lauantai 28. maaliskuuta 2015

Kansa pienoiskoossa

Lumottu kaupunki 
(Magic Town, 1947) 


Lumottu kaupunki on odottanut sopivaa katsomishetkeä jo parisen vuotta. Jostain syystä päätin, että näin vaalien alla olisi otollinen hetki katsoa elokuva, jonka synopsis kuulostaa hämmentävän tylsältä.

Tässä elokuvassa on oikeastaan paljonkin sellaista, mitä en kuollaksenikaan käsitä. Ensinnäkin, elokuvan nimi on Lumottu kaupunki - onko siis kyse jonkinlaisesta fantasiapläjäyksestä? Löytääkö päähenkilö Lawrence "Rip" Smith (James Stewart) matkoillaan maagisen paikan täynnä isosilmäisiä kesyjä eläimiä, taikureita ja suklaasta tehtyjä taloja?

Ehei, ei sinne päinkään.

Rip Smith on mielipidekyselyjen tekijä, joka mittaa työkseen kansalaisten tuntoja esimerkiksi politiikasta tai kulutustuotteista. Miehen firma on melkoinen floppi, kunnes nimessä mainittu lumottu kaupunki tulee kuvioihin. Lumottu vitun kaupunki on paikka, jossa kaikkien mielipide vastaa täysin koko maan kokonaismielipidettä, jetsulleen samalla prosentilla. Grandview'n demografia on täydellinen vastine koko Amerikalle. Se on kuin Amerikka pienoiskoossa, eikä Smithin siis tarvitse enää kysellä mielipidettä maan laajuisesti, kun koko maan keskivertomielipiteen löytää yhdestä kaupungista. Smith kumppaneineen muuttaa Grandview'hin vakuutusmyyjiä esittäen ja utelee siinä sivussa mielipiteitä milloin mihinkin.



Voi perkele! Tässä täytyy olla tylsin elokuvasynopsis ikinä. Hommaa ei edes yritetä myydä mitenkään. Elokuva floppasi julkaisun aikaan pahasti, enkä ole yllättynyt. Ainoa mutka Rip Smithin matkassa on itsepäinen toimittaja Mary, joka haluaisi muuttaa Grandview'n paremmaksi. Smithille on tärkeää, että kaupunki pysyy juuri sellaisena kuin se on ja hän alkaa torpata naisen kehityssuunnitelmia jo noin sekunti kaupunkiin saapumisensa jälkeen. Mitä tästä voi seurata? No romanssi tietenkin! Lopulta valheellinen identiteetti vakuutusmiehenä alkaa riipiä Smithiä ja omatunto kolkuttelee. Kun karmea totuus tulee ilmi, Maryn paikallislehteen kirjoittama paljastusjuttu leviää koko maahan ja kaikki innostuvat taikakaupungista, tuhoisin seurauksin.

Välillä on pakko muistutella itselleen, että tässä puhutaan nyt mielipidemittauksesta. Smithin omantunnon tuskat valehtelusta ja paljastuksen jälkeinen alkoholismiin luiskahtaminen ovat tähän nähden hitusen turhan dramaattisia. Samoin ylidramaattista on koko muun Amerikan reagointi ihmekaupungin löytymiseen. Ketä oikeasti kiinnostaa noin paljon? Jos nyt yhtäkkiä paljastuisi, että vaikkapa kotikaupunkini Haapavesi olisi Suomi pienoiskoossa, saisiko se aikaan yleisöryntäyksen? "Vau, täällä SDP:n kannatus on juuri samalla tasolla kuin koko Suomessa yhteensä! Ihmeellistä!"





Osaksi dramaattisia käänteitä selittää eräänlainen uutuudenviehätys. Mielipidemittaus oli ihan uusi juttu vuonna 1947. Ei liene tarpeellista edes erikseen mainita, että elokuva on vanhentunut moninkertaisesti todelliseen ikäänsä nähden. Huvittavaa on myös Grandview'n tuhoksi koitunut mielipidemittaus, jossa kysyttiin "Äänestäisitkö naista USA:n presidentiksi?" Peräti 79 prosenttia vastasi kyllä - tulos, joka oli täysin päinvastainen muuhun kansaan nähden ja teki Grandview'sta naurunalaisen. Vai että nainen presidentiksi, kaikkea sitä. Hulluja nuo Grandview'läiset.

Hauskinta elokuvassa on juuri ylidramaattisuus, mutta dramaattisuuden välillä ja sen jälkeen mennään vahvasti nukkumatti-osastolle. Ensimmäisellä puoliskolla elokuvassa ei tunnu tapahtuvan juuri mitään. Smith yrittää tutustua kaupunkilaisiin ja erityisesti Maryyn, mutta tässä nyt ei ole mitään jännää. Smith on persoonana niin miellyttävä, että mukavan uuden asukkaan esittäminen tuskin tuottaa suurempaa tuskaa muutenkaan. Petos ei siis ole mikään ihan valtava, varsinkaan kun ainoa valhe on vakuutusmyyjän esittäminen mielipidemittaajan sijaan. Elokuva on aikalaiskuvana ja kuriositeettina ihan hauska, mutta uudestaan en jaksaisi koko leffaa katsoa. Välillä draamaa on liikaa, välillä ei yhtään, eikä tasapainoa löydy mistään.

Ai niin, leffaa on mainostettu komediana, mutta hauskaa tässä on niin vähän, että itse näen Lumotun kaupungin enemmän draamana. Muutama hassunhauska hahmo ei vielä komediaa tästä tee.

Lumottu kaupunki (Magic Town, 1947)
Ohjaus: William A. Wellman
103 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.5/10

tiistai 17. maaliskuuta 2015

We're not all sex maniacs

Matkarakastaja 
(Secrets of a Door-to-Door Salesman, 1973)


Tämä brittihassuttelu tunnetaan myös nimellä Naughty Wives. Ja sillä on tyylikäs juliste, joka kertoo koko jutun juonen. Ei liene mikään mysteeri mistä tässä on kyse. Tässä blogissa on aiemminkin katseltu brittien 70-luvun seksihurjasteluja. Kukapa voisi unohtaa elokuvan Percy - Rakas leikkikalu, joka ei onnistunut olemaan oikein minkään genren täysiverinen edustaja. Seksikomedialta kättelyssä vaikuttava elokuva olikin lopulta melko diippiä draamaa. Löytyykö Matkarakastajasta samoja elementtejä?

Yllätyksekseni Matkarakastaja on aika pitkälti juuri sitä mitä lupaakin: paljasta pintaa ja toinen toistaan typerämpiä kaksimielisiä vitsejä. Hummerinkalastaja David menettää kalastajaisänsä traagisessa hukkumisonnettomuudessa. Surua kestää noin kaksi sekuntia, kunnes David tajuaa nyt olevansa vapaa tekemään mitä lystää, kun paineita perheyrityksen jatkamisesta ei ole. Tyttöystäväkin jää taakse, kun David matkaa vanhalla Albanylla Lontooseen etsimään uusia polkuja. Matkalla hän kohtaa pelkkään pyyhkeeseen verhoutuneen Martinan, joka jättää hetken kestävän vierailunsa aikana lähtemättömän jäljen miehen, no, sanotaan vaikka sydämeen.




Lontoossa David majoittuu - kas kummaa! - tyttöjen asuntolaan. Talon emäntä ei katso hyvällä miespuolisia majoittujia, mutta antaa Davidille majapaikan yllättävänkin helposti ja vähin uteluin. Talossa majoittuvat nuoret tyttöset ovat tietysti toinen toistaan hehkeämpiä ja vähäpukeisempia. Tyttäret päättävät auttaa Davidia uuden elämän alkuun etsimällä tälle työtä. Pornotähden pesti jää päivän mittaiseksi, mutta pölynimurikauppiaan homma sujuu jo paremmin. Ja näinhän monet pornoelokuvatkin alkavat, kun mies saapuu kotirouvan residenssiin myymään, korjaamaan tai tuomaan asian X.

Elokuva alkaa yllättäen aika ryminällä. Tissitkin näkyy jo alkutekstien aikana, sillä Britanniassa ei turhaan kursailla. Suvanto koittaa kuitenkin pian ja elokuva jatkuu melko kauan pelkkänä vihjailuna ja pikkutuhmana vitsailuna. Kun paljasta pintaa sitten näytetään, sitä todellakin näytetään eikä vain vilautella (vaikka vilautteluakin on ja paljon). Percyyn verrattuna Matkarakastaja onnistuu olemaan sitä mitä lupaakin. Siinä on enemmän seksiä ja huumoria ja se on puhtaammin komedia. Tässä ei edes yritetä olla jotenkin diippejä ja asiallisia ja ihan hyvä niin! Tässä ei ole mitään fiiniä ja taiteellista ja on hyvä kerrankin saada sitä mitä tilaa.




Toisaalta juonen kiinnostavuudesta voi olla montaa mieltä. Tai oikeastaan vain yhtä. Tylsähän tämä on, ei siitä mihinkään pääse. Irtovitsit ja muutama parit paljaita tissejä ja persposkia eivät tätä tarinaa pelasta. Miksipä keksiä mitään kerrottavaa, kun jo pelkkä lupaus pehmoirstailusta saa katsojat ruutujen eteen? David ja Martina eivät ole hahmoina erityisen karismaattisia tai kiinnostavia ja on aika yhdentekevää kuka vilauttaa ja missä.

Percy vetää lopulta pitemmän korren, vaikka jäikin ärsyttämään hitusen enemmän. Tai ehkä juuri siksi. Mikä tahansa tunne hakkaa välinpitämättömyyden. Matkarakastaja ei petä eikä yllätä. Meh.

Matkarakastaja (Secrets of a Door-to-Door Salesman, 1973)
Ohjaus: Wolf Rilla
79 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10