maanantai 24. joulukuuta 2012

Mustaa joulua!

Maailmanloppu ei sitten tullutkaan ja vuoden 2012 joulupostaus pääsi päivänvaloon. Ajattelin, että synkistellään nyt kuitenkin läpi nämäkin juhlapyhät ja katsellaan jouluisia teinikauhuja. Hauskaa joulua ja kiitoksia kaikille lukijoille supportista! How queer! palailee linjoille loppiaisen jälkeen, sitten kun kinkut on syöty, kuplajuomat juotu ja vuosi vaihtunut uuteen. Vuoden 2012 uutuusleffojen hyvyyttä ja huonoutta arvioidaan jälleen Oscar-gaalailtana.

Pahoittelen muuten screencappien puutetta. Vietän joulunalusaikaa hieman, öh, tietotekniikkarajoitteisessa ympäristössä.


Musta joulu (Black Christmas, 1974)
Musta joulu on slasher-genren kulttiklassikko 70-luvulta. Veitset alkoivat tosissaan heilua kauhuleffoissa vasta seuraavan vuosikymmenen puolella (Halloweenia, 1978, lukuunottamatta), joten Mustaa joulua voi pitää tämän kauhun alalajin edelläkävijänä.

Mystinen läähätyspuheluiden soittelija piinaa tyttöjen college-asuntolaa. Joulu on lähestymässä ja osa tytöistä pakkailee jo kamppeitaan lähteäkseen viettämään juhlapyhiä vanhempiensa helmoihin. Eräänä iltana läähättäjä soittaa taas ja seuraavana aamuna yksi tytöistä on salaperäisesti kadonnut. Isä on tullut hakemaan tytärtään jouluksi kotiin, mutta Clarea ei löydy mistään. Poliisi ei aluksi ota juttua kovinkaan tosissaan, mutta kun metsästä löydetään kuollut lapsi, katoamistapaus ja läähätyspuhelut alkavat kiinnostaa viranomaisiakin. Jospa näillä täysin irtonaisilla tapauksilla olisikin joku yhteys...?

Jess, Barb ja Phyl jäävät asuntolaan. Poliisi alkaa kuunnella ja jäljittää taloon tulevia puheluita. Todellinen kauhu alkaa tyttöjen saadessa selville, että puhelut tulevat lähempää kuin he kuvittelivatkaan...

Jostain syystä en odottanut tältä elokuvalta kovinkaan paljoa ja yllätyin lopulta posiitivisesti. Odottelin jotain amatöörimäistä räpeltämistä, mutta todellisuudessa leffa on hyvin kuvattu ja sen katsoo oikein mielellään loppuun saakka. Tositoimiin päästään heti aluksi, kun mystinen murhaaja listii Claren, mutta sitten tahti (valitettavasti) hiljenee olemattomiin. Seuraavan kerran teineiltä otetaan nirriä pois vasta reilusti puolen välin jälkeen. Keskiosa uhkaa mennä tylsän puolelle, kun Clarea etsitään kissojen ja koirien kanssa ja kyynistä poliisia yritetään saada kiinnostumaan tämän katoamisesta.

Hahmoista ei ole juurikaan erityistä mainittavaa. Päärooliin nousee raskaana oleva Jess, joka kertoo pianisti-poikaystävälleen haluavansa abortin. Jess on tytöistä niitä selväjärkisimpiä ja onnistuu pitämään päänsä kylmänä tappajan riehuessa valloillaan. Barbista taas ei voi sanoa samaa. Naikkonen on stereotyyppinen collegeopiskelija, joka ryyppää jatkuvasti ja tykkää puhua seksistä - ihan koko ajan. Muutaman ihan hauskan alkukohtauksen jälkeen juttu käy tosi kuluneeksi ja tylsäksi. Ehkä 70-luvulla Barbin kaksimieliset puheet toivat leffaan jotain uudenlaista shokkiarvoa.

Naurahdin muuten hieman, kun näin tuon leffajulisteen, sillä Claren kuolemalla mässäillään leffassa ihan naurettavan paljon. Aina pienenkin tilaisuuden tullen päästään dramaattisesti zuumailemaan tuohon muovikelmutettuun päähän. Ihan helvetin ruma juliste muutenkin... Mutta niin, olisin toivonut enemmän sitä vanhaa kunnon teinienlahtausmeininkiä erilaisin tavoin. Sellaista jännittävää, mutta lähestulkoon naurettavan viihdyttävää kauhua.

Murhaaja ja lopullinen juoni on hyvin salaperäinen ja salaisuudet paljastuvat aivan viime hetkillä - vai paljastuvatko sittenkään? Mystisyyden ansiosta leffa kestää hyvin vähintään toisenkin katselukerran, mutta välillä salailussa mennään jo absurdeihin mittoihin. Loppuratkaisu ei jätä juurikaan lopullista tyydytystä eikä palkitse mitenkään. Salaisuuksien verkkoa ei olisi tarvinnut kutoa ihan näin suurisilmäiseksi, nyt katsoja putoaa helposti sen läpi eikä salaperäisestä tunnelmasta ole tietoakaan.

Musta joulu (Black Christmas, 1974)
Ohjaus: Bob Clark
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


Black Christmas (2006)
Reilu 30 vuotta alkuperäiselokuvan jälkeen Musta joulu sai remaken, Black Christmas. Jos odotukset olivat alkuperäisen kohdalla matalalla, niin nyt ne ovat suorastaan maanraossa. Uudelleenlämmittelyt harvoin toimivat ja usein kaikki se, mikä alkuperäisteoksessa toimi parhaiten, on nakattu romukoppaan.

Osittain Black Christmas on edeltäjänsä kanssa identtinen, mutta lopulta myös hyvin erilainen. Jälleen muovipussit kiristyvät ja terävät esineet heiluvat asuntolassa, mutta murhaajankin tarina kerrotaan, eikä salaisuuksista ole tietoakaan. Asuntola on Lenzin perheen entinen asuintalo. Perheen esikoispoika Billy näki äitinsä ja tämän poikaystävän tappavan isänsä. Äiti sulki pojan ullakkohuoneeseen. 80-luvulla Billy sai pikkusiskon Agnesin - joka oli samalla hänen oma tyttärensä (kyllä, insestiä).

1990-luvun alussa Billy viimeinkin sekosi lopullisesti ja murhasi äitinsä ja isäpuolensa erityisellä julmuudella. Agnes jäi henkiin, mutta menetti toisen silmänsä ja sekosi hänkin. Agnes joutui orpokotiin ja jäi vaille uutta perhettä. Kukapa nyt haluaisi puolisokean sisäsiittoisen lapsen, jolla on mielenterveysongelmia? Billy suljettiin vankimielisairaalaan, josta hän nyt yrittää karata joka joulu päästäkseen jouluksi kotiin...

Asuntola valmistautuu joulunviettoon, kun tyttö toisensa jälkeen alkaa kadota. Aattona ulkona riehuu myrsky ja apu on kaukana, kun mielisairaalasta karannut Billy saalistaa. Useimmiten surmametodi on sama: muovipussi päähän, teräase pään läpi, silmämunat irti. Päitä putoaa myös muilla, hieman mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Plussaa jääpuikosta kallon läpi, ihosta ja lihasta tehdyistä pipareista sekä teräväksi imeskellystä karkkitikusta murha-aseena. Silmäväkivaltaakaan ei liene koskaan liikaa.

Jos Mustan joulun kohdalla odottelin jonkinlaista tappofestia, nyt sen sain. Tässä leffassa lahdataan porukkaa moninkertaisesti alkuperäisteokseen verrattuna. Se nyt ei tosin ole niin kauhean yllättävää, nykyaikaistetuissa versiossa kun kaikkea pitää olla enemmän ja enemmän. Se karsittu tyyli, mikä sinänsä Mustassa joulussa toimi, on tyystin poissa, eikä mitään arvoituksia oikeastaan ole jätetty katsojalle pohdittavaksi. Hahmot ovat alkuperäistä huonompia. Jonkinlaiseksi sankarittareksi nousee tällä kertaa Britney Spears-lookalike Kelli, jolla ei juuri karismaa ole. Kameratyöskentelyä nyt ei voi millään verrata alkuperäisteoksen hienoihin ottoihin ja komeisiin kuvavalintoihin.

Leffa jaksaa olla viihdyttävä ja hauska loppumetreille asti, mutta sitten sukelletaan pää edellä metsään. Absurdi killing spree menee jo yli ja murhaajan herääminen vielä ruumispussistakin aiheuttaa väsynyttä huokailua. Enää ei jaksa edes hymähtää huvittuneesti. Rajansa kaikella. Black Christmas tuskin toimii enää toisella katselukerralla, mutta yhden kerran viihdykkeeksi se on varsin kelvollinen. Jos kaipaat viihdyttävää teinienlahtausleffaa ja haluat lepuuttaa aivojasi, Black Christmas toimii mainiosti.

Black Christmas (2006)
Ohjaus: Glen Morgan
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

My little baby, off to destroy people.

Tässä postauksessa matkataan muinaiseen Kreikkaan ja Kiinaan ja katsastetaan Disneyn ysärinlopun sankaritarinat, Herkules ja Mulan.


35. Herkules (Hercules, 1997)
Koska Notre Damen kellonsoittaja päätti oman kiinnostukseni Disney-klassikoita kohtaan (tai siis ainakin näitä "uusia" kohtaan), katsoin Herkuleksen ensi kertaa vasta muutama vuosi sitten. Silloin ajattelin elokuvan olevan keskinkertainen, mutta silti rutosti parempi kuin olin kuvitellut.

Elokuva sijoittuu tietysti muinaiseen Kreikkaan. Jumalat Zeus ja Hera saavat lapsen, jolle he antavat nimeksi Herkules. Kaikkialla Olympos-vuorella juhlitaan, mutta Zeusin ilkeä veli Hades, Manalan herra, suunnittelee kaappaavansa vallan pois isoveikaltaan. Vain Herkules on Hadeksen suunnitelman tiellä. Kahdenksantoista vuoden kuluttua planeetat olisivat ihanteellisessa asennossa vallankaappausta varten, mutta Herkules olisi silloin jo aikuinen ja hyvin vahva. Hades päättää hankkiutua pojasta eroon. Hadeksen apurit Piina ja Paniikki juottavat vauvalle seerumia, joka kumoaa hänen kuolevaisuutensa. Suunnitelmaa ei kuitenkaan saada vietyä ihan loppuun asti ja Herkules jää eloon.

Kuolevainen pariskunta löytää pienen Herkuleksen hylättynä Maasta ja päättää kasvattaa tämän omanaan. Piina ja Paniikki eivät tietystikään kerro epäonnistumisestaan Hadekselle. Ongelmia syntyy vasta, kun Herkules kasvaa ja tuntee yhteenkuulumattomuutta muiden Maan asukkien, tavallisten kuolevaisten kanssa. Kun hän saa tietää olevansa jumalien poika, hän alkaa treenata jumaluutta varten sankareiden kouluttajan Filoctetesin kanssa. Jos hän onnistuu osoittamaan olevansa oikea sankari, hän saa kuolemattomuutensa takaisin. Pian planeetat ovat juuri oikeassa asennossa Hadeksen vallankaappausta varten...




Vaikka Herkules on leffana ihan ookoo, en ole koskaan pitänyt sen piirrostyylistä, jotenkin kummallisen muotoisista ihmisistä ja pääsankarin korvapuustikorvista. Ja Zeuksen korvapuustikiharoista ja korvapuustinänneistä ja Herkuleksen kolmiopolvista ja törröttävistä pohkeista. Olen katsonut leffan jo muutaman kerran, mutten koskaan pääse yli rumasta visuaalisesta ilmeestä. Herkules näyttää muutenkin enemmän imelältä amerikkalaisbodarilta kuin kreikkalaiselta jumalalta. Vain muutama hahmo näyttää edes jokseenkin miellyttävältä tai kiinnostavalta. Näitä ovat mm. Pegasos, Hades ja Manalan Kohtalottaret, joilla on valta päättää kuka elää ja kuka kuolee.

Hades toivottomine apureineen on ihan hauska pahis, jonka leiskuvat raivonpuuskat ovat leffan parasta antia. Musiikkinumeroita on totuttuun tapaan useita, mutta niistä ei jää mieleen yksikään. Leffaa katsoessa muutama veisu kuulostaa ihan hyvältä, mutta lopputeksteihin päästyä kaikki on jo pyyhkiytynyt mielestä. Mitään mullistavaa musiikkikappaletta tuskin jäi tästä elokuvasta elämään muutenkaan.





Leffasta tulee monessa kohtaa mieleen Disneyn kulta-ajan menestykset. Vallankaappausjuoni tuo tietysti mieleen Leijonakuninkaan, mutta sen pahis Scar myös vilahtaa leffassa leijonantaljana. Filoctetes on kasvonpiirteiltään jopa hämmentävän lähellä Aladdinin Henkeä ja vertailu vie usein huomion itse tarinalta.

Juoneen on tietysti tuotu myös nykyaikaisuutta. Kun Herkuleksesta tulee Theban suurin sankari, hän saa mittavan oheistuotesarjan, johon kuuluu figuureita, nimikkosandaaleita ja ties mitä oheiskrääsää. Miksei maltettu pysyä ajan hengessä? Veikkaisin, että esimerkiksi Leijonakuningas olisi ollut hitusen vähemmän suosittu, jos savannin elukoilla olisi ollut omat kaupat, työpaikat, koulut jne. Eläinten yli-inhimillistäminen ja menneiden aikojen modernisointi ovat keskenään yhtä ärsyttäviä juonielementtejä ja mielestäni Herkuleskin olisi toiminut paremmin ilman nykyajan krääsää. Muinaisen Kreikan ajoille on vaikea olla 100% historiallisesti uskollinen, mutta vähän yritystä, pliis.

Herkules (Hercules, 1997)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10


36. Mulan (1998)
Mulan kuului myös niihin klasikkoihin, jotka näin vasta teini-iässä, kun innostuin Disney-klassikoista uudelleen. Leffasta tulikin heti yksi suosikeistani.

Tällä kertaa Disney vie meidät Kiinaan. Nuori Mulan valmistautuu liitonsopijan arvioitavaksi mahdollista tulevaa sovittua avioliittoa varten. Asia toisensa jälkeen menee mönkään ja liitonsopijan tuomio on murskaava: Mulanista ei ole morsiameksi. Tyttö joutuu miettimään elämäänsä uusiksi.

Samalla hunnit ovat hyökänneet muurin yli ja yksi mies kaikista perheistä kutsutaan taisteluun muukalaisia vastaan. Fan perheen ainoa lapsi on tytär Mulan. Niinpä tämän huonokuntoisen isän täytyy ilmoittautua sotaan. Mulan vastustaa päätöstä, mutta määräys on määräys. Yön tullen tyttö ottaa isänsä haarniskan, leikkaa hiuksensa ja lähtee isänsä tilalta sotaan mieheksi pukeutuneena.

Kun suvun edesmenneiden esi-isien haamut huomaavat tapahtuneen, he päättävät lähettää suojelijan tytön perään. Alun perin tarkoituksena on valjastaa hommaan suuri Kivilohikäärme, mutta gonginpaukuttaja-Mushu mokaa ja joutuukin lähtemään ammattisuojelijan tilalle. Mushu on minilohikäärme, joka on menettänyt paikkansa suvun suojelijoiden keskuudessa epäpätevyytensä vuoksi. Kuten arvata saattaa, kaksikko Mulan-Mushu joutuu vaikka minkälaisiin seikkailuihin ja sekasotkuihin yrittäessään piilottaa Mulanin todellisen sukupuolen ja pelastaa Kiinan.




Ensimmäistä kertaa sitten Pocahontasin Disney-klassikkoleffassa on hyvä eläinsidekick. Sanavalmis Mushu hönkäisee ilmoille leffan parhaat one-linerit. Toisaalta sitten sivuosissa olevat toiset kiinalaiset sotilaat (kiintiöläski, kiintiötyhmä ja kiintiölyhytjahelvetinvihainen) ovat välillä suorastaan ärsyttäviä. Pahis-hunnit eivät ole niitä mielenkiintoisimpia tai ilmeikkäimpiä Disney-pahiksia. Itse asiassa hunnit jäävät sen verran statisteiksi, että tätä kirjoittaessa piti ihan tosissaan miettiä kuka tässä leffassa on se pääpahis.

Leffan visuaalinen ilme on onneksi maltillisempi kuin edeltävien leffojen. Ällöttäviä väriyhdistelmiä ei juurikaan löydy, vaan värimaailma on rauhallinen ja teemaan sopiva. Tästä suuren suuri plussa. Pitkästä aikaa Disney-klassikko, jota on miellyttävä katsoa. Pocahontasinkin turkoosi-pinkki teema alkaa toisinaan ällöttää.

Mulan osoittaa myös jälleen sen, että Disneyn naissankarit toimivat miehiä paremmin, ainakin kun ihmisistä puhutaan. Leffa on kokonaisuudessaan yksi parhaita kultakauden jälkeisiä klassikoita. Suomi-dubbauskin on pitkästä aikaa oikeasti toimiva, vaikka ei ylläkään Aladdinin ja Leijonakuninkaan loistosuoritusten tasolle. Mulan kestää useamman katselukerran ihan kevyesti, toisin kuin sysipaska, 2000-luvun puolella valmistunut jatko-osa (siitä ehkä lisää joskus toiste).




Lauluistakin voi antaa pitkästä aikaa oikeasti plussaa, vaikka Reflection-kappaletta voikin syyttää Christina Aguileran uran starttaamisesta. Aguilera ei sentään ole laulamassa biisiä itse leffassa, mistä jälleen lisää plussaa. Reflection ja I'll Make a Man Out of You (esittäjänä Donny Osmond) ovat ihan kelpo kipaleita, varsinkin kun verrataan pariin aiempaan leffaan.

No, tämä arvostelu meni nyt vähän vertailuksi... Summa summarum: jos menetit uskosi Disney-klassikoihin kultakauden jälkeen, Mulan voi sen palauttaa.

Mulan (1998)
Ohjaus: Tony Bancroft & Barry Cook
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10

lauantai 15. joulukuuta 2012

Kulttuurieroista ja lastenelokuvista

Talven pimeys ja koulun uutisviikot veivät bloggaamisen hetkeksi mennessään. Tavoitteenani oli saada tällä viikolla yksi työn alla ollut postaus pakettiin, mutta se saa nyt hetken odottaa. Sen sijaan ajattelin postata tännekin Oamkin verkkolehteen Vienettiin tekemäni elokuva-aiheisen jutun.

Kävin haastattelemassa Niko - Lentäjän poika ja Niko 2 - Lentäjäveljekset -elokuvien ohjaajaa Kari Juusosta Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaalilla viime kuussa. Tunnin jutustelusta syntyi nettijuttu, jonka voi käydä lukemassa täältä.

Ensi viikolla yritän olla reipas ja saada jotain aikaiseksi. Joulukin on tulossa ja perinteinen joulupostaus ilmestyy ajallaan jouluaattona. Siihenkin on vain reilu viikko!

lauantai 8. joulukuuta 2012

Millainen leffavuosi on 2012?

On jo joulukuu ja olisi korkea aika tsekkailla mennyttä leffavuotta ja sen huippuhetkiä. Luulin, että viime vuosi oli leffavuotena vaisu, mutta taisin valittaa liian aikaisin: 2012 vaikuttaa ainakin tähän mennessä poikkeuksellisen tylsältä. Olenko vain kyltynyt ja kyynistynyt? Joka toinen leffa tuntuu olevan 90 prosenttisesti tietokoneella räpellettyä tusinatoimintaa. Missä omaperäisyys?

Muutama ihan mielenkiintoiselta vaikuttava draama olisi tulossa, mutta vasta ihan vuoden lopussa tai ensi vuoden alussa. Viime vuonna tässä vaiheessa oli jo tiedossa muutamakin ulko-amerikkalainen kiinnostava teos (esim. upeat Iho jossa elän ja Nader ja Simin: Ero), mutta nyt nekin tuntuvat suorastaan loistavan poissaolollaan. Onko kaikki hyvä pakattu loppuvuoteen vai mistä kiikastaa?

Joka tapauksessa, kaipaisin jälleen lukijoiden apua. Mitä leffoja tänä vuonna kannattaa oikeasti katsoa? Valtavirran Hollywood-pläjäykset ovat tiedossa, mutta mitenkäs pienemmän budjetin leffat tai esimerkiksi aasialaiset tai eurooppalaiset tuotokset? Löytyykö mistään mitään kiinnostavaa vai onko leffavuosi 2012 tuhoon tuomittu? Saa toki suositella myös niitä valtavirran pläjäyksiä, jos niistä löytyy jotain oikeasti maininnan arvoista. Toki myös ilahduttavan huonot teokset kiinnostavat, kuten aina. Ehdotuksia kehiin! Olen tämän vuoden suhteen jo niin epätoivoinen, että kaikki kelpaa!