tiistai 24. joulukuuta 2013

Hyvää joulua 2013!

Evenings on a Farm Near Dikanka 
(Vechera na khutore bliz Dikanki, 1961) 


Hauskaa joulua kaikille! Tänä vuonna How queerin joulupaketista paljastuu neuvostoliittolaista joulufantasiaa. Virallista enkku- tai suominimeä leffalla ei ole, mutta laitoin nyt selkeyden vuoksi englanninnoksen. Leffa nimittäin perustuu Nikolai Gogolin samannimiseen novellikokoelmaan.

Leffan taustalla häärii ohjaajan ja käsikirjoittajan roolissa Venäjällä hyvin tunnettu Aleksandr Rou, jonka teoksia on nähty myös Suomessa. Mies on tehnyt sekä omia versioitaan klassikkosaduista (mm. Tuhkimo ja Saapasjalkakissa) että satuillut ihan omiaan. Miehen ensiohjaus on Suomessakin nähty elokuva Onnen hauki, joka meni kyllä ehdottomasti katsomislistalle, kun näin siitä pikkupätkän.

Varsinaista perinteistä juonta Dikankissa ei ole, vaan kuten novellikokoelmassa siinä tapahtuu paljon pieniä tarinoita, jotka kiinnittyvät jotenkin toisiinsa. Keskiössä on pieni Dikankan kylä, jossa asuu jos jonkilaista otusta. Kylässä on taitelija-seppä nimeltään Vakula, joka on rakastunut hupaisasti hihittelevään Oksanaan. Turhamainen ja pikkutyttömäisen ilkeä Oksana ei kuitenkaan lämpene Vakulan lähentelyille. Oksana epäilee, ettei miehellä ole tarpeeksi rahkeita (rahaa ja vaurautta) mennä hänen kanssaan naimisiin. Niinpä Oksana asettaa sepälle ehdon: tuo minulle tsaarinnan kengät, niin menen kanssasi naimisiin.






Vakavalla, pottatukkaisella Vakulalla on toinenkin ongelma. Hän on maalannut kylän kirkkoon pilakuvan Pirusta, joka on tapauksesta sittemmin suuttunut ja vannoo kostavansa Vakulalle. Vakula tapaa kylänraitilla Pirun, mutta ovelana miehenä valjastaakin vihtahousun itselleen matkakumppaniksi Moskovaan. Vakula lentää yössä Pirun selässä hakemaan tsaarinnan kenkiä.

Toisessa laajemmassa rinnakkaisjuonessa yhtenä päätekijänä on kylän noita Solokha, jonka luona Piru käy vieraisilla. Kaksikko on varsin hyvää pataa keskenään, mutta pian Pirun täytyy rientää piiloon, kun oven takana onkin toinen mies. Piru piiloutuu hiilisäkkiin. Pian ovella on taas joku, ja taas tuvassa olevan miehen täytyy rientää piiloon. Solokha tyhjentää toisenkin hiilisäkin ja tukkii vieraansa sen sisään. Näin käy vielä kerran, kunnes tuvassa on peräti kolme säkkiä, joista yhdessä on kaksi henkilöä. Säkit sisältöineen aiheuttavat monenlaista kommellusta kylässä, kun ne pääsevät lyllertelemään ulos Solokhan tuvasta.

Dikanki on visuaalisesti rikasta, värikästä ja kaiken kaikkiaan komeaa vanhan ajan fantasiaa. Efektit ovat hienoja, erityisesti telekineettisesti dumplingseja syövä velho. Mies on oikea laiskuuden ja mässäilyn perikuva: istuu vain perseellään ja kastaa dumplingseja smetanassa ilman käsiä. Suuhunkin herkut päätyvät ilman fyysistä ponnistelua. Myös Piru on ihan loistava, hienosti maskeerattu ja eläväisesti näytelty. Pirun näyttelijä Georgiy Millyar oli yksi Roun vakiokasvoista, joka jatkoi uraansa kuolemaansa asti. Millyar poistui keskuudestamme vuonna 1993, 89-vuoden ikäisenä, mutta ehti vielä viimeisten kolmen vuoden aikana esiintyä viidessä eri leffassa.





Dikanki on myös erittäin venäläinen. Yksi hauskimpia juttuja koko leffassa on rapajuoppokaksikko, jotka laulelevat kännissä ja kertovat nuuskatarinoita. Välillä käy mielessä epäilys siitä, liekö tämä lapsille tarkoitettu lainkaan, sen verran viinanhuuruisia ovat kylän ukkojen jutut. Gogolin alkuperäisnovellien pohjalta on tehty itänaapurissa pari muutakin adaptaatiota, tosin TV:n puolelle. Ainakin kuvien perusteella niissäkin meno näyttää niin perusvenäläiseltä että oksat pois.

Leffan tapahtumat sijoittuvat jouluun, mutta silti joulu on leffassa vain sivuroolissa ja ihan hyvä niin. Joulu näkyy leffassa eniten joulukirkossa ja joululauluja laulavina tyttöjoukkoina, jotka kiertävät talosta taloon. Tällaiset satuhassuttelut ovat mielestäni olennainen osa joulua, onhan se omalla tavallaan taianomaista aikaa - jos ei muista niin lapsista ainakin. Dikanki oli juuri sopivaa katsottavaa joulupyhien alle.

Nyt vain toivon, että kinkku voisi siirtyä suuhuni telekineettisellä voimalla, jotta voisin samalla sekä syödä että olla tekemättä mitään. How queer! palaa tammikuussa uusin kujein! Hyviä pyhiä!

Evenings on a Farm Near Dikanka (Vechera na khutore bliz Dikanki, 1961)
Ohjaus: Aleksandr Rou
69 minuuttia
Oma arvosana: 7.8/10

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Täällä taas!

Elossa ollaan, vaikka hiljaiseloa on vietettykin! Lauantaina elokuvafania hemmoteltiin paikallisessa kuppilassa oikein kunnolla ja pitkästä aikaa elokuvaelämässä on jotain bloggaamisen arvoista. Syy siihen, että postailen vasta näin monta päivää myöhemmin on tietysti siinä, että sähelsin kuvien lisäämisen kanssa ja Blogger, tuo Saatanan kätyri, paiskasi tekstini kiitokseksi johonkin bittiavaruuteen. Näin on käynyt kerran aiemmin (ja itse asiassa muistaakseni juuri alla linkatun Sodis-postauksen kanssa), mutta silloin sain kuin ihmeen kaupalla palautettua tekstin. Kuu ja tähdet taisivat olla jossain mystisessä asennossa, koska nyt palauttaminen ei tietenkään onnistunut vaan koko paska piti kirjoittaa uusiksi. Kiitos Blogger ja hauskaa joulua!

Asiaan. Sodiksen mykkäelokuvasäestyksistä tuttu trio Cleaning Women keikkaili viikonloppuna Oulun Nuclear Nightclubissa ihan kahtena iltana - ja täysin erilaisilla seteillä. Oma lippuni oli lauantaille ja kun kuulin, että perjantain keikka oli startannut säestetyllä mykkäleffalla, ajattelin pääseväni uusimaan kesän Sodis-experiencea. Perjantaina mykkis oli Buster Keatonin Viikko rakennusmiehenä (One Week, 1920), joka nähtiin kesällä osana Sodiksen mykkiskimaraa, joten ounastelin lauantain starttileffan olevan joko Chaplinin Valkokankaan takana (Behind the Screen, 1916) tai Laurelin ja Hardyn Oi, ihana vapaus! (Liberty, 1929). Toivoin enemmän Chaplinia, koska Sodiksessa säestys toimi ihan älyttömän hyvin ja Oi, ihana vapaus on niin moneen kertaan nähty. 

Yllätyin kuitenkin positiivisesti, kun tarjolla oli ihan uusia kokemuksia. Cleaning Womenin lauantain aloitusleffa olikin George Mèliésin hurjan hieno scifipläjäys Matka kuuhun (La Voyage dans la lune, 1902)! Leffa on toki ennestään tuttu Airin uuden säestyksen kera, mutta olihan se hienoa saada tähän Cleaning Womenin rytmikäs kilinä ja kolina taustalle. Cleaning Women sopii mielikuvitukselliseen, surrealistiseen avaruusmaisemaan kuin nenä päähän, hanska käteen ja sika kainaloon. Ihan tolkuttoman kova meno! Keikalla oli muutenkin äärimmäisen hieno meininki, joten jos siivoustrio on tulossa kotikaupunkiisi, mene ihmeessä paikalle. Setti oli oivallinen sekoitus hypnoottisen tunnelmallisia hidasteluja ja kunnon bailausta. Aluksi vähän epäilin olisiko täyspitkä keikka lopulta liian itseään toistava, mutta mitä vielä. Olin ihan täysin väärässä. Ja nyt viimeistäänkin olen fani.

Cleaning Womenilla on jo pitkähkö historia mykkäleffojen säestyksessä. Yhtyeen suosituin ja useimmiten esitetty säestys lienee Aelita - Queen of Mars (1924), neuvostoliittolainen mykkäscifi. Kanssaeläjä kävi Sodiksessa katsomassa jokunen vuosi sitten myös toisen hienon livesäestetyn scifiklassikon, Metropolis (1927). Yhtye on kiertänyt leffojen kanssa muuallakin kuin Sodiksessa ja säestettyjä esityksiä on nähty ihan ulkomaan festareillakin. Toivottavasti Oulussa saadaan nauttia jotain tällaista vielä tulevaisuudessakin.

Kuten jo aiemminkin olen todennut, on ihan mielettömän hienoa, että uusia mykkäleffasäestyksiä viitsitään tehdä ja esittää. Vanhoihin mykkiksiin ei aina ole varta vasten säestettyä musiikkia ja halvoilla DVD-julkaisuilla asia on hoidettu ilmaisen arkistomusiikin voimin - ja se ei todellakaan toimi. Musiikki on todella iso osa mykkäelokuvakokemusta, eikä hommasta oikein tule mitään jos taustalla soi rahisevaa vanhaa folkkia, joka ei myötäile mitenkään elokuvan tapahtumia. Olen huomannut tämän pätevän erityisesti lyhäreihin.

Lopuksi vielä vinkkiniksi: kokeilepa joskus kuunnella Cleaning Womenin musisointia ulkoillessa tai matkalla. Sellaiset kappaleet, kuten Daydream is Over ja Phase saavat parhaimmillaan reissun Koskilinjojen paikallisbussilla tuntumaan Totoron kissabussilennolta toiseen ulottuvuuteen.

Tässä vielä maistiaisia Aelitasta.