maanantai 26. maaliskuuta 2012

MusiXine 2012

MusiXine pyörähti perjantaina käyntiin toista kertaa omana festivaalinaan. Yleisö oli löytänyt festarin viime vuotta paremmin (omasta mielestäni ainakin) ja molemmissa perjantain näytöksissä väkeä oli enemmän kuin kiitettävästi. Itse pyörähdin festareilla avajaispäivän lisäksi sunnuntaina.


Perjantai 23.3.


Kovasikajuttu (2012)
Kerrankin saan kiittää neuroottisuuttani. Vaikka esityspaikka (Valvesali) on melko iso, minulla oli kutina että täyteen ammuttua tulee, enkä ollut väärässä. Onneksi kävin siis hakemassa esitykseen liput jo ennakkoon. Phew. Olisi ollut aika kurjaa missata tämä!

Valvesali oli siis tosiaankin täynnä, loppuunmyyty. Kovasikajuttu oli festarien virallinen avajaisleffa ja samalla ennakkonäytös ennen varsinaista teatterilevitystä. Odotukset olivat ristiriitaisia. Kärkkäisen aiempi Kansakunnan olohuone oli mainio, mutta miten oma tyyli siirtyy punk-dokkariin?

Kovasikajuttu kertoo punk-bändi Pertti Kurikan nimipäivistä, jonka kaikki jäsenet ovat kehitysvammaisia. Yhtye on perustettu vammaisille suunnatussa kulttuurityöpajassa vuonna 2009. Viimeisen vuoden, parin aikana "Suomen kovin punk-bändi" on tullut yhä vain tunnetummaksi ja yhtyeen kitaristi-säveltäjä-sanoittaja Pertti Kurikka sai kutsun myös viime vuoden linnan juhliin. Dokkari seuraa bändin jäsenten arkea, keikkoja, biisien kirjoitusta ja soittamisen takana vellovia tunnekuohuja. Puolitoistatuntisen aikana rakastutaan, riidellään, huudetaan, annetaan anteeksi ja vedetään keikkoja täydellä sydämellä.

Yhtyeen sanoitukset käsittelevät sekä vaikeita yhteiskunnallisia asioita että arkisempaa aherrusta ("Sain kahvia, kävin paskalla"). Useissa niistä otetaan kantaa kehitysvammaisten asemaan Suomessa, laitoksessa asumiseen ja jalkahoitajien turhuuteen. Pertti Kurikan nimipäivät sattuu olemaan juuri sellaista punkkia mistä pidän: sitä, jossa karjutaan pihalle kaikki asiat, jotka vituttaa. Rehellisyys on yksi bändin suuria valtteja.

Vaikka suurimman osan aikaa bändin jäsenet tulevat toimeen hyvin, kehitysvammaisten bändillä on samat ongelmat kuin muillakin paljon yhdessä soittavilla. Jossain vaiheessa kaverin naama alkaa ärsyttää. Vaikka bändin jäsenten kehitysvammaisuus onkin näkyvä osa dokumenttia, kantavampi voima on bändin jäsenten persoonassa. Jokaisen bändin jäsenen elämään tutustutaan myös soittamisen ulkopuolella. Pertti viettää syntymäpäiviään, Sami tekee vaalityötä, Toni suunnittelee muuttoa pois vanhempiensa luota ja Kari haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta tyttöystävänsä kanssa.

Kaiken kaikkiaan pidin dokkarista aivan helvetisti. Täyteen pakatussa Valvesalissa tunnelma oli mieletön. Leffa sai ihmiset nauramaan ja pohdiskelemaan. Huumoria Kovasikajutusta ei puutu, mutta vakaviakin asioita käsitellään ja uskoisin dokkarin koskettaneen ihmisiä. Bändin jäsenillä on paljon persoonaa ja huumoria löytyy helposti arkisista sattumuksista ja sanomisista. Yksi parhaita juttuja on yhtyeen keikkataltioinnit. Biisejä olisi kuunnellut mielellään vaikka enemmänkin. Suomen kehitysvammaisten asemaan otetaan kantaa vaivihkaa bändin biisien ja arjen kautta, ilman yleisölle saarnaamista ja luennoimista. Muutenkin katsojalle jätetään tilaa ajatella, eikä asioita pureskella valmiiksi.

Loistava dokkari, joka kannattaa ehdottomasti tsekata ensimmäisen tilaisuuden tullen. Elokuvateattereihin Kovasikajuttu saapuu virallisesti 27.4. Kuuleman mukaan sunnuntain uusinta Studiossa oli myöskin loppuunmyyty, joten elokuva todella löysi yleisönsä MusiXinessä.

Kovasikajuttu (2012)
Ohjaus: Jukka Kärkkäinen & Jani-Petteri Passi
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.4/10


Kovasikajutun jälkeen tarjolla olisi ollut Q&A-sessio tekijöiden kanssa, mutta katsoimme sen vain osaksi. Ennen seuraavaa leffaa aikaa jäi ruhtinaallisesti, joten suuntasimme oluelle yhteen Oulun parhaista baareista, Graaliin. Maagisesti yleensä viikonloppuiltoina täyteen pakatusta baarista löytyi jopa istumapaikka ilman odottelua. Score! Trailerin perusteella pieni annos alkoholia olikin tarpeen ennen seuraavaa elokuvaa...


Loputon Gehennan liekki (2011)
Kotimainen dokumentti Loputon Gehennan liekki kertoo Suomen black metal-skenestä muusikoiden haastattelujen kautta. 50 minuuttiin on ahdettu suomalaisen black metallin historiaa, nykyhetkeä, black metallin perimmäistä ideologiaa ja erilaisten rikosten yhteyttä musiikkityyliin (hautakivien kaatelu, kirkkojen polttaminen...).

Mistään kovin syväluotaavasta dokkarista ei kuitenkaan ole kyse, vaikka asiaa sinänsä paljon onkin. Eri asioita käsitellään iso määrä, mutta mihinkään ei paneuduta sen kummemmin. Kaikki vain jotenkin lipuu ohi. Punainen lanka puuttuu ja amatöörimäisyys paistaa häiritsevästi läpi. Kriittistä ajattelua päästään todistamaan vähän/ei ollenkaan. Kummempaa pohdintaakaan ei juuri ole, vaan asiat esitetään useimmiten "näin se vaan on" muodossa ilman vastaväitteitä. Ehkä tämä vetoaa johonkin pieneen marginaaliporukkaan, joka tykkää komppailla toistensa mielipiteitä. Ehkä se on tarkoituskin.

Päätellen siitä mitä olen kuullut, juuri huono kritiikinsieto on yksi black metal-porukan huonoja puolia. Toisin sanoen, itse kyllä pitäisi saada päästellä suusta mitä vaan, mutta vastapuolen puheenvuorojen aikana laitetaan kädet korville tai huudetaan päälle. Sama lähestymistapa yhdistää useita eri ääripään liikkeitä, joille se oma maailmankatsomus on ainoa oikea.

Ideologisesti black metallistit olivat tyhmempää porukkaa kuin olin kuvitellutkaan. En voi ottaa tosissani ihmisiä, jotka vastustavat kiivaasti uskontoja, mutta uskovat Saatanan olemassaoloon. Ilman hyvää ei ole pahaa, ja ilman Jumalaa ei ole Saatanaakaan. Eikös se Saatanakin nyt kuitenkin ole uskontojen tuotos? Minun on myös erittäin vaikea ottaa tosissaan ihmisiä, jotka kääriytyvät liian tiukasti yhden ideologian peittoon osaamatta erottaa sen hyviä ja huonoja puolia. Toisaalta tällaisten ihmisten seuraaminen on joskus ihan viihdyttävää ja mielenkiintoista (vaikkakin toisaalta helvetin surullista). On tervettä välillä avata mielensä ja silmänsä asioille, joita ei ymmärrä. Toivon, että tämänkin dokkarin sankarit tekisivät joskus samoin.

Loputon Gehennan liekki (2011)
Ohjaus: Sami Kettunen
50 minuuttia
Traileri
Oma arvosana: 2.7/10



Sunnuntai 25.3.


Yöllä siirryttiin kesäaikaan. Vihaan kaikenmaailman kellonsiirtelyjä. Talviaikaan siirryttäessä minulla kesti varmaan pari kuukautta saada puhelimen aika päivitettyä (mokoma tuonelan luuri ei osaa sitäkään itse tehdä). Yöllä nukkumaan mennessä pitikin vähän arpoa mihin aikaan varmistusherätyksen oikein laittaa. Alun perin oli tarkoitus käydä katsomassa Last Days Here jo lauantaina, mutta muutimme suunnitelmia, koska allekirjoittaneen selkä ei olisi millään kestänyt 90 minuutin leffaa Studiossa. Ihan hyvä ettei sitten lähdettykään, sillä näytös oli ollut loppuunmyyty.

Joka tapauksessa, onnistuimme heräämään hyvissä ajoin ja päädyimme Valvesalin sunnuntainäytökseen.


Last Days Here (2011)
Argottin ja Fentonin dokkari kertoo hard rock-yhtye Pentagramin laulajasta Bobby Lieblingistä. Pentagram käväisi kolkuttelemassa menestyksen ovea 70-luvulla, mutta vaipui pitkäksi aikaa unholaan. Sillä välin Bobby, bändin ainoa alkuperäisjäsen, vaipui syvälle omaan henkilökohtaiseen helvettiinsä. Huumeongelmien kanssa painiva Bobby muumioitui vanhempiensa kellariin, rypemään omaan kurjuuteensa.

2000-luvulla bändin suuri fani Sean "Pellet" Pelletier yrittää saada Bobbyn takaisin jaloilleen. Pelletin mielestä on suuri vääryys, ettei Pentagram koskaan saavuttanut ansaitsemaansa mainetta ja kunniaa. Miehen mission on saada bändi keikkailemaan ja levyttämään uskomaton albumi.

Dokkarin alussa Bobby on karseassa kunnossa. Tikunlaiha mies vain makailee sohvalla, vapisten ja hermostuneena vilkuillen. Vuosien huumeidenkäyttö on todella jättänyt jälkensä. Bobby haluaa päästä itsekin elämässään takaisin oikealle raiteelle, vaikkei se helppoa olekaan. Lopulta rakkaus, musiikki ja Pentagramin uusi fanisukupolvi onnistuvat kampeamaan Bobbyn pystyyn, muutaman romahduksen kautta.

Leffaan mennessä odotukset olivat aika ristiriitaiset, sillä olin kuullut monenlaisia ennakkoarvioita. Itse en ole Pentagramia juuri kuunnellut, mutta kanssaeläjä käväisi tässä melko vasta yhtyeen keikalla Oulussa ja diggailee kovasti. 90 minuuttia meni melko nopeaa, vaikka aihe ja ihmiset eivät olleet ennestään kovin tuttuja. Kiinnostus säilyi koko elokuvan ajan. Last Days Here on melkoinen selviytymistarina, jonka tulokset ovat aika hätkähdyttävät, kun ottaa huomioon miehen aloituskunnon.

Niin hyvä kuin dokkari päällisin puolin onkin, muutamia häiritseviä seikkojakin jäi mieleen. Vaikka dokkarissa kerrotaankin Lieblingin ja Pentagramin taustoja, nykyongelmien perimmäiset syyt jäävät vähälle huomiolle. Pelkkä "seksiä, huumeita ja rock n rollia" ei tarjoa tyydyttävää syytä sen kokoluokan ongelmiin, joita Bobbylla on. Moni muukin yksityiskohta Bobbyn ongelmien laadusta jää turhan vähälle huomiolle. Toisaalta taas välillä keskitytään liikaa sellaisiin yksityiskohtiin, joilla ei ole kerronnan kannalta niin suurta merkitystä. Nyt jälkeen päin leffaa muistellessa, Bobbyn selviytyminen ei vaikuttanut sellaiselta "matkalta", jonka sen kuvittelisi olevan. Enemmänkin se menee (dokumentin mukaan) näin: huumeriippuvuus, raittius, romahtaminen, ?, lopullinen paraneminen.

Pienistä epäkohdistaan huolimatta Last Days Here on mielenkiintoinen dokkari, joka kannattaa tsekata jos tosielämän selviytymistarinat, hard rock ja Pentagram kiinnostavat.

Last Days Here (2011)
Ohjaus: Don Argott & Demian Fenton
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10


Kiitokset MusiXinen väelle onnistuneesta festarista! Ensi keväänä taas!

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Kuultavan hyviä musiikkielokuvia, ensi viikonloppuna!

Ensinnäkin pahoittelen hidasta postaustahtia. Elokuvien katsominen on meinannut jäädä TV-sarjojen jalkoihin!

Minulla on ollut tapana silloin tällöin mainostaa hienoja paikallisia elokuvatapahtumia. Yksi sellainen olisi tarjolla tulevaksi viikonlopuksi, eli jos kalenteri näyttää tyhjää, tiedät mitä tehdä.

MusiXine järjestetään toista kertaa omana elokuvafestarinaan. Aiemmin Oulun Musiikkivideofestivaalin kyljessä järjestetty festari pistetään tänä vuonna pystyyn 23.-25.3. ja ohjelma lupaa jälleen kerran hienoja elokuvakokemuksia. Luvassa on elokuvia kolmessa eri sarjassa: Ristilippujemme alla - Pohjoismainen vaihtoehto, Venähtäneet viikonloput ja Musiikkimammutteja maailmalta. Lisäksi on tarjolla festariklubeja 45 Specialissa.

Poimin ohjelmistosta muutaman highlightin, jotka itse ajattelin tilaisuuden tullen käydä tsekkaamassa:

Kovasikajuttu (2012)
Pertti Kurikan nimipäivät-yhtyeestä kertova odotettu dokumentti. Leffa nähdään MusiXinessa ennakkoon ennen varsinaista teatterikierrosta. Perjantain avajaisnäytöksen jälkeen luvassa myös Q&A-sessio. Itseäni leffaan houkuttelee itse aiheen lisäksi Kansakunnan olohuoneen takaa tutut tekijät. Tämä voi olla vain hyvä!

Loputon Gehennan liekki (2011)
Kotimainen black metal-dokumentti. "Elokuvassa esitellään jopa Suojelupoliisille tuttuja alakulttuurin voimahahmoja ja selvitellään, mitä mahtaa liikkua hautakivenkaatajan mielessä, ja miltä tuntuu, kun vanha puukirkko palaa." Kertonee kaiken olennaisen.

Last Days Here (2011)
Kanssaeläjä odottaa tätä Pentagrammin vokalisti Bobby Lieblingistä kertovaa dokkaria taatusti minua enemmän. Olen kuitenkin kuullut leffasta paljon hyvää ja toivon itsekin päätyväni paikalle.

When the Drum Is Beating (2011)
Musiikin parantava ja vapauttava voima on kiehtova aihe ja vetosi MusiXinessa myös viime vuonna. Haitilaisesta Septentrional-yhtyeestä kertova dokkari sivuaa samalla myös koko maan lähihistoriaa.

Käykäähän tutkailemassa tarjontaa ja tulkaa ihmeessä mukaan! Toivottavasti porukkaa saapuu paikalle viime vuotta enemmän. Valvesalin ja Elokuvateatteri Studion lisäksi näytöspaikkoina toimivat Finnkinon Plaza 8 sekä Tervasoihtu. Aikataulua voi käydä tutkailemassa MusiXinen sivuilta.

Viikonloppua odotellessa voi myös perehtyä viime vuoden festarointeihin: osa 1 ja osa 2.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Hieman erilaisia lapsuusmuistoja

Mieleni on jo kauan tehnyt kertoa sellaisista elokuvista, jotka ovat vaikuttaneet suuresti omaan elokuvahulluuteeni. Varmaan jokaisella elokuviin hullaantuneella on ainakin kourallinen sellaisia teoksia, jotka aikoinaan muovasivat omaa käsitystä elokuvista yleensä. Teoksia, jotka ohjasivat uuteen suuntaan ja saivat aikaan jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Tässä yksi minun sellainen.


Tromeo ja Julia
(Tromeo and Juliet, 1996) 


Joskus vuonna 1999 tai 2000 pieni 11-12-vuotias tytön tyllerö selaili pikkukaupungin S-Marketin VHS-hyllyä silmät kiiluen. Rahaa oli yhteen leffaan, mikä se olisi? Vaihtoehtojen määrä ei ollut mitenkään hulppea, mutta yksi erottui joukosta heti. Silmä osui Troman julkaisuun Tromeo ja Julia (1996). K-16-leima takakannessa ei juuri marketin myyjätätiä säikäyttänyt ja niinpä pieni tyttö lähti pyörällä kotiin kuin suurta salaisuutta kantaen. Se pieni tyttö olin tietysti minä. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain tavattoman kiellettyä. Vasta vuotta, paria aikaisemmin olimme kaverin kanssa yrittäneet vuokrata muutamaa K-16-kauhuleffaa katsottavaksi mökkireissulle ja tyly R-kioskin täti ei suostunut vuokraamaan niitä meille. Ja nyt minulla oli tuollainen kielletty leffa hyppysissäni!

Tromeo ja Julia ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta kun katsoin elokuvaa, jota minun ei vielä olisi pitänyt nähdä. Molemmat isoveljeni ovat minua 10-12 vuotta vanhempia ja näin joskus pätkiä heidän katsomistaan leffoista. Tykkäsin aika paljon ysäri-toimintaleffoista ja erityisesti Nicolas Cagesta. Myös ystävilläni oli heitä itseään huomattavasti vanhempia isompia sisaruksia, joiden elokuvakokoelmia raidasimme. Eräänä aiempana kesänä tutuiksi tulivat ysärikauhuleffat, kuten Scream ja Tiedän mitä teit viime kesänä. Mutta Tromeo ja Julia ei ollutkaan toiminta- tai kauhuelokuva, mikä teki siitä jotenkin poikkeuksellisen.

Legendaarisen Troman tuottamassa elokuvassa klassinen tarina Romeosta ja Juliasta herää henkiin nykyajan Amerikassa. Tromeo Montague asuu säälittävän deekuisänsä kanssa räkäisessä kämpässä ja Juliet Capulet puolestaan suuressa kartanossa ilkeän isänsä ja alistuvan äitinsä kanssa. Tromeo seurustelee uhkean, mutta petollisen Rosyn kanssa. Julietin käsi on luvattu lihajalostamon omistajalle London Arbucklelle ja seksileikit varattu hehkeälle taloudenhoitajalle Nessille.

Tromeo ja Juliet kohtaavat Capuletin kartanossa järjestettävissä naamiaisissa, jossa Tromeo on kavereineen kuokkimassa. Rakkaus leimahtaa välittömästi, mutta sukujen huonoakin huonommat välit uhkaavat estää romanssin. Kyllähän te tiedätte miten tämä menee.

Omien sanojensa mukaan tekijät halusivat esittää klassikkonäytelmän sellaisena, että se tänä päivänä (tai siis vuonna '96) järkyttäisi ihmisiä yhtä paljon kuin Shakespearen alkuperäisteos aikoinaan. Omalla kohdallani tuo ainakin onnistui, sillä vaikka Troman erikoistehosteet ja gorentäyteiset kohtaukset ovatkin pienen budjetin hupailua, katsoin elokuvaa aikoinaan pelonsekaisella mielenkiinnolla. En osannut heti sanoa pidinkö siitä vai en. Oli jännittävää nähdä jotain niin erilaista, mutta täydellisessä kokemuksen puutteessani en osannut suhtautua siihen ihan sen vaatimalla tavalla. Toisinaan otin sen liian tosissaan. Minulla ei ollut vielä mitään käsitystä sellaisesta elokuvagenrestä, jota Tromeo ja Julia edustaa.

Löysin leffan uudestaan teini-ikäisenä. Silloin pystyin ensikertaa rehellisesti sanomaan pitäväni leffasta täysillä ja hyvin paljon vieläpä. Sen jälkeen Tromeo ja Julia on vakiinnuttanut asemansa yhtenä B-leffasuosikkinani. Olen Shakespeare-fani ja karsastan yleensä leffaversiota ja etenkin niitä, jotka on sijoitettu nykyaikaan, mutta Troma vie koko setin niin uudelle levelille, ettei sitä voi oikein verrata mihinkään muuhun versioon. Perinteikkäässä ja sataan kertaan versioidussa tarinassa Troman "go big or go home"-lähestymistapa toimii täysillä. Itse tarina on kuitenkin kehykseltään paljon alkuperäisen kaltainen. Elokuva on kuitenkin tragedian sijaan komedia, joten näytelmän loppu on muunneltu eri tavalla järkyttäväksi. Ja hauskaksi. Vaikka Troma kääntää Shakespeare-paletin päälaelleen kerta toisensa jälkeen, en koe että elokuva olisi jotenkin epäkunnioittava alkuteosta kohtaan. Päin vastoin.

Rock-musiikki on myös leffassa mainittavan isossa roolissa. Tarinan kertojana toimii itse Motörheadin nokkamies Lemmy. Soundtrackilla pauhaa Motörheadin ohella mm. Unsane, Ass Ponys, The Meatmen ja Sublime. Olen kuullut, että Tromeo ja Julia oli yksi halvimpia Troman leffoja, ainakin omana aikanaan. Tromalla on tapana kierrättää propseja ja tästä leffasta tuttuja juttuja näkyy myös esimerkiksi Troman tuoreemmassa leffassa Poultrygeist: Night of the Chicken Dead.

Jos Tromeo ja Julia on jäänyt tsekkaamatta, suosittelen lämpimästi. Ainakin itselleni leffa on myös ollut hyvä Troma-tutustumiselokuva, vaikka en olekaan sen vertaista vielä muusta Troman tuotannosta löytänyt. Tromeo ja Julia VHS on yksi rakkaimpia elokuva-aarteitani, sellainen elokuva, josta en halua luopua mistään hinnasta. Elokuvalle voi myös antaa krediittiä siitä, että se tutustutti minut täysin uuteen elokuvagenreen. Ala-asteikäisenä (ja siihen aikaan harvakseltaan internettiä käyttävänä) elokuvatarjonta oli aika suppeaa ja koostui vielä suurimmaksi osaksi ison budjetin Hollywood-rymistelyistä. Tromeon ja Julian myötä opin etsimään uusia ja erilaisia elokuvakokemuksia, se avasi silmäni elokuvien monimuotoisuudelle ja kummallisuudelle.

Pahoittelen, ettei tässä postauksessa ole kummempia kuvia. Leffa on tosiaan itselläni olemassa vain VHS-muodossa. Toivottavasti alla linkattu traileri antaisi jonkinlaisen käsityksen leffan visuaalisesta sisällöstä.

Tromeo ja Julia (Tromeo and Juliet, 1996)
Ohjaus: Lloyd Kaufman
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Luchadores, el amor es ciego

Santo kirmaa jälleen ruudulle kuin tuulispää. Tällä kertaa mätkitään muumioita turpaan!


31. Santo and the Vengeance of the Mummy (Santo en la venganza de la momia, 1971)
Muumioita! Siis jotain uutta! OMG jne.

Tutkimusryhmä lähtee syvälle viidakkoon tutkimaan kirottua luolaa. Muinaisen alkuasukasheimon prinssi haudattiin luolaan elävältä. Ennen kuolemaansa hän langetti luolan ylle kirouksen ja vannoi ottavansa hengiltä hänet kuolemaantuominneiden jälkeläiset. Ylläri.

Tutkimusryhmässä ovat mukana Santon lisäksi ryhmänjohtaja, kaksi naista, joiden varsinaiset tehtävät jäivät vähän hämäränpeittoon, kokki (!!) ja erittäin hajamielinen ja ärsyttävä professori. Lisäksi mukana on isohko joukko opastamaan ja kantajiksi palkattuja kyläläisiä, heidän joukossaan isoisä ja pieni poika, jotka kuuluvat tuohon muinaiseen alkuasukasheimoon. Saavuttuaan luolaan ryhmäläiset löytävät muumioituneen ruumiin, jonka kaulassa on riipus. Ryhmänjohtaja ottaa riipuksen tutkittavakseen isoisän vastusteluista huolimatta ja kauheudet alkavat jo heti seuraavana yönä. Muumio nousee haudastaan ja lähtee killing spreelle - jousipyssyllä aseistautuneena!




No, ensinnäkin, leffasta tulee heti mieleen edellinen Santo, eli Santo vs the Headhunters, jossa myös liikuttiin viidakossa. Tässä on onneksi vähemmän turhia kävelykohtauksia. Vengeance on muutenkin rutkasti viihdyttävämpi. Hienoa huomata miten viidakkoon tullessaan seurueella ei ole mitenkään mielettömästi kannettavaa, mutta perillä heillä onkin pystyssä kokonainen telttakylä. Ja oma kokki mukana! Siis oikeasti. Toisilla sitä vaan on liikaa rahaa.

Hajamielisen professorin on tarkoitus olla joku koominen sidekick-hahmo. Metsään meni. Toivoin, että muumio tappaisi ärsyttävän professorin heti ensimmäisenä. Hahmo on ihan uskomaton turhake, eikä proffasta näyttänyt olevan seurueellekaan juuri hyötyä. En ole itse samoillut viidakossa, mutta voin kertoa, että jos olisi sinne lähdössä, en ottaisi muistisairasta vanhusta mukaan.

Elokuvan hienoimmassa yksittäisessä kohtauksessa Santo pääsee osoittamaan isällisen puolensa, kun hän lohduttaa isoisänsä menettänyttä poikaa. "Itke nyt," Santo neuvoo, "mutta älä sitten enää, sillä miehet eivät itke ja sinä olet nyt mies." Hyvä Santo! Kerro sille pojalle!




Plussaa (?) muuten alun ovelasta painikohtauksesta. Kehäpaini oli aiemmista leffoista poiketen hyvin toteutettu ja siinä oli vieläpä kunnon selostus! Matsissa Santo ja hänen sidekickinsa Rebelde Rojo taistelivat italialaisia painijoita vastaan. Kaikki kolme erää näytettiin ja hetken jo näytti siltä että Santo kumppaneineen häviää tämän pelin. Selostuksen ansiosta luulin jo ohikiitävän hetken ajan, että tämä painikohtaus liittyy jotenkin itse juoneen. Mutta ei, ei se liity. Alkuun on vain päätetty laittaa hirmuisen pitkä, kolmi-eräinen painikohtaus, josta kukaan ei puhu enää ikinä ja joka ei liity millään tavalla itse asiaan. Hieno juttu, kiitos!

Santo and the Vengeance of the Mummy (Santo en la venganza de la momia, 1972)
Ohjaus: Rene Cardona
87 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.7/10


32. The Mummies of Guanajuato (Las momias de Guanajuato, 1972)
Lisää muumioita!

Santo on itse asiassa vain sivuosassa tässä elokuvassa, jota tähdittävät toiset lucha libre-mellastajat Blue Demon ja Thousand Masks. Santosta kuitenkin puhutaan paljon ja yksi Santon esi-isistä on lopulta tämänkin muumioselkkauksen takana.

Penguin-niminen lyhytkasvuinen mies työskentelee turistioppaana Guanajuatossa. Yksi hänen tehtävistään on esitellä kävijöille hautakammiota, josta löytyy kokonainen rivistö erilaisia muumioita. Useimpia muumioita ei juuri edes tunnista ihmisiksi, mutta yksi rivistö poikkeaa muista. Rivin muumioilla on vielä vaatteet päällä ja vain kasvot ovat muumioituneet. Yksi noista kalmoista on Satan-niminen painija, joka oli tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa. Katsojien suureksi yllätykseksi Satan vannoo kostoa Santolle, jonka esi-isälle hän hävisi painimatsissa 1800-luvulla. (Flashbackissa 1800-luvun paini ei muuten eroa hitustakaan "nykyajan" painista. Jännä juttu.)




Penguin sattuu olemaan myös Blue Demonin ja Thousand Masksin painitiimin maskotti. Kun Satan herää muumioituneesta tilastaan, Penguin pyytää painijoita avuksi. Kohta muumioita vaeltaa kaduilla jo kokonainen armeija, eikä mikään tunnu voivan pysäyttää heitä.

Hauskinta tässä elokuvassa on ehdottomasti Thousand Masks. Nimensä mukaisesti painija tunnetaan siitä, että hänellä on aina eri look menossa. Useimmat ovat toinen toistaan naurettavampia. Pinkki maski ja tiikerikuvioidut shortsit?! Myös Penguin tuo kaivattua maustetta tarinaan. Viinaan menevää pikkumiestä näyttelee Jorge Pinguino, joka on esiintynyt vain muutamassa elokuvassa.

Santo tulee mukaan oikeastaan vasta loppumetreillä viimeistä taistelua varten. Blue Demonilla ei ole puoliakaan Santon karismasta, eikä edes yhteistyö Thousand Masksin kanssa saa kaksikkoa kannattelemaan täysipituista elokuvaa. Lucha libre-painijoilla tuntuu olevan joku suuri isällinen vietti, sillä tässä elokuvassa tavataan myös Blue Demonin poika. Adoptiopoika. Hitsi vieköön, hetken jo luulin että tuo maski päässä voisi saada pesää. Ilmeisesti ei saa. Thousand Masks on kihloissa ja Santollakin riittää vientiä vähintään joka toisessa elokuvassa, mutta Blue Demon on forever alone.





Nyt Santon esi-isien toilailut alkavat muuten jo mennä lievästi huvittaviksi, kun niitä setvimään joutuvat jo muutkin painijat. Mahtaa vituttaa. Miksei ne Santon esi-isäpainijat vaan voineet olla sekaantumatta muiden asioihin?

The Mommies of Guanajuato (Las momias de Guanajuato, 1972)
Ohjaus: Federico Curiel
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.7/10


33. Santo vs. Frankenstein's Daughter (Santo contra hija de Frankenstein, 1972)
Pitää heti alkuun antaa vähän kredittiä tälle leffalle. Olin aluksi aivan satavarma, että Frankensteinin tytär tarkoittaa tässä tapauksessa sen tohtori Frankensteinin luoman hirviön tytärtä, eikä suinkaan tohtorin tytärtä. Tämä siksi, että elokuvia katsovat ja tekevät ihmiset onnistuvat aina sekoittamaan nämä asiat keskenään: tohtori nimeltä Frankenstein loi hirviön. Hirviö ei ollut nimeltään Frankenstein.

Toisaalta olisi ollut aika hulppeaa nähdä minkä mörrimöykyn kanssa Frankensteinin hirviö olisi lisääntynyt...

Frankensteinin tytär Freda on myöskin tiedemies. Tai tiedenainen. Hän on luonut seerumin, joka takaa ikuisen nuoruuden. Freda pistää itseensä ja kätyreihinsä seerumia säännöllisesti. Seerumipistokset on kätyreiden palkinto hämärähommiin osallistumisesta ja apureiksi palkataankin vain vanhuksia, jotka Freda voi houkutella leipiinsä nuoruuden lupauksella. Freda itse on kuitenkin tulossa seerumille immuuniksi ja sen vaikutus kestää aina vain lyhyemmän aikaa. On vain yksi ratkaisu: napata Santo!

Aluksihan tämä järkeily tuntuu tosi oudolta, mutta nyt vain sattuukin olemaan niin, että Santon veri voi taata Fredalle loisteliaan, ikinuoren tulevaisuuden. Santon veressä on runsaasti erästä nuorekkuuteen vaikuttavaa ainetta, minkä ansiosta Santo itsekin on pysynyt freesinä ja vahvana vuosikymmenten ajan. Freda haluaa napata Santon elävältä ja vangita tämän tyrmäänsä, josta hän voi sitten käydä hakemassa Santon verta tarvittaessa. Samalla Freda rakentelee myös omaa Frankensteinin hirviötään.




Vaikka leffasta löytyy paljon Santo-kliseitä, on tämä silti ihan piristävä kokemus joihinkin väsyneimpiin Santoihin verrattuna. Taustatietoja tutkiessa pistää silmään outo ohjaaja, ehkä sillä on vaikutusta asiaan. Leffan piristeitä ovat Santon tyttöystävä (ja superinnokas fani) Norma sekä Fredan rakentama hirviö Ursus, jonka Santo onnistuu taivuttelemaan puolelleen pelastamalla tämän kuolemalta. Ursus ei kuitenkaan kiinnosta Santoa niin paljon, että hän vaivautuisi pelastamaan tämän hengen toiseen kertaan. Oh, well.

Hauskoja yksityiskohtiakin tietysti löytyy. On mahtavaa, että Fredan salalabrassa on noin miljoona erilaista nappia ja vipua, joista yksi on sellainen, joka räjäyttää koko paikan viiden minuutin kuluttua. Mitenhän monta kertaa päivässä kätyreille saa raivota väärän vivun vetämisestä? "Älä vedä siitä vivusta! Etkö muista, että juuri tuo on se itsemurhapommi-vipu!"

Toinen hauska yksityiskohta on Fredan hiukset. Jäi arvoitukseksi, mikä funktio oli sillä, että hiustyyli vaihtui kerran kesken elokuva ihan toiseksi ja sitten taas takaisin. Ensin ajattelin, että hiustyyli viittaa siihen miten nuori Freda milloinkin on, eli juuri seerumia pistettyään Fredalla olisi nuorekkaampi kuontalo kuin myöhemmin. En kuitenkaan huomannut leffassa mitään muuta kohtausta, joka tukisi tätä teoriaa. Mystistä.




Elokuva poikkeaa muista Santoista lähestulkoon järkeenkäyvän juonensa ja hyvän flownsa vuoksi. Tämähän on lähes top 10-kamaa!

Ai niin, leffassa Santo ja Norma tulevat myös paljastaneeksi vähän yksityiskohtia yhteiselostaan. Norman sisko utelee, miten Norma voi pitää niin paljon miehestä, jolla on aina maski päässä (kysymys, jota olemme kaikki miettineet). Norma kertoo, että kun he ovat kahden, Santo ottaa maskin pois... Grau.

Santo vs. Frankenstein's Daughter (Santo contra hija de Frankenstein, 1972)
Ohjaus: Miguel M. Delgado
97 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10


Seuraavaa Santo-settiä odotan jopa innolla. Seuraavissa kolmessa elokuvassa Santo kohtaa kidnappaajat, tappajahirviöt muista maailmoista (!!), sekä mystisen "La Tigresan." Sitä odotellessa!

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Mitä helvettiä minä juuri katsoin?

Hausu 
(House, 1977) 


Kanssaeläjäni on hehkuttanut tätä elokuvaa siitä asti, kun tapasimme. Hausu tulee esille aina, kun puhutaan oudoista elokuvista, jotka pitäisi katsoa uudelleen. Luulisi, että vuosien hehkutus olisi liikaa ja odotukset kipuaisivat niin korkealle, että pettymys olisi väistämätön. Niin, niinhän sitä luulisi.

Hausu on japanilainen kauhukomedia. Koulutyttö Oshare on lähdössä isänsä kanssa lomalle, mutta isän esittelemä uusi äitipuoli Ryoko pistää suunnitelmat sekaisin. Osharen oikea äiti kuoli jo vuosia sitten, mutta tyttö ei voi millään hyväksyä hänen tilalleen toista naista. Oshare kirjoittaa kirjeen tädilleen, äitinsä siskolle, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin ja pyytää päästä lomalle hänen luokseen. Kun kouluystävien lomasuunnitelmat peruuntuvat, hekin pääsevät mukaan. Matkaan lähtevät Osharen lisäksi hänen paras ystävänsä Fanta, herttainen Sweet, pianotaituri Melody, älykkö Gari, taistelulajeja harrastava Kung Fu ja ahmatti Mac.



Tytöt matkaavat maalle tädin suureen taloon. Innokkaat nuoret tuovat eloa taloon ja pyörätuolissa istuvaan tätiin. Pikku hiljaa tytöt kuitenkin huomaavat, ettei kaikki ole kunnossa. Yksi kerrallaan tyttöjä katoaa oudoissa olosuhteissa, esineet tuntuvat liikkuvan itsestään ja koko talo vaikuttaa elävän. Jopa Osharen rakas kissa Snowflake käyttäytyy oudosti. Tiedossa on kauhujen yö, jossa ei säästellä verta tai kummallisia erikoistehosteita.

Aluksi elokuvan tyyli tuntui melko selkeältä, eikä lainkaan niin oudolta kuin odotin. ADHD-vauhti oli kyllä päällä, mutta outoa oli oikeastaan ainoastaan ylireipas musiikki. Alkupuoli on kovasti anime-tyylistä kuviltaan, leikkaukseltaan ja kerronaltaan yleensä. Myös karikatyyriset hahmot tuovat anime-viboja. Musiikin vuoksi odotin ensimmäiset 25 minuuttia, että Totoro hyppää kohta jostain. Kun tytöt pääsevät perille tädin taloon, elokuva alkaa mennä koko ajan vain kummallisemmaksi.



Elokuva erikoistehosteet on tehty tarkoituksella epärealistisiksi ja ne ovatkin useimmiten aivan älyttömiä. Leffaa katsoessa on täysin mahdoton arvata mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä kummallisia tapahtumia tulee hengästyttävä määrä. Jos katsot muualle vain sekunnin ajan, missaat todennäköisesti jotain hienoa. Lukaisin leffan juonikuvauksen Wikipediasta seuraavana päivänä, enkä enää edes muistanut kaikkia tapahtumia, niin paljon niitä on.

Screencappien ottaminen tästä leffasta oli poikkeuksellisen helppoa ja vaikeaa yhtä aikaa. 90% koko leffan freimeistä on screencap-ainesta, mutta samalla en halua paljastaa mitään liian räväkkää ja spoilata leffaa. Toisaalta, vaikka ottaisin 100 screencappia tästä leffasta, olisi varmaan mahdotonta spoilta kaikkea.




En tosiaan liioittele, kun sanon, että tässä elokuvassa tapahtuu ihan hulluna. Leffa kestää vain n. 90 minuuttia, mutta välillä pituus tuntui kolmelta tunnilta, meininkiä oli niin helvetisti. Tylsäksi tämä ei silti missään vaiheessa käy. Omia suosikkijuttujani olivat pianoa soittavat irtosormet, luurangon kanssa jammaileva täti, banaaniläjäksi muuttuva mies ja verta sylkevä kissamaalaus. Suurin osa äksönistä ajoittuu leffan jälkimmäiselle puoliskolle, joka onkin kirjaimellisesti hengästyttävää katsottavaa.

Olen lapsesta saakka pitänyt kummitustalotarinoista. Minusta ne tarjoavat rajattomat määrät mahdollisuuksia, mutta useimmat kummitustaloleffat jäävät hieman tylsiksi, eikä niissä osata käyttää tarpeeksi mielikuvitusta. Hausu tekee sen, mistä olen haaveillut: se on omaperäisesti toteutettu kummitustaloleffa, joka jää oikeasti mieleen. Katson paljon elokuvia ja vain harvoin näen sellaisen elokuvan, jonka voisin katsoa heti seuraavana päivänä uudelleen. Vaikka uudelleenkatselun hinku onkin kova, Hausu on kuitenkin luultavasti parhaimmillaan, kun sen katsoo ainakin muutaman vuoden väliajalla. Siinä ajassa ehtii unohtaa jo ison osan noin miljoonasta ei tapahtumasta ja yllättyy taas uudelleen.



Hausun vahvuus ei ole pelkästään erikoistehosteissa ja kummallisuudessa. Vaikka tehosteet ovat erittäin yliampuvia, kokonaisuus on huolellisesti toteutettu. Voin uskoa, että Hausu on juuri sen näköinen elokuva, kun tekijät halusivatkin. Tyyli ei ole mikään vahinko. Voisi myös luulla, että tyyli menisi itse elokuvan edelle siinä määrin, että lopulta kyseessä on pelkkä sekava efektikollaasi. Elokuvan loppupuoliskon osalta tämä on osittain totta, mutta jollain omalla oudolla tavallaan leffa rullaa eteenpäin mainiosti. Näyttelijöistä suurin osa on amatöörejä, mutta he sopivat tähän elokuvaan kuin jättiläismäiset punaiset huulet, öö, mihin vain.

Hausu on nyt pyörinyt mielessä kohta kolme vuorokautta. Suosittelen äärimmäisen lämpimästi! Tiedän, etten pysty mitenkään kuvailemaan tätä elokuvaa ja tekemään sille oikeutta, joten jos vain joskus saatte tilaisuuden, katsokaa se itse. Trailerista saa jonkinlaisen käsityksen, vaikka sekin on laimea itse elokuvan rinnalla.

Hausu (House, 1977)
Ohjaus: Nobuhiko Ohbayashi
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.9/10