perjantai 28. tammikuuta 2011

TISSIT!!

Video Blues - Diskojengi
(Joysticks, 1983)


Kylläpäs nyt on Google-optimoitu otsikko! Juhlikaa kotona ja kaduilla, sillä tässä tulee Pienen elokuvablogin ensimmäinen postaus, jossa näkyy TISSIT!! Jos et usko niin kohtapa näet.

No, ei nyt hypetetä liikaa, ettette pety.

Nyt siis lisää laadukkaita 80-luvun tuotoksia. Tällä kertaa sukelletaan videopelien ihmeelliseen (ja paheelliseen?) maailmaan. En edes tiennyt, että leffa on julkaistu Suomessakin, mutta ylläolevan hienon suominimikkeen IMDb tarjosi. Harhaanjohtavan nimen ovat kyllä keksineet.

Hiljaisenlaisessa kaupungissa nuorilla on vain yksi pakopaikka: video arcade, pelihalli. Pojat hakkaavat innolla videopelejä ja nuoret neitokaiset ihailevat video arcaden omistajaa Jefferson Baileyta. Tämä ei tietysti miellytä tiukkapipoja aikuisia. Erityisesti pelihalli vituttaa Joseph Rutteria, jonka bimbohtava tytär Patsy viettää kyseisessä paheiden pesässä aivan liikaa aikaa. Koska isukki-Rutter ei ole tarpeeksi mulkku jo muutenkin, hän päättää aloittaa kampanjan sulkeakseen pelihallin lopullisesti. Rutterin johdolla närkästyneet vanhemmat pitävät mielenosoituksia hallin ulkopuolella.




Pelihallin uusi työntekijä, ulkopaikkakuntalainen nörtti Eugene lyöttäytyy yhteen McDorfus-nimisen himopelaajan kanssa estääkseen Rutterin pahat suunnitelmat. Rutter puolestaan saa omalle puolelleen pelihallista häädetyn Vidiotin ja tämän naurettavan jengin. Monien mielenosoitusten ja sabotointiyritysten jälkeen kaupungin pormestari päättää, että pelihalli saa pysyä auki, kunhan siellä ei puuhata mitään lainvastaista. Rutter ei tietystikään ole päätökseen tyytyväinen.

Haaste heitetään. Rutter ja Bailey valitsevat molemmat joukoistaan edustajan, joiden tulee pelata toisiaan vastaan pelihallin kohtalosta. Matsin voittaja saa päättää miten paikan käy. Rutter valitsee Vidiotin, Bailey McDorfusin. Kun suuren matsin aika koittaa, McDorfusta ei kuitenkaan näy missään ja Bailey joutuu astumaan tämän saappaisiin. Muutenhan tämä olisi helppo nakki, mutta Bailey on saanut ikuiset traumat videopeleistä. Jo pelkkä peliruudun katsominen muistuttaa häntä ikävästi päättyneestä sekstailusessiosta tyttöystävänsä kanssa (pitihän se arvata). Eugene yrittää prepata Baileyta lopullista tahtojen taistoa varten. Ei taida olla mikään suuri juonipaljastus, että lopulta Bailey voittaa pelkonsa ja hakkaa Vidiotin Pacmanissa.




Joysticks on ihan mielenkiintoinen huono leffa, eikä sen katsominen ole oikeastaan missään vaiheessa kovin tuskallista. Hyvässä seurassa elokuva on itse asiassa mainio. Juonen kannalta tarpeetonta nakuilua on melko paljon ja videopelien ystävää (kuten itseäni) tietysti kiinnostavat myös välissä vilahtelevat pelipätkät. En tiedä onko vika alkuperäisessä kuvauksessa vai katsomassani versiossa, mutta leffa oli ihan helvetin pimeä. Tummimmissa kohtauksissa oli välillä vaikea erottaa henkilöitä toisistaan tai ylipäätään saada selvää mitä on tapahtumassa.

Vaikka Joysticksin näyttelijäsuoritukset ovat taattua B-leffalaatua, niiden katsominen ei ota samalla tavalla aivoon kuin esim. Microwave Massacressa. Joysticks on tehty mukavasti kieli poskessa ja vaikka en leffan tekijöistä tiedä mitään, veikkaisin että tekeleen takaa löytyy melko innostunutta porukkaa. Hauskinta leffassa on Vidiotin säälittävä jengi, joka päästelee outoja ääniä ja ajelee ympäriinsä jollain minimopoilla. Mikäli tissit ja videopelit kiinnostaa (ja ketä nyt ei kiinnostaisi), Joysticksista löytyy hupia ainakin yhdeksi katselukerraksi.

Hei, arvatkaa monestiko leffassa käytetään joystick = penis -vertausta? Aika monesti!

Video Blues - Diskojengi (Joysticks, 1983)
Ohjaus: Greydon Clark
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.9/10

maanantai 24. tammikuuta 2011

Oikeus ja omatunto

Ja oikeutta kaikille
(...And Justice for All, 1979)


Katsoin pitkästä aikaa yhden suosikki Al Pacino -leffoistani, Ja oikeutta kaikille. Norman Jewisonin ohjaama elokuva on aliarvostettu helmi, kuuluisasta loppukohtauksestaan huolimatta. Vaikka arvostelut ovat olleet pääasiassa positiivisia, jotenkin Ja oikeutta kaikille on jäänyt muiden oikeussalidraamojen jalkoihin.

Al Pacino esittää puolustusasianajaja Arthur Kirklandia, joka saa eteensä epämieluisan keissin. Häntä pyydetään puolustamaan inhoamaansa tuomari Flemingia (John Forsythe), jota syytetään nuoren naisen raiskauksesta ja pahoinpitelystä. Kun tuomari myöntää syyllisyytensä Kirklandille, mies joutuu kovien omantunnon kysymysten eteen. Onko moraalitonta edustaa kyynistä sadistia, joka todennäköisesti uusisi rikoksensa vapaalle jalalle päästyään? Kirklandin velvollisuus on tehdä työnsä niin hyvin kuin vain osaa, mutta toisaalta, jos hän tekee parhaansa, rikollinen voi päästä hänen takiaan kuin koira veräjästä.

Elokuva käsittelee myös muita oikeudenpuolustuksen dilemmoja ja sen ajoittain absurdiakin toimitusta. Kirkland hoitaa myös muiden asiakkaidensa asioita parituntisen leffan aikana. Yksi hänen asiakkaistaan on syyttömänä tuomittu Jeff McCullaugh, jota Kirkland yrittää saada vapaaksi. Jutun hoitaminen saa hänet epäilemään koko oikeuslaitoksen pätevyyttä. McCullaugh on vankilassa ahtaalla ja miehen ahdistuksen seuraukset ovat lopulta traagiset.

Elokuvassa esiintyy myös muita oikeudenpuolustajia, kuten Kirklandin hyvä ystävä Jay Porter (loistava Jeffrey Tambor). Puolustusasianajaja Porter saa hermoromahduksen kuultuaan, että hänen ansiostaan vapaaksi päässyt rikollinen on tappanut kaksi lasta. Porter ajelee päänsä kaljuksi ja paiskoo lautasia oikeustalon käytävillä. Itsetuhoinen tuomari Rayford ei myöskään ole kaikkein selvimmästä päästä. Nämä hahmot tuovat esille oikeuden hullua puolta. Kirklandin kollega Warren Fresnell puolestaan edustaa työhönsä turtumista, sitä kun työ on vain työtä, eikä asiakkaiden, toisten ihmisten, kohtalo enää jaksa painaa.


Kaikista kuuluisinta leffassa on tietysti sen loppukohtaus, jossa oikeuden toimimattomuuteen pettynyt Kirkland vaahtoaa: "You're out of order! The whole trial is out of order! They're out of order!" Kohtaus on kieltämättä hieno, muttei ainoa leffan ainoa muistettava kohtaus. Kohtaus, jossa Porter viskoo lautasia on yksi omia suosikkejani. Miehen kasvoilta suorastaan paistaa hulluus ja epätoivo. Al Pacino tekee leffassa perushyvää työtä, mutta kyllä Jeffrey Tambor vie tässä voiton.

Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen filkka, joka maistuu varmasti myös niille, jotka eivät oikeussalidraamoista niin välitä.

Leffaa on muuten ollut käsikirjoittamassa Barry Levinson, joka on myös kunnostautunut ohjaajana. Miehen töitä ovat mm. Hyvää huomenta, Vietnam (Good Morning, Vietnam, 1987) ja Sademies (Rain Man, 1988).

Ja oikeutta kaikille (...And Justice for All, 1979)
Ohjaus: Norman Jewison
115 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.9/10

torstai 20. tammikuuta 2011

Some fun, eh?

Disney Animated Classics -proju jatkuu näin vuoden vaihteen jälkeen. Oppitunnin jälkeen Disney jatkoi ns. paketti-osastolla, eikä uutta pitkää satuelokuvaa nähty ennen seuraavaa vuosikymmentä. Pakettien laatu heittelee ihan helvetisti. Harvinaiset helmet ja uskomattoman kuraiset pätkikset kulkevat nätisti käsikynkkää vain hieman päälle tunnin pituisissa kokoelmissa.

Disneyn animaatiopaketit johtuivat osittain toisesta maailmansodasta. Osa Disneyn henkilökunnasta kutsuttiin sotajoukkoihin ja jäljelle jääneiden tuli tehdä USA:n hallituksen pyynnöstä propagandafilmejä. Suunnittelutyön tuloksena syntyi sankoin joukoin keskeneräisiä ideoita, jotka käytettiin näihin pakettielokuviin. Näin Disneyn pitkien animaatioelokuvien sarja saatiin jatkumaan sodasta huolimatta.

Tätä postausta oli ihan helvetin vaikea tehdä, sillä kummastakaan elokuvasta ei ole oikeastaan suurempaa sanottavaa.


7. Kolme caballeroa (The Three Caballeros, 1944)
On Aku Ankan syntymäpäivä ja Disneyn suosikkiäkäpussi saa videolahjoja ystäviltään Etelä-Amerikasta. José Cariocan lahja edustaa Brasiliaa ja uuden tuttavuuden, Panchito Pistolesin lahja Meksikoa. Yhteensä animaatiopätkiä on seitsemän. Las Posadas -lyhäri on nähty vuosittain osana Samu Sirkan joulutervehdystä. Siinä meksikolaiset lapset juhlivat joulua jäljittelemällä Marian ja Joosefin matkan Beetlehemiin. Kyseinen pätkä on aina ollut inhokkini Joulutervehdyksestä.

Elokuvan kehystarina on mielenkiintoisempi kuin itse lyhärit. Lyhäreissä tavataan mm. kylmästä kärsivä pingviini Pablo ja lentävä aasi Burrito. Baia -pätkä yhdistää jälleen animaation ja live action -materiaalin. José Carioca johdattaa Akun Baian kaupunkiin, jossa ihmiset tanssivat sambaa ja laulavat. Aku on koko leffan ajan melkoinen naistenmies ja yrittää kaataa yhtä jos toistakin latina-neitosta.

Vaikka Kolme caballeroa onkin parempi kuin aiempi Etelä-Amerikka -aiheinen Oppitunti, varsinaisia kehuja on vaikea antaa. Muutama animaatiopätkistä on ihan hauska, mutta kokonaisuus laahustaa. Sama ongelma vaivaa myös muita Disneyn pakettielokuvia. Hommaan on välillä tosi vaikea päästä sisälle. Akun, Josén ja Panchiton keskiset seikkailut kiinnostavat huomattavasti enemmän kuin välissä nähtävät tusinapiirretyt. Välillä meno saa samankaltaisia surrealistisia piirteitä kuin vaaleanpunaisten elefanttien marssi Dumbossa. Pieni piristys elokuvaan on Aracuan -linnun ensiesiintyminen. Hauska papattajalintu ei kuitenkaan viihdy ruudulla kovinkaan kauaa. Kolme caballeroa ei ole loistava tai edes kovin hyvä elokuva, mutta tällaiset pienet hauskat yksityiskohdat pelastavat paljon.



 
Hauskana triviatietona voisi mainita, että leffan world premiere oli Meksikossa muutamaa kuukautta USA:n ensi-iltaa aiemmin. Sekä Kolme caballeroa että Oppitunti tehtiin, jotta USA:n suhteet Etelä-Amerikkaan paranisivat toisen maailmansodan aikana. Propagandaa on selvästi havaittavissa molemmissa tekeleissä.



Kolme caballeroa (Three Caballeros, 1944)
Ohjaus: Norman Ferguson
71 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.9/10


8. Iskelmäparaati (Make Mine Music, 1946)
Iskelmäparaati yrittää olla jonkinlainen mini-Fantasia. Elokuva koostuu toisiinsa liittymättömistä musiikkinumeroista, joiden tahtiin nähdään erilaisia animaatiopätkiä. Erona Fantasiaan on mm. huonommat piirretyt ja moderni musiikki. Taso vaihtelee jälleen hurjasti. Yhteensä pätkiä on kymmenen. Niistä kuuluisin on Pekka ja susi.

Ensimmäinen animaatio hämmentää ehkä eniten. The Martins and the Coys -niminen lyhäri on pätkitty pois ainakin joistakin kotivideojulkaisuista. Siinä kaksi hillbilly-perhettä, Martinit ja Coyt sotivat keskenään. Jokaisella perheenjäsenellä on oma haulikko. Lopulta perheiden sota yltyy niin kovaksi, että osapuolet pamauttavat toisensa taivaan tuuliin. Sinänsä ei yllätä, että uusintajulkaisun aikaan Disney katsoi pätkän lapsille sopimattomaksi, mutta mielestäni tällainen itsesensuuri on väärin. Tämäkin pätkä on osa Disney -historiaa, mitä sitä kaunistelemaan. Menneen sensuroiminen ei saa tehtyä tekemättömäksi. Enkä kyllä usko, että perheiden pyssyleikki on kovin montaa lasta turmellut, pyh.

Blue Bayou -animaation oli tarkoitus olla osa Fantasiaa, mutta se päätettiin jättää lopullisesta tuotoksesta pois. Nyt animaatio on käytetty Iskelmäparaatissa eri musiikin taustana. Itse animaatio on kyllä kaunis, mutta laulun unohtaa sekunnissa. All the Cats Join In on pätkä 40-luvun teineistä, jotka tanssahtelevat jazzin tahtiin. Kynä lisää animaatioon tapahtumia sen kulkiessa. Two Silhouettes yhdistää jälleen live actionin ja animaation. Disney taisi olla ilmeisen viehtynyt kyseiseen tekniikkaan.




Viimeinen animaatioista on Pekan ja suden ohella Iskelmäparaatin tunnetuinta antia. The Whale Who Wanted to Sing at the Met kertoo valaasta, tai tarkemmin ottaen kaskelotista, joka omaa valtaisat musikaaliset lahjat. Sen haaveena on laulaa oopperassa. Pätkä on oikeastaan aika traaginen. Ihmiset eivät usko valaan kykyihin ja lopulta tämä surmataan harpuunalla. Huh. Lopuksi katsojia kuitenkin lohdutetaan sillä, että valas laulaa nyt oopperaa taivaassa. Ei paljon ateistia lohduta.




Iskelmäparaati (Make Mine Music, 1946)
Ohjaus: Robert Cormack, Clyde Geronimi, Jack Kinney, Hamilton Luske & Joshua Meador
75 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.7/10

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Civilization is out there

Joululomilla tuli taas raidattua lapsuudenkodin VHS-hyllystöjä.

Pahoittelen jo etukäteen sitä, että screencapsit puuttuvat tästä postauksesta tyystin. Omia en saanut napattua ja netistä löydetyt olivat perseestä.

Anthony Hopkins oli suosikkinäyttelijäni muutaman vuoden ajan, kun olin teini-ikäinen. Megafanitus alkoi - ylläripylläri - Uhrilampaista (The Silence of the Lambs, 1991) ja Hannibal Lecterista ylipäätään. Samoihin aikoihin lukaisin myös Thomas Harrisin alkuperäisteokset, mutta se nyt on toinen juttu se. Lomalla tulin hieman vahingossa katsomaan kaksi osittain samankaltaista Hopkins -leffaa. Puska-Hopkins to the rescue!


Reunalla (The Edge, 1997)
Hopkins esittää tietoviisasta miljonääriä Charles Morsea, joka lähtee mallivaimonsa mukaan kuvausmatkalle... öö, jonnekin. Paikkaa ei itse asiassa edes taideta mainita, mutta leffa on kuvattu Kanadassa. Anyway, keskellä ei-mitään kuitenkin ollaan. Mukana on myös valokuvaaja Robert Green (Alec Baldwin) ja joukko assistentteja ja hännystelijöitä. Porukka majoittuu syrjäiselle mökille.

Robert kyllästyy pian kuvaamaan tylsää mallia ja lähtee etsimään mökillä valokuvassa näkemäänsä intiaanimiestä. Charles ja assistentti Stephen lähtevät miehen mukaan epäonniselle lentokonematkalle halki erämaiden. Paluumatkalla lintuparvi törmää koneeseen ja tuhot ovat valtaisat. Kone putoaa ryminällä järveen. Lentäjä saa surmansa heti, mutta eloonjäänyt kolmikko onnistuu uimaan rantaan. Selviytymistaistelu villissä luonnossa voi alkaa.

Eräoloista selviytymisen lisäksi tarinaa sävyttää Charlesin vahva epäily Robertin ja vaimonsa suhteesta. Tapaus tuo kitkaa miesten välille, mutta heidän on luotettava toisiinsa päästäkseen takaisin ihmisten ilmoille. Ei kulu kauaakaan kun trioa alkaa vaania myös ihmislihanhimoinen harmaakarhu.

Reunalla kuuluu elokuviin, jotka eivät ole mestariteoksia, mutta joita on kiva katsoa. Jokin tässä viehättää. Maisemat ovat tietysti komeita. Kuvat välillä päin persettä, mutta suurimmaksi osaksi perussettiä. Näyttelijäsuoritukset eivät ole häikäiseviä, mutteivät häiritsevän huonojakaan. Hopkins onnistuu säväyttämään parhaimpina hetkinään. Oma suosikkikohtaukseni on miesten karhujahti, joka houkuttelee esille alkukantaisiakin vaistoja.

Elokuvana ja kokonaisuutena Reunalla on keskinkertainen. Välillä mennään röyhkeästi uskottavuuden rajamaille, kun teoreettisesti viisas Charles pääsee esittelemään taitojaan. Okei, tyyppi on fiksu. Ja lukenut kirjoja. Ja osaa tehdä keskellä asumatonta erämaata karhunturkista vaatteet tuossa tuokiossa. Mahtavaa.

En edes jaksa laskea miten monesti olen katsonut tämän leffan. Reunalla ei ole täyttä aivotonta hömppää, muttei myöskään liiallista ajattelua vaativaa ja mutkikasta. Väliinputoajana se on helppo katsoa oikeastaan koska vain.

Reunalla (The Edge, 1997)
Ohjaus: Lee Tamahori
117 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10


Instinct (1999)
Instinctia on parjattu paljon. Kun näin tämän ensi kertaa joskus yläasteella, en ollut katsonut vielä tarpeeksi elokuvia ymmärtääkseni miksi. Instinct on kutonut juonensa useiden eri menestyselokuvien langoista. Yhtäläisyyksiä on havaittu niin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) kuin Sumuisten vuorten apinoidenkin (Gorillas in the Mist, 1988) kanssa. Ja varmasti monen muunkin. Jopa Avain pakoon (The Shawshank Redemption, 1994) heitetty vertauskuvaksi.

Hopkins on Instinctissa antropologi Ethan Powell, joka on kadonnut Afrikan viidakoihin tutkiessaan paikallisia apinoita. Kun hänet vihdoin löydetään, kaksi vuotta myöhemmin, hän surmaa kaksi vartijaa silmittömän, eläimellisen raivon vallassa. Hänet vangitaan Afrikassa. Cuba Gooding Jr. näyttelee nuorta, kunnianhimoista psykiatria Theo Caulderia, joka haluaa miehen tutkittavakseen ja arvioitavakseen kun tämä tuodaan Afrikasta takaisin kotiin Amerikkaan. Caulderin haaveissa siintää esikoiskirja tapauksen tiimoilta.

Homma ei kuitenkaan ole helppo, sillä Powell käyttäytyy aggressiivisesti ja kieltäytyy puhumasta kenellekään. Caulder saa kuitenkin ennen pitkää, melkein liiankin helposti, yhteyden mieheen ja lähtee selvittämään mikä on tehnyt maineikkaasta tutkijasta sen mitä hän nyt on. Onko eläinten kanssa eläminen tehnyt Powellista myöskin eläimen? Powellia pidetään vankimielisairaalassa, jonne Caulder joutuu hieman vastoin tahtoaan töihin saadakseen arviointinsa tehtyä. Samalla hän kiinnittää huomiota vankien epäeettiseen kohteluun ja pyrkii siinä sivussa parantamaan paikan oloja.

Vaikka Instinct todella on monien muiden elokuvien summa, se ei ota minua läheskään niin päähän kuin toinen muiden elokuvien kopio Avatar (2009). Ehkä se johtuu suosioeroista. Avataria hehkutetaan juonen köyhyydestä huolimatta jonkinlaisena mestariteoksena, kun taas Instinct on armotta poljettu jalkoihin, eli oikeus on tapahtunut. Itselläni Instinct kuuluu vähän samaan sarjaan Reunalla -elokuvan kanssa. Paitsi että molemmat ovat ns. Puska-Hopkinseja, molemmat ovat väliinputoajaelokuvia, jotka on ihan mukava katsoa kaikesta kritiikistä huolimatta.

Instinctilla on tietysti myös ihan ihkaoikeaa asiaa ihmisten luomasta sivilisaatiosta ja sen huonoista puolista, siitä miten hukkaamme siihen itsemme. Powell vapauttaa Caulderin vapauden illuusiostaan. Instinct voisi olla oikeasti merkittäväkin elokuva, ellei se sortuisi niin pahasti muiden kopiointiin ja kliseisiin. Cuba Gooding Jr. vetää suorituksensa välillä kevyesti yli, Anthony Hopkinsia katselee ihan mielellään. Elokuvan loppu onnistuu ärsyttämään, vaikka kliseisiin on leffan aikana jo ehtinyt turtuakin.

Instinct (1999)
Ohjaus: Jon Turteltaub
126 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Helppoja herkkuja

Microwave Massacre 
(1983)


Pitkästä aikaa kunnon perseilyä!

Kulttimainettakin niittänyt Microwave Massacre marssittaa näyttämölle Donaldin (Jackie Vernon), surkimuksen rakennustyöläisen, joka on pulassa vaimonsa Mayn kanssa. May on nimittäin alkanut kokata pelkkää "gurmeeruokaa" ja moinen muona kääntää Donaldin vatsan ylösalaisin. Juustoleivästä haaveileva mies alkaa saada tarpeekseen kotioloistaan. Palatessaan eräänä iltana baarireissulta humalassa, hän suuttuu vaimoonsa todenteolla ja iskee tämän hengiltä.

Aamulla Donald herää kauheassa kankkusessa, eikä muista edellisillasta mitään. Krapula ei ainakaan helpota, kun Donald löytää vaimonsa ruumiin mikrosta. Nösväke kuitenkin kerää itsensä nopeasti ja ylpeilee töissä kuinka on vihdoinkin ottamassa eroa inhottavasta vaimostaan. Illan tullen Donald paloittelee Mayn ruumiin, käärii palaset folioihin ja säilöö ne jääkaappiin. Myöhemmin etsiessään hiukopalaa Donald sattuu nappaamaan vahingossa yhden vaimonsa jäänteitä sisältävistä kääreistä. Haukattuaan muutaman palan paketin sisällöstä hän toteaa syövänsä parasta koskaan maistamaansa ruokaa. Pian hän kuitenkin huomaa kauhukseen makustelevansa Mayn kättä. Kauhu väistyy pian, kun Donald toteaa, että ei tämä silti ole hullumpaa.



 
Seuraavana päivänä miehellä on töissä eväänä valtava pala vaimonsa lihaa. Nomnom. Donaldista kehittyy melkoinen kokki. Töissä kaverit pitävät Donaldin eväitä maailman parhaina. Niinpä murhaaja syöttää uhrinsa paitsi itselleen, myös kavereilleen, joilla ei ole mitään käsitystä siitä mitä he todella ovat syömässä.

Kun vaimo on poissa, Donald alkaa pikkuhiljaa nauttia sinkkuudestaan. Donaldille kehittyy fetissi. Hän alkaa haaveilla laittavansa ruokaa naisista. Pakottava tarve ajaa hänet murhaamaan naisen toisensa jälkeen





Aiheesta huolimatta leffa ei ole gorea, eikä veri lennä mitenkään ylettömästi. Kauhuksi tätä on myöskin paha lukea, sillä pelotella ei edes yritetä. Tissejä näkyy jokunen pari, mutta puhdas seksploitaatiotittelikin tuntuu väärältä. Microwave Massacre on näistä genreistä inspiraatiota ammentava musta komedia.

Näyttelijäsuoritukset ovat uskomattomia kaikessa typerryttävässä huonoudessaan, kuten odottaa saattaakin. Ylinäytteleminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Donald ei päähenkilönä ole erityisen karismaattinen tai kiinnostava, mutta siitä huolimatta leffa onnistuu siinä mitä yrittääkin. Microwave Massacren parissa viihtyy yllättävänkin hyvin. Aluksi leffa vaikuttaa sietämättömän huonolta, mutta ensimmäiset parikymmentä minuuttia kannattaa vain kärsivällisesti odottaa. Heti kun Donald saa vaimonsa hengiltä ja alkaa lahdata porukkaa, meno muuttuu huomattavasti mielenkiintoisemmaksi.



Tekijöillä on selkeästi ollut kieli poskessa ja pilkettä silmäkulmassa. Näyttelijäsuoritukset ovat tosiaan välillä melko sietämättömiä, mutta muuten tällaisia voisi katsella enemmänkin. Huumorintajuttomien jäykkisten ei kannata Microwave Massacreen tuhlata aikaansa.

Microwave Massacre (1983)
Ohjaus: Wayne Berwick
76 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.5/10

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Leffavuosi 2010: hittejä ja huteja

Pieni elokuvablogi is back!

Vuosi alkoi hieman elokuvien kannalta surullisissa merkeissä, sillä Pete Postlethwaite kuoli tammikuun alussa 64-vuotiaana. Postlethwaite muistetaan monista loistavista elokuvista, kuten Epäillyt (The Usual Suspects, 1995), Isän nimeen (In the Name of the Father, 1993) ja Inception (2010), joka pääsi tämänvuotiselle elokuvien top-listalleni. Olin itse matkoilla Postlethwaiten kuoleman aikaan ja sain tietää miehen poismenosta vasta tänään.

Nyt katsellaan kuitenkin viime vuoden elokuvien parhaita ja pahimpia. Savotan aloittaa vuoden top 5-lista.


Top5: 2010
1. Toy Story 3 (2010), 9.6/10
2. Inception (2010), 9.5/10
3. Miesten vuoro (2010), 9.5/10
4. Suljettu saari (Shutter Island, 2010), 9.1/10
5. Paha perhe (2010), 9.1/10


Ensin tuntui ettei 2010 ollut leffavuotena kummoinen, mutta toisaalta kaikki top5 -elokuvani pääsivät omalle elokuvien top 100 -listalleni. Viisikon väliset erot ovat todella pienet ja mikä tahansa niistä olisi voinut napata vuoden ykköspaikan.

Luulin ensikatsomalta, että Toy Story 3:n tenho oli pelkkää nostalgiaa ja erään aikakauden loppua, mutta olin väärässä. Toisellakin katselukerralla leffa vakuutti yhä suuresti. Pixar on onnistunut trilogiansa huipennuksessa lähestulkoon täydellisesti. Hauska, nerokas ja koskettava. Kuinka paljon perusteluja vielä tarvitaan?

Inception toimi elokuvateatterissa täysillä. Elokuva oli parhaimmillaan jopa hypnoottinen. Listalle pääsi myös toinen Leonardo DiCaprio -nimike, Suljettu saari. Pidin molemmista leffoista, vaikka DiCaprion samankaltaiset roolisuoritukset jäivät häiritsemään pahemman kerran. Myös Suljetun saaren näin elokuvateatterissa. Mielestäni tällaiset vangitsevat, hypnoottiset trillerit ovat parhaimmillaan elokuvateatterissa, kun keskittyminen on täydellinen. Tietysti jossain silmäkulmassa on aina se urpo joka räpeltää kännykkäänsä viiden minuutin välein, mutta noin muuten.

Miesten vuoron näin ensi kertaa melko upeissa olosuhteissa. Lähes tyhjä Elokuvateatteri Star, leffan jälkeen katsojien (niiden muutaman) seassa hieno koskettava hetki, kun kenelläkään ei lopputekstien aikana ollut kiire lähteä paikaltaan. Yleisö katsoi lopputekstit loppuun asti ja niiden jälkeen teki kovasti mieli taputtaa. Elokuva on todellakin hieno ja erikoinen, sen aihe tärkeä. Toteutuksellisesti se muistuttaa minua jossain määrin vuoden 2009 mainiosta Kansakunnan olohuoneesta. Molemmissa dokumenteissa kohde kertoo vapaasti itsestään, elämästään ja ympäristöstään, häiritsemättä, keskeyttämättä. Lähestymistyyli vetoaa myös katsojaan, joka elokuvan ääressä hiljentyy, rauhoittuu ja pohtii.

Viimeinen listallepääsijä on Aleksi Salmenperän Paha perhe, josta kirjoitin pitemmästi jo hieman aiemmin. Listalle pääsi tosiaan peräti kaksi kotimaista elokuvaa. Finnkinon tiedotteiden ja yleisen uutisoinnin perusteella suomalainen elokuva on elänyt tänä vuonna nousukauttaan. Tästä on erittäin hyvä jatkaa. Hyvälle kotimaiselle elokuvakerronnalle on aina tilaa.


Pelkkää suitsutusta tämä postaus ei tietenkään ole, vaan huomioon otetaan myös vuoden hämärät varjopuolet ja pettymykset. Koska vuoden 2010 leffoja ei mitenkään järisyttävää määrää tullut katsottua, olen typistänyt huonoimpien elokuvien listan kolmeen.


Bottom3: 2010
1. Tekken (2010), 2.4/10
2. Greenberg (2010), 3.5/10
3. Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs the World, 2010), 5.5/10


Myös Tekkenistä löytyy jo pitempää ränttiä viime vuodelta. Sana katastrofi kuvaa elokuvaa vallan mainiosta. Ainakaan Tekken -pelisarjan faneille tätä ei voi suositella.

Toinen kolossaalinen pettymys oli Ben Stillerin tähdittämä Greenberg. Näin Stillerin parissa talk showssa mainostamassa leffaa ja pätkät leffasta näyttivät lupaavalta. Kiinnostuin leffasta jopa sen verran, että katsoin sen. Ja aloin haluta siihen tuhlaamaani ajan takaisin. Greenberg on jotain uskomattoman mitäänsanomatonta, mielenkiinnotonta, väritöntä, mautonta ja hajutonta. Jos Greenbergia pitäisi kuvata yhdellä sanalla, sanoisin vain yksinkertaisesti tylsä. Ja ei, se ei ole tylsä siksi, että se ei ole perseilykomedia tai ns. perus-Stiller. Se on tylsä, koska on sen tylsä. Hahmot eivät kiinnosta, juoni ei kiinnosta, dialogi ei kiinnosta... T-y-l-s-ä.

Scott Pilgrim vastaan maailma kuuluu tämän vuoden box office -menestyjiin, muttei miellyttänyt minua lainkaan. Hahmot olivat aivan uskomattoman ärsyttäviä, etenkin inisevä päähenkilö. Miksi minua pitäisi kiinnostaa keneltä esiteini-ikäisen näköinen parikymppinen luuseri saa pesää? Sisällöltään Scott Pilgrim kumisee tyhjyyttään. Leffan ainoa meriitti tuntuu olevan hei, katsokaa, me tehtiin leffa joka näyttää videopeliltä/sarjakuvalta. Ihan superomaperäistä. Ja tämä kestää melkein kaksi tuntia! Ei, ei ja ei.


Myös listojen väliinputoajista löytyy maininnan arvoisia teoksia, niin hyvässä kuin pahassa. Supersankarifilmi Kick-Ass oli loistava kaikessa ad/hd vauhdissaan. Oli myös mukavaa nähdä Nicolas Cage pitkästä aikaa hyvässä leffassa. Dreamworks yllätti myös hyvällä elokuvalla, How to Train Your Dragon oli kelpo suoritus normaalisti liukuhihnameiningillä leffoja tekevältä firmalta.

Roman Polanski ohjasi Ghost Writerin, josta itse suurimmaksi osaksi pidin. Loppua kohden leffa meinasi väkisin vetää yli. Kotimaisista elokuvista myös dokumentti Reindeerspotting ja tositapahtumiin perustuva Prinsessa vakuuttivat. Molemmat olivatkin varsinaisia hittejä ja molemmista on jo olemassa aiemmat blogitilitykset. Tim Burton ohjasi muovinmakuisen Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland) -elokuvan, joka näytti välillä ihan hauskalta, mutta kuitenkin kaatui kaikkeen hengettömyyteensä.

Eikä 3D tuntunut missään. Vieläkään. Tätäkö on mainostettu yhtä tärkeänä askeleena elokuvakulttuurille kuin väriä ja ääntä aikoinaan? Uskomaton turhake, jonka vuoksi pulitat leffalipusta pari euroa enemmän. Ei kiinnosta. Mieluummin katson "vanhanaikaista" 2D leffaa tulevaisuudessakin. 3D-muovinpaloja ei tee mieli silmien eteen enää laittaa.


Lopuksi vielä linkit tämän blogin aiempiin postauksiin, joissa avaudun tämän vuoden leffasadosta:
Prinsessa
Reindeerspotting
Tekken
Paha perhe (ja kaksi muuta Aleksi Salmenperän elokuvaa)


Blogi täytti vuoden vaihteessa neljä kuukautta. Santo ja Disney Animated Classics -projektit jatkuvat edelleen aikanaan ja joululomilta on aika palata harmaaseen arkeen. Toivottavasti leffavuodelta 2011 löytyisi myös muutama merkittävä teos.