lauantai 21. heinäkuuta 2012

Herrasmiehet hippasilla

Näin alkuun ensin pieni tiedotus. Olen matkaamassa ensi viikolla reiluksi viikoksi Puolaan ja olisi kiva kuulla siellä mahdollisesti käyneiltä suosituksia esim. elokuvateattereista ja muusta elokuviin liittyvästä. Puolalaiset elokuvajulisteet ovat jo tuttuja ja niitä kyllä käydään vähintään ihailemassa. Tarkoituksena on viettää yhteensä kuusi päivää Varsovassa ja kolme Krakovassa. Ajan ja tilanteen salliessa yksi Varsova-päivä saatetaan mahdollisesti uhrata päivänreissulle Torúniin. Vinkkejä otetaan vastaan kaikkien kolmen suhteen!

Sitten itse asiaan. Jo toista kertaa peräkkäin ajattelin kertoa yhdestä suosikkielokuvistani. Olen nimittäin tässä vasta katsonut uudelleen vanhoja suosikkejani ja todennut niiden olevan vähintäänkin yhtä vetovoimaisia kuin aina ennenkin.

Eräästä pitkäaikaisesta suosikistani tehtiin joitakin vuosia sitten remake, jota en ollut vielä uskaltanut katsoa. Masokistinen uteliaisuus heräsi, kun näin alkuperäisteoksen ensi kertaa lähes neljään vuoteen. Päätin, että nyt on vertailun aika, niin epäreilua kuin se epäilemättä tulisikin olemaan.


Pirullista peliä (Sleuth, 1972)
Shafferin näytelmään perustuva Pirullista peliä on ihan mieletön elokuva, sanotaan se nyt heti tähän alkuun. Omassa historiassani se on lisäksi yksi viimeisiä elokuvia, mitä koskaan nauhoitin telkkarista videokassulle. En tiennyt etukäteen elokuvasta juuri mitään ja katsoin sen aika puhtaasti Sir Laurence Olivierin perusteella. Mies on nimittäin yksi suosikkinäyttelijöitäni. Olen tosin saattanut mainita sen ennenkin...

Olivier näyttelee Andrew Wykeä, dekkarikirjailijaa, joka rakastaa arvoituksia, pelejä ja teatteria. Ja tietysti itseään ja omia kirjojaan, vähän liikaakin. Wyken vaimolla Margueritella on suhde puoliksi italialaiseen Milo Tindleen (Michael Caine) ja Wykellä itsellään suomalaissukuiseen Teaan. Wyke on kutsunut Milon kartanoonsa perjantai-iltapäivänä keskustelemaan Margueritesta. Wyke nimittäin haluaa vaimonsa pois tieltä saadakseen asua ihanan Tean kanssa ja Margueriteen rakastunut Milo tahtoo viedä oman ihastuksensa vihille.

Kampaajana työskentelevällä Milolla tuskin kuitenkaan on varaa ylläpitää hienoon elämään tottunutta Margueritea. Niinpä Wyke tekee Milolle ehdotuksen: jos Milo murtautuu kartanoon, ryöstää Wyken hienot arvokorut ja myy ne tutulle, luotettavalle välittäjälle, hänelle jää varsin sievoinen summa rahaa puhtaana käteen. Wyke puolestaan kerää muhkeat vakuutusrahat koruistaan ja molemmat miehet ovat onnellisia oman kullan kainalossa.




Kun Milo lähtee suunnitelmaan mukaan, hän ei voi aavistaakaan millaiseen peliin hän on päätynyt osalliseksi. Ovela Wyke vie miestä kuin pässiä narussa ja kun todellinen suunnitelma paljastuu, sillä on lopulta traagiset seuraukset.

En tiedä miten kuvailisin tätä elokuvaa niin, että tekisin sille myös jotain oikeutta. Elokuvan eri elementit pelaavat ihailtavan hyvin yhteen. Kirsikkana päällä on yksinkertainen, mutta nerokas dialogi, jonka erityisesti Laurence Olivier tulkitsee upeasti. Olivierin roolisuoritusta voisi kuvailla jopa pitkän uran yhdeksi parhaista. Elokuva on lavasteineen ja käsikirjoituksineen kuin näyttelijän leikkikenttä. Sekä Caine että Olivier tuntuvat olevan rooleissaan kuin kotonaan ja heidän yhteispelinsä on hienoa katsottavaa. Huonoja puolia tästä elokuvasta saisi etsiä suurennuslasi kourassa.




Kaikkia hitaahko eteneminen ja runsas dialogi tuskin miellyttävät, mutta teatterin ystävät pitävät elokuvasta varmasti. Reilu kahden tunnin pituus ei ole koskaan tuntunut itsestäni liian pitkältä, sillä vaikka puolen välin paikkeilla hieman hidastellaan, rytmitys on juuri sopiva elokuvan tunnelman huomioonottaen. Hahmojen tunteminen on avainasemassa juonen etenemisen kannalta. Lavastaja saa minulta täydet pisteet. Wyken kartanon suuri olohuone on kaikkine yksityiskohtineen mieletön. Myös muista huoneista paistaa sama, Wykelle luonteenomainen leikkisyys.

Avain elokuvan loistavuuteen voisi olla tietynlainen luonnollisuus. Näyttelijät ovat kuin juuri tätä roolia varten luotuja, Wyken kartano on niin taidokkaasti sisustettu, että sinne tekisi mieli lähteä itsekin ja kuvaukseen ja editointiin tuskin kiinnittää huomiota, niin taidokkaasti se on tehty. Välillä on helppo unohtaa katsovansa elokuvaa.

Elokuvan hienoutta on vaikea sanoin kuvailla, se pitäisi nähdä omin silmin. Voin vain listata asioita, jotka tässä elokuvassa ovat upeita ja se lista olisi hyvin pitkä. Niinpä suosittelen enemminkin etsimään tämän elokuvan ja katsomaan sen.

Pirullista peliä (Sleuth, 1972)
Ohjaus: Joseph L. Mankiewicz
138 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.6/10


Pirullista peliä (Sleuth, 2007)
Aluksi varoitus kaikille, jotka eivät ole nähneet kumpaakaan elokuvaa: ÄLKÄÄ MISSÄÄN NIMESSÄ KATSOKO TÄTÄ ELOKUVAA ENSIN! Ja jos mahdollista, älkää katsoko tätä ollenkaan. Olen tosissani.

Remaken asetelma on sinänsä kutkuttava. Michael Caine, alkuperäisen elokuvan Milo Tindle, palaa nyt ruudulle Andrew Wykenä, ikääntyvänä dekkarikirjailijana. Kaksinpelin vähemmän kutkuttava osa on Jude Law, joka ottaa Cainen paikan Milona, joka on tällä kertaa näyttelijä, ei kampaaja.

Milon ammatti ei ole ainoa muuttunut seikka. Vaikka elokuvan perusjuoni onkin sama eikä siksi vaadi toistamista, kaikki muu onkin sitten ihan eriä. Ilmeisesti erilaisuus on ollut tekijöille jopa jonkinlainen ylpeyden aihe, sillä elokuvassa ei ole ainoaakaan repliikkiä alkuperäisestä elokuvasta, saati alkuperäisestä näytelmästä. Siinä missä alkuperäiselokuvan Wyken kartano on täynnä pelejä, mekaanisia nukkeja ja suorastaan sykähdyttäviä yksityiskohtia, Cainen Wyke asuu hi-tec kartanossaan valvontakameroiden keskellä, sisustuksessaan vähemmän huonekaluja kuin Olivierin Wyken yhdessä huoneessa. Minimalistinen, tyly ja suorastaan ruma kartano ei miellytä silmää sitten niin yhtään. Värivalot saavat kaiken näyttämään milloin siniseltä, milloin vihreältä, milloin pinkiltä ja milloin keltaiselta. Visuaalinen ilme on välillä suorastaan ällöttävä, eikä sitä auta sarja mukataiteellisia ja järjettömän epäkäytännöllisiä kuvakulmia. Ehkä jonkun mielestä on nerokasta katsoa kahden miehen keskustelua sälekaihtimien välistä. Minusta ei.




Kaikki se, mikä teki alkuperäisestä Sleuthista mestariteoksen, on revitty kappaleiksi ja poljettu maanrakoon. Dialogi oli yksi Sleuthin nerokkaimpia puolia, se syvensi ja kiristi miesten välistä jännitettä valtavasti. Uuden Sleuthin dialogi on suorastaan naurettavaa. Puolen tunnin jälkeen purskahdin oikeastikin nauruun ja kysyin itseltäni, onko tämä vitsi. Ei kai tässä olla tosissaan? Caine ja Law eivät myöskään tunnu olevan rooleissaan tosissaan. Olivier ja Caine saivat aikaan spontaaninoloista ja luonnollista leikkisyyttä, Caine ja Law yrittävät yrittämistään ja epäonnistuvat karmeasti. Lopputulos on kuin Ö-luokan komediasta.

Hahmoja ei mitenkään voisi tunnistaa Miloksi ja Wykeksi. Miksi siis edes kutsua elokuvaa Sleuthiksi? Tiedättekö mistä tiesin heti, ettei tämä elokuva voi päästä lähellekään alkuperäistä? Sleuth vuodelta 1972 kestää reilut 2 tuntia. Sleuth vuodelta 2007 kestää 85 minuuttia. Toisin kuin joillakin pitkillä elokuvilla, Sleuthilla on syytäkin olla pitkä. Ns. character developmentilla on suuri osuus elokuvan onnistumisessa ja kestostaan huolimatta alkuperäisteos on taidolla punottu verkko, josta mitään ei voisi ottaa pois. Hahmot täytyy tuntea, täytyy päästä heidän päänsä sisälle. 85 minuuttia on kuin säälittävä pikakelaus niille, jotka haluavat huonolaatuisen tiivistelmän alkuperäisteoksesta. Oikotietä onneen ei kuitenkaan ole, ei elokuvissa eikä elämässä.




Luulin ensin, että Caine lähti elokuvaan mukaan rahasyistä, mutta ilmeisesti miehestä oli oikeasti hyvä idea tehdä tämä remake. Joissakin haastatteluissa hän on puolustanut elokuvaa ja uskonut yleisön vielä jonain päivänä löytävän sen uudestaan. In your dreams, mr. Caine, in your dreams. Henkilökohtaisesti toivon, että jokainen kopio tästä öklötyksestä revittäisiin rikki, poltettaisiin ja haudattaisiin. Harvoin jätän elokuvia kesken, mutta tätä kammotusta en vain kyennyt katsomaan loppuun asti, en sitten millään. Niinpä en voi antaa elokuvalle samanlaista arvosanaa kuin kaikille muille aiemmille elokuville. Se kertokoon jotain tästä karmivasta tekeleestä.

Pirullista peliä (Sleuth, 2007)
Ohjaus: Kenneth Branagh
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: -

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Good luck exploring the infinite abyss

Garden State 
(2004) 




Vastikään kesällä telkkarissakin nähty Garden State on ollut yksi suosikkielokuviani jo monen monta vuotta. Suomessa leffa on jäänyt aika vähälle huomiolle, enkä varmaan itsekään olisi tätä älynnyt katsoa, jos en olisi myös kova Scrubs-fani. Garden State on nimittäin Zach Braffin esikoisohjaus. Elokuvan katsomiseen myötävaikutti myös vajaa kolmen euron hinta Anttilan alessa vuosia sitten.


Elokuvassa Andrew "Large" Largeman (Braff) palaa kotiin New Jerseyhin yhdeksän vuoden jälkeen äitinsä hautajaisiin. Los Angelesissa näyttelijän uralla takelteleva, tarjoilijana työskentelevä Large etsii elämälleen uutta suuntaa. 26-vuotias mies on ollut kovan lääkityksen alla koko ikänsä lapsuudessa sattuneen traagisen onnettomuuden jäljiltä. New Jerseyn matkalla Large aikoo pitää lääketauon ja kohdata vihdoinkin oman itsensä sellaisena kuin hän todella on.


Hautajaisten jälkeisinä päivinä Large kohtaa vanhoja koulutovereitaan, sekä uuden tuttavuuden, mielenkiintoisen ja oudon Samin (Natalie Portman). Illanviettojen, erilaisten elämäntarinoiden ja uusien kokemuksien myötä silmät avautuvat ystävyydelle, rakkaudelle ja elämän monimuotoisuudelle.








Vaikka elokuvan aihe kuulostaa sinänsä melko kliseiseltä, Braffin teos on mieletön etenkin esikoiselokuvaksi. En osaa kuvailla elokuvan teemaa miestä itseään paremmin, joten tässäpä hyvä selventävä quote:


I have this theory that your body goes through puberty in its teens, and the mind goes through puberty in your twenties. Andrew is dealing with issues that you are going through all the time going into your thirties. He's lost and lonesome, which is something I definitely felt in my twenties. - Zach Braff


Siinäpä se pähkinänkuoressa. Olen Braffin kanssa pitkälti samaa mieltä, sillä suurimman henkiset muutokset elämässäni ovat tapahtuneet aivan viime vuosina. Kun olin 20, tämä elokuva oli lohduttavinta mitä tiesin. Elokuvaa katsoessa tulee tunne jostain syvästi henkilökohtaisesta ja merkityksellisestä, mikä tuskin menee täysin metsään kun käsikirjoituskin on Braffin kynäilemä. Välillä heilutaan korniuden rajamailla, mutta poispän kaarretaan joka kerta ajoissa. Elokuvan huumori on oivaltavaa ja kuivakkaa, eikä siinä sorruta liian helppoihin ratkaisuihin. Hahmojen välinen hapuileva kanssakäyminen tuntuu aidolta ja osaan samaistua siihen, koska olen itsekin sosiaalisesti todellinen kömpelys.






Garden Staten nimi viittaa New Jerseyhin, jota kutsutaan Amerikoissa garden stateksi, mutta myös siihen utopistisen onnelliseen mielentilaan, jota Large elokuvassa hakee. Vasta pitkän pohdinnan ja uusien ystävien myötä Large tajuaa kaipaavansa jotain, mitä ei koskaan ole ollutkaan. Lääkkeitä tuputtava psykiatri-isä on yrittänyt tehdä pojastaan onnellista keinotekoisesti, mutta muuttanutkin siinä sivussa Andrew'n turraksi robotiksi.


Ainoastaan elokuvan loppu sortuu olemaan liian ennalta-arvattava ja jotenkin äkillinen, mutta toisaalta en keksi muunkaanlaista tyydyttävää ratkaisua. Mitään erittäin palkitsevaa loppuhuipennusta on turha odottaa, mutta kaiken kaikkiaan leffasta jää hyvä mieli, toisin kuin romanttisista komedioista yleensä. Plussaa hyvästä soundtrackista!


Voin valehtelematta sanoa löytäväni tästä elokuvasta joka kerta jotain uutta, pientä ja hienoa. Garden State on aivan liian vähälle huomiolle jäänyt elokuvahelmi. Ymmärrän, ettei elokuva varmasti innosta kaikkia samalla tavalla kuin itseäni, sillä minulle sillä on suuri henkilökohtainen merkitys, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Voisin kuvitella, että Garden Statea on myös helppo inhota. Leffa kannattaa kuitenkin katsoa avoimin mielin.


Garden State (2004)
Ohjaus: Zach Braff
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.1/10

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Do I still have to sleep in the cupboard?

Disney Animated Classics-projektissa katsastetaan jälleen kaksi lapsuudesta tuttua teosta. Pahoittelen jälleen hidastunutta postaustahtia, mutta nyt on kesä ja minä olen autuaan saamaton.


29. Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990)
No niin, olemme päässeet jo 90-luvulle, kauas vuoden 1937 Lumikki-menestyksestä. Ja jälleen käsittelyyn pääsee lapsuusmuisto, R-kioskin vanha vuokravideo, jonka näin pikkutyttönä.

Bernard ja Bianca Australiassa on tietysti jatkoa 70-luvun Pelastuspartio Bernard ja Biancalle. En tiedä kenen mielestä jatko-osa oli hyvä idea. Ei kai eka leffa nyt niin menestynyt ollut? Muutenkin Disney-elokuvien jatko-osat aiheuttavat itselleni kevyttä närästystä. Siinä missä itsensä Walt Disneyn tavoite oli aina tehdä jotain uutta eikä koskaan toistaa itseään ja tehdä ihan vitusti rahaa, nyky-Disneyn tavoite on pelkästään tehdä ihan vitusti rahaa. Nykyään Bernard ja Bianca Australiassa on yksi unohdettuja Disney-klassikoita. Se putoaa Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja Hirviön väliin ja hukkuu sinne. Mutta millainen itse elokuva nyt sitten on? Muistoja minulla on lähinnä sen verran, että tiedän elokuvan joskus nähneeni. Odotin siis jälleennäkemistä mielenkiinnolla.

Elokuvan alussa pieni Cody-poika lähtee retkelle Australian erämailla. Eläinten kanssa ystävystynyt poika pelastaa suuren kotkan metsästäjän ansasta. Ansan virittänyt salametsästäjä McLeach ei tietenkään ole asiasta mielissään. Kun mies saa pojan kiinni, hän kidnappaa tämän majaansa saadakseen pojan kertoman kotkan pesän sijainnin.




Pelastusjärjestön kokouksessa New Yorkissa saadaan tieto kidnapatusta pojasta ja asialle lähetetään vanhat tutut Bernard ja Bianca. Perillä heitä auttaa kengururotta Jake ja reittilennosta vastannut albatrossi Wilbur. Itse pääjuonen sivussa seurataan myös Bernardin ja Biancan romanssia, kun Bernard yrittää epätoivoisesti löytää sopivan hetken partnerinsa kosimiseen.

Koko elokuva on kuin "lapset, tällaisia eläimiä on kaukana Australiassa" showcase, jossa on mukana myös kaikki samat ongelmat kuin ensimmäisessä Bernardissa ja Biancassa 70-luvulla. Juoni ei vain ole tarpeeksi kiinnostava, henkilöhahmoista nyt puhumattakaan. Päällimmäinen ongelma onkin juuri kiinnostuksen puute. Mikään ei oikein nosta mielenkiintoa tarvittavalle tasolle. Paitsi lukuisat juonelliset epäloogisuudet. Haluaisiko joku selittää minulle, miksi kaikki muut eläimet osaavat puhua, paitsi McLeachin lemmikkilisko ja Codyn pelastama kotka?




Elokuva ei myöskään ole erityisen kaunista katsottavaa. Tyyli myötäilee 70- ja 80-lukujen heikoimpien Disney-elokuvien piirrosjälkeä. Hahmoista suurin pettymys on kengururotta Jake, jossa olisi potentiaalia hyväksi pikkuroolin hahmoksi. Ounastelin, että tiedossa olisi pientä kolmiodraamaa, sillä Jakekin iskee välittömästi silmänsä kauniiseen Biancaan, jota Bernard aikoo kosia. Jake kuitenkin tyytyy luovuttamaan hyvin helpolla, eikä minkäänlaista jännitettä saada aikaan puolin tai toisin. Tylsää!

Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990)
Ohjaus: Hendel Butoy & Mike Gabriel
77 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10


30. Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991)
Katsoin tämän elokuvan muistaakseni melko pian sen kasettijulkaisun jälkeen, vaikka olin vasta 4-vuotias. Muutamaa vuotta vanhempi naapurini oli lainannut kasetin kaveriltaan, eikä heillä ollut videoita. Siispä hän halusi katsoa leffan meillä ja haastoi minut katsomaan sen, vaikka "se on varmasti sinulle liian pelottava" ja tarkoitettu vanhemmille lapsille. Tästä tapahtumasta itse asiassa lähti rakkauteni Disney-klassikoihin. Kaunotar ja Hirviö on nimittäin ensimmäinen sellainen, jonka muistan nähneeni. Se oli tietysti jännittävä, hieman pelottavakin, mutta samalla aivan uskomattoman lumoava.

Elokuvassa kaunis haltiatar muuttaa omahyväisen nuoren prinssin kammottavaksi hirviöksi ja taikoo hänen linnansa palvelusväen eläviksi esineiksi. Prinssi saa taikaruusun, joka kukkii kunnes hän täyttää 21 vuotta. Jos ruusu lakastuu ennen kuin prinssi oppii rakastamaan ja saa vastarakkautta hirviön muodossaan, taika jää pysyväksi. Prinssi kammoaa itsekin rumaa ulkomuotoaan ja sulkeutuu linnaansa, pois ulkomaailman silmistä.

Lähistöllä pienessä maalaiskaupungissa asuu kaunis nuori nainen Belle, jota rakastaa kirjoja ja seikkailutarinoita. Hän asuu kaupungissa keksijäisänsä kanssa. Bellen ykköskosija on fyysisesti vahva ja toivottoman pinnallinen Gaston, joka ei kiinnosta Belleä tippaakaan. Bellen isä lähtee eräänä päivänä keksijämessuille, mutta eksyy matkalla ja joutuu Hirviön linnaan. Hirviö ottaa isän vangiksi ja paiskaa tämän tyrmään. Belle lähtee pelastamaan isänsä ja ottaa tämän paikan Hirviön vankina. Linnan väki huomaa hetkensä koittaneen: jos Belle ja Hirviö rakastuvat, taika raukeaa!




Vuosien varrella Kaunottaren ja Hirviön lumous ei ole juuri haihtunut. Sain elokuvan joululahjaksi vanhemmiltani (luultavasti kauhean mankumisen jälkeen) ja vanha VHS-kassu löytyy tietysti yhä hyllystä. Jokunen aika sitten se sai seuraa uudesta DVD-julkaisusta. Kylläpä tuntuikin kummalta katsoa leffa niin kirkkaalla kuvalla! En ole itse asiassa ihan varma mitä mieltä olen restauroinnista. Kuva on melkein liiankin tarkkaviivainen ja selkeä. Se tekee siitä oikeastaan enemmänkin rumemman kuin entistä kauniimman. Englanninkielinen ääniversio ei myöskään vedä vertoja suomenkieliselle.

Tätä projektia varten katsoin leffan tuolta uudelta DVD:ltä. Kuva on tosiaan kirkkaampi, mutta jotain muutakin on muuttunut. Elokuvaan on ympätty täysin uusi kohtaus, laulunumero. Tiesin jo tuon kohtauksen olemassaolosta ennen kuin aloin katsoa leffaa, mutta en löytänyt DVD:stä mitään valikkoa mistä uuden kohtauksen saa halutessaan pois. Leijonakuninkaan aiemmassa DVD-julkaisussa sellainen on, eikä väkisin väännettyä uutta luritusta ole pakko kuulla tai nähdä. Tuon namiskan puuttuminen on iso vika, sillä uusi kohtaus on tietysti, no, huono.




Itse elokuva on muuten kuitenkin samaa timanttista laatua kuin aina ennenkin. Yksi suurimpia tekijöitä, kuten Pienessä merenneidossakin, on loistava soundtrack, joka on varmaan yksi Disneyn kaikkien aikojen parhaita. Siitä kiitokset Alan Menkenille. En normaalisti kuuntele kovinkaan paljon soundtrackeja, mutta Kaunottaren ja Hirviön musiikit ovat soineet kotona jo lukemattomia kertoja. Myös hyvät hahmot vaikuttavat onnistumiseen merkittävästi. Pahiskosija Gaston on sopivan ällöttävä, Hirviö ei ole selkeästi pelkästään hyvä tai paha, Belleen on helppo samaistua ja linnan elävät esineet viihdyttävät mukavasti koomisina sidekickeinä.

Kaunotar ja Hirviö kuuluu niihin vakavampiin Disney-elokuviin, jolla on hassuista sidekickeistä huolimatta tärkeää sanottavaa. Lisäksi elokuva sisältää kohtauksia, jotka varmasti pelottavat kaikkein nuorimpia. Lapsuudessani yksi kammottavimpia hahmoja oli hullujen huoneen johtaja, jonka Gaston taivutteli ottamaan Bellen isän hourulaan. Elokuva on yksi Disneyn parhaita ja animaatioelokuvana täydellisyyttä hipova. Animointi on heti ensimmäisestä ruudusta lähtien tolkuttoman kaunista ja moniulotteista (joka restauroinnin jälkeenkin). Jos tämä on jostain syystä jäänyt näkemättä, kannattaa aukko sivistyksessä paikata mitä pikimmiten.

Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991)
Ohjaus: Gary Trousdale & Kirk Wise
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.8/10