perjantai 31. lokakuuta 2014

Paskaa Halloweenia 2014!

Taas on se aika vuodesta. Esimakua tähän kauhukauteen saatiin jo kuun alussa kauhuteemaisen VHS-illan muodossa ja vielä on IIK!! -kauhuelokuvafestarit edessä. Oululaisten ja muiden kynnelle kykenevien kannattaa muuten käydä tsekkaamassa IIK!!:n vuoden ohjelmisto. Luvassa näyttää olevan vaikka mitä kivaa.

Tähän väliin mahtuu Halloween-teemapostaus, joka saapuu perinteisesti näin lokakuun viimeisen päivän kunniaksi. Aiemmissa Halloween-teemoissa on nähty vampyyreja, leirislasheria, brasilialaista vuosikertakauhua ja mutanttivauvoja. Mitäs tänä vuonna sitten on luvassa? Yritin keksiä taas jotain hieman erilaista. Nyt siis kolmikko scifi-kauhua!


Xtro (1983)
Brittiläinen alien-kauhu Xtro on pitkälti, höm, monitaituri Harry Bromley Davenportin hengentuotetta. Mies on elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja sekä soundtrackin säveltäjä ja esittäjä. Huh huh. Elokuvan esikuvat ovat selkeästi nähtävillä: teos on aikamoinen Alien (1979) kohtaa John Carpenterin -kauhukollaasi. Elokuvan nimellä ja sloganilla "Some extra-terrestrials aren't friendly" yritetään vielä hypätä E.T.:nkin (1982) reppuselkään.

Pieni Tony-poika on menettänyt isänsä hämärissä olosuhteissa kolmisen vuotta sitten. Kaksikko oli leikkimässä huvilan pihalla, kun taivas muuttui yhtäkkiä sysimustaksi ja mystinen valonvälähdys vei isän. Tonyn kertomusta tapahtumien kulusta ei uskottu, vaan Rachel-äiti totesi hulttiomiehensä ottaneen hatkat silkkaa kusipäisyyttään. Vuosien saatossa Tony ei ole päässyt tapahtumista yli. Ne vainoavat häntä yhä painajaisissa eikä poika suostu hyväksymään äidin uutta poikaystävää isänsä paikalle.

Ehkä ei tarvitsekaan? Isä tekee nimittäin paluun. Ulkoavaruuden örkkien kidnappaama Sam palaa maan pinnalle vähintäänkin erikoisissa olosuhteissa. Mitenhän sen sanoisin... Hän saapuu ensin maahan alien-muodossa ja sitten... Hän tavallaan syntyy aikuisena miehenä aikuisen naisen vartalosta. Juu, se ei ole kaunista. Sam etsiin perheensä käsiinsä ottaakseen paikkansa Tonyn isänä. Oikeasti salainen suunnitelma on kaapata poika muihin maailmoihin. Kun Sam antaa pojalleen yliluonnollisia voimia, kauheita alkaa tapahtua.





Xtrossa on samaan aikaan jotain todella perinteistä ja jotain miellyttävästi omaperäistä. Alien tulee totta kai väkisin mieleen ja no, vaikka mikä muukin. Se nyt tuskin on mikään salaisuus, että iso osa tästä leffasta on plagioitu edes epäsuorasti jostain muualta. Tähän meininkiin kannattaa tottua, sillä samaa on luvassa jatko-osissakin. Ulkopuoliset vaikutteet alkavat onneksi unohtua loppua kohden, kun Tony-pojan lelut heräävät henkiin ja lähtevät toteuttamaan pojan kauheita ajatuksia.

Odotin tästä jotain minimaalisen budjetin megaperseilyä, mutta visuaalisesti tässä on ihan nähty vaivaa. No, ainakin välillä. Ulkoavaruuden örkki on käppäinen, mutta hieno, pitkäraajainen ja limainen heinäsirkkaotus. Efektit ovat toimivia ja vaikka veri on välillä oikeasti ketsuppia, kotikutoisuus on ihan miellyttävää. Myös avoimeksi jäävä loppuratkaisu ihan toimii, vaikka poikkeaakin täysin koko muun leffan tyylistä.




Kaiken kaikkiaan ennalta-arvattavaa, mutta ihan tyydyttävää kasarin avaruushypellä ratsastusta. Hyväksyn. Pitkä miinus tulee kuitenkin siitä, ettei elokuvassa juurikaan ole jännitettä. Tapahtumat etenevät liian yllätyksettömästi, eikä mikään kohta jännitä, säikäytä tai tee oikein muutakaan. Hätkähdyttävimmissä kohtauksissa on poweria, mutta sekin lopahtaa aika nopeasti. Plussaa parista pienestä alastonkohtauksesta, joista vastaavat Rachelin ranskalainen kotiapulainen ja tämän poikaystävä.

Xtro (1983)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10


Xtro 2: The Second Encounter (1990)
Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miksi tätä leffaa edes pitäisi pitää alkuperäisen Xtron jatko-osana. Näillä kahdella elokuvalla ei nimittäin ole oikeastaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Ohjaaja on sama ja alien on mukana kuvioissa, muuten kyseessä on ihan omanlaisensa elokuva. Ai niin, ja hittielokuvilla ratsastusta on täällä nähtävissä. Vai mitäs tykkäätte sloganista "Part alien. Part predator. All terror!" Kunnon B-leffakäppää!

Kakkososassa ollaan Amerikassa. Joukko tiedemiehiä kokeilee labrassaan uhkarohkeaa koetta - he yrittävät lähettää kolme kollegaansa toiseen ulottuvuuteen. Miksipä ei? Mikä voisi mennä pieleen? No, vaikka kaikki. Heti alkumetreillä koe menee täysin metsään, kun yhteys labran ja mystisen toisen ulottuvuuden välillä katoaa. Muiden täytyy päättää mitä nyt tehdään: lähetetäänkö perään sotilaista koostuva etsintäpartio (lol) vai unohdetaanko koko juttu. Lopulta yksi kolmesta tiedemiehestä pääsee palaamaan, mutta selvästi huonossa kunnossa. Häntä hoidetaan labrassa, kunnes huomataan, että hän on kuljettanut sisällään muukalaisen toisesta maailmasta. Alien purkautuu ja lähtee jahtaamaan tiedemiehiä, jotka joutuvat labraansa loukkuun.




Ei varmaan tarvitse erikseen korostaa, että tästä tulee ihan täysin mieleen Aliens. Koko homma sijoittuu paria kohtausta lukuunottamatta yhteen, hämärään rakennukseen, jossa porukka yrittää päästä eroon ilmanvaihtokanavassa lurkkivasta avaruuspedosta. Alienkin on enemmän Alienin näköinen, eikä enää sellainen vinksahtanut käppyrä kuin ennen. Ja tällä kertaa alien on jonkun sisällä sen sijaan, että joku olisi alienin sisällä, kuten Tonyn isä ykkösosassa.

Jatko-osan budjetti on taatusti ollut helvetisti ykkösosaa pienempi, näyttelijät ovat huomattavasti surkeampia ja kaiken kukkuraksi juoni etenee aivan heeeeelveeeetin hitaasti. Hidastelun ansiosta leffa tuntuu vähintään kolmituntiselta. Aika vähän tässä loppujen lopuksi tapahtuu. Ja mitä hittoa, käsitettä toisesta ulottuvuudesta heilutellaan nenän edessä kuin herkkupalaa koko helvetin leffan ajan eikä sinne mennä kertaakaan! Edes hetkeksi! Voi saatana! Odottelin niin kovasti, että kohta ruutuun pläjähtäisi joku päräyttävä toisen ulottuvuuden visio, johon koko budjetti olisi hassattu. Mutta kun ei niin ei. Jumalauta. Vähemmästäkin tulee petetty olo.




Sille on muuten syynsäkin, miksi kakkososan juoni on niin erilainen. Davenport halusi tehdä jatko-osan Xtrolle ja rahastaa vähän ykkösosan kulttimenestyksellä. Mistään taiteellisesta kunnianhimosta ei siis todellakaan ollut kysymys, kun tätä mestariteosta tehtiin. Isoin ongelma oli kuitenkin se, että Davenport oli luopunut alkuperäisen tarinan oikeuksista, eikä voinut enää käyttää sitä. Oikeudet Xtro-nimeen kuitenkin jäivät. Onneksi hyviä ideoita oli ihan helvetisti tai sitten ei.

Omanlaisensa vastus oli myös elokuvan päänäyttelijä Jan-Michael Vincent, jota leffa ei kiinnostanut sitten niin yhtään. Mies ei vaivautunut opettelemaan repliikkejään, joten Davenportin piti syöttää ne hänelle repla replalta kuvausten aikana.

Xtro 2: The Second Encounter (1990)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
92 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.6/10


Xtro 3: Watch the Skies (1995)
Kuten arvata saattaa, kolmososalla ei myöskään ole mitään tekemistä kahden edellisen kanssa. Davenport vihasi leffan kakkososaa ja teki sen pelkästä rahasta. Kolmososaa hän sen sijaan on kehunut kolmikon parhaaksi. Löytyykö tästä siis sitä suurta taiteellista näkemystä?

Ei.

Kolmannessa Xtrossa merijalkaväen sotilas kertoo tarinaansa toimittajalle motellissa ja koko kertomus näytetään takaumana. Mies joutui yhdessä maailman toheloimman työryhmän kanssa pomminpurkuhommiin autiolle saarelle. Pian ryhmä kuitenkin törmäsi saarella mystiseen betonirakennelmaan. He posauttivat siihen reiän ja paha pääsi valloilleen, kun kauan salassa pidetty avaruusolento lähti lätkimään vankilastaan.

Siinäpä se juoni oikeastaan olikin. Alien on tällä kertaa huomattavasti humanoidimman näköinen ja Alien-leffoista on otettu rutkasti vähemmän vaikutteita muutenkin. Mitä nyt titlesceenissä numero kolme on tyylitelty juuri samalla tavalla luin Alien 3:ssa... Tässä vaiheessa ketään tuskin kiinnostaa miten monista muiden tuotoksista on revitty juttuja, että seuraava Xtro saadaan tehtyä. Psst, Salaiset kansiot on yksi niistä.




Myös kolmososa tuntuu noin seitsemän tunnin mittaiselta megapläjäykseltä, koska kaikki tapahtuu kuin hidastettuna ja juonta on tosiaan aivan helvetin vähän. On vaikea uskoa, että tämä tosiaan on Davenportin oma suosikki. Miksi ihmeessä? Kenen mielestä tämä voi olla parempi kuin ykkönen? Pyh. Davenport taisi vain sanoa niin mainostaakseen tätä kakkapökälettä. Realistisempi kehu olisi sanoa, että tämä on kakkososaa parempi, koska se sentään on kiistatta totta.

Yksi niistä noin miljardista asiasta, jotka tekevät tästä esikoisteosta huonomman, on efektit. Vuoden 1995 tietokone-efektit eivät todellakaan ole ikääntyneet kauniisti eikä missään ole häivähdystäkään siitä visuaalisuudesta, jota ykkösosa tarjoili. Mistä tietää, että kaikki on pielessä? Edes räjähdykset eivät ole siistejä! Näyttelijöiden pökkelöisyydestä voi ehkä saada jotain hupia irti. Hahmoilla on niin vähän persoonaa, ettei niitä edes erota toisistaan. Eikä oikeastaan ole väliäkään, koska pelkkää alieninruokaahan he ovat melkeinpä kaikki.




Tällä kertaa mitään toivoa paremmasta ei ole, eikä sellaisen mahdollisuutta edes viitsitä väläytellä, kuten toistan ulottuvuutta edellisosassa.

Vaikka alien on humanoidi ja selkeästi vähemmän kiinnostava kuin ykköselokuvan vänkylä, se on toteuttu todella hyvin. Se voikin olla tämän leffan ainoa pelastava tekijä. Toinen pienen pieni piristys on saarella ilmeisesti edellisestä alien-invaasiosta asti asustellut kreisi tyyppi, joka vähän avaa menneisyyttä. Hahmo tuntuu kuitenkin useimmiten todella irralliselta ja päälleliimatulta, eikä oikein toimi mitenkään. Xtro 2:seen verrattuna tämä on silti mestariteos.

Xtro 3: Watch the Skies (1995)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10

tiistai 21. lokakuuta 2014

Kotimaista kalkkunaa

Ponterosa 
(2001)



Olen tahattomasti törmännyt tähän leffaan parikin kertaa viime viikkojen aikana ja pohtinut mistä olenkaan jäänyt paitsi. Kuulemani jutut ovat olleet niin kahtiajakautuneita, että leffa on ilmeisesti joko tuskallinen katsottava tai suorastaan neroutta uhkuva oman alansa mestariteos. Mikä sitten lienee totuus? Totta puhuen, en ole varma tiedänkö vieläkään.

Ponterosa on perseilysähellys, joka keräsi leffateattereissa vain vaivaiset 2 552 katsojaa. Tarina ei kerro kuinka moneen teatteriin leffa edes päätyi. Elokuva ei herättänyt ihastusta, vaan kriitikot haukkuivat sen maanrakoon ja ohjaaja-käsikirjoittajaveljekset Mika ja Pasi Kemmo eivät ole tämän hengentuotteen jälkeen tehneet yhtikäs mitään merkittävää.

Elokuva sijoittuu pääosin Ahvenanmaalle, jossa Mauri (Tony Halme) pitää leirintäaluetta. Paikalle saapuvat kaksi luuserikaverusta, Jussi ja Oskari, jotka ovat sattumalta kohdanneet laivalla, sekä kolme hemaisevaa mallityttöä ja heidän mallimammansa Stella, joka on Maurin sisko. Naislauma on lähtenyt spontaanille lomalle kuvauskeikan mentyä pieleen Ruotsin puolella. Kohtaamishetkestä eteenpäin elokuva etenee sekoilujen sarjana, jossa kaikki miehet yrittävät epätoivoisesti päästä mallien pöksyihin. Välillä nähdään Maurin vähintäänkin kajahtaneita lapsuusajan traumaflashbackeja, jotka yrittävät kieli poskessa avata sitä, miksi mies on sellainen kuin on. Sanotaanko nyt vaikka näin, että suhde isään ei ollut kummoinen.

Juonta tässä teoksessa ei ole edes sen vertaa kuin huonoissa eksploitaatiopätkissä yleensä. Silti se on erittäin viihdyttävä, eikä tunti neljäkymmentä minuuttia tunnu aivan täydeltä tuskalta. Miksikö ei? Käsikirjoitukseen on tungettu suunnilleen jokainen mauton, huono ja vanha vitsi mitä on olemassa. Juonen sijalla tarjotaan surkeaa onelineria ja kohelluskohtausta toisen perään. Kuka edes ehtii miettiä jotain tarinaa? Jos et osaa arvostaa vanhaa ja kulunutta, huonosti kerrottua junttivitsiä, pysy erossa tästä leffasta.

Kukapa voisi unohtaa sellaisen suomalaisen elokuvataiteen tähtihetken, kuin Halmeen esittämän Maurin ja Karita Tuomolan esittämän mallin ensikohtaamisen kesken aamupalan valmistuksen. "Oho, sori, mulla oli muna kädessä kun te tulitte", Halme pahoittelee käteltyään naista tahmaisella tassullaan. Tai elokuvan alkukohtauksen, joka määrää tyylin koko elokuvalle: Oskari on urologin vastaanotolla hakemassa viagrareseptiä ja tohtori (Vesa Vierikko) päivittelee miehen pientä piliä. Laatuviihdettä!

Jostain täysin käsittämättömätä syystä elokuvaan on saatu cameo-rooleihin kotimaisen elokuvan vakiokasvoja. Vesa Vierikon lisäksi ruudulla pyrähtävät mm. Santeri Kinnunen, Jarmo Mäkinen ja Esko Nikkari. Mattiesko Hytönen näyttelee tosimiestä, joka pääsee tyydyttämään pienipilisen Oskarin vaimon tarpeita. Näytteleminen tässä elokuvassa on ihan hirveää, mutta se nyt ei ole niin justiin. En ole koskaan piitannut Tony Halmeesta, mutta mies "näyttelee" riemastuttavasti ylitseampuvaa versiota itsestään: karkeaa perussuomalaista sikaniskaa, joka vihaa homoja ja yrittää jatkuvasti pönkittää heterouttaan olemalla iljettävä naisille. Mies vastaa myös monista elokuvan hauskimmista hetkistä.

Tuskin kenellekään täytyy vääntää rautalangasta, ettei tätä leffaa ole tehty ihan tosissaan. Siksi runsaat haukut jopa vähän kummastuttavat. Eihän tämän ole tarkoituskaan olla mitään taidetta ja elämää suurempaa, vaan päin vastoin. Juuri ultimaattinen paskuus tekee tästä hyvän, mutta elokuva vaatii tietyn mielentilan, jotta sen surkeita onelinereitä osaa arvostaa. Hyviä tällaisia ovat esimerkiksi kaatokänni, väsymyskrapula tai ihan vain pelkkä koomatasoinen uupumus.

Suomessa tehdään ihan liian vähän tällaisia perseilyteoksia, joten kyllä joukkoon yksi Ponterosa mahtuu. Paska elokuva on se, joka ei aiheuta muuta kuin välinpitämättömyyttä ja apatiaa. Ponterosa ei kuulu siihen sakkiin. Pahoittelen, ettei elokuvasta ole screencappeja - tuskin pystyn sanoin selittämään mistä tässä tekeleessä on kyse. Olennaiset pätkät löytyvät kuitenkin YouTubesta, josta suosittelen ne katsomaan. Mikään ei silti voita koko leffan katsomista esimerkiksi juomapelin voimin.

Ponterosa (2001)
Ohjaus: Mika Kemmo & Pasi Kemmo
101 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.6/10

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

VHS-ilta VI: Verta ja suolenpätkiä

Tämä homma oli suunnitelmissa jo ties kuinka kauan ja nyt vihdoinkin sain aikaiseksi. Mikäpä sopisi paremmin pimeneviin iltoihin kuin kauhuleffojen katsominen peiton alta ja vanhojen VHS-nauhojen hurina? Tuskin mikään. Mainostin jo kesällä, että sain lahjoituksena pari isoa, kauhupainotteista kassia kassuja ja nyt niistä katsotaan ensimmäinen erä.


Superstition (1982)
Kanadalaisvalmisteinen Superstition on varsin perinteinen kummitustalotarina, jonka juoni kuulostaa ihan Santo-leffalta. Vuonna 1692 elänyt, Saatanalle sielunsa myynyt noita on kironnut talon, jossa asuvat kohtaavat väkivaltaisen loppunsa yksi kerrallaan. Sanon nyt heti näin alkuun, että tuo juliste on ihan helvetisti siistimpi kuin itse leffa.

Elokuvan alussa tapaamme Davidin, joka on uusi pappi paikallisessa seurakunnassa. Poliisietsivä Sturgess saapuu tekemään valituksen kirkon omistamasta kiinteistöstä - kaksi nuorta poikaa on kuollut hylätyssä talossa ja asialle halutaan tehdä jotain. Autio paikka on nuorten suosima kuherteluspotti, mikä hiertää Sturgessia, sillä aluetta ei voi sanoa mitenkään turvalliseksi. Yhteistuumin David ja pastori Maier päättävät kunnostaa talon, jotta toinen pastori voi perheineen muuttaa sinne asumaan. Tosi hyvä idea vai mitä? Miksipä ei?

Talon naapurissa asuu vanha nainen poikansa kanssa. Poika vaikuttaa hitusen kylähullulta ja on tehnyt hommia talon huoltomiehenä. Äiskä varoittelee poliiseja ja pappeja - talossa tapahtuu selittämättömiä, yliluonnollisia asioita. Luonnollisesti kukaan ei ota muijan horinoita tosissaan, vaan hirmutekojen tekijäksi epäillään tämän vähintäänkin epäsosiaalista poikaa. Olisi ehkä kannattanut uskoa - kun noidan henki pääsee kostoretkelle, kukaan ei ole turvassa.

No, juonihan tässä leffassa on aika köykäinen ja löyhä. Budjetti on käytetty suunnilleen kokonaisuudessaan vuoteen 1692 sijoittuvaan takaumaan. Suurin ongelma on kuitenkin ehkä hahmoissa. Davidista on yritetty leipoa jonkin sortin päähenkilöä tähän hommaan, mutta miehessä on särmää yhtä paljon kuin sileäksi hiotussa marmorikuulassa. Taloon muuttavasta perheestäkään ei saa irti mitään muuta kuin hyvää riistaa killing spreen alkaessa.

On vaikea sanoa kauanko perhe edes ehtii majailla talossa ennen kuin hirveyksiä alkaa tapahtua. Oikeastaanhan kaikkea kamalaa tapahtuu jo ennen remonttia, sen aikana ja välittömästi sen jälkeen. Eli koko ajan. Huoltomiehen äidin mukaan noita ei voi liikkua kuin öisin, mutta päitä putoilee silti ihan mihin kellon aikaan vain. Lopuksi tällekin annetaan selitys, mutta ei erityisen tyydyttävä sellainen.

Lopun hienot kuvat vähän pelastavat tätä muuten peruskauraista teosta, samoin kuolemakohtaukset joissa on osattu käyttää mielikuvitusta. Oikeastaan juuri erilaiset tavat kuolla ovat tämän elokuvan suola. Henkeä otetaan tasaisesti alusta loppuun, joten epäkohdat on helppo jättää huomioitta. Lisäplussaa mielettömästä musiikista, joka vaihtelee jännitystä luovasta viulunvingutuksesta kovaan kasaritykittelyyn. Välillä nopeatempoinen musiikki kuulostaa lahtauskohtauksiin aivan liian hilpeältä ja tekee jännittäväksi tarkoitetuista kohtauksista tahattoman koomisia.

Superstition (1982)
Ohjaus: James W. Roberson
86 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10


Body Parts (1991)
Myös Body Parts on juoneltaan kauhu 101 -kurssin tuotetta. Näitä "otetaan ruumiinosa pahikselta ja annetaan se hyvikselle josta tulee pahis" -juttujahan on nähty aika paljonkin. Omaan mieleen pätkähtää ensimmäisenä Oliver Stonen kasariohjaus Kuristava kauhu (The Hand, 1981), jossa mielivaltainen käsi lähtee sooloilemaan Michael Cainen kehossa.

Rikospsykologi Bill Chrushank joutuu auto-onnettomuuteen ja menettää oikean käsivartensa. Pahaa-aavistamaton vaimo allekirjoittaa lääkärille luvan siirtää miehelle uusi käsi. Lääkäri on Agatha Webb, joka on käyttänyt koko elämänsä raajasiirrännäisten tutkimiseen. Billistä tulee ennakkotapaus, jos käsi lähtee toimimaan. Ja sehän lähtee! Webbille povataan lääketieteen Nobelia ja nainen itse on tietysti suu messingillä läpimurron johdosta.

Kuntoutuksen jälkeen Bill on entisellään, tavallaan. Erilaiset näyt ja painajaiset alkavat vaivata häntä. Eräs hänen vankiasiakkaistaan huomaa kädessä kuolemaantuomitulle tehtävän tatuoinnin - käsi onkin peräisin murhaajalta! Se, miten hitossa Bill ei huomannut tätä pientä, mitätöntä seikkaa itse on aika käsittämätöntä. Kun Bill saa tietää kätensä kuuluvan Charley Fletcherille, erittäin raa'alle murhamiehelle, alkaa tapahtua. Bill saa äkkipikaisia, väkivaltaisia kohtauksia ja on pian uhka perheelleen. Hän etsii käsiinsä Markin ja Remon, jotka saivat samalta murhaajalta raajoja, Mark jalat ja Remo toisen käden. Pian paljastuu, että he kaikki ovat osa suunnitelmaa, joka uhkaa heidän henkeään.

Body Parts etenee aika tasapaksusti, kunnes loppumetreillä alkaa kunnon tykitys. Harmi, että kaikki perseilyt on säästelty loppuun, mikä tekee elokuvan alkupuolesta hieman tylsän. Oikeastaan koko ensimmäisen puoliskon sitä vain odottelee, että jotain alkaisi kunnolla tapahtua. Loppuhuipennus tulee niin puskista, että paljon joudutaan selittelemään.

Leffa on kuitenkin ihan viihdyttävä kokonaisuus, tasaisen hyvin tehty ja hahmoissakin on jotain järkeä, ainakin jos vertaa Superstitioniin. Body Parts on kuitenkin hyvin perinteikästä, valtavirran Amerikka-kauhua eli lopulta aika munatonta. Aineksia olisi kyllä ollut vaikka mihin, jos tylsempää juonikuviota olisi tiivistetty ja perseilyä siroteltu nätisti pitkin leffaa.

Body Parts (1991)
Ohjaus: Eric Red
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10


Evil Dead Trap (Shiryo no wana, 1988)
Illan loppuhuipennus tulee Japanista ja VHS-kassu nähtävästi Hollannista. Evil Dead Trap on saanut myös pari jatko-osaa, joista toisen on ohjannut ykkösosan ohjaaja Toshiharu Ikeda. Käsikirjoituksen takaa löytyy Takashi Ishii, joka on sittemmin tullut tunnetuksi mm. Goninin (1995) kirjoittajana ja ohjaajana.

Myöhäisillan TV-juontaja Nami saa hämmentävää videopostia. Kasetin alussa nähdään matka johonkin paikkaan, sen jälkeen nuoren naisen silpomista ja lopuksi Namin kasvot. Video on kutsu, jota utelias toimittaja ei voi vastustaa. Hän haluaa lähteä videon kuvauspaikalle ja saa mukaansa neljä muuta kanavan työntekijää, Leen, Masakon ja Rien sekä naisten henkivartijaksi lähtevän Kondon. Viisikko seuraa videolla kuvattua reittiä ja päätyy vanhaan, hylättyyn tehtaaseen. Joukko hajaantuu ja lähtee pareittain tutkimaan aluetta. Nami lähtee yksin, koska heitä on pariton määrä ja siksi jonkun pitää lähteä yksin. Tai sitten voisi vaan mennä kolmanneksi johonkin porukkaan, mutta jos nyt välttämättä haluat kuolla niin be my guest.

Kuinka ollakaan, pikku hiljaa karmivia asioita alkaa tapahtua. Ryhmä tajuaa olevansa tekemisissä ihan oikean tappajan kanssa. Ilta alkaa pimetä ja naiset ja Kondo ovat pian hukassa pimeässä kuolemanansassa - ja mukana tappajan sairaassa pelissä.

Evil Dead Trap oli ehdottomasti illan paras elokuva, vaikkei mikään täydellinen sekään. On ihan syynsäkin, miksi itämaiset kauhuelokuvat ovat suosittuja. Tästäkin teoksesta löytyy roppakaupalla kiinnostavaa, makaaberia estetiikkaa. Voi arvata, ettei budjetti ole ollut mikään valtava, mutta siitä on osattu ottaa kaikki irti. On myös helppo huomata, että Evil Dead Trapin tyyli on taatusti ollut esikuvana monelle modernimmalle Japani-kauhulle. Sitä en tiedä, onko leffa ollut ensimmäisiä, joissa käytetään mustavalkosia, nopeasti leikattuja tehosteotoksia. Hyvin ne tässä kyllä toimivat, vaikka usein kuvakikkailu alkaa ärsyttää.

Evil Dead Trap edustaa mielestäni melko ihanteellista kauhuelokuvatyyliä, jossa silpominen jää verrattain maltilliseksi tehokeinoksi ja jännitystä haetaan enemmän tilanteista itsestään. Ihmisiä toki pistetään lihoiksi, mutta sen verran tyylitellysti, että se pysyy viihdyttävänä.

Elokuvan oikeastaan ainoa huono puoli on sen rytmi, joka on hitusen pielessä. Iso osa panoksista käytetään jo alkupuolella, mikä on tietysti omiaan herättämään mielenkiinnon, mutta kostautuu laahaavana loppuna. Leffa on kuitenkin kokonaisuutena sen verran mielenkiintoinen, että voin antaa pienen laahauksen anteeksi. Posketon loppuratkaisu paikkaa sitä ja jättää hyvän mielen. Pidin kovasti, toivottavasti joskus tulee tsäänssi katsoa myös jatko-osat - niin paljon huonompia kuin ne todennäköisesti ovatkin. Kakkososa näyttäisi itse asiassa löytyvän ainakin YouTubesta.

Evil Dead Trap (Shiryo no wana, 1988)
Ohjaus: Toshiharu Ikeda
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.7/10