailee ja sitten tappaa. Win-win tilanne.




Blue Demon tulee kuvioihin, kun murhaaja tappaa hänen serkkunsa ja sieppaa tämän tyttöystävän. Sinimaskinen korsto vannoo nappaavansa roiston ja kostavansa serkkunsa kuoleman. Kuten Santo, myös Blue Demon on ikuisesti naamioitu ja pitää maskiaan jopa lukiessaan kirjaa oman kotinsa rauhassa. Mikä lie lapsuuden trauma on saanut miehet turvautumaan moisiin suojavarusteisiin.

Pikku hiljaa Blue Demon pääsee pahiksen jäljille ja saa tietää tämän taustan. Seuraa jahti ja yksi elokuvahistorian antikliimaksisimpia loppuratkaisuja. 




Ja mikä sitten on Santon rooli tässä leffassa? No, Santo käy vetämässä yhden painimatsin. Ja myöhemmin Santo tulee käväisemään Blue Demonin pukuhuoneessa kannustamassa tätä täysin luontevassa ja sujuvassa kohtauksessa. That's it. Olin jo odottanut, että Santo kirmaisi lopussa paikalle rasvattu ylävartalo auringossa kimallellen ja pelastaisi päivän. Mutta ei.

Blue Demon vs. the Satanic Power (Blue Demon vs. poder satanico, 1966)
Ohjaus: Chano Urueta
77 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.2/10


14. Baron Brakola (El Barón Brakola, 1967)
Santo kohtaa Draculan! Ei kun siis... Brakolan. Krhm...

Elokuvan alussa muinainen verenimijä Brakola nousee haudastaan ja ryhtyy etsimään käsiinsä muinaisen rakastettunsa sukulaisia. Erään painimatsin jälkeen Brakola hyökkää miehen kimppuun areenalla ja Santo pelastaa päivän painimalla vampyyrin kumoon. Mies kertoo Santolle tarinan Brakolasta ja siitä, miten myyttinen pahis etsii parhaillaan hänen tytärtään, joka on Brakolan heilan sukua. Mies on joutunut hylkäämään perheensä, jotta Brakola ei löytäisi heitä. Siirrytään ihan helvetin pitkään, lähes loputtomalta tuntuvaan sivujuoneen satojen vuosien taa. Siellä, 1600-luvun hämärissä Brakolan pahin vastustaja on Ritari hopeisessa maskissa, eli joku Santon esi-isistä. Brakola on rakastunut Rebecaan, nuoreen naiseen, joka antaa pahikselle pakit ja valitseekin Ritarin rinnalleen. Tästä suivaantunut Brakola muuttaa Rebecan vampyyriksi. Rebeca saa kuitenkin surmansa, eikä pari pääse viettämään ikuisuutta yhdessä.

Nyt Brakolan pahin vastustaja onkin Santo, Painija hopeisessa maskissa. Santon tehtävä on paikantaa Brakolan salainen piilopaikka ja surmata vastustajansa iskemällä puinen vaarna tämän sydämen läpi. Käytännössä leffan juoni on sama kuin aiemman Diabolical Hatchetin, jossa myös matkattiin vuosisatojen taa ja Santo joutui peittoamaan Saatanalle sielunsa myyneen pahiksen, koska hänen maskipäinen esi-isänsä oli heilastellut väärän naisen kanssa. Leffojen draamankaari on myös häkellyttävän samankaltainen. Molemmat leffat päättyvät siihen, että Santo hiippailee ympäriinsä pahiksen piilopaikassa ja lopulta selättää nämä hienoilla painimuuvseillaan. Jee!





Ja jos Diabolical Hatchet oli perseestä, niin miettikää millainen teos tämä sitten on! Huh. Vaikka muutamia ihan huvittavia perseilyominaisuuksia leffasta löytyykin, loppua kohden meno alkaa puuduttaa pahemman kerran. Ei, ei voi suositella. Kenellekään. Ikinä. Jos ymmärrätte mikä teille on hyväksi, pysytte visusti erossa tästä hirvityksestä.

Baron Brakola (El Barón Brakola, 1967)
Ohjaus: José Diaz Morales
77 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 2.9/10


15. Santo ja marsilaisten hyökkäys (Santo contra la invasion de los marcianos, 1967)
Epätoivo meinasi jo iskeä, sillä viimeisimmät Santo -leffat ovat olleet, no, surkeita. Edes satunnaiset perseilykohtaukset eivät ole pelastaneet niitä. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että suunta muuttuu.

Joku tarkkaavainen saattoi jo huomata, että leffan nimi on tällä kertaa englannin sijasta suomeksi. Epäilen vahvasti onko Santo ja marsilaisten hyökkäys virallisesti julkaistu Suomessa, mutta YLE Teema esitti sen tällä nimellä viime syksynä. Hieno hetki suomalaisessa TV-historiassa. Joka tapauksessa, nimihän kertoo jo kaiken oleellisen.

Marsilaiset laskeutuvat Maahan, tarkemmin ottaen Meksikoon (tietysti). Marsilaiset näyttävät ihan tavallisilta ihmisiltä, ainoita erottavia tekijöitä ovat oudot kypärämäiset päähineet ja erikoiset vyöt, joiden vipua vetämällä he voivat teleportata itsensä paikasta A paikkaan B. Miespuoliset marsilaiset ovat paidattomia, tiukoissa futuristisissa trikoissa hengailevia korstoja, kun taas naismarsilaiset ovat häikäisevän kauniita viettelijättäriä vähäisissä pukeissa. Mikä yllätys. :)

Marsilaiset keskeyttävät TV-lähetykset Meksikossa kertoakseen ihmisille ilkeistä suunnitelmistaan. Marsilaisten pelottavat, suorastaan barbaariset, ehdot ovat nämä: joko Maan asukkaat lakkaavat sotimasta ja lopettavat ydinkokeet tai marsilaiset nukettavat koko planeetan. Jep, marsilaiset vaativat rauhaa maan päälle tai turpaan tulee. Eiväthän ihmiset tällaiseen orjuuttamiseen voi suostua!




Eivätkä suostukaan, siitä Santo pitää huolen. Hopeanaamio lähtee sotaan marsilaisia vastaan. Hän on ainoa, jonka onnistuu vastustaa marsilaisten aseita, jotka vaporisoivat normaalit ihmiset taivaan tuuliin. Tästä syystä marsilaiset myös kiinnostuvat erityisesti Santosta ja haluavat viedä tämän kotiplaneetalleen tutkimuksiin. Lukuisat kaappausyritykset kuitenkin epäonnistuvat ja marsilaiset joutuvat antautumaan Santon mahtavuuden edessä.

Marsilaisten hyökkäys oli äärimmäisen piristävä poikkeus Santo -leffojen sarjassa. Vaikka leffan tunnistaakin sarjaan kuuluvaksi, tekele jaksaa viihdyttää loppuun saakka, eikä junnaa yhtä pahasti kuin edeltäjänsä. Voi johtua osittain siitä, että painikohtauksia on huomattavasti vähemmän. Marsilaisten hyökkäys on muutenkin B-leffa sieltä paremmasta päästä. Viihdyttävä, tökeröllä tavalla hauska ja yritystäkin piisaa. 60-luvun sci-fi/ufo/avaruusvillitystä käytetään häikäilemättä hyväksi ja mikäpä sen parempi konsti koittaa myydä yleisölle elokuva mystisestä sankaripainijasta. Sci-fi -perseilyt ovatkin monesti B-leffoista viihdyttävimpiä.

Itseäni muuten hieman hämmensivät Santon painimuuvsit, joissa maskipää on aina tunkemassa päätään jonkun haarojen väliin. Hmm.




Ehdottomasti paras Santo tähän mennessä, tästä on hyvä jatkaa.

Santo ja marsilaisten hyökkäys (Santo contra la invasion de los marcianos, 1967)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.2/10

perjantai 11. helmikuuta 2011

... epävarma mies

Kuninkaan puhe
(The King's Speech, 2010)


Tämän viikon teema on ilmeisesti "todellisiin tapahtumiin perustuvat henkilökuvat, jotka sivuavat toista maailmansotaa ja jotka kävin katsomassa elokuvateatterissa". Suomesta on nyt siirrytty Iso-Britannian kuninkaallisten ongelmiin. Kuninkaan puhe kertoo puheissaan epävarman Yorkin herttuan (Colin Firth) noususta kuninkaaksi ja puheterapeutista, joka auttoi häntä voittamaan pelkonsa.

Elokuvan alussa prinssi Albert, Yorkin herttua ja kuningas Yrjö V:n toinen poika, pitää puhetta näyttelyssä Wembleyn stadionilla. Puheesta ei tahdo tulla mitään, sillä herttua änkyttää pahasti. Hänen vaimonsa Elizabeth (Helena Bonham Carter) yrittää etsiä miehensä avuksi lääkäreitä ja terapeutteja, mutta mikään ei auta. Lopulta Elizabeth löytää puhevikoihin erikoistuneen Lionel Loguen (Geoffrey Rush), joka pitää vastaanottoaan kotonaan, ränsistyneenpuoleisessa kerrostalossa. Logue suostuu hoitamaan prinssiä, mutta vain sillä ehdolla, että tapaamiset tapahtuvat hänen vastaanotollaan ja hänen ehdoillaan.



Vastentahtoisesti prinssi Albert kokeilee Loguen parannuskeinoja. Alun epäuskoisuuden jälkeen hänestä tulee Loguen kanta-asiakas. Logue vaatii, että miehet puhuttelevat toisiaan etunimiltä. Prinssiä hän kutsuu tuttavallisesti Bertieksi, mikä aluksi ärsyttää tätä valtavasti. Loguen puhuttelutapa ja kohtelu pakottavat hänen kuninkaallisen korkeutensa luopumaan hetkeksi kuningasperheelle ominaisesta tönkköilystä ja patsastelusta.

"Bertie" joutuu pitämään yhä enemmän ja enemmän julkisia puheita, sillä hänen veljensä Walesin prinssi Edward on paljon poissa tehtävistään. Mies huikentelee naimisissa olevan amerikkalaisen Wallis Simpsonin kanssa ja sysää julkiset vastuunsa muille. Kun kuningas kuolee, Edwardista tulee uusi hallitsija, mutta pesti kestää alle vuoden. Edward luopuu kruunusta voidaakseen mennä naimisiin eroa hakevan rouva Simpsonin kanssa. Vastahakoinen pikkuveli-Albert kruunataan välittömästi ja hänestä tulee kuningas Yrjö VI.



Puheterapeutin apua tarvitaan nyt enemmän kuin koskaa aiemmin. Kun sota Saksan kanssa syttyy, on hallitsijan tehtävä yhdistää kansansa hädän hetkellä, jotta sota voitettaisiin. Tarvitaan kannustuspuhe valamaan ihmisiin uskoa ja toivoa, vahvistamaan kansallista identiteettiä. Elokuvan loppuhuipennuksessa Yrjö VI pitää puheensa kansalleen toisen maailmansodan kynnyksellä.

Historiaelokuva ei kerro pelkästään Yrjö VI:sta vaan enemmänkin monarkin ja puheterapeutin ystävyydestä. Syy änkytykseen löytyy samalla, kun kuninkaan ja tavallisen kaduntallaajan välille syntyy vahva luottamussuhde. Vaikka yhteistyöllä onkin vaikeutensa, Logue on paikalla aina tarvittaessa. Elokuvassa käsitellään hienosti Yrjö VI:n sisäistä kamppailua, epävarmuutta ja jopa toivottomuutta. Hänessä tapahtuu selkeä, mutta ei liian alleviivaava muutos alun epävarmasta ja tittelinsä taakse piiloutuvasta prinssistä vahvaksi johtajaksi. Loguen käsittelyssä kuningas löytää myös rennon puolensa.



Kuninkaan puheessa on moni asia juuri kohdillaan. Roolitus, kuvaus ja käsikirjoitus toimivat loistavasti yhteen. En voisi kuvitella päärooleihin parempia näyttelijöitä kuin Colin Firth ja Geoffrey Rush. Normaalisti en pidä Helena Bonham Carterista, mutta jopa hänkin sopii rooliinsa upeasti. Myös sivuosat on roolitettu huolella. Winston Churchillina nähdään juron suorituksen antava Timothy Spall ja prinssi Edwardina yllättävä Guy Pearce.

Vaikka elokuva onkin historiallinen draama, myös komiikkaa löytyy sopivassa suhteessa. Eniten huomiota on tuntunut aiheuttavan ns. "kiroilukohtaus", jossa eräässä terapiaistunnossa sanotaan sana "fuck" useamman kerran. Kyseisen kohtauksen takia elokuva oli saamassa kovemman ikärajoituksen, mikä on mielestäni täysin naurettavaa. Onneksi ikärajaa on sittemmin ymmärretty alentaa. Terapiasessiot olivat elokuvan parasta antia, ehkä suurimmaksi osaksi siksi, että näyttelijöiden yhteistyö toimi niin loistavasti. On ilo katsella näyttelijöitä, jotka selvästi nauttivat rooleistaan. Luin myöhemmin, että terapiakohtaukset perustuivat oikean Lionel Loguen tekemiin muistiinpanoihin.

Kuninkaan puhe on elokuvahelmi, johon ihastuin heti. Minkään maan kuninkaallisten elämä ei ole koskaan kiinnostanut minua, mutta Kuninkaan puhe vetäisi minut mukaansa valtaisalla teholla. Yksi vuoden 2010 parhaita elokuvia, jota voi hyvillä mielin kutsua mestariteokseksi.

Kuninkaan puhe (The King's Speech, 2010)
Ohjaus: Tom Hooper
118 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.6/10

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Itsevarma nainen...

Hella W
(2011)


Hella Wuolijoki (1886-1954) oli suomenvirolainen näytelmäkirjailija, jonka kynästä syntyi mm. Niskavuori -sarja. Näytelmäkirjailijan uransa lisäksi Wuolijoki tunnettiin poliitikkona, YLE:n pääjohtajana ja NKVD:n vakoojana. Hänet vangittiin jatkosodan aikana ja tuomittiin maanpetoksesta, sillä hän oli avustanut ja majoittanut neuvostoliittolaista desanttia. Nyt ohjaaja Juha Wuolijoki on antanut kuuluisalle sukulaiselleen äänen uutuuselokuvassa Hella W.

Näin Hella W:n trailerin muistaakseni ensi kertaa viime syksynä leffassa käydessäni. Traileri oli tyypillisen ylidramaattinen, mutta herätti silti mielenkiinnon. Sen perusteella odotin jonkinlaista eeppistä suurteosta, joka syväluotaisi kohteensa perusteellisesti ja pikkutarkasti.

Yllätyin (ja tyrmistyin) kuullessani, että Hella W oli tiivistetty 82 minuutin kestoon. Ymmärrän, ettei elokuvan aiheeksi voinut valita Wuolijoen koko elämää syntymästä kuolemaan, mutta lyhykäinen kesto on silti täysin käsittämätön. Aikaraja on myös tehnyt elokuvalle juuri sen, mitä odotinkin sen tekevän. Liian lyhyeen kestoon on yritetty ahdata liikaa tavaraa. Harva tapahtumista saa aikaan erityisen suuria tunteita, sillä mihinkään ei ehditä keskittyä tarpeeksi. Kaikki soljuu ohitse, eikä mistään meinaa saada kiinni.



Elokuvan alkaessa sen kertoja, Wuolijoen tytär Vappu, on 10-vuotias ja hänen vanhempansa eroavat. Vappu ja Hella (Tiina Weckström) muuttavat kartanoon, pois Helsingistä. Hypätään 10 vuotta eteenpäin. Menestyvä liikenainen Wuolijoki joutuu taloudelliseen ahdinkoon laman kourissa. Hän alkaa tyttärensä (Matleena Kuusniemi) kehoituksesta kirjoittaa näytelmiä salanimellä. Niskavuoren naiset on arvostelumenestys ja pian Wuolijoen onnistuu elättää itsensä näytelmillään. Valpon etsivä (Hannu-Pekka Björkman) tarkkailee naisen liikkeitä, sillä hänellä tiedetään olevan vahvoja yhteyksiä Neuvostoliittoon ja NKVD:hen.

Sotavuosina Wuolijoki toimii rauhanneuvottelijana Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Osin hänen ansiostaan Talvisota päättyy Moskovan rauhansopimukseen. Toisen maailmansodan riehuessa Suomi ryhtyy Saksan liittolaiseksi. Viimeiseen asti Wuolijoki yrittää vakuuttaa Neuvostoliiton olevan parempi yhteistyökumppani.

Jatkosodan aikana Neuvostoliitosta Suomeen lähetetty desantti Kerttu Nuorteva majoittuu yhdeksi yöksi Wuolijoen kartanoon. Kun Nuorteva jää kiinni syksyllä 1942, hän tekee täyden tunnustuksen, jonka perusteella myös Wuolijoki vangitaan. Hän saa syytteen maanpetoksesta. Täpärästi hän kuitenkin välttää kuolemantuomion ja sen sijaan hänet tuomitaan elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Vankila-aikaa kuvataan elokuvassa melkein eniten. Tai ehkä se vain tuntuu siltä, kun kaikki muu siihen mennessä oli käsitelty niin nopeasti. Omasta mielestäni vankilaosio oli melkeinpä elokuvan parasta antia juuri siksi, että tahti hidastui järkevälle tasolle.




Hella Wuolijoki vapautui vankilasta välirauhan solmimisen jälkeen. Tähän päättyy myös Hella W. Vankeusvuosiensa jälkeen Wuolijoesta tuli kansanedustaja ja YLE:n pääjohtaja. Hän kuoli Helsingissä vuonna 1954.

Tiina Weckström tekee upeaa työtä Wuolijoen roolissaan. Jo se yksin nostaa elokuvan pisteitä isolla kädellä. Hannu-Pekka Björkmanin suoritus jäi hieman häiritsemään. Miehellä on kaikissa rooleissaan samoja mannerismeja, joten vakavassakin roolissa onnistun näkemään hänet elokuvan Lapsia ja aikuisia letkeänä vasektomialääkärinä. Tämä on todennäköisesti vai oma henkilökohtainen ongelmani ja päähän pinttymäni. Fyysiseltä olemukseltaan Björkman sopi täydellisesti Valpon etsiväksi.



Vaikka parjaankin elokuvaa tässä melko paljon, mistään toivottoman huonosta tekeleestä ei ole kyse, ennemminkin keskinkertaisesta. Olisin ollut tyytyväisempi parituntiseen elokuvaan, jossa olisi ollut aikaa viipyilläkin tilanteissa ja tapahtumissa. Elokuvan pelastaja on ehdottomasti Tiina Weckström ja pelkästään hänen takiaan voisin katsoa elokuvan uudemmankin kerran. Myös ajankuvana elokuva on hieno, sitä ei käy kieltäminen. Hella Wuolijoen kaltainen persoona olisi silti ansainnut huomattavasti paremman elämäkertaelokuvan. Ehkä sellainen vielä joskus tehdään.

Hella W (2011)
Ohjaus: Juha Wuolijoki
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

(Postauksen kuvat lainattu elokuvan Facebook -sivuilta)