sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Elämä jatkuu - Zatoichi myös

Suruisat elokuvauutiset eivät ota loppuakseen. Menetimme Peter von Baghin, suorastaan ikonisen elokuvahistorioitsijan ja Sodankylän elokuvajuhlien festivaalijohtajan viime viikolla. Harvalla, jos kellään, on yhtä laajaa tietoa kaikesta elokuvaan liittyvästä. Peter von Bagh oli liikkuva ja kävelevä elokuvatietokanta, josta suorastaan huokui asiantuntijuus, innostus ja rakkaus elokuviin.

En tiennyt miten voisin paremmin kunnioittaa hänen elämäntyötään kuin jatkamalla elokuvien katsomista. Elämä ja elokuvat jatkuvat - aina. Ja nyt jatkuu myös Zatoichi-projekti, vihdoin ja viimein.

Aiempia Sodankylän elokuvajuhlien muistoja voi lukea tästä postauksesta sekä tapahtumat: Sodankylän elokuvajuhlat -tagin alta.


2. The Tale of Zatoichi Continues (Zoku Zatoichi monogatari,1962)
Tylsästi nimetty kakkososa on viimeinen mustavalkoinen Zatoichi. Liekö Zatoichin hahmo ollut jo sen luokan käsite kotimaassaan Japanissa, ettei raflaavammalle nimelle ollut tarvetta. Japaninkielinen alkuperäisnimi tarkoittaa kirjaimellisesti Toinen Zatoichi-tarina. Aika plääh.

Kiertävä hieroja-miekkamies Zatoichi jatkaa matkojaan ympäri Japania ja kerää vihollisia ja rakastajia mihin ikinä meneekin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumista on vierähtänyt vuosi ja Zatoichi on matkalla surmaamansa samurain, Hiraten haudalle Sasagawaan. Jälleen kerran ensimmäiset vihamiehet syntyvät jo elokuvan alkumetreillä, kun Zatoichi viiltää pahista miekallaan kasvoihin. Sukkela isku on seurausta jengin veneenvaltauksesta, jossa työmatkalaiset joutuvat poistumaan paatistaan tehdäkseen öykkäreille tilaa. Pian Zatoichi tapaa vanhaa rakkauttansa, Chiyoa muistuttavan geishan, Setsun, ja joutuu toisen samurain, Yoshiron vihalistalle. Myös Yoshiro on ollut rakastunut Chiyo-nimiseen naiseen, jota Setsu kovasti muistuttaa.

Japanilaiselta kulttuurilta ei voi Zatoicheja katsoessa välttyä, tietenkään. Naista vokotellut kilpakosija paljastuu pian niin pahaksi ryöstäjä-raiskaaja-murhaajaksi, että jopa hänet hoteisiinsa ottanut jengipomo Sukeguro kauhistuu. Paheksunta on silti japanilaistyylisesti ihan hämmentävän kohteliasta ja mukavaa. "En haluaisi olla epäkohtelias, mutta pyytäisin sinua poistumaan", Sukeguro toteaa ääntään korottamatta. Elokuvan loppuhuipennuksessa Zatoichi ottaa yhteen Yoshiron kanssa kostaakseen Chiyon kokeman karun kohtalon. Molemmat miehet ovat tulleet kylmäsydämisen naisen hylkäämiksi, mutta tunteet käyvät yhä kuumina.




Kuten edellisessäkin elokuvassa, Zatoichi ajautuu vaikeuksiin tahtomattaan, puolivahingossa ja usein täysin epätietoisena aiheuttamastaan hämmingistä. Elokuvassa esitellään erilaisia samuraiporukoita ja muutamakin pomo, mutta vasta lopussa paljastuu ketä vastaan Zatoichi asettuu tosissaan ja miksi.

Sokea mies ärsyttää monia ja useilla eri tavoilla. Vammastaan huolimatta hän on näkeviä kollegoitaan parempi teräaseen käsittelijä, mutta myös hieroja. Kyseessä on yksi vähäpätöisimmistä ammattinimikkeistä Japanin kulttuurissa. Kaiken lisäksi Zatoichi tuntuu olevan ainoa, joka uskaltaa pitää erilaista hiustyyliä. Siilitukkainen mies ei samurai-ponnareihin suostu! Jos Zatoichi hämmentää muita pelkällä rauhallisuudella ja nöyryydellä. Eräässä kohtauksessa miekkaa jo vedetään tupesta ihan Zatoichin selän takana, kun mies kysyy hyökkääjältä viattomasti kelloa. Tyyppi hämmentyy niin, että murha-aikeet jäävät. Nerokasta!

Zatoichin hahmo ja persoonallisuus on tuttu jo edellisestä elokuvasta, eikä esittelyjä enää kaivata. Hahmo pysyy entisellään, nöyränä, oikeudenmukaisena, mutta leppoisana. Shintaro Katsu on jalostanut roolistaan jo tässä vaiheessa todellisen ikonin ja näyttelijän työ sujuu niin mutkattomasti, että välillä unohtaa katsovansa fiktiivistä tarinaa - niin uskomatonta kuin sokean miehen miekkatyöskentely onkin.




Kokonaisuudessaan elokuva vaikuttaa selkeämmältä kuin edeltäjänsä. Ehkä se on vain tottumiskysymys. Japanilaiseen kerrontaan tottuminen vie hetken, kuten myös hahmojen ja aikakauden sisäistäminen. Kuvat ovat välillä todella upeita, eikä edellisosassa parjattu ahtauskaan vaivaa. Elokuvan dramaattinen loppu yllättää ja kiehtoo. Silti kakkososa ei yllä edeltäjänsä tasolle, vaan tapahtumat toistavat liikaa itseään. Ehkä se selkeys johtuukin siitä, että kaikki on jo nähty aiemmin.

The Tale of Zatoichi Continues (Zoku Zatoichi monogatari, 1962)
Ohjaus: Kazuo Mori
72 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.1/10


3. New Tale of Zatoichi (Shin Zatoichi monogatari, 1963)
Raflaavilla nimillä jatketaan. Japaninkielinen nimi tarkoittaa tällä kertaa - you guessed it - Kolmas Zatoichi-tarina. Luovuus kukkii!

En tiedä onko koko Zatoichi-sarja kuinka jatkuvajuoninen, mutta ainakin kolmososassa palaillaan vielä aiempien osien fiiliksiin. Heti alussa edellisleffassa surmansa saaneen pomon, Kanbein miehet yhyttävät Zatoichin ja yrittävät kostaa. Kuten arvata saattaa, sokea miekkamies on aina askeleen edellä ja säikäyttää taidoillaan miehet tiehensä. Yhden aistin menettäminen on tainnut antaa miehellä ainakin pari kokonaan uutta aistiulottuvuutta.

Tällä kertaa Zatoichi päätyy kiertoreissullaan tuttujen pariin. Ensin hän kohtaa maantiellä vanhan lapsuudenystävänsä ja pian myös entisen senseinsä. Senseillä on apurinaan sisarensa Yayoi, jonka sensei aikoo järjestää hyviin naimisiin. Hyvä mies on jo tiedossa, mutta itsepäinen nuori nainen ei kelpuuta häntä vaan aikoo rakkaudesta naimisiin. Hirvittävä rebel! Zatoichi joutuu osalliseksi tähän kosiodraamaan, kun Yayoi ihastuu sokeaan samuraihin (kuten jo aika moni nainen tähän mennessä). Sensein ja Zatoichin välit ovat pian kovalla koetuksella, kun Yayoi ilmoittaakin haluavansa naimisiin Ichin kanssa ja tunne on molemminpuolinen. Vaikka sensei on Zatoichin hyvä ystävä, hän ei ymmärrä miksi Yayoi haluaisi heittää elämänsä menemään sokean, vammaisen, miehen vaimona.




Kolmas Zatoichi on ensimmäinen värillinen ja se on tyyliltään muutenkin erilainen. Jokaisella elokuvalla on tähän mennessä ollut eri ohjaaja, joten se ehkä selittää eroja, vaikka elokuvat onkin tehty aika nopealla sykkeellä toistensa perään. Kolmosleffan tyyli on huomattavasti huolitellumpi, taiteellisempi. Kuvat ovat kikkailevampia, niihin on haettu uusia kulmia. Värimaailmalla on puolensa. Toisaalta mustavalkoisuus korostaa japanilaisen elokuvan valon ja varjon estetiikkaa, toisaalta värikuva tuo maisemiin maalauksellisuutta.

Tarinallisesti elokuva tuo paljon lisää Zatoichin hahmoon, mutta jää muilta osin edellisosien varjoon. Zatoichin läheisten kautta pääsemme kurkistamaan Ichin elämän varjopuoliin, mikä tekee hahmosta syvemmän ja aidomman. Pelkkä kolmiodraama ja Kanbein miesten väijyskely riittää nippanappa juoneksi puolitoistatuntiselle teokselle. Jännitettä kuitenkin kaivattaisiin. Onneksi muut hahmot tulevat apuun, sillä myös niissä on aiempaa enemmän syvyyttä. Sensei on vanhanaikainen mies, jolla on lämmin sydän, mutta joka haluaa silti pitää sisarensa elämänlangat käsissään.

Visuaalisesti elokuva on sentään ihan poskettoman komea. Illan hämyssä höyryävä lähde, aamun sumussa kylpevät rakennukset, synkät metsätaipaleet... Vau. Toivottavasti jatkossakin nähdään tällaista visuaalista tunnelmatykitystä. Visuaalisuus nostaa kolmos-Zatoichin aiempien osien yläpuolelle.




Yksi asia, mitä Zatoicheihin toivoisin olisi pieni näyttävyys miekkataisteluihin. Koreografiat ovat nopeita ja lyhyitä, yleensä Zatoichi onnistuu säikäyttämään vastustajat tiehensä jo yhdellä huitaisulla. Joskus katsoja ei ehdi edes nähdä mitä tapahtuu, kun Zatoichi on jo onnistunut viiltämään kokonaisen jengillisen porukkaa hengiltä. Plussaa silti klassisista miekkakuolemista: terän viiltäessä uhri pysähtyy paikalleen kuin salaman iskusta ja kaatuu maahan vasta muutaman dramaattisen sekunnin kuluttua.

New Tale of Zatoichi (Shin Zatoichi monogatari, 1963)
Ohjaus: Tokuzo Tanaka
91 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.8/10

torstai 11. syyskuuta 2014

Nettisensaatiosta elokuvaksi

Angry Video Game Nerd: The Movie
 (2014) 


Kerrankin teen tässä blogissa jotain edes semisti ajankohtaista.

Jos vietät aikaasi edes jossain määrin interwebsissä ja pidät vanhoista videopeleistä, olet varmasti joskus törmännyt Angry Video Game Nerdiin. James D. Rolfen alter ego pelaa vanhoja, raivostuttavia pelejä ja haukkuu ne maanrakoon. Jo jokunen vuosi sitten Rolfe tiedotti alkavansa työstää AVGN-elokuvaa. Pidin jo silloin tätä siirtoa enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Nyt leffa on viimeinkin ulkona ja valikoidun leffateatterikierroksen jälkeen se on saatavilla Cinemassacren sivuilla, Vimeo on Demandin kautta. Kertavuokraus (katseluoikeus yhdeksi vuorokaudeksi) kustantaa 4,99 dollaria ja pysyvä katseluoikeus 9,99 dollaria. Pitihän tämä tsekata, ennakkoluuloista huolimatta.

Elokuvassa AVGN (eli tuttavallisemmin Nörtti) tekee nettivideoitaan ja työskentelee peliliikkeessä yhdessä kaverinsa Cooperin kanssa. Peliarvosteluista on tulossa miehelle riesa. Kaikki toivovat arvostelua surullisenkuuluisasta Eee Teestä (eli E.T.:stä), mutta Nörtti ei halua koskea peliin pitkällä tikullakaan. Lisäksi häntä harmittaa ihmisten hinku ostaa huonoja pelejä. Arvosteluillaan hän on nimenomaan yrittänyt varoittaa ihmisiä niistä, ei kannustaa kokeilemaan niitä.

Pian edessä on uusia huolia. Huonojen pelien trendin huomannut pelifirma aikoo tehdä Eee Tee 2:en, josta tulisi vielä edeltäjäänsä huonompi. He aikovat saada Nörtin haukkumaan pelin, jolloin siitä tulee suuri hitti. Nörtti ei suostu, mutta vedonlyönti Cooperin kanssa saa tapahtumat lumipalloutumaan: jos New Mexicosta todella löytyy vanhojen Eee Tee -pelien dumppauspaikka kuten legenda kertoo, Nörtti aikoo arvostella paitsi uuden tekeleen, myös sen alkuperäisen. Jatko-osan tuottanut pelifirma Cockburn aikoo rahoittaa etsintäreissun. Pian Nörtti, Cooper ja Cockburnin edustaja Mandi ovat todellisessa pulassa, kun he huomaavat peliin liittyvän enemmän salaisuuksia kuin aiemmin oli oletettu.




Osittain AVGN the Movie täytti odotukset, osittain yllätti positiivisesti. Ihan ensimmäisenä kauhistuin tekeleen hirviömäistä kestoa. Melkein kaksi tuntia? Are you fucking kidding me? Miten ihmeessä tätä on saatu venytettyä noihin mittoihin, ajattelin.

Juoni on viety aika sfääreihin, mutta sehän toimii! E.T.-pelin landfill-legendaa, Area 51:sta, aitoja avaruusolentoja ja myyttisiä hirviöitä yhdistelevä juonikummajainen voisi olla täysi katastrofi, mutta hieman yllättäen se jaksaa kantaa lähes kaksituntisen keston. Ei sillä, leffa voisi taatusti olla hieman tiiviimpi paketti ja siten paljon lyhyempi, mutta siitä huolimatta parituntinen vierähtää kevyesti ja kivuttomasti. Loppuratkaisu on kuitenkin suorastaan antikliimaksinen, eikä tee toivottua vaikutusta. Fiilis lässähtää maaliviivoilla, mutta muuten kyseessä on ihan kelpo tekele.



Kuvausjälki on tietysti aika amatöörimäistä, usein kehnosti valaistua ja muutenkin aika käppää. Lopun pienoismallit aavikolla tuovat mieleen lapsuuden hiekkalaatikkoleikit. Elokuvaa on tehty kauan ja se näkyy epätasaisessa lopputuloksessa. Silti, kaiken kaikkiaan, lopputulos on miellyttävästi rosoinen, mutta ei koskaan tylsä tai tuskallinen. Vitsit ovat huonoja, mutta naurattavat sopivassa mielentilassa. Leffaa voi suositella kuitenkin ainoastaan AVGN-faneille. Jos et ole koskaan katsonut alkuperäisiä videoita, et luultavasti tajua tästä mitään. Faneja hemmotellaan myös viittauksilla aiempiin arvosteluihin ja peleihin. Jos niitä haluaa erikseen bongata, leffa voi nippanappa kestää toisenkin katselukerran.

Angry Video Game Nerd: The Movie (2014)
Ohjaus: Kevin Finn & James D. Rolfe
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Remontada!

El Vampiro y El Sexo 
(1968) 


Santo tekee vielä viimeisen (?) paluun! Synttäreiden kunniaksi, näin vuosi projektin loppumisen jälkeen, kaivoin esiin vielä yhden, kadonneen Santon. Antakaas kun selitän.

Yhdestä alkuperäisprojektin leffasta, Santo and the Treasure of Draculasta, tehtiin aikoinaan myös toinen versio - tissiversio. Meinasin sanoa pornoversio, mutta ei tässä muuta pornoa ole kuin alastomia naisia. Elokuvan häpeilemätön nimi on kuitenkin hieno, Vampyyri ja seksi! Käsittääkseni elokuvaa ei esitetty koskaan ja tekijöiden ja Santon välillä vallitsi herrasmiessopimis. Santo oli koko perheen hahmo ja vaikka joka toisessa leffassa joku bailaa bikineissä, paljaat maitorauhaset olisivat olleet imagolle liikaa. Elokuvalle suunniteltiin festariesitystä sen löydyttyä joitakin vuosia sitten, mutta Santon poika esti aikeet vedoten aiempaan herrasmiessopimukseen. Leffa on sen jälkeen kuitenkin ilmeisesti esitetty ainakin telkkarissa. (Ja koko paska löytyy YouTubesta, joskin ilman tekstejä. Google Translate-tekstit saa käyttöön laittamalla automaattisen espanjankielisen tekstityksen päälle ja kääntämälle sen englanniksi asetuksista.)

Pääpiirteittäin juoni on sama kuin alkuperäisleffassa. Santo on tiedemies, joka on keksinyt aikakoneen ja lähettää sillä ystävänsä Luisan menneisyyteen. Luisa päätyy menneisyyteen aiemman elämän inkarnaationaan, joka on tietysti samannäköinen ja myöskin nimeltään Luisa. Samoille huudeille on vasta ilmaantunut mystinen ulkomaalainen herrasmies, kreivi Alucard. Juuri hänen saapumisensa aikoihin nuoria naisia alkaa sairastua ja menehtyä erikoisissa olosuhteissa. Kuolemaa edeltää yleensä pitkä sairastelujakso ja pistemäiset haavaumat kaulalla. Luisa on juuri kokemassa saman kohtalon.





Öisin Alucard (joko kaikki tajus että mies on oikeasti Dracula? Iik!) ilmaantuu vampyyrina Luisan huoneeseen ja... pussailee tissejä? Noh, joo. Santon aikakoneessa on se hyvä puoli, että hän voi apureineen seurata tapahtumia maagisesta telkkarista, joka on aina kaikkialla juuri oikeaan aikaan ja sopivassa kuvakulmassa. Santo saa selville, että Alucardilla on luolassaan arvokas aarre. Hän auttaa Luisan pois menneisyydestä ja lähtee etsimään aarretta nykyajasta, samasta paikasta. Paikalle osuu kuitenkin hämäräjengi, joka on vakoillut sankarimme puuhia alusta lähtien. Hekin haluavat aarteen. Nyt jos koskaan on aika painia!

Aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä. Katsoin Treasure of Draculan joskus kolmisen vuotta sitten ja nyt tuntui kuin olisi katsonut jotain ihan eri leffaa. Vaikka ainoa ero taitaa olla tisseissä! Joitakin yksittäisiä kuvia ja kohtauksia muistin, mutta muuten leffa oli hukkunut vampyyri-Santojen syvään ja mutaiseen suohon. Katselukulma oli nyt siksikin vähän eri, että Treasure of Dracula oli vasta 22. katsomani Santo ja nyt niitäkin on takana jo, no, kaikki eli 52.





Verrattuna sarjan kököimpiin tuotoksiin, El Vampiro y el Sexo on suorastaan hyvin tehty. Jopa huoliteltu. Mitään järkeähän tässä ei ole. Missään ei tarkalleen kerrota mihin aikakauteen Luisa matkustaa, mutta veikkaisin ettei siellä pitäisi olla sähkövaloja. Maagisen telkkarin järjettömyyteen on jo tottunut. Ilmeisesti telsun kuvamateriaali on kaiken hyvän lisäksi myös jotenkin tiivistettyä, sillä Luisa on poissa useamman päivän, enkä usko että Santo jaksaa kumppaneineen istua telkkarinsa edessä ihan koko ajan. Katsomossa on myös Luisan isä, joka ei varmaan kauheasti riemastu tyttären tissejä hilpailevasta verenimijästä. Isäpappa pitää kuitenkin tunteensa aika hyvin kasassa!

Musiikki on taas ihan mitä sattuu. Kuka näitä säveltää? Ehkä tekijät vain nappailevat mukaan sattumanvaraista arkistomusiikkia. Painikohtauksia leffassa on vain yksi. Santoa on liian vähän, etenkin kun alkupuoliskolla miehen rooli koostuu lähinnä telkkarin katsomisesta ja tapahtumien päivittelystä. Kaikesta tästä huolimatta El Vampiro y el Sexo sai paremman arvosanan kuin tissitön versio! Ay, caramba!

El Vampiro y El Sexo (1968)
Ohjaus: Rene Cardona
86 minuuttia
Leffalla ei ole omaa IMDb-sivua tai traileria, mutta kuten mainostettu, leffa löytyy kokonaisuudessaan myös YouTubesta.
Oma arvosana: 4.9/10