perjantai 22. maaliskuuta 2013

I'll be the best ape ever!

Disney Animated Classics-projekti jatkuu ja vuorossa on kaksi keskenään täysin erilaista teosta. Heti alkuun pahoittelen screencappien puuttumista. Ne ovat olennainen osa näitä postauksia, mutta valitettavasti en millään saanut soittimen kanssa yhteistyötä aikaiseksi ja halusin tämänkin sepustuksen jo ihmisten ilmoille. Katsokaa vaikka ne trailerit, se auttaa.


37. Tarzan (1999)
Tarzanin kävin aikoinaan katsomassa koulun kanssa elokuvateatterissa. Leffasta jäi ihan hyvät fiilikset, mutta jostain syystä sitä ei tullut sitten koskaan katsottua uudestaan tai hankittua omaksi.

Tarinan kehykset lienevät kaikille tutut. Apinaemo Kala löytää ihmislapsen hylättynä viidakosta. Peto on surmannut lapsen vanhemmat, eikä pientä kääröä henno jättää yksin, vaikka tämä ei omaan heimoon kuulukaan. Niinpä Kala vie pennun apinoiden pariin ja kasvattaa tämän omanaan - lauman johtajana Kerchakin vastustuksesta huolimatta.

Tarzan kasvaa viidakossa löytää muista eläimistä hyviä ystäviä. Eräänä päivänä kaikki muuttuu, kun viidakkoon saapuu tutkimusmatkailija, professori Porter tyttärensä Janen kanssa. Suunnilleen samanikäiset Tarzan ja Jane kohtaavat viidakossa sattumalta ja viidakkomies rakastuu kauniiseen tyttöön tietysti heti. Mutkia matkaan tuo seurueen mukana viidakkoon matkannut machomies Clayton, jota kiinnostaa enemmän apinoiden salametsästäminen kuin tutkiminen. Tarzan on hänelle vain suunnannäyttäjä apinoiden luo.

Jokin näissä Disneyn sankarielokuvissa ei vain oikein natsaa. Siinä missä Disneyn sankarittaret ja prinsessat ovat (varsinkin lähempänä nykyaikaa) yhtä sisukkaita kuin kauniita, sankarimiehet ovat rumia ja kulmikkaita, välillä jopa ällöttäviä. Ja tietysti usein vailla mitään persoonaa. Mulan pelasti Kiinan, Herkuleen ja Tarzanin kaikkia urotekoja motivoi naisenjahtaaminen. Hurraa!

Jos Herkules ei ollut korvapuustikorvineen mikään komistus, ei sitä kyllä ole Tarzankaan patukkatukkineen ja taipuvaisine nivelineen. Sidekick-hahmot ovat vähän tylsiä, eivätkä apinat tai muut viidakon elukat oikein jaksa kiinnostaa. Kokonaisuutena Tarzan on kuitenkin ihan kelpo klassikko, jonka jaksaa katsoa pariinkin kertaan. Hakkaa Herkuleksen mennen tullen, mutta ei silti jää mitenkään erityisemmin mieleen. Phil Collinsin musiikki on vähän siinä ja siinä, mutta ei kuitenkaan ärsytä mitenkään valtavasti.

Mielenkiintoisena triviana voisi mainita sen, että Tarzanille on merkitty peräti 25 kirjoittajaa. Huh. Luulin aluksi, että se on jotenkin epätavallisen paljon, mutta tarkemmalla tutkailulla näyttää siltä, että Mulanillakin on yli 30 kirjoittajaa. Joskus ihmettelen, miten nämä leffat eivät ole ihan täysiä sillisalaatteja tuolla tekijämäärällä.

Tarzan (1999)
Ohjaus: Chris Buck & Kevin Lima
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


38. Fantasia 2000 (1999)
Tämä elokuva yksistään on syynä siihen, miksen ole saanut Disney-postausta tehtyä pitkään, pitkään aikaan. En vain millään saanut itseäni katsomaan tätä enkä osaa oikein sanoa miksi.

Alkuperäinen Fantasia oli kunnianhimoinen, taiteellinen projekti, jossa animaatiopätkät oli sovitettu yhteen klassisen musiikin kanssa. Alun perin tavoitteena oli tehdä Fantasiasta aina uusia versioita, joissa olisi jotain uutta nähtävää - mestariteos eläisi ikuisesti. Projektin kannattavuus oli kuitenkin nollaluokkaa, eikä teos kiinnostanut suuria massoja. Fantasia sai viimein uudelleen lämmittelynsä viime vuosituhannen lopulla.

Mitään yhtenäistä juonta ei siis tietenkään ole, vaan kokoelman animaatiopätkät ovat hyvinkin erilaisia. Valaat lentävät, Aku ja Iines päätyvät Nooan arkkiin, kaupunki elää omassa hektisessä rytmissään... 75 minuutin lyhykäisestä kestosta huolimatta mukaan on ympätty myös Noidan oppipoika alkuperäisestä Fantasiasta. Liekö ideat loppuneet kesken. Kovin kaksisia animaatiot eivät olekaan. Viimeinen, elämästä ja kuolemasta kertova pätkä on ehdottomasti se kaunein, muuten pätkiä vaivaa tietokoneanimoinnin muovisuus. Tekniikka ei vielä vuonna 1999 ollut (ainakaan Disneyn käsissä) niin kehittynyttä, että piirroskuvan ja tietokoneanimaation yhdistäminen olisi sulavasti onnistunut. Välillä kuvat ovat suorastaan rumia.

Viimeisen pätkän lisäksi mieleen jää parhaiten kaupunkitarina, jossa seurataan useita erilaisia ihmisiä. Animointi ja musiikki sopivat saumattomasti yhteen ja vaikka animointi onkin välillä rumanpuolesta, se jotenkin sopii kaupunkimiljööseen.

Fantasia 2000:n juontajina toimii joukko tähtiä: Barbra Streisand, Steve Martin, Penn & Teller... Väkisinkin tulee mieleen, että yksi karsimaattinen ja hyvä juontaja olisi ollut moninkertaisesti parempi ratkaisu. Jatkuva julkkisnaamojen tulva on kuin jonkinlainen kömpelö tribuutti alkuperäiselle Fantasialle: nämäkin ihmiset pitävät siitä! Ei toimi.

Ja totta kai klassiset tarinat saavat jälleen Disney-käsittelyn. Yleensä minua ei juuri tuo Disney-käsittely häiritse, ymmärrän, että lapsille suunnattu animaatio voisi olla hieman ahdistava jos perinteiset sadut esitettäisiin kaikessa goressaan. En silti ymmärrä, miksi Hans Christian Andersenin Vakaalle tinasotamiehelle muovattiin onnellinen loppu. Todellisuudessahan tinasotamies ja tanssijatar-figuuri palavat kaminan pesässä. Alkuperäinen loppu on kuitenkin kaikessa karuudessaan ihan kaunis ja koskettava, ei mikään gorefest. Nyt kaminaan hulmahtaa ilkeä jack-in-the-box-lelu ja lelupariskunta saa toisensa.

Fantasia 2000 (1999)
Ohjaus: James Algar, Gaëtan Brizzi, Paul Brizzi, Hendel Butoy, Francis Glebas, Eric Goldberg, Don Hahn & Pixote Hunt
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Netflix-testi: puolessa välissä

Netflix-testauskuukausi jatkuu (seuraavaksi yritän ujuttaa väliin kauan odotetun seuraavan Disney-postauksen, lupaan!). Netflix on ollut nyt tässä taloudessa käytössä kaksi viikkoa ja kuherruskuukauden voisi jo sanoa olevan ohi. Tähän mennessä palvelusta on löytynyt melko tasaisesti sekä hyvää että huonoa.

Ensinnäkin, tämän toisen viikon aikana olen huomannu omassa leffojenkatsomisessa mielenkiintoisen ongelman. Netflix muistaa aina mihin kohtaan leffan katsominen edelliskerralla jäi (jos leffa siis jää kesken). Koska nettipalvelusta leffan katsominen on niin helppoa eikä vaadi minkäänlaista "sitoutumista" (esim. DVD:n tai kasetin laittamista asemaan), leffa jää erittäin herkästi kesken, eikä sitä sitten tulekaan jatkettua. Varsinkaan jos kyseessä on joku hitusen vähemmän mielenkiintoinen leffa, kuten tällä viikolla The Expendables. Kesken nyt kolmatta tai neljättä päivää ja näyttää vähän siltä, että sille tielleen jää, vaikka harvoin jätän elokuvaa kesken. Muutenkin keskittyminen vaeltelee missä sattuu, kun leffaa katsoo läppäriltä.

Toinen hieman negatiivisempi seikka on automaattinen HD. Onhan se ihan kiva, että leffoja voi katsoa streaminakin teräväpiirtona, mutta meni aika kauan löytää syy, kun kanssaeläjän läppärillä leffan kuva alkoikin mystisesti tökkiä. Aiemmin mitään ongelmaa ei ollut ollut ja nettiyhteyskin on maksiminopeuksinen. Soittimessa on automaattisena asetuksena ruksi kohdassa "Salli HD", joten jos koneen tehot eivät riitä teräväpiirron pyörittämiseen, kuva tökkii ikävästi ja häiritsee leffaan keskittymistä. Netflixissä on erillinen asetusvalikko, josta voi säätää kuvanlaatua, mutta siitäkään ei ollut juuri apua. Ja voin sanoa, ettei se HD-versio nyt niin terävältä näyttänyt, että suoriltaan olisin tiennyt sen olevan HD. Omilla silmilläni en havainnut juuri eroa HD:n ja tavallisen kuvan välillä. Blu-rayn ja tavallisen DVD:n eron sentään olen aina huomannut, joten Netflixin hoodee ei liene ihan niin hoodee kuin voisi kuvitella. Ja silti se kuva tökkii. Omalla läppärilläni tätä tökkimisongelmaa ei ole, mutta kuva ei silti ole niin terävä kuin voisi luulla.

Sarjojen katsominen Netflixistä on sentään mukavaa. Seuraava jakso alkaa automaattisesti hetken kuluttua edellisen toistamisesta ja palvelu muistaa minkä jakson katsoit viimeksi. Tämä jos mikä on siis kätevää, kun väsyneenä sunnuntai-iltapäivänä haluaa vain maata sohvalla ja katsoa kymmenen Arrested Developmentia putkeen. Se onkin ainoa sarja mitä on tullut katsottua, koska se jäi meiltä aikoinaan kesken ja minä olen huono katsomaan sarjoja. Dokkareista voisin myös antaa plussan, koska Netflixin dokkarivalikoima on mielestäni parempi kuin fiktioleffavalikoima.

Kuluva viikko on ollut leffojan kannalta joka tapauksessa huono, mihinkään ei oikein riitä keskittyminen, eikä Netflixin leffavalikoima nyt niin houkutteleva ole, että sitä ilosta kiljuen suuntaisi selailemaan. Tähän mennessä palvelu onkin toiminut lähinnä omien masokististen ysäri-perversioiden toteuttamiseen ja katselussa on ollut paljon uskomatonta hömppää. Kanssaeläjän pyynnöstä suostuin jopa katsomaan Riku Rikkaan, pääosassaan Macaulay Culkin. Huh huh. Muutama oikeastikin hyvä leffa on toki tullut katsottua, kuten esimerkiksi eteläkorealainen Oldboy. Saa nähdä mitä seuraava viikko tuo tullessaan. Testi on puolessa välissä.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kuukauden Netflix-testi: alkufiilikset

Maailmalla suosittu elokuvapalvelu Netflix on rantautunut myös Suomeen. Talviloman kunniaksi ajattelin testata palvelun kuukauden ilmaisen trialin, joten seuraavan kuukauden aikana blogiin tipahtelee havaintoja Netflixin leffatarjonnasta, yleisestä toimivuudesta, kannattavuudesta ja laadukkuudesta. Ajattelin tehdä päivityksen aiheen tiimoilta kerran viikossa (siis nelisen postausta yhteensä). Netflixiä testataan ainakin parilla eri läppärillä, PS3:lla ja Nintendo Wiillä. Katsotaan miten nätisti tai rumasti tämä palvelu pelaa missäkin vekottimessa. Oman kokemukseni mukaan nämä eri laitteilla ja soittimilla kikkailut ovat vain raivostuttavia.

Ensin näin alkutunnelmia. On vähän paha sanoa, ketä Netflixin tarjonta lopulta miellyttää. Kaikille jotain eli ei kellekään mitään -ajattelu ei aina toimi. Palvelussa on paljon, paljon sellaisia elokuvia, jotka useimmat elokuvafriikit ovat jo kovastikin nähneet: Hyvät, pahat ja rumat, Aamiainen Tiffanylla, Uhrilampaat... Lisäksi ysäri-komedioilla ja -kauhuilla on melkoinen yliedustus. En jaksa edes laskea miten monesta leffasta muistan lukeneeni viimeksi plärätessäni Suosikkia joskus vuonna 1999.

Toisaalta valikoimasta on löytynyt erittäin positiivisia yllätyksiäkin, sellaisia leffoja joita ei varmaan tulisi katsottua ilman tällaista palvelua. Olin esimerkiksi täysin unohtanut Hans Christian Andersenin, jossa satusetää näyttelee yksi suosikkikoomikoistani, Danny Kaye. Etsin tätä leffaa joskus vuosia sitten DVD:nä, mutta kaikki löytämäni painokset olivat omalle opiskelijankukkarolleni liian kalliita tai jotenkin muuten vaikeasti saatavissa. Vielä erikoisempi löytö oli Jugoslaviassa valmistunut leffa Tajna Nikola Tesla (1980), jossa nähdään myös Orson Welles. Tämä jos mikä on täyttä mitä vittua tämä täällä tekee -osastoa. Myös muutama tästä blogista tuttu oudompi pläjäys löytyy nyt Netflixistä, esimerkkinä kannibaalikauhu Parents.

Netflix-trialimme alkoi 1.3. ja ensimmäinen viikko on pian takana. Itse potkaisin lomani käyntiin ysärihömpällä. Pakko olla in (Never Been Kissed, 1999) oli sellainen leffa, jonka halusin ala-asteella kovasti nähdä, mutten saanut siihen mahdollisuutta silloin. Ajattelin nyt ihan nostalgian ja uteliaisuuden vuoksi hoitaa leffan pois päiväjärjestyksestä. Se oli aikalailla sitä mitä odotinkin: epäloogista, epärealistista höpönlöpöä, josta tykkää ehkä jos ei ole koskaan nähnyt yhtään elokuvaa elämänsä aikana ja/tai rakastaa kierrätettyjä kliseitä. Netflixin kuvanlaatu ja tasaisuus yllättivät. Ei mitään ylimääräisiä bufferointitaukoja tai pikselöitymistä. Tämä hyvä. Toisaalta nettikin on nopein mahdollinen, joten sillä voi olla osuutta asiaan.

Leffaan tuli automaattiset suomi-tekstit. Onneksi sitten huomasin, että ne saa halutessaan pois ja myös elokuvan kielen saa vaihdettua, jos dubbauksia löytyy. Huh! Tekstitys nyt ei haittaa, vaikka en sitä kaipaakaan, mutta esimerkiksi lasten elokuvien katsominen pakollisilla suomi-dubbauksilla voisi olla vähän tuskaa. Puhumattakaan aasialaisista leffoista, joista löytyy joskus tönköt enkku-dubit. Sitten huomasinkin heti seuraavan leffan kohdalla, ettei teksitys olekaan mikään automaatio. Death Race 2000:een (1975) ei nimittäin saanut minkäänlaista teksitystä - koko asetusvalikko oli kadonnut soittimen alareunasta. Netflix ei siis välttämättä täysin palvele kielirajoitteisia katsojia.

Ensimmäisessä testissä Netflix sopi mutkattomasti yhteen PS3:n kanssa. Kuva ja ääni olivat yhtä hyviä kuin läppärillä ja palvelun yhdistäminen laitteeseen ei ollut mitenkään mutkikasta. Kaikki siis hyvin, yhtä pientä juttua lukuunottamatta. Ainakaan minä en nimittäin saanut mistään vaihdettua noita dubbaus- ja teksitysasetuksia pleikkarilla. Ja totta kai ekaksi testileffaksi piti valita joku suomidub-piirretty. En jaksanut kuunnella huonoa dubbausta paria minuuttia kauempaa, mutta onneksi asia hoitui nopsasti, kun leffan pisti pyörimään läppäriltä ja läppärin HDMI:llä kiinni telkkaan. Thus the day was saved! Ehkäpä tuokin ongelma korjaantuu, kun saadaan näppäimistö taas yhdistettyä pleikkariin.

Tähän mennessä yhdessä tai kahdessa leffassa on ollut ihan pienen pientä, lähes huomaamatonta nykimistä muutaman freimin verran, mutta muuten Netflix on toiminut toistaiseksi mainiosti. Tämän hetken fiilikset ovat sellaiset, että kunhan valikoimaa saadaan paremmaksi niin tämä ei taida ihan turha systeemi ollakaan. Saa nähdä mihin nämä fiilikset vielä vaihtuvat tässä testikuukauden aikana. Tänään ajattelin tsekata palvelusta ekan ei-englanninkielisen leffan, pidetään peukkuja etteivät kököt enkkudubit pääse kiusaamaan.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Santo - el fin está cerca

Maaginen 50 lähestyy! Tämän Santo-postauksen jälkeen näitä hikisiä painileffoja on jäljellä enää neljä kappaletta. Tämä piakkoin 2.5 vuotta täyttävä projekti on ollut meille kuin oma lapsi (jonka elämä on jo nyt pilattu jatkuvalla haukkumisella, ivallisilla kommenteilla ja osoittava sormi-ilkeä nauru -combolla). Seuraavassa Santo-postauksessa leffoja on perinteiseen tapaan kolme, viimeisessä postauksessa sen sijaan katsotaan se viimeinen ja jutustellaan enemmän Santosta henkilönä, painijana ja, öö, näyttelijänä. Seuraavassa postauksessakin on oma spesiaalijujunsa mukana, mutta en vielä paljasta mikä se on. Sittenpä näette!


46. Santo vs the She-Wolves (Santo contra las lobas, 1976)
Harvinaisuus, Santo, jolla on kaksi ohjaajaa. Yleensä yksikin säheltäjä riittää. Nimi sentään lupaa hyvää. Ihmissusi-Santoja ole ollut liikaa, toisin kuin kaikkia muita perinteikkäitä kauhuteemoja. Ja hei, tässä on täysi mahdollisuus kunnon B-leffaperseilyyn! Miettikää nyt miten monella tavalla jo pelkät ihmissusi-puvustukset/maskeeraukset voi munata.

Trasylvaniasta kotoisin olevat lykantroopit (tässä tapauksessa kotoisammin ihmissudet) ovat vallanneet Meksikon! Lähes kaikki ihmissudet ovat tietysti karvabikineihin sonnustautuneita parrakkaita naisia. Maskeeraus ei ole ihan niin pielessä kuin oletin ja turkisvermeiden alta vilahtelee välillä paljasta pintaakin. Tämä hyvä.

Ihmissusien kuningas Licar on lähetetty rahtina Transylvaniasta pieneen meksikolaiseen kylään, jota karvaisten naisten klaani terrorisoi. Kylään saapuu ihmissusien pahaksi onneksi myös Santo, joka on päättänyt estää kyläläisten lahtaamisen. Silti kaikki kyläläisetkään eivät ota pelastajaansa ilolla ja riemulla vastaan. Osalla tuntuu olevan omiakin salaisuuksia peiteltävänä...




Leffan kuvauksesta tulee jotenkin etäisesti mieleen viime vuoden IIKissä nähty La noche de Walpurgis eli Werewolf versus the Vampire Woman, varsinkin lopusta, kun punainen kuu nousee ja tekee kaikesta punertavan seepianväristä. Itse asiassa kuvat ovat yllättävän hyviä Santo-leffaksi. Jännite pysyy hyvin yllä loppumetreille saakka, mutta lopun viimeinen taistelu lykantrooppien ja kunnon kansalaisten välillä menee ihan sekoiluksi ja kuva on välillä niin pimeä, että siitä on mahdotonta erottaa mitään yksityiskohtia.

Ihmeellisintä on, että Licar tosiaan rahdataan paikalle puulootassa toiselta puolelta maailmaa, mutta miehen rooli ihmissusimassacressa on silti mitättömän pieni. Lähinnä karvanaama-Licar tyytyy puhumaan joukoilleen mahtipontisesti, patsastelemaan jäykästi ympäriinsä ja ottamaan lopuksi Santolta turpaan. Niin joo, arvatkaa mikä on yksi syy, miksi Santoa on pyydetty tähän ihmissusilahtaukseen alun perinkään mukaan? Santon maskihan on hopeaa, yliluonnollisille kauhuolennoille tappavaa matskua siis. Santon naama lienee hikisempi kuin kuvittelinkaan, kun hipiän päällä on 24/7 aidosta hopeasta tehty naamio.




Leffassa on myös oikeita susia - saksanpaimenkoiria. Luulin ensin, että niiden on tarkoituskin olla koiria, mutta jossain vaiheessa ihmiset alkoivat puhutella niitä susiksi. Yhdessä leffan hauskimmista kohtauksista Santo on lähdössä pukuhuoneestaan areenalta, kun pari susi-paimenkoiraa hyökkää hänen kimppuunsa. Santo pakenee painikehään, roikkuu katosta ja huutaa apua - mies, jonka on nähty painivan krokotiilien ja pantterien kanssa. Ilmeisesti näissä koirissa (jotka eivät näytä edes mitenkään vihaisilta) on jokin ekstra-demoninen ominaisuus, jota peloton Santokin kavahtaa.

Toinen hauska kohtaus on surkein pako ikinä. Santon kalju-sidekick-mies ja eräs naissukupuolen edustaja yrittävät viedä lapset pois kylästä ennen viimeistä taistelua. Porukka lähtee matkaan autolla ja ajelee sellaista 30 kilometrin tuntivauhtia ihmissusien valloittaman alueen läpi. Edes tuulilasiin lentelevät tulipallot tai auton päälle hyppivät ihmissudet eivät saa seuruetta lisäämään vauhtia. Kaiken huippu on se, että pedot pysyvät juosten auton perässä. Lopulta pakolaiset luovuttavat ja palaavat kylään peloissaan.

Santo vs the She-Wolves on ehdottomasti top 10-kamaa. Hyvä kuvaus, viihdyttävä juoni ja sopiva määrä epäloogista perseilyä tekee tästä yhden nautittavimmista Santoista pitkään aikaan.

Santo vs  the She-Wolves (Santo contra las lobas, 1976)
Ohjaus: Ruben Galindo & Jaime Jimenez Pons
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.3/10


47. Santo and the Black Gold (Santo en oro negro, 1977)
Nyt puikkoihin astuu jälleen vanha tuttu ohjaaja Federico Curiel. Juonikin ajautuu kauas edellisestä kauhu-Santosta. Nyt Santo on jälleen agenttihommissa, kun terroristiryhmä kiristää paikallista öljy-yhtiötä. Mystisen Aquariuksen johtama ryhmä vaatii firmalta 50 senttiä jokaisesta öljybarrelista. Jos firma ei tähän alistu, Aquarius lähettää terroristijoukkonsa kiusaamaan öljynporaajia. Kenelläkään ei tosin tunnu olevan mitään käsitystä siitä mitä nämä pelottavat terroriteot ovat.

Totta kai tässä jutussa on twisti. Aquariuksen joukot ovat robotteja! Ja arvatkaa mikä näissä roboteissa on eritysen kätevää? Niitä on helppo kuulustella, koska ne on ohjelmoitu vastaamaan kysymyksiin. Kovin ovelaa haastattelua ei siis tarvita, vaan robotit kertovat auliisti kaiken tarvittavan informaation. Ei tarvitse edes pyytää nätisti.

Joka tapauksessa, öljy-yhtiö kutsuu Santon hätiin, kun terroristit alkavat häiritä liiketoimintaa. He lupaavat lahjoittaa 5 senttiä jokaisesta öljybarrelista maailman nälkäisille lapsille. Hyväntekijä-Santo ei tietystikään voi sanoa tarjoukselle ei. Santo on avittamassa tällä kertaa yökerhotanssija Marta Cristal, jonka tissit uhmaavat painovoimaa (ks. silhuetti alla). Muodokkaan vartalon lisäksi Martalta löytyy myös fyysistä vahvuutta ja hän potkii pahiksia kumoon Santon kanssa samaa tahtia.


Koolla on väliä, terveisin Jorge ja jättikitara


Santolla on myös uusi keino päästä selville pahisten toimista: valeasut. Saatat ihmetellä, miten hopeanaamioinen mies voi onnistuneesti feikata identiteettinsä. Kasvonaamioilla tietysti! Santolla on laukussaan useita erilaisia, hämmästyttävän aidon näköisiä feikkinaamoja. Oikeasti leffassa on tietysti vain vaihdettu tylysti näyttelijää, kun Santo on valeasussaan. Kaiken huippu on se, kun Santo kiskaisee tiukan paikan tullen kasvonaamionsa pois ja alla on se helvetin hopeamaski.

Nyt meille on muuten viimein selvinnyt, kuka on tuo niin useissa Santo-leffoissa mukana hyörivä kaljupää. No Santon manageri tietenkin! Oikeasti! Kyseessä on mies nimeltä Carlos Suarez, joka oli oikeassa elämässä painilegendan manageri. Suarezilla on tässä leffassa yksi isoimpia roolejaan Aquariuksena. Researchia tehdessä kävi ilmi, että Suarez on myös kirjoittanut tämän leffan. Ja miehen horoskooppimerkki on - jep, vesimies. Suarez on siis paitsi komea ja karismaattinen, myös hyvin kekseliäs. Ei.



Suarezilla oli näppinsä pelissä leffabisneksessä vielä Santon kuoleman jälkeenkin. Mies on nimittäin ollut rooleissa myös elokuvissa, joissa näyttelee Santon poika. Kyllä, Santon poika. Santolla on oikea, biologinen poika, joka on myös painija (nimeltä Hijo de Santo) ja hänkin näyttelee elokuvissa. Ja ei, en aio katsoa niitä. En helvetissä. Mutta asiasta kiinnostuneille tiedoksi, seuraavassa, projektin viimeisessä täydessä batchissa on mukana elokuva, jossa Santo ja Hijo de Santo näyttelevät yhdessä. Odotan itsekin sitä kovasti!

Äksöniä tässä leffassa on loppujen lopuksi hyvin vähän ja kuten edellisessäkin leffassa, tappeluista osa käydään sellaisessa pimeydessä, ettei niistä saa mitään selvää. Nämä pienemmän budjetin agentti-Santoilut ovat harvoin olleet erityisen hyviä, eikä Oro negro ole poikkeus.

Santo and the Black Gold (Santo en oro negro, 1977)
Ohjaus: Federico Curiel
80 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.0/10


48. Santo in the Bermuda Mystery (Santo en el misterio en las Bermudas, 1979)
Santo saa jälleen seuraansa muita painijoita. Tällä kertaa sidekickinä häärii Blue Demonin lisäksi ainakin kerran aiemmin nähty Mil Mascaras eli vapaasti käännettynä Tuhatnaamio. Melkoista liioittelua, kun oikeasti naamioita lienee noin kolme.

Elokuva alkaa vähintäänkin mystisesti. Kaksi kalastajaa juttelee laiturilla. Yöllä on ollut raju myrsky, mutta toinen kalastajista ei ole siitä kuullutkaan, vaikka molemmat asuvat tapahtumapaikan lähellä. Pian rantaan ajautuu tuttu hopeinen maski. Toinen kalastajamies alkaa muistella kohtaamistaan Santon kanssa. Aluksi luulin leffan olevan takauma, miehen kertoma tarina, mutta ei se oikeastaan taida niinkään mennä. Loppujen lopuksi, nyt kun alan asiaa pohtimaan, minulla ei ole hajuakaan mitä tässä leffassa lopulta tapahtui. Aika mysteeri!

Santo, Blue Demon ja Mil Mascaras ovat saapuneet Bermudalle painimaan ja pelastamaan Iranian prinsessa, joka yritetään salamurhata. Oikea prinsessa naamioituu karatemestariksi ja prinsessan kuteisiin puetaan joku toinen nainen, jota ei ilmeisesti haittaa joutua lukuisten murhayritysten kohteeksi. Carlos Suarez on päässyt taas pahikseksi, tällä kertaa prinsessanmurhaaja-jengin päämieheksi.




Kaikkihan tietävät legendan Bermudan kolmiosta, johon laivat katoavat jälkiä jättämättä. Elokuva tarjoaa mysteerille kutkuttavan selityksen: veden alla, Bermudan kolmion kohdalla, on futuristinen merenalainen kaupunki, jota asuttamaan valitaan vain eliittiyksilöitä, kuten professoreja ja tiedemiehiä. Tämä ideaalinen yhteiskunta on täten turvassa tyhmien ihmisten toilailuilta, ydinaseilta ja muulta vedenpäällisen maailman kauheudelta. Loppuratkaisu antaa ymmärtää, että sankarimme on otettu osaksi tätä salaperäistä yhteiskuntaa (jota muuten näytetään leffassa ihan hämmentävän vähän, kun ajatellaan miten paljon mielenkiintoisempi se olisi ollut todelliseen pääjuoneen verrattuna).

Miten tähän valtakuntaan muuten pääsee? No, merestä nousee jotain kummallisia valonheittimiä ja ZOOM - siirtyminen toiseen valtakuntaan tapahtuu. Ei ehkä mikään tyydyttävin selitys ikinä. Varsinaista siirtymää ei tietenkään näytetä.




Kaiken kaikkiaan Bermuda Mystery on melko mitäänsanomaton leffa, mutta nousee vedenalaisen valtakuntansa ansiosta Oro negron edelle. Muutamat mielikuvitukselliset ja omaperäiset yksityiskohdat tekevät tästä normi-Santoa paremman, mutta mitään mullistavaa kerrottavaa ei ole. Tekijöiltä taisi loppua budjetti kesken, loppuratkaisu on hätäinen, eikä vedenalaisen utopian syihin tai rakenteeseen paneuduta lainkaan.

Santo in the Bermuda Mystery (Santo en el misterio en las Bermudas, 1979)
Ohjaus: Gilberto Martinez Solares
76 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10