perjantai 30. tammikuuta 2015

Robottilemmikki to the rescue!

C.H.O.M.P.S. 
(1979) 


Mitä tapahtuu, kun klassikkoanimaatioistaan tunnettu tuottajapari Hanna-Barbera (mm. Kiviset ja Soraset, Jetsonit) siirtyy live action -perheleffojen pariin? C.H.O.M.P.S. tapahtuu! Kaiken rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin tähdentää, että William Hanna oli tarpeeksi fiksu jättäytymään pois koko projektista. Elokuvan tuotti aisapari Joseph Barbera, joka vastasi myös elokuvan alkuperäisideasta. Elokuvan oli tarkoitus olla ensimmäinen yhdeksästä American International Picturesin kanssa tuotetusta Barbera-elokuvasta, mutta kuinkas kävikään...

Nuori keksijänikkari Brian työskentelee Norton Securitylle ja luo duunikseen erilaisia kodinturvaohjelmistoja ja -systeemejä tai mitä lie. Kaikki keksinnöt eivät kuitenkaan ole ihan täyttä priimaa ja lisäksi kilpaileva yritys hengittää niskaan. Pomo-Norton antaa pojanklopille potkut. Pomon tytär Casey seurustelee Brianin kanssa ja on isänsä toiminnasta suivaantunut. Tämän pää täytyy saada käännettyä! Onneksi Brianin uusin keksintö on tähän astisista kaikista paras: C.H.O.M.P.S. eli Canine Home Protection System. Chomps on robottikoira, jolla on röntgenkatse ja varma vainu pahantekijöiden varalle.

Brian on mallintanut Chompsin oman koiransa mukaan. Sen vahvuus on siinä, ettei se näytä pelottavalta vahtikoiralta vaan harmittomalta, söpöltä karvaturrilta. Kun tieto uudesta keksinnöstä lähtee leviämään, kilpailevan firman sikarisuu haluaa sen itselleen - ja siitäkös soppa syntyy. Pian selviää, että Norton Securityssa on töissä kavaltaja, joka pelaa vastustajan piikkiin.





Mitähän tästä teoksesta edes sanoisi? No, ensinnäkin, musiikit räjäyttävät pään. Kuvittele typerimmät mahdolliset lasten animaatioleffan pilipalimusiikit ja lätki ne pitkin tätä kuvastoa. Mielellään niin, että sama rasittava tunnari soi joka kerta kun Chomps tekee jotain vähänkään sankarillista. Ei helvetti. Loppusuoralla alkaa jo järjen valo himmentyä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä mistään mestariteoksesta ei muutenkaan ole kyse. Elokuva on täynnä toinen toistaan järjettömämpiä käänteitä. Miksi ihmeessä naapurin turrelle on annettu ajatteluääni, mutta Brianin koiralle ei? Se ei voi johtua ainakaan siitä, että naapurin koiran ajatukset olisivat jotenkin tulkitsemisen arvoisia. Tästä on vain yksi askel puhuviin eläimiin.

Entäs Chomps sitten? Sehän on tietysti ihan tavallinen koira, paitsi silloin kun se pönöttää pöydällä virtapiirit levällään. Koirulin kyvyt ovat tietysti superluokkaa. Otus pystyy aistimaan pahantekijät jopa seinien sisältä. Sitä en tiedä, miten koira tietää ketkä ovat niitä pahiksia (saati miten tällainen kyky piskiin ohjelmoidaan), mutta näitä kysymyksiähän ei tietenkään kannata edes kysyä. Sen kyllä haluaisin tietää, miksi kilpailevan firman pomomiehen sikari ei koskaan pala, vaikka roikkuukin suupielessä ilmeisesti 24/7.





Elokuva toimisi ihan hemmetin paljon paremmin piirrettynä, mikä ei liene yllätys. Huumori on haettu Hanna-Barbera-tyylin animaatioista eikä sen muuntaminen live action -elokuvaksi ole hyvä idea. Tuloksena on rasittava, ärsyttävä sekasotku, jota ei mikään määrä pörröisiä karvaturreja voi pelastaa. Myös maksava yleisö tajusi elokuvan paskuuden ja robottikoiran seikkailut olivat melkoinen floppi. Siihen loppui se kaavailtu yhdeksän elokuvan yhteistyö ja ehkä ihan hyvä niin. William Hanna lienee myhäillyt tyytyväisenä onnistuneelle valinnalleen.

Erityinen rasittavuusmaininta paskalle soundtrackille ja sille helvetin ääneen ajattelevalle koiralle. Typerä piski.

C.H.O.M.P.S. (1979)
Ohjaus: Don Chaffey
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.9/10

tiistai 20. tammikuuta 2015

Painettu sana, 2014 edition

Tein viime vuonna ensimmäisen kerran elokuva-aiheisen kirjapostauksen loppiaisen jälkeen ja ajattelin jatkaa samalla tiellä, joskin tänä vuonna vähän myöhässä. Viime vuonna tuli lukaistua 109 kirjaa, joiden seassa oli myös elokuva-aiheisia teoksia sekä romaaneja, joiden pohjalta on tehty audiovisuaalisia tuotoksia. Tässä pientä rapsaa.


Elokuvista kertovat kirjat

Bacon, Henry: Audiovisuaalisen kerronnan teoria
Voi pyhä Sylvi. Piti lukea tämä elokuva-analyysikurssia varten, enkä halua enää koskea tähän puisevaan teokseen pitkällä tikullakaan. Sinänsä ymmärrän miksi tämä on kurssikirjaksi valittu, mutta pekonihenkka ei todellakaan ole mikään kätevin elokuvan selittäjä. Todiste siitä, että opiskelu voi tylsistyttää jopa rakkaimmatkin harrastukset. **/5

Pirilä, Kari & Kivi, Erkki: Leikkaus
Elävä ääni, elävä kuva -sarjan keskimmäinen osa pureutuu elokuvaleikkauksen perusteisiin ja esittelee erilaisia tyylejä ja tekniikoita. Näppärä perusteos, joka muistutti itseäni siitä, miksi viihdyn editissä. ****/5


Kirjat, joista on tehty elokuva, jonka olen nähnyt

Bloch, Robert: Psycho
Psycho toimii yllättävän hyvin kirjanakin, vaikka Hitchcock ottikin elokuvaansa taiteellisia vapauksia. Mielenkiintoinen pari elokuvalle – tämä on niitä kaksikkoja, joissa kirjallinen ja audiovisuaalinen tuotos tukevat toisiaan, eikä toinen pilaa toista. Jännittävyydestä on paha sanoa juuta tai jaata. Aikoinaan varmasti jännä, nykyään ei ehkä niinkään. Onneksi toimii silti yhä! ****/5

Clarke, Arthur C.: 2001 – Avaruusseikkailu (2001 – A Space Odyssey)
Myönnän, että olen nähnyt leffan viimeksi joskus teininä ja uusintakatsominen olisi paikallaan. Silti tässäkin elokuva-kirja -parissa käy hieman samoin kuin edellisessä ja teokset tukevat toisiaan. Kirja tuntui hämmentävän erilaiselta, kuin mitä leffasta muistin, mutta lopulta tuntui kuin kolikon toinen puolisko olisi löytynyt. ****/5

Doyle, Sir Arthur Conan: The Lost World
Doyle tunnetaan Sherlock Holmesin luojana, mutta mies itse olisi halunnut toisen hahmonsa, Professori Challengerin, olevan se, joka jää historiaan. Olen lukenut Challenger-tarinoita aiemminkin ja niihin nähden The Lost World oli todellinen pettymys. Mielikuvituksellisesta aiheestaan huolimatta dinosaurustarina jää etäiseksi ja tylsäksi. **/5

Dumas, Alexandre, nuorempi: Kamelianainen (La Dame aux Camelias)
Kamelianainen yllätti minut täysin. Romanttiset, historialliset romaanit eivät ole yhtään alaani, mutta tähän ihastuin. Filmiversioista tutuin on Greta Garbon tähdittämä saman niminen klassikko ja myös Moulin Rouge! on lainannut Dumas nuoremmalta kovasti. Alkuepäilyksistäni huolimatta liki täydellinen lajinsa edustaja. *****/5

Graysmith, Robert: Zodiac
David Fincherin ohjaama Zodiac perustuu tositapahtumiin, tarkemmin sanottuna tähän tositapahtumista kertovaan kirjaan. Sen kirjoittaja Robert Graysmith työskenteli San Francisco Chroniclessa murhaajan riehuessa alueella, teki omia itsenäisiä tutkimuksiaan, kirjoitti kirjan ja päätyi elokuvan päähenkilöksi. Välillä jännittävä, välillä puiseva, mutta rikosjutuista kiinnostuneille hyviäkin hetkiä tarjoava teos. ***/5

Hemingway, Ernest: Kirjava satama (To Have and to Have Not)
Olen suuri Hemingway-fani ja petyin hieman Kirjavaan satamaan. Elokuvan katsomisesta on jo kauan, mutta sen ikoniset kohtaukset jäivät mieleen paremmin kuin mikään alkuperäisteoksessa. Silti, huonoinkin Hemingway on parempi kuin monien parhaat kirjat. Ja myönnän ahmineeni tämäkin teoksen varsin nopeasti. ***/5

Mann, Patrick: Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon)
Kirja ei ihan onnistu luomaan samaa jännitettä kuin Sidney Lumet’n ohjaama elokuva, josta tässä blogissakin on ollut juttua jo aiemmin. Kirjan jättämä kuva päähenkilöistä on myös hyvin erilainen ja vähemmän siloteltu kuin elokuvassa, mikä olikin tässä teoksessa hauskinta. Silti, yhden lukukerran kirja. ***/5

Sade, Donatien-Alphonse-François de: Sodoman 120 päivää – Esipuhe
Suomeksi on jostain käsittämättömästä syystä julkaistu pelkkä esipuhe Markiisi de Saden riettaasta merkkiteoksesta. Samassa pokkarissa on julkaistu myös Papin ja kuolevan vuoropuhelu. Tähän aiheeseen on vaikea paneutua muutamalla sanalla, mutta sanotaanko vaikka näin: olisi sekä kivaa että hirveää lukea koko kirja. Elokuvaan vertaamisessa ei liene tämän pohjalta mitään mieltä. ***/5


Koomikoiden hauskat ja “hauskat” kirjat

Burnham, Bo: Egghead Or, You Can’t Survive on Ideas Alone
Bo Burnham on nuori stand up –koomikko, jonka show’t ovat energisiä ja viihdyttäviä typerimpinäkin hetkinä. Burnham on lukenut otteita kirjasta esityksissään, joten osa tekstistä oli jo tuttua. Välillä menee turhaksi kikkailuksi ja tekstinasettelu sun muu epäolennainen syö juttujen tehoa, mutta näiden pikkurunojen seasta löytyy myös hienoja oivalluksia. ***/5

Stewart, Jon: Naked Pictures of Famous People
Jon Stewartin pre-Daily Show teos on kokoelma lyhyitä huumorinovelleja ja muita sekalaisia kirjoituksia. Taso heittelee rajusti aivan hyvän ja todella huonon välillä, eikä mukaan lopulta mahdu kuin pari hymähdyksen arvoista tekstiä. Poliittisen satiirin parissa Stewart on kuin kotonaan, muualla ei niinkään. **/5


Kirjoja, joiden elokuvaversiota en ole nähnyt, tuli luettua edellisvuotta enemmän. Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär ja Veljeni, Leijonamieli pääsivät uusintakierrokselle ensi kertaa sitten lapsuusvuosien. Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:sta on tehty elokuva, enkä ole varma haluanko nähdä sitä. Katsoin nimittäin viimeinkin sen Autokauppias Jumalan armosta –leffan ja ei, ei, ei, voi hyvä jumala, EI.

Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen yllätti olemalla rutkasti parempi kuin Doylen The Lost World. Luin molemmat samoihin aikoihin, joten vertailu oli helppoa. Vernen Viisi viikkoa ilmapallossa puolestaan teki tiukkaa saada edes luetuksi. Stephen Kingin Carrie on edelleen näkemättä elokuva, sekä uusi että vanha versio. En ole oikein saanut aikaiseksi paikattua tätä aukkoa sivistyksessä. Kirja ei ollut sitä ihmeellisintä Kingiä.

Hemingwayn Ja aurinko nousee ei ollut ihan sitä tasoa, mitä odotin, mutta jäi paremmin mieleen kuin jo aiemmin mainittu Kirjava satama. Luin myös Franz Kafkan Kootut kertomukset Prahan reissun kunniaksi. Taso oli vaihteleva, mutta seasta löytyi todellisia helmiä. Koko opusta en lähtisi lukemaan enää uusiksi. Tunnetuin tarinoista on tietysti Muodonmuutos, josta on tehty myös elokuvaversio. George Orwellin 1984 menee samaan kantaaottavaan lokeroon. Elokuva on näkemättä, mutta se on kuulemani mukaan ihan kelpo.

Amirin kirjoittama sarjakuvateos Zahran paratiisi näyttää IMDb:n mukaan olevan in development. Tietoa ei tosin vielä edes ole, onko kyseessä tosiaan samaiseen teokseen perustuva elokuva vai jotain ihan muuta.

Vuodella 2015 olen asettanut tavoitteekseni lukea 80 kirjaa ja saada maaliin asti muutama tiiliskivi. Elokuvantekijöiden kirjoituksia olisi mukavampi lukea enemmän, viime vuoteen kun ei mahtunut yhtään elokuva-aiheista omaelämäkertaa tai muuta omakohtaisempaa teosta.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Zatoichi tien päällä

Zatoichi-projekti jatkuu lomien loppumisen kunniaksi.


4. Zatoichi the Fugitive (Zatoichi kyojo-tabi, 1963)
Neljäs Zatoichi noudattelee - hieman yllättäen - samaa peruskaavaa kuin aiemmatkin. Zatoichi onnistuu suututtamaan paikalliset yakuzat osallistumalla painimatsiin ja voittamalla kaikki, kuinkas muutenkaan. Nuori yakuza lähtee tappamaan sokeaa miestä, mutta hänen taitonsa eivät riitä. Zatoichi iskee miehen hengiltä, mutta lähtee tapaamaan tämän äitiä kertoakseen suru-uutisen itse. Kylässä Zatoichi aiheuttaa tietysti kuohuntaa ja pian tämän pään menoksi on tehty suunnitelmia monelta eri taholta. Zatoichi asettuu majataloon odottamaan kohtaloaan.

Kuten aiemminkin, naisilla on jälleen tärkeä osansa juonenkuljetuksessa. Täytyy myöntää, että menen välillä Zatoichin naisseikkailuissa ihan hukkaan. Ykkös- ja kakkososassa tapasimme Tanen, jota kohtaan Zatoichilla oli ainakin jonkinlaisia tunteita. Tane oli ihastunut sankariimme, mutta Zatoichi sai hänet toisen elokuvan lopussa taivutelluksi puusepän vaimoksi. Näin Tane voisi saada turvatumman elämän. Nyt Tane kohdataan jälleen. Hän on saapunut samaan majataloon Tanakura-nimisenin roninin kanssa, eikä eläkään sitä hyvää elämää, jota Zatoichi hänelle toivoi.

Tanakura on hyvin taitava miekkamies ja vakuuttunut voivansa voittaa Zatoichin. Häikäilemätön mies käyttää Tanea apunaan saadakseen Zatoichin ansaan. Huikaisevassa lopputaistelussa yakuzat hyökkäävät autioon taloon ajetun Zatoichin kimppuun.




Elokuvalla on sama ohjaaja kuin edellisellä ja se on tehty samana vuonna. Visuaalisia yhtäläisyyksiä löytyy molemmista teoksista, eikä tämäkään ole hassumpaa katsottavaa. Edellisosa oli silti visuaalisuudessaan hieman eri tasolla. Juonellisesti neljäs elokuva putoaa jonnekin kakkos- ja kolmososien väliin. Ilman hienoa loppuhuipennusta kyseessä voisi olla hieman tylsäkin teos. Lopun taistelu on hienoimpia yksittäisiä kohtauksia, mitä Zatoichit tähän mennessä ovat tarjoilleet. Kerrankin miekkatappelu, jossa jopa näkee jotain!

Sivuhahmot jäävät pääosin vähän kasvottomiksi, vaikka potentiaalia on. Useammasta hahmosta saisi varmasti revittyä irti enemmänkin persoonaa, mutta lopulta kaikki on turvallisen tasapaksua. Tätä teosta katsoessa huomaa myös, miten Zatoicheihin pääsee parhaiten mukaan katsomalla niitä vähän tiuhempaan tahtiin - pieni breikki tekee sen, että kuvioihin sisään pääseminen kestää elokuvan puolivälin tienoille saakka. Ehkäpä tästä voi ottaa oppia ja katsoa seuraavat vähän nopeammalla sykkeellä.




Zatoichi the Fugitive (Zatoichi kyojo-tabi, 1963)
Ohjaus: Tokuzo Tanaka
86 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.0/10


5. Zatoichi on the Road (Zatoichi kenka-tabi, 1963)
Mietin jo, että liekö tämä ensimmäinen edes jotenkin kuvaava Zatoichi-leffan nimi, mutta ainahan Zatoichi on tien päällä ja vaeltelee kylästä kylään. Tässä ehkä sitten enemmän kuin aiemmissa?

Zatoichi kohtaa vaellellessaan kaksi naista erilaisissa olosuhteissa: yakuzojen joukossa kulkevan ovelan Hisan ja pulaan joutuneen Mitsun, jonka täytyisi päästä kotiin Edoon. Mitsu on rikkaasta perheestä ja epäilemättä hänen saattajansa saisi muhkean palkinnon tytön tuomisesta takaisin kotiin. Zatoichi lähtee nuoren naisen saattajaksi, kun yakuzat surmaavat tästä huolta pitäneen vanhan miehen. Jalkapatikka kohti Edoa ei ole täysin vaaraton, sillä myös Hisa yakuza-kumppaneineen tahtoo päästä saattamaan Mitsua palkintorahojen toivossa.

Samaan aikaan kaksi kilpailevaa jengiä on ottamassa yhteen läheisessä kylässä ja toisen pomo haluaa palkata Zatoichin puolelleen. Sokea miekkaekspertti voisi tehdä hänestä voittamattoman. Tietysti Mitsu joutuu myös pelinappulaksi yakuzapomojen häikäilemättömään peliin. Naisesta tulee kauppatavara ja hyödyke, jota kaikki osapuolet havittelevat itselleen - vain Zatoichilla tuntuu olevan puhtaat jauhot pussissa, kuinkas muutenkaan. Onneksi Zatoichin oikeudentaju on enemmän kuin kohdillaan ja miekka pääsee jakamaan tuota oikeutta ennen pitkää.




Zatoichi on the Road on jollain tapaa hahmokeskeisempi kuin aiemmat elokuvat. Henkilöillä on enemmän persoonaa ja ne ovat huomattavasti muistettavampia kuin edellisten elokuvien kasvottomat pomot ja lopulta aika samanlaiseksi massaksi sulautuvat kimonopukuiset naiset. Erityisesti Hisa miellyttää. Kerrankin naisen tehtävä ei ole vain itkeä kimononsa hihaan, kun miehet kalistelevat miekkojaan. Tai no, Mitsu kyllä pitää huolta siitäkin puolesta. Aiemmissa elokuvissa Tanesta yritettiin leipoa leffasarjan ykkösnaista, mutta joko hahmon käsikirjoituksessa tai näyttelijässä ei ollut tarpeeksi rahkeita niin suureen osaan.

Zatoichin miekkaskillsit menevät jo eeppiselle tasolle, kun mies onnistuu riisikakkujen ahmimisen lomassa lyömään hengiltä kolme yllätyshyökkääjää. Muutenkin miekkataistelut ovat jälleen hienoja. Zatoichin strategia joukkotaisteluissa on yleensä odottaa, että ympärille kerääntyy vihollisten piiritys. Sitten pahikset on helppo napsia hengiltä muutamalla miekan heilautuksella. Hetkittäin hutkiminen menee jo koomiselle tasolle, mutta säilyy onneksi koreografisesti hienosti toteutettuna.




Vaikka On the Roadissa on paljon aiemmistakin Zatoicheista tuttuja juonikuvioita, jokin tekee tästä piristävän poikkeuksen. Ehkä se on juurikin hahmot, ehkä hieman erilainen juonenkuljetus. Näitä yakuza-pomoja on tullut nähtyä jo sen verran, että ihan mukava kun jotkut heistä jäävät mieleenkin. Viimeksi toivoin näyttävyyttä miekkataisteluihin ja sitä sainkin, joten mitähän sitä seuraavaksi keksisi... Lisää näitä muistettavampia sivuhahmoja? Vielä eeppisempää miekankäyttöä? Kaikki käy!

Zatoichi on the Road (Zatoichi kenka-tabi, 1963)
Ohjaus: Kimiyoshi Yasuda
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10