torstai 29. marraskuuta 2012

México luchar de nuevo

Santo-projektissa katsastetaan nyt, olivatko viime kerran timanttiset leffat vain sattumaa vai onko projektin kokonaislaatu todella noussut kohisten.


43. Santo and Blue Demon vs Doctor Frankenstein (Santo y Blue Demon contra el doctor Frankenstein, 1974)


Edellinen Santo-postaus saattoi olla (lähes) täyttä rautaa, mutta jo tämän leffan nimen näkeminen aiheutti pienen surunpuuskan. Ehkäpä Blue Demon voisi kuitenkin piristää varsin tavanomaiselta kuulostavaa konseptia?

Tohtori Frankenstein kaappaa nuori naisia ja tekee heille kokeellisia aivojensiirtoja. Koenaiset kuitenkin useimmiten kuolevat leikkauspöydälle. Frankensteinin kokeilla on motiivikin (mitä ihmettä!!): hänen oma vaimonsa sairastui 80 vuotta sitten aivosyöpään ja tohtori on pitänyt häntä jäädytettynä siitä saakka, etsien sopivia aivoja siirrettäväksi hänen kehoonsa. Frankenstein itse on antanut seerumilla itselleen ikuisen nuoruuden, kuten myös apureilleen. Frankensteinilla on myös sivuprojekti: Golem-niminen tummaihoinen jättiläismies, jolle hän aikoo siirtää Santon aivot. Väkivahva Golem saisi näin Santon painiskillsit ja voisi hakata kaikki. Frankensteinista tulisi maailman valtias. Ihailtavan yksinkertaista!




Santo sotkeutuu Frankensteinin puuhiin, kun tohtori kidnappaa hänen hyvän ystävänsä ja opettajansa tyttären Alician. Yhdessä Blue Demonin kanssa Santo lähtee etsimään ystäväänsä, mutta asettaa itsensä samalla vaaraan. Tohtori muuttaa leikkauspöydälle kuolleet naikkoset zombieiksi, jotka lähtevät riistämään henkeä viattomilta kaduntallaajilta. Typerä veto sinänsä, koska zombienaiset tuntuvat tappavan vain oman perheensä jäseniä ja toimivat lähinnä vinkkinä siitä, että jotain vielä kamalampaa on tapahtumassa jossain muualla. Jos tohtori haluaisi puuhailla rauhassa, kannattaisi varmaan hävittää ruumiit kaikessa hiljaisuudessa.

Blue Demonin osaksi lankeaa jälleen pelkän statistin rooli. Naisten kanssakaan ei käy samanlainen flaksi kuin hopeanaamaisella kollegalla. Yhdesti Demonista on oikeasti hyötyä, kun hän pelastaa Santon Frankensteinin leikkauspöydältä, mutta noin muuten sinimaskisen painijan rooli käsittää pelkkää patsastelua ja pari muka hauskaa repliikkiä silloin tällöin. Katsokaa nyt miten surulliselta Blue Demon näyttää tuossa julisteessakin! Ikuinen köykäisen sidekickin rooli ei taida oikein maistua.




Taas muuten painitaan areenalla, jossa ei ole lainkaan yleisöä. Oliko niitä yleisöareenoita niin vaikea kuvata? Välillä kuitenkin kuvataan joukkoa ihmisiä, jotka ovat muka yleisönä painimatsille. Hämärää.

Vaikka juoni on jälleen perus-Santoilua, yksi asia tekee näistä paha tohtori/professori-tarinoista hauskoja. Ne kaikki miljoonat vilkkuvat valot, joilla ei ole mitään tarkoitusta. Jokaisen tohtorin labrat ovat täynnä valotauluja, joissa vilkkuu pieniä lamppuja. Mitään nappejakaan ei aina ole, pelkkiä valoja! Joskus niistä kuuluu myös mystisiä blimblom-ääniä. Nerokasta lavastusta! Miksi käyttää hirveästi rahaa monimutkaisiin pömpeleihin, kun muutama vilkkuva lamppu riittää?

Santo and Blue Demon vs. Doctor Frankenstein (Santo y Blue Demon contra el doctor Frankenstein, 1974)
Ohjaus: Miguel M. Delago
95 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10


44. Santo in Anonymous Death Threat (Santo en Anonimo mortal, 1975)
Hyvät naiset ja herrat, tässä on oma nimisuosikkini kaikista Santo-leffoista. Hakkaa jopa Suicide Missionin. Santo nimettömässä tappouhkauksessa! Tätä on pakko rakastaa. Odotukset pamahtavat jälleen taivaisiin, vaikka nimethän eivät tunnetusti kerro mitään elokuvan mahdollisesta todellisesta laadusta.

Kaikki alkaa, kun korukauppias surmataan liikkeen sulkemisaikaan. Miehellä ei pitänyt olla vihollisia, eikä murha ole varkauskaan - tappajat jättivät kaikki liikkeessä ennalleen. Mysteeri alkaa selvitä, kun toinenkin mies kuolee. Hänet törkätään alas kerrostalon katolta. Paljastuu, että molemmille miehillä on lähetetty identtiset tappouhkaukset: "Sinun on aika kuolla. Olet itse tuominnut itsesi." Molemmissa viesteissä on annettu surmille eri päivämäärät. Pian löytyy lisää tappouhkauksen saaneita ja yksitellen, määrättynä päivänä, päät putoilevat.

Santo lähtee selvittämään tapausta yhdessä yksityisetsiväpariskunnan Pablon ja Yvetten sekä poliisin kanssa. Tappouhkausmysteeri saa uuden twistin, kun paljastuu, että kaikki uhkauksen saaneet ovat olleet toisessa maailmansodassa todistajina erästä natsirikollista vastaan. Kyseessä on kosto - uusnatsit ovat saapuneet Meksikoon!




Vaikka odotukset olivat varovaisen korkealla, Death Threat ei ollut mikään pettymys (!!!). Huonotkin natsi-Santot ovat useimmiten jollain tavalla hauskoja. Huvittavaa on vähintäänkin se, että salassa kokoontuvien natsien kokouspaikan seinät on koristeltu kauttaaltaan valtavilla natsimerkki-lipuilla. "Tämä on hyvin salaista. Kukaan ei saa tietää, että täällä kokoontuu natseja. Koristellaan nyt kuitenkin varmuuden vuoksi seinät ja lattiat kauttaaltaan natsimerkeillä." Vähän niin kuin se salainen asiakirja edellisessä natsi-Santossa. Juuri sen kanteenhan se natsimerkki kannattaa laittaa. Ja miksi niitä natsi-käsinauhojakaan tarvitsee pitää? Eivätkö natsit muuten tiedä olevansa natseja?

Tässä leffassa on myöskin ihan järkevä naissidekick, eikä sellainen bimbo kuin yleensä. Yvette on ihan pätevä apuri murhajuttujen tutkinnassa. Santo-projektin edetessä naiset tuntuvat olevan yhä useammin muutakin kuin ruudunkoristeita. Tarina saa kuitenkin pientä kissatappelu-twistiä, kun Yvette kohtaa natsirikollisen tyttären.




Etelä-Amerikalla ei ollut osaa tai arpaa itse natsisodassa, mutta moni pakoon päässyt ex-natsi piiloutui Etelä-Amerikan maihin valheellisen identiteetin turvin, uuden elämän toivossa. Tätä skenaariota kuvaavia elokuvia on tehty Amerikassakin, ensimmäisenä mieleen tulee Maratoonari (The Marathon Man, 1976), jossa Sir Laurence Olivier esittää Etelä-Amerikkaan paennutta, jalokiviin mieltynyttä natsirikollista. Natsimeininkiä on nähty Santoissa pariin otteeseen ennenkin ja eteläamerikkalainen tatsi asiaan on ihan jännä. Heiltä puuttuu tässä historian synkässä luvussa se syyllisyyden ja hienovaraisuuden tunne, mikä eurooppalaisilla on hyvinkin syvälle juurtunut. Helposti tämän batchin paras Santo!

Santo in Anonymous Death Threat (Santo en Anonimo mortal, 1975)
Ohjaus: Aldo Monti
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10


45. The Mystery of the Black Pearl (El misterio de la perla negra, 1976)


Ei tarvitse olla rakettitieteilijä huomatakseen, että tätä elokuvaa tuskin on oikeasti tehty vuonna 1976. Tämä taitaa olla taas niitä elokuvia, jotka ovat IMDb:n listauksessa ajautuneet väärälle paikalle. Julisteessa mainostetaan näköjään värejäkin, mutta ei niitä tästä versiosta ainakaan löytynyt.

Koska leffa lienee oikeasti tehty joskus edelliseen vuosikymmenen puolella, se tarjoaa hyvän ikkunan siihen, millaisia Santo-leffat aiemmin olivat. Tätä katsoessa alkoi kieltämättä tuntua turhalta valittaa "nyky-Santoista"...

Santon tehtävä on napata helmivarkaita Meksikon rannikolla. Liigan ydin, kaksi hemaisevaa naista ja yksi mies, punovat juoniaan sankarimme pään menoksi. Toinen naisista, hemaiseva klubitanssija Wu Li päättääkin siirtyä Santon leiriin ja auttaa tätä pakenemaan muiden asettamista ansoista.

Jep. Juoni oli oikeastaan siinä. Paria hassun hauskaa kohtausta lukuunottamatta leffa on puuduttavan tylsä. Uudempiin Santoihin verrattuna nämä vanhemmat tekeleet alkavat vaikuttaa epäelokuvamaisilta räpellyksiltä. Tässäkään leffassa ei ole juonta juuri nimeksikään, eikä edes siitä minimaalisesta juonen määrästä meinaa saada millään otetta. Ensimmäiset puoli tuntia vain rapsuttelin päätäni ja mietin kuka nyt oli kuka ja mitä tuo tyyppi tekee tuolla yms. Mitään logiikkaa tästä leffasta lienee turha etsiä muutenkaan.




No, entäs ne hauskat kohtaukset sitten? Oma suosikkikohtaukseni on surkein/paras kuolinkohtaus ikinä. Santo jahtaa pahista huvipuistoon, jossa tämä juoksee päin n. 30km/h kulkevaa avaruusaluslaitetta ja kuolee siihen paikkaan. Mitä ihmettä? Lisäksi laite on käynnissä, mutta ketään ei ole kyydissä. Tämä huvipuisto ei taida olla mikään jättimenestys. Muutenkin ihmiset kuolevat ja pyörtyilevät uskomattoman helposti. Yksi pahis lyö paetessaan vartijaansa nyrkillä olkapäähän ja tältä lähtee taju samantien.

Yksi omia suosikkejani on myös "vankila, josta kukaan ei ole koskaan paennut." Miksei? Vankila on ihan perusbetonimurju, jossa vankia pidättelee vain pari puuovea. Ovatko vartijat maailman huippuluokkaa vai miten helvetissä tuolta ei muka pääse omin avuin ulos?

Muista epäloogisuuksista hauskimpia ovat perinteiset yön ja päivän vaihtelut. Rannalla on juhlat, näyttäisi siltä että on päivä tai korkeintaan alkuilta. Sadan metrin päässä, kauempana väkijoukosta, on kuitenkin täysi, sysimusta yö. Sama toistuu muutamassa muussakin kohtauksessa. Välillä kuvan tummuus/kirkkaus vaihtelee kesken kohtauksen rajustikin. Liekö tekijöillä ollut jotain teknisiä vaikeuksia vai olisiko yhden ajankohdan valitseminen ollut liian työlästä.




Leffan loppukohtaus on myös maininnan arvoinen. Tiedän ja toivon, että tuskin tulette tätä leffaa koskaan katsomaan, joten spoilaaminen lienee luvallista. Santo saa tietää, että Wu Li on pettänyt häntä koko ajan. Oikeasti naikkonen on liittoutunut sen toisen naisen kanssa ja he ovat huijanneet myös liigaan kuulunutta miestä. Naisten tavoite on saada helmet itselleen ja lähteä viettämään makeaa elämää Eurooppaan. Santo kuitenkin ilmestyy paikalle. Sen sijaan, että hopeamaskinen sankarimme nakkaisi naikkoset niska-persotteella tyrmään, hän vie heidät risteilylomalle. Kyllä, luit oikein. Santo käy makoilemaan naisten keskelle aurinkotuoliin. "He ovat lomansa ansainneet, sillä he menevät tämän reissun jälkeen linnaan pitkäksi aikaa", Santo selittää poliisikavereilleen. Reilu tyyppi!

The Mystery of the Black Pearl (En misterio de la perla negra, 1976)
Ohjaus: Fernando Orozco
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.4/10

tiistai 20. marraskuuta 2012

Regina ja Fedja, osa II

Edellisen postauksen teema jatkuu. Nyt siis lupaamani Teuvo Tulio-Regina Linnanheimo-yhteistyöleffat. Molemmat leffat löytyvät Teuvo Tuolio-DVD-boksista (osa 2), johon sijoitin rahani viime talvena. Hyllystä löytyy nyt myös ykkösboksi, mutta kolmonen on jäänyt uupumaan. Jos joku tietää, mistä sen voisi hankkia kohtuuhintaan niin ilmoitelkaa ihmeessä. Parit nettikaupat olen jo tsekkaillut läpi, mutta tuloksetta. Olisi hienoa saada DVD-hyllyyn koko Tulion tuotanto!


Levoton veri (1946)
Levoton veri sai joitakin vuosia myöhemmin uusintaversion Mustasukkaisuus, jonka toteutuksesta vastasi myöskin Linnanheimo-Tulio-pari. Näin Mustasukkaisuuden ruotsinkielisen version alkuvuonna ja vaikka sitä on parjattu edeltäjäänsä huomattavasti huonommaksi, sitä saunatappelukohtausta on pakko rakastaa.

Levottomassa veressä jalkansa loukannut Outi on syvästi rakastunut komeaan lääkäriinsä Valteriin. Teini-ikäinen tyttö on kuitenkin aikuiselle miehelle liian nuori kumppani. Valteriin on rakastunut myös Outin isosisko Sylvi. Valter valitsee Sylvin ja pari menee naimisiin. Outin sydän särkyy. Hän matkustaa Leipzigiin saadakseen hoitoa jalkaansa ja jää ulkomaille useaksi vuodeksi parantelemaan kehoaan ja mieltään.

Sillä välin Sylvi ja Valter saavat pojan, Matin, josta tulee heidän rakkaudella vaalittu aarteensa. Matti ei kuitenkaan ehdi edes kouluikään, kun hän menehtyy traagisessa onnettomuudessa. Valter syyttää pojan kuolemasta vaimoaan ja Sylvi on murheen murtama. Pari ajautuu eroon toisistaan, epätoivoissaan Sylvi juo myrkkyä ja sokeutuu. Pian tapahtuman jälkeen Outi saapuu kuin tilauksesta takaisin ja nyt Valterinkin tunteet kuumenevat nuorta kaunotarta kohtaan. Alkaa salasuhde. Sokea Sylvi jää yksin pimeyteen ja voi vain arvailla, mitä hänen selkänsä takana touhutaan. Mustasukkaisuus tekee hänet miltei hulluksi.





Tulio on kiistatta melodraaman kuningas. Levottoman veren tarina on joka käänteeltään tunteikas, traaginen, dramaattinen ja raivokas. Tuliomaisia epäloogisuuksia vilisee siellä täällä, kuten aina. Elokuvan alussa ei ole mitään käsitystä minkä ikäinen Outi mahtaa olla. Toisaalta hän näyttää aikuiselta naiselta (näyttelijä Toini Vartiainen oli 23-vuotias), toisaalta käkkärä tukka ja rusetti saavat hänet näyttämään irvokkaalta aikuiselta vauvalta. Hyvin, hyvin hämmentävää. Sokeus tarkoittaa muuten ilmeisesti myös sitä, että silmät eivät liiku lainkaan.

Ilmeikäs Regina Linnanheimo tulkitsee Sylvin roolin Tulion teoksiin sopivalla paatoksella. Polttavaa katsetta lukiessani sain selville, että Tulio usein yllytti Reginaa ylilyönteihin. Regina näytteli omat roolinsa myös ruotsinkielisissä rinnakkaisversiossa, joita ohjasi Tulion ohella Roland af Hallström. Hallströmille riitti vähempikin elehtiminen, joten ruotsiversiot ovat kuulemma usein paljon maltillisempia. Tulion elokuvien maailmaan Reginan ilmeikkyys, intensiiviset katseet ja raivokas elehtiminen sopivat täydellisesti.





Tarina on hyvin tavanomainen Tuliolle, kolmiodraama, joka tuhoaa yhden ihmisen elämän täysin. Yksi Tuliolle ominainen teema leffasta kuitenkin puuttuu: suomalainen maalaismaisema. Tarina sijoittuu kokonaisuudessaan ainakin jonkinlaiseen kaupunkiin (välillä tavataan salaa vieressä olevan järven rannalla, mutta lähin hattukauppakin on kävelymatkan päässä) ja siinä oleillaan paljon sisällä. Uusintaversio Mustasukkaisuus sen sijaan sijoittui kuohuvan kosken rannalle. Aluksi en edes ymmärtänyt, mikä Levottomassa veressä oli niin erilaista. Vasta jälkeenpäin mietittynä hoksasin mistä oli kyse. Tulio on kuitenkin parhaimmillaan maaseudun kuvaajana, joten Levoton veri jää helposti etäiseksi. Kuvaus ei ole läheskään niin komeaa kuin monissa muissa Tulion teoksissa.

Summa summarum: ei Tulion tuotannon terävintä kärkeä, vaikkei Levotonta verta voi lukea minkäänlaiseksi epäonnistumiseksikaan. Keskinkertainen on ehkä oikea termi. Nyt tekisi kovasti mieli katsoa se Mustasukkaisuus uudelleen.

Levoton veri (1946)
Ohjaus: Teuvo Tulio
91 minuuttia
Oma arvosana: 7.3/10


Hornankoski (1949)
Kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsin, legendaarinen Åke Lindman näyttelee Hornankoskessa ensimmäisen elokuvaroolinsa. Leffasta jäi Lindmanille melkoinen stigma, se antoi hänelle ikuisen pahiksen varjon. Regina Linnanheimon vastanäyttelijänä toimiminen oli lukemani mukaan nuorelle Lindmanille myöskin hyvin hermostuttava kokemus.

Elokuva noudattelee Tuliolle tuttua kolmiodraamaa, mutta hieman eri twistillä. Yli-Koskelan veljekset Aarne ja Artturi ovat kuin yö ja päivä. Aarne on vallaton ja ilkikurinen naistenmies, joka tykkää pelata korttia ja kulkee mielellään tukkilaisten matkassa Suomen saloilla. Lindmanin esittämä Artturi on puolestaan vastuuntuntoinen ja vakava. Artturi rakastuu Linnanheimon esittämään Leaan, kauniiseen naapurin piiaan. Hän saa taivuteltua äitinsä, Yli-Koskelan vanhan emännän ottamaan Lean talon palvelukseen saadakseen olla tämän vierellä kaikki päivät.

Pian Aarne kuitenkin tulee kotiin tukkilaisten mukana ja iskee hänkin silmänsä Leaan. Aarnen suorasuikaiset lähentely-yritykset jättävät Artturin ujot kuiskuttelut varjoonsa. Aarne ja Lea alkavat viihtyä yhdessä, mikä saa raivon nousemaan Artturin rinnassa. Artturi päätyy valheellisiin, epätoivoisiin tekoihin saadakseen Lean omakseen.





Heti alkuun voin todeta, että Hornankoskesta tuli kertaheitolla yksi suosikki-Tulioistani. Aiemmin näkemissäni Tulioissa mustasukkaisuus riivaa useimmiten naista ja miesten mahdollinen mustasukkaisuus on ratkaistu yhdellä nyrkkitappelulla. Åke Lindman tekee mielettömän hienon esikoisroolin Artturina, joka on samalla jäyhä, surumielinen, vahva ja heikko. Näyttelijäsuorituksista toinen erityismaininta menee piia-Irmaa esittävälle Rauha Rentolalle. Rakkaudessa pettyneellä Irmalla on aina jotain näpsäkkää sutkautettavaa, mikä vain lisää Artturin piinaa. Yli-Koskelan piia ja renki ovatkin elokuvan comic relief.

Hornankoski on myös törkeän komeasti kuvattu. Juuri luontokuvissa Tulion elokuvat ovat upeimmillaan, eikä tässä elokuvassa juuri sisätiloissa viihdytä. Harvinaislaatuisesti kerran tulee myös talvi! Tulion elokuvien ikuinen Suomen suvi katoaa! Ja alastonta mieskomeutta pääsee ihastelemaan tukkilaisten saunassa. Mitähän 1940-luvun lopun sensuuri-ihmiset tykkäsivät muuten saunakohtauksista? Ainakin 1930-luvulla Tulion elokuvat joutuivat sensuurin kouriin jo pelkästä pikkuvilautuksesta.





Tuliolle tyypilliset pienet epäloogisuudet ovat jälleen läsnä, niistä suurimpana kosken ylittävä silta. Kuka on niin ääliö, että jakaa maatilansa rakennukset ja pellot eri puolille kuohuavaa koskea ja rakentaa niiden välille, kalliolta kalliolle, vain maailman köykäisimmän riippusillan? Kun Aarne saa haavan käteensä verstaalla puutöissä, vettä ja liinoja joudutaan hakemaan talosta kosken toiselta puolen. Mitäs jos sattuisi jotain todella vakavaa? Silta on niin hutera, että hyvä jos ihminen siitä yksin pääsee yli. Entä jos toiselle puolelle pitää kuljettaa tavaroita? Tai viljaa? Ylipäätään jotain? Nämä ovat taas sellaisia seikkoja, joille ei pitäisi tuhlata liikaa mietintäaikaa.

Ai niin, plussaa myös Yli-Koskelan vanhasta emännästä, joka tiirailee nuorten touhuja ikkunastaan vähintäänkin kriittinen ilme kasvoillaan. Ja lopun hautajaisista, joissa on väkeä kuin vähän isommassakin kylässä. Oikeasti. Kukaan ei koskaan käynyt vainajan luona vierailulla, naapureita ei koskaan nähdä, eivätkä ystävät pidä yhteyttä, mutta silti hautajaisia on todistamassa tuhatpäinen väkijoukko. Ihan loistava elokuva!

Pieni murto-osa hautajaisvieraista

Hornankoski (1949)
Ohjaus: Teuvo Tulio
105 minuuttia
Oma arvosana: 8.0/10

torstai 15. marraskuuta 2012

Regina ja Fedja

En sitten koskaan tehnyt sitä Teuvo Tulio-postausta, jota kaavailin elokuulle. No, koskaan ei kai ole liian myöhäistä. Sain uuden inspiraationpuuskan, kun luin Jaana Nikulan kirjan Polttava katse - Regina Linnanheimon elämä ja elokuvat. Vaikka kirja ei ole mikään mestariteos, eikä todellakaan erityisen mestarillisesti kirjoitettu (elokuvantutkijoiden kirjoitus ei aina ole sitä sujuvinta), se on mielenkiintoinen katsaus kotimaisen elokuvan kulta-aikaan ja yhteen sen kirkkaimmista tähdistä. Reginahan teki useamman elokuvan Tuliolle, joka oli myös vastuussa uuden tähden löytymisestä 30-luvulla. Nytpä ajattelinkin nivoa näiden kahden tarinat yhteen ja omistaa tämän ja seuraavan postauksen heidän yhteistyölleen.

Tulio-aihe on muutenkin taas ajankohtainen, kun YLE Uutiset julkisti elokuvakyselynsä tulokset aiemmin tällä viikolla. 48 kriitikkoa ja bloggaajaa pääsi valitsemaan omasta mielestään parhaat suomalaiset teokset, eikä lista todellakaan miellyttänyt kaikkia kommenteista ja yleisestä keskustelusta päätellen. Itselleni suurin ylläri oli Tulion Sensuelan löytyminen sijalta 9. Itse olisin mieluummin sijoittanut samalle paikalle vaikka jomman kumman kaksikosta Rakkauden risti ja Intohimon vallassa. Välillä harmittaa, kun kaikki muistavat Tulion hienosta tuotannosta vain sen kummallisen päätösnumeron, niin mieletön kuin se kaikessa kökköydessään ja outoudessaan onkin.

Latvialaislähtöinen, pietarinjunassa syntynyt Theodor Tugai muutti ohjaajanuran alussaan nimensä suomalaisempaan Teuvo Tulio-muotoon. Tugai-nimellä Tulio näytteli parissa ystävänsä Valentin Vaalan ohjaamassa mustalaiselokuvassa ja sai lisänimen Suomen Valentino. Yhteistyö Regina Linnanheimon kanssa alkoi varhaisessa vaiheessa. Kolmikko Tulio-Vaala-Linnanheimo tapasi viettää iltaa Fazerin kahvilassa heidän ollessaan vielä hädin tuskin parikymppisiä. Vaala ja Tulio olivat tuolloin jo varsinaisia elokuvan ammattilaisia Reginan silmissä, nuoresta iästään huolimatta.

Regina sai Vaalan elokuvissa aluksi vain pieniä sivurooleja, silloin tällöin näyttelijäsisarensa Rakelin rinnalla. Tulio näki Reginassa suuren filmitähden ja koko kansan tietoisuuteen hän ponnahti novelliin ja osittain tositarinaan perustuvassa filmatisoinnissa Taistelu Heikkilän talosta. Tulio oli ennakkoluuloton palkatessaan vaativaan päärooliin Reginan, jolla ei vielä ollut juurikaan näyttelijän kokemusta. Kriitikot rakastivat elokuvaa ja Regina oli pian matkalla oikeaksi filmitähdeksi. Hänen roolisuoritustaan Heikkilän talon emäntänä kehuttiin vuolaasti.

Ensimmäisten Tulio-elokuvien jälkeen Reginasta tuli Kaivopuiston kaunis Regina ja pukudraamojen tähti.

Seuraavaksi Regina näytteli Siljan roolin Tulion elokuvassa Nuorena nukkunut. Kirjailija F.E. Sillanpää suorastaan ihastui teoksensa filmatisointiin, vaikka yleisö oli osittain nyreissään. Romanttinen kohtaaminen heinäladossa tai itseään pesevän naisen tiirailu saunan lautojen raosta ei ollut aikalaisten kukkahattutätien mielestä erityisen moraalista viihdettä, vaan moinen ilottelu tulisi turmelemaan Suomen nuorison. Tällainen kuohunta toi teattereihin tietysti vain enemmän ihmisiä. Kun elokuvaa päätettiin leikata, helsinkiläisnuoret matkasivat kaupungin ulkopuolisiin teattereihin katsomaan viimeisiä leikkaamattomia näytöksiä.

Valitettavasti Taistelua Heikkilän talosta tai Nuorena nukkunutta ei ole enää mahdollista nähdä missään: filmimateriaali tuhoutui tulipalossa. Jäljelle jäi vain muutama valokuva ja käsikirjoitus. Samassa palossa meni myös Tulion ja Reginan yhteistyö Kiusaus, jossa pappismies ihastuu varattuun naiseen. Tulio ohjasi Heikkilän talosta myöhemmin uusintaversion Intohimon vallassa, jonka pääosaa Regina jälleen esittää. Vuonna 2007 löydettiin yksi kelallinen Heikkilän taloa, joka sisältää pätkät elokuvan alusta ja lopusta.

Teuvo Tuliota (tuttavilleen Fedjaa) pidetään suomalaisen heinälatoromantiikan isänä. Vaikka samantyyppinen kohtaus oli nähty jo aiemmassakin elokuvassa, Tulio teki siitä ikonisen ja kotimaiselle elokuvalle ominaisen. 1930-luvulta saakka romanttiset kuhertelut heinäkasassa ovat kuuluneet erottamattomana osana suomalaiseen maaseuturomantiikkaan, renttumaisten koskenlaskijoiden ohella. Tuliolle suomalaisen maaseudun kuvaaminen oli luontevaa, sillä ero latvialaisiin lapsuudenmaisemiin ei ollut suuri.


Regina Linnanheimosta tuli varhaisten Tulio-elokuvien jälkeen Tauno Palon aisapari ja todellinen suomalaisen elokuvan legenda. Ansa Ikosen ja Palon ohella Regina on yksi kulta-ajan valovoimaisimpia tähtiä. Suomi Filmin palveluksessa Reginan kuukausipalkka oli suurempi kuin kenenkään toisen naisnäyttelijän.

1940-luvun alussa Reginasta tuli melkein elokuvatähti Saksassakin. Hänet oli kutsuttu Berliiniin vierailulle yhdessä muutaman muun suomalaisen elokuvantekijän kanssa. Ministeri Goebbels ihastui suomalaiskaunottareen ja tämän sujuvaan saksankielentaitoon. Pian oltiinkin jo väsäämässä sopimuksia Reginan esiintymisistä saksalaisissa tuotannoissa. Projektissa päästiin koekuvausasteelle, kunnes kaikki muuttui - voittekin varmaan arvata miksi. Regina ei enää koskaan maininnut näitä tapahtumia tulevissa haastatteluissa.

Vaikka Reginasta tuli huippusuosittu Tauno Palon romanttisena vastaparina pukudraamoissa, kaikista ikonisimmat kuvat naisesta on ehdottomasti filmannut Tulio. 1940-luvun puolivälin jälkeen Regina palasi Tulion elokuviin ja teki muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pelkästään niitä uransa loppuun, vuoteen 1956 asti. Tulio oli ollut rintamalla sotakuvaajana ja ehtinyt tehdä vain muutaman elokuvan ilman Reginaa. Pääosaa hänen elokuvassaan Laulu tulipunaisesta kukasta esitti Reginan sisko Rakel. Vuonna 1946 valmistunut Rakkauden risti sisältää yhden Reginan legendaarisimmista roolisuorituksista nuorena majakanpitäjän tyttärenä, joka kaipailee saarelta suureen kaupunkiin. Kuten arvata saattaa, paheellinen kaupunkielämä kuitenkin turmelee viattoman luonnonlapsen ja saattaa tämän kohti petollista ja syntistä elämää.

Regina Rakkauden ristissä.

Monien Tulio-elokuvien kantava teema on juuri viattomuuden katoaminen, kaupungin pahuus verrattuna maaseudun rauhaan ja hyvyyteen, se miten rakkauteen pettyneet ihmiset menettävät järkensä ja tuhoavat itsensä. Reginan kanssa Tulio käytti usein hyväkseen tämän hiuksia kuvatessaan viattoman tytön muuttumista paheelliseksi naiseksi. Rakkauden ristissäkin Reginan hiukset ovat aluksi puhtaan vaaleat, mutta päähenkilön syöksykierteen yltyessä ne muuttuvat aina vain tummemmiksi ja sameammiksi.

Näyttelemisen lisäksi Regina oli myös mukana käsikirjoittamassa useita Tulion elokuvia, mukaanluettuna jo kulttiasemaan noussutta Sensuelaa (1973), joka jäi Tulion viimeiseksi. Monien Tulio-elokuvien käsikirjoittajaksi on nimetty pelkkä mystinen Filmimies. Tuon nimimerkin taakse kätkeytyi virallisesti Nisse Hirn, joka käsikirjoitti samalla nimellä muitakin elokuvia. Epävirallisesti Filmimies-nimen taakse mahtuivat myös Regina ja Fedja, joilla oli aina näppinsä pelissä omien elokuviensa käsikirjoituksissa.

Tulio ja Regina muodostivat toimivan tiimin. Reginan suosio suomalaisena näyttelijätähtenä kuitenkin laski dramaattisesti tämän siirryttyä Tulion usein hyvin eroottissävytteisiin elokuviin. Jotkut katsojat jopa uskoivat näyttelijän itse muuttuneen suloisesta naapurintytöstä katalaksi viettelijättäreksi. Todellisuuden ja elokuvien raja hämärtyi monen mielessä. Kaksikon keskinäisestä suhteesta oli myös jos jonkinlaista spekulaatiota. Regina oli tahollaan naimisissa ruotsalaisen kreivi Carl Mörnerin kanssa, mutta asui yksin Helsingissä Mörnerin jäädessä Ruotsiin. Epätavallinen liitto aiheutti monenlaisia huhuja, jotkut arvelivat Reginan avioituneen vain saadakseen kreivittären tittelin (jota hän tosin ei koskaan käyttänyt). Kaikki Reginan ja Fedjan tunteneet ovat kertoneet kaksikon olleen suorastaan sielunkumppaneita toisilleen. He eivät kuitenkaan koskaan menneet naimisiin, eivät sittenkään kun kreivi Mörner menehtyi vuonna 1952.

Vuonna 1956 Regina jäi pois julkisuudesta ja elokuvista. 60-luvulla hänestä tuli Yleisradion kääntäjä. Uusissa töissää hän käytti virallista nimeään Regina Mörner. Regina jäi eläkkeelle vuonna 1980 ja menehtyi tammikuussa 1995, 79-vuotiaana. Teuvo Tulio lopetti elokuvien tekemisen Sensuelaan ja kielsi sittemmin kaikkien elokuviensa esittämisen. Tulio heltyi kiellostaan vasta vanhemmalla iällä. Hän eli elokuvauransa jälkeen sulkeutunutta elämää, eikä antanut haastatteluja. Tulio menehtyi vuonna 2000, 87 vuoden ikäisenä.

Sekä Regina että Fedja olivat elokuvauransa jälkeen yleisölle täysiä mysteerejä, molempien huhuttiin erakoituneen ja sulkeutuneen täysin ulkomaailmasta. Villeimmät huhut kertoivat, ettei yksinäisen Reginan asunnossa ollut peilejä, koska näyttelijätär ei olisi kestänyt nähdä vanhenevia kasvojaan. Puheet olivat tietysti täyttä pötyä ja samaa legendaa kertoiltiin myös länsinaapurin mystisestä tähdestä Greta Garbosta.

Varsinkin eläkkeellä ollessaan Regina matkusteli paljon, usein Rakelin kanssa, joka myöskin oli eläkkeellä. Haastatteluja hän ei antanut, vaikka niitä häneltä ruinattiinkin aina, kun Reginan elokuvat pyörivät televisiossa. Regina ei ollut uransa alussakaan ollut se helpoin haastateltava, sillä hän puhui mielellään ainoastaan työstään, eikä koskaan yksityiselämästään. Tulio taas piti oman elämänsä niinkin yksityisenä, ettei siitä tänäkään päivänä juuri yksityiskohtia tiedetä. Tulion kohdalla jonkinasteinen erakoituminen todennäköisesti pitikin paikkansa. Edes hänen asuinpaikkansa ei ollut ihmisten tiedossa, toisin kuin Reginan. Kun Fedja täytti 80 vuotta, ystävät pyysivät päästä häntä onnittelemaan. "Älkää helvetissä tulko", oli Tulion yksioikoinen vastaus.

Polttava katse oli mielenkiintoinen lukukokemus epätäydellisyydestään huolimatta. Kotimainen elokuva ja sen historia ovat alkaneet kiinnostaa muutenkin hyvin paljon. Lapsuudessani erityisesti vanhat kotimaiset mustavalkokomediat kuuluivat suosikkeihini. Esimerkiksi Pekka ja Pätkä-elokuvat tuli katsottua monen monta kertaa. Seuraavassa postauksessa katsastetaan muutama Reginan ja Fedjan yhteistyöpätkä 1940-luvun lopusta, Levoton veri ja Hornankoski, jossa esikoisroolinsa näytteli kotimaisen elokuvan legenda Åke Lindman.

maanantai 12. marraskuuta 2012

IIK!! 2012

Kuten jo aiemmin mainostinkin, viikonlopun ohjelmistossa oli IIK!! Kauhuelokuvafestivaali, jossa vierailin jo neljättä kertaa ja kolmannen kerran tämän blogin pitäjänä. Tämän kertaisesta festarista oli hieman ristiriitaiset fiilikset noin alkuunsa. Eniten kyrsi se, että pari eniten odottamaani elokuvaa oli heitetty Kauhujen yö-leffamaratoniin, johon taas ei minun unenlahjoillani osallistuta, vaikka aluksi sitä kovasti harkitsinkin. Se hanke kaatui lopullisesti rahanpuutteeseen ja siihen, etteivät muut maratonleffat olleet niin mahdottoman mielenkiintoisia. Niinpä näkemättä jäivät Death Weekend ja Frogs. No, sain ainakin hyviä leffavinkkejä tulevaisuuden varalle.

Uusia leffoja nähtiin myös aiempaa enemmän. Itseäni ne eivät niin hirveästi kiinnosta, joten siksi valinnat vähän harmittivat. Vaikka tietysti ymmärrän, että ohjelmiston on oltava monipuolinen ja miellytettävä muitakin kuin minua. Eniten ennakkoonvaratut leffat taisivat kuitenkin kaikki olla näitä vanhoja klassikkoja, joten se kertoo varmaan jotain myös muun yleisön mieltymyksistä.

Onneksi kaikki yksityiskohdista nillittäminen unohtui itse festareilla, kun leffavalinnat osuivat nappiin. Taas tuli nähtyä uusia elokuvatuttavuuksia, jotka toimivat festaripuitteissa täydellisesti.


Perjantai 9.11.


Phantom of the Paradise - Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974)
Aavemusan (kuulein suomennos ikinä) ohjaaja Brian de Palma tunnetaan lähinnä rikoselokuvistaan, mm. Scarface - Arpinaamasta ja Carlito's Waysta. Näin elokuvien rinnalla Aavemusa on kiehtova poikkeus. Se on modernisoitu versio Oopperan kummitus-tarinasta ja tuo väkisin mieleen vuotta myöhemmin kankaille pärähtäneen Rocky Horror Picture Shown.

Pianisti Winslow Leach (aiemmin tänä vuonna edesmennyt William Finley) ei ehkä ole se vetovoimaisin esiintyjä, mutta musiikkimoguli Swan näkee hänen musiikissaan potentiaalia. Aiemmin Swan on tuottanut imeliä poikabändejä, kuten The Juicy Fruits. Leach on aluksi innoissaan: hänen musiikkiaan tullaan kuulemaan ympäri maailman. Into vaihtuu kuitenkin pian katkeraksi pettymykseksi, kun Leach huomaa Swanin varastaneen hänen musiikkinsa. Leach tekee kaikkensa päästäkseen Swanin puheille. Lopulta Leach lavastetaan syylliseksi huumausainerikokseen ja siirretään pois uuden musiikkituotannon tieltä, Sing Singin vankilaan.

Kun Leach kuulee vankilan radiosta musiikkiaan The Juicy Fruitsin laulamana, hän saa totaalisen raivarin. Lennokkaassa kohtauksessa mies pakenee vankilasta ja lähtee riehumaan Swanin levy-yhtiön tiloihin. Tapahtuu kohtalokas onnettomuus, jossa Leachin kasvot tuhoutuvat. Hulluuden partaalla hän palaa Paradiseen, jossa Swan aikoo esittää hänen musiikkiaan. Hän pukeutuu naamioon ja viittaan ja jää kummittelemaan rakennuksen nurkkiin. Hän tekee ikuisen yhteistyösopimuksen Swanin kanssa saadakseen haluamansa laulajattaren esittämään musiikkiaan.

Aavemusa on jäänyt harmittavan vähälle huomiolle, itse en ollut ennen näitä kekkereitä koskaan törmännyt koko leffaan. Oletettavasti Rocky Horror Picture Show korjasi potin kotiin seuraavana vuonna ja jätti edeltäjänsä varjoonsa. Aavemusaa katsoessa on helppo unohtaa olevansa kauhuelokuvafestareilla, sillä varsinaista kauhua on todella vähän ja elokuva onkin ensisijaisesti musikaalinen komedia.

Yksi elokuvan vahvuuksista on sen näyttelijöissä ja roolihahmoissa. Vaikka hahmot eivät mitään erityisen syvällisiä olekaan, kaikki näyttelijät tuntuvat löytäneen juuri sen oikean tavan esittää heitä. Hahmot ovat omalla tavallaan karikatyyrisia, jopa naurettavia, mutta ilman kantavia roolisuorituksia ne jäisivät hyvin latteiksi. William Finley on pääroolissaan ilmeikäs melkein liiallisuuksiin asti ja rokkitähti Beefia näyttelevä Gerrit Graham vetää supertähden elkeet ilahduttavasti yli. Kaikki tämä olisi jossain toisessa elokuvassa kömpelöä ja häiritsevää, mutta Aavemusaan ne sopivat kuin nenä päähän.

Musiikkinumerot ovat ihan hyviä, mutta jäävät sivuseikaksi. Vain muutama musiikkikohtaus jäi mieleen erityisen hyvänä, enkä niistäkään muista enää niitä itse lauluja. Tässä saattaakin olla yksi elokuvan heikkouksista. Kaikki musikaalit ja musiikkielokuvat tarvitsevat mieleenpainuvia lauluja, jotka jäävät soimaan päähän tai spektaakkelimaisia esityksiä, joita ei voi unohtaa. Onneksi paikat, hahmot ja näyttelijät luovat elokuvaan niin oman maailmansa, että tällainen seikka on helppo antaa anteeksi.

Phantom of the Paradise - Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974)
Ohjaus: Brian de Palma
92 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


Seeding of a Ghost (Zhong gui, 1983)
Oudoimmat teokset tulevat useimmiten idästä ja sitä oli Iikissä todistamassa Shaw Brothers-tuotos Seeding of a Ghost, joka nähtiin aiemmin Night Visions-festarilla. Leffa oli Iikin yllätyselokuva, joka paljastettiin vasta aiemmin festariviikolla. Näin heti aluksi voin todeta olevani aivan helvetin onnellinen siitä, etten missannut tätä leffaa.

Nuori taksikuski Chau on ollut naimisissa vaimonsa Irenen kanssa vasta muutaman kuukauden. Eräänä iltana hän törmää mystiseen velhoon, joka ennustaa pahoja asioita tapahtuvaksi hänen elämässään. Vain muutamia päiviä tapauksen jälkeen kasinon kortinjakajana työskentelevä Irene ihastuu erääseen asiakkaaseen, Anthony Fangiin. Myös Anthony on tahollaan naimisissa. Salasuhde alkaa.

Eräänä iltana Anthonyn ja Irenen välille syntyy riitaa. Irene lähtee kävelemään yksin pimeässä illassa, kunnes hän kohtaa kaksi nuorta miestä, paikallista huligaania. Miehet jahtaavat Irenen hylättyyn kartanoon ja raiskaavat tämän. Myöhemmin tappelun tiimellyksessä Irene putoaa rakennuksen kattotasanteelta ja kuolee. Chau löytää vaimonsa ruumiin ja poliisit epäilevät häntä murhasta. Chau päättää lähteä hänet kironneen velhon puheille saadakseen oikeutta. Velho lupaa herättää Irenen henkiin, mutta varoittaa, että mustalla magialla voi olla tuhoisia seurauksia.

Ensimmäiset puolisen tuntia leffasta on enemmän parisuhdedraamaa kuin kauhua. Mitään tylsäilyä ei sekään silti ole, sillä alkuosakin sisältää monia hienoja yksityiskohtia. Kukapa voisi unohtaa äärimmilleen hidastetun yläosattoman baywatch-juoksun rannalla tai tuulikoneen makuuhuoneessa? Viimeinen puolituntinen onkin sitten hengästyttävää tehosteiden ilotulitusta, jossa tapahtuu jotain ihan mieletöntä melkein joka heti. Matojen oksentamista, aivojen syöntiä, aaveiden kanssa sekstailua, lonkerohirviöitä... Tässä leffassahan on kaikkea!

90 minuuttia suorastaan vilisee ohi tätä leffaa katsoessa, tylsää ei tule kertaakaan. Loppua kohden juoni keskittyy vain tulevan koston ympärille, joten varsinaista älyllistä (?) juonta on vain alkupuolella. Lopussa tapahtuu yksi yliluonnollinen juttu toisen jälkeen ja ihmeteltävää riittää niin paljon, ettei ymmärrä edes miettiä miksei juoni etene. Loppuratkaisu on aivan huikea!

En tosiaan ole varma, olisiko tätä leffaa tullut koskaan katsottua ilman IIKiä. En ole koskaan ollut mikään suuren suuri Hong Kong-leffojen fani. Kauhuelokuvan katsominen on harvoin tehnyt minut näin onnelliseksi. Seeding of a Ghost oli juuri se piristysruiske mitä kaipasin. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka paljon tästä leffasta pidin. Suosittelen lämpimästi!

Seeding of a Ghost (Zhong gui, 1983)
Ohjaus: Chuan Yang
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.7/10


Lauantai 10.11.


The Phantom of the Opera (1925)
Vuoden säestetty mykkis on jälleen todellinen elokuvaklassikko, Lon Chaneyn tähdittämä The Phantom of the Opera vuodelta 1925.

Pariisin Oopperatalo myydään uusille omistajille. Edelliset omistajat varoittelevat miehiä Oopperan Kummituksesta, mutta nämä vain nauravat moisille huhupuheille. Pian Kummitus alkaa kuitenkin puuttua Oopperan näytöksiin, erityisesti laulajavalintoihin. Salaperäinen hahmo on nimittäin mieltynyt suuresti Christine Daaeen, joka on sijaisnäyttelijänä Oopperan tähdelle, Carlottalle. Carlotta saakin pian kirjeitä, joissa hänen uraansa ja terveyttään uhkaillaan, ellei tämä kieltäydy esiintymästä ja jätä rooliaan Christinelle.

Kummitus puhuu Christinelle seinien läpi esityksen jälkeen ja houkuttelee tämän luokseen, piilopaikkaansa Oopperan kellareihin. Kun Christine kohtaa naamiokasvoisen kummituksen, hän kauhistuu. Kun naamio poistetaan ja Christinelle paljastuu Kummituksen todellinen ulkomuoto, hän anelee pääsyä takaisin maanpinnalle, rakastettunsa Raoulin luokse. Kummitus päästää Christinen menemään vain sillä ehdolla, ettei hän tapaa Raoulia enää koskaan. Christine ei tietysti taivu Kummituksen pyyntöön, vaan vapaaksi päästyään alkaa suunnitella Raoulin kanssa pakoa Pariisista. Kun Kummitus kidnappaa tytön takaisin luokseen, alkaa pelastusoperaatio ja ajojahti.

Itse elokuva on huolellisesti toteutettu ja visuaalisesti komea. Leikkaus ja rytmitys toimivat vielä nykyaikanakin ja on helppo todeta Phantomin olleen vuonna 1925 aikaansa edellä. Lon Chaney on loistava Kummituksena ja onnistuu olemaan karmiva vielä nyky-yleisöllekin. Muutenkin 90-vuotias elokuva toimii jopa yllättävän hyvin näin 2010-luvulla. Monet mykkäelokuvat ovat vanhentuneet aikojen saatossa niin paljon, että pitää ihan erikseen huomioida niiden olevan oman aikansa tuotoksia.

Musiikista vastasi tänä vuonna trio Musta Ruusu, joka oli huvennut festariin mennessä duoksi. Yksi soittajista oli sairastunut juuri ennen esitystä. Viululla ja pianolla toteutettu säestys oli hyvin perinteinen mykkäelokuvasäestys. Useimpiin kohtauksiin ja erityisesti alkupuolelle se toimi hyvin, mutta loppupuolen jännittävämmissä kohtauksissa olisin toivonut enemmän eläytymistä ja tunnelman luomista. Välillä olo oli ristiriitainen, kun ruudulla tapahtui jotain jännittävää, mutta musiikki oli samaa kuin aiemmissa rauhallisissa kohtauksissa.

Musta Ruusu piti myös monta täysin hiljaista kohtaa, enkä ole täysin varma miksi. Aluksi luulin, että pausseilla yritettiin saada aikaan dramatiikkaa ja parilla ensimmäisellä kerralla se toimikin, mutta mukana oli myös paljon hiljaisia kohtia, joilla ei mielestäni ollut mitään virkaa. Aloin pohtia johtuisivatko hiljaisuudet kenties huilistin sairastumisesta, mutta tämä jäänee arvoitukseksi.

The Phantom of the Opera (1925)
Ohjaus: Rupert Julian
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10


The Werewolf vs the Vampire Woman (La noche de Walpurgis, 1971)
Espanjan Lon Chaneynakin tunnettu Paul Naschy teki uransa aikana tusinan ihmissusielokuvia, joissa hän näytteli pääosaa, Waldemar Daninskya. Jokaisessa elokuvassa annetaan eri syy sille, miksi Daninsky ylipäätään muuttuu ihmissudeksi. Vaikka kaikissa elokuvissa päähenkilö on sama, tarina alkaa oikeastaan aina alusta. The Werewolf vs the Vampire Woman on Naschyn sarjan tunnetuin elokuva, joka aloitti 70-luvun kauhubuumin Espanjassa. IIKissä leffasta nähtiin jenkkiversio.

Kaksi kaunista nuorta naista, Elvira ja Genevieve, eksyy Ranskan maaseudulle etsiessään mystisen murhaajattaren/vampyyrinaisen hautapaikkaa. Autosta loppuu bensa keskellä ei mitään ja naisten apuun saapuu mystinen Waldemar Daninsky. Daninsky majoittaa naiset kartanoonsa ja kiinnostuu suuresti heidän etsintänsä kohteesta ja lupaa auttaa etsinnöissä. Pian hautapaikka löytyykin. Luurangon rinnassa on hopearisti, jonka Genevieve vetää irti, päästäen samalla tietämättään pahuuden vapaalle jalalle.

Vampyyrinainen herää henkiin ja alkaa saalistaa nuoria naisia. Sattumoisin ainoat neidot lähimailla ovat juuri Elvira ja Genevieve. Samaan syssyyn Elvira rakastuu Daninskyyn ja tunne on molemminpuolinen. Miehen kauhea salaisuus on kuitenkin vielä paljastumatta. Ihmissuden muodossaan Daninsky joutuu kamppailemaan pahaa vampyyrinaista vastaan. Loppuhuipennuksessa itse Saatana tekee esiintymisen varjon ja möreän äänen muodossa.

En tiedä miten paljon jenkkiversio eroaa alkuperäisestä (luultavasti ainakin jonkin verran), mutta leffa oli lopulta yllättävän kesyä kamaa. Ehkäpä odotin enemmän jotain eksploitaatiohenkistä perseilyä. Yleisöä viihdytti eniten Daninskyn mekaanikko, joka ihastuu epäterveellisellä tavalla Elviraan. "People say I'm crazy... Do you think I'm crazy? I get angry when people call me crazy..." Dialogi nyt muutenkin on lievästi huvittavaa, mutta sehän on näiden leffojen suola.

Seksploitaatio/tissiosasto jää melko yllättäen vähäiseksi (ts. tissejä ei näy kertaakaan), vaikka vampyyriteemassa on vahvaa lesboeroottista vibaa. Niin joo, ja jostain syystä Genevieve on pakannut retkelle mukaan osittain läpikuultavan babydoll-yöasun... Epäloogisuuksia riittää niin paljon, ettei niiden luettelemisessa olisi enää edes mitään mieltä. Kaiken kaikkiaan Werewolf oli "ihan jees"-osastoa, mutta toimi festareilla erittäin hyvin. Kotisohvalla jankkaava juoni olisi varmaan alkanut jo vähän uuvuttaa. Tällainen elokuva vaatii usein hyvää seuraa ja sellaista IIKistä löytyy aina.

The Werewolf vs the Vampire Woman (La noche de Walpurgis, 1971)
Ohjaus: León Klimovsky
86 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

IIK!! tulee taas!

Jätin mainostamisen tällä kertaa vähän viime tippaan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Vanha tuttumme IIK!! Kauhuelokuvafestivaali starttaa jälleen ylihuomenna Iissä. Tällä kertaa festari on perinteikkäästi yhden viikonlopun mittainen, mutta pitää sisällään myös viime vuodesta tutun Kauhujen yö-maratonin, jossa katsotaan putkeen viisi elokuvaa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. 

Ohjelmisto julkaistiin jo aikoja sitten ja kauan pantattu yllätysleffakin (Seeding of a Ghost) aiemmin tällä viikolla. Menneistä vuosista poiketen lippuja voi ostaa nyt myös suoraa nettisivujen kautta ja maksaa piletit verkkopankissa. Kiitän iikkiläisiä toivotusta uudesta ratkaisusta (vaikka en ole sitä vielä edes testannut). Ehkäpä tämä vähän hillitsee lippujonojen venymistä, vaikka maksetut liput pitääkin käydä lunastamassa paikan päällä.

Pieniä risujakin voisin festarin tämänvuotisesta kokoonpanosta antaa, mutta ehkäpä säästän mahdolliset nurinat itse festaripostauksiin, jotka pölähtävät blogosfääriin hetimmiten viikonlopun jälkeen. Sen voin sanoa, että festarin vetonaulaa eli säestettyä mykkäelokuvaa odotan ehdottomasti eniten, taas. Tänä vuonna se on klassinen The Phantom of the Opera (kuvassa).

Jos muuten asustat Oulussa, mutta et ole aiemmin tähän festariin uskaltanut tutustua, suosittelen lämpimästi. Oulussa asuvat kauhufanit on huomioitu tänäkin vuonna järjestettävällä festarikuljetuksella, joka kuskaa väsyneet festaroijat Iistä kotiin näytösten päätyttyä yöllä. Kyydin puuttuminen ei siis todellakaan ole pätevä tekosyy tämän tapahtuman missaamiselle. Tunnelma yöbussissa on aina ollut mitä mainion, joten sekaan vaan!

Aiempien vuosien IIK!! -postauksia pääsee fiilistelemään tästä.