torstai 28. marraskuuta 2013

Enemmän kuin pelkkä trippi

Fantastic Planet 
(La planéte sauvage, 1973)


Olen katsonut niin paljon huonoja elokuvia viime aikoina, että mieli teki vihdoinkin katsoa jotain edes potentiaalisesti hyvää. Katsottavaksi valikoitui ranskalaistsekkoslovakialainen Fantastic Planet -animaatio. Olen kuullut leffasta paljon aiemmin, mutta tarinaa on tuskin edes sivuttu missään lukemassani jutussa. Päällimmäisenä on aina leffan trippimäisen surrealistinen kuvasto ja soundtrack.

Harvoin eteen tulee sellaisia elokuvia, jotka jäävät elämään päänupin sisälle pitkiksi ajoiksi ja jotka voisi katsoa vaikka heti uudelleen. Fantastic Planet oli sellainen elokuva. En ole kummemmin soundtrack-ihmisiä, mutta silti leffan loistava musiikki on soinut läpi Spotifysta jo muutamaan otteeseen. Se on siis oikeasti todella hyvä. Elokuvan kuvat olivat niin hämmentäviä ja kauniita, että ne ovat kummitteleet päässä nyt jo kolmatta päivää. Fantastic Planet on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä surrealistinen trippi.

Fantastic Planet sijoittuu planeetalle, jota hallitsevat Traagit, jättiläismäiset siniset avaruusolennot. Tällä planeetalla ihmisiä kutsutaan nimellä om ja he ovat suosittuja lemmikkejä Traag-lasten keskuudessa. Tiva-niminen Traag adoptoi orvoksi jääneen Terrin, laittaa ihmiselleen kaulapannan ja leikkii hänellä yhdessä muiden lasten kanssa. Siinä sivussa Terr oppii paljon planeetasta ja Traagien maailmasta, sillä hän on mukana myös Tivan oppitunneilla, joiden aikana tämän aivoihin syötetään tietoa kuulokkeiden kautta.




Terr kuitenkin karkaa vapaan elämän toivossa ja törmää laumaan muita omeja, jotka asuvat hylätyssä puistossa. Terrin saapuminen ja erityisesti tämän tiedot Traageista ja heidän kielestään aiheuttavat aluksi hämmennystä. Muut omit tarvitsevat kuitenkin pian Terrin tietoja ja taitoja, sillä Traagit ovat päättäneet murhata koko om-yhdyskunnan, josta on tullut heille riesa.

Elokuvassa on monta vahvaa teemaa: orjuuttaminen, kansanmurha, rauhanpyrkimykset kansojen välillä... Näennäisesti kepeän surrealistisen animaation sisällä liikutaan syvillä vesillä. Yksikään teemoista ei kuitenkaan ole liian alleviivattu tai korostettu, saarnaamisesta ei ole tietoakaan. Tarinassa, niin kummallinen kuin se settingiltään onkin, on paljon yhtymäkohtia oikeisiin tapahtumiin. Tulkinnanvaraa jätetään ja lopullinen päätelmä on katsojan oma.

Elokuvan animointityyli tuo äänitehosteita myöten välittömästi mieleen Monty Pythonin lentävän sirkuksen ja Terry Gilliamin, joka käytti samanlaista cutout -animaatiotekniikkaa. Hahmojen liikkeet ovat uskomattoman sulavia ja cutout -tekniikka tuo kuvaan komeasti syvyyttä. Äänimaailma yhdistettynä surrealistisiin kuviin luo elokuvaan ainutlaatuisen unenomaisen tunnelman.





Mielenkiintoisinta juonen kannalta ovat elokuvan alku ja loppu. Keskivaiheilla sukelletaan lyhyen suvantovaiheen läpi, kun Terr saapuu muiden omien pariin ja vapautuneet lemmikit alkavat kouluttaa itseään Terrin varastamien kuulokkeiden avulla. Omeja mielenkiintoisempia ovat valtavat, sini-ihoiset Traagit, jotka meditoivat suuren osan päivästä ja ovat samalla sekä ihmismäisiä että täysin outoja kummajaisia.

Myös taustoissa ja satunnaisissa pikkutapahtumissa ja -hahmoissa riittää ihmeteltävää. Uskoisinkin, että toisella katsomiskierroksella Fantastic Planetin arvosana voisi olla ensikatselua korkeampi. Ensimmäisellä kerralla leuka on lattiassa niin suuren osan elokuvan kestosta, että varsinaiset päähahmot, dialogi ja tarinankerronta uhkaavat hukkua taka-alalle.

Fantastic Planet (La planéte sauvage, 1973)
Ohjaus: René Laloux
72 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.6/10

tiistai 19. marraskuuta 2013

Varjo-IIK!! 2013

Monen vuoden IIK!!-putki katkesi tänä vuonna, kun festarit jäivät sairastelun vuoksi väliin. Koska leffojen katsominen kotisohvalla on silti parasta toipilastekemistä, pidimme Varjo-IIK!! -festarit ja katsoimme läjän varastoon jääneitä kauhuleffoja. Lämmintä rommirusinaglögiä mukiin, paksu viltti päälle ja leffat pyörimään - siinäpä tämän talouden flunssalääke! Varjofestarointi aloitettiin jo perjantaina, kun katsottiin yhden leffan verran uudempaa toimintakauhua.


Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013)
Aloitetaan uutuuksilla. Elokuvateollisuus jatkaa "vanhat sadut uuteen muottiin" -villitystä tänä vuonna tekemällä Hannusta ja Kertusta ammattimaisia noidanmetsästäjiä. Tekele olisi varmaan jäänyt kokonaan katsomatta, mutta pari seikkaa tekee tästä kiinnostavamman kuin takavuosien muista saman kaavan teoksista. Ensimmäinen juttu on ohjaaja Tommy Wirkola, joka on tehnyt ihan mielenkiintoisia leffoja aiemmin. Toinen on suomalainen Pihla Viitala ensimmäisessä suuren maailman roolissaan. 

Leffa alkaa nopealla pikakeulauksella menneeseen. Isä hylkää Hannun ja Kertun pimeään metsään, josta nämä löytävät noidan karkkitalon. Noita ottaa lapset vangiksi ja aikoo lihottaa nämä sapuskaksi. Kuten sadussakin, Hannu ja Kerttu työntävät noidan uuniin ja pakenevat. Pian he jo niittävät mainetta noidantappaja-orpokaksosina.

Varsinaisen tarinan alkaessa nyt aikuiset Hannu ja Kerttu on pestattu noidanmetsästäjiksi pieneen kylään. Lapsia on kadonnut jo useita ja ihmiset ovat peloissaan. Kaksoset on palkannut kaupungin pormestari, mistä taas sheriffi (Peter Stormare) ei ole mielissään. Osapuolet ovat huonoissa väleissä heti kättelyssä, kun Hannu ja Kerttu pelastavat noidaksi syytetyn Minan (Pihla Viitala) sheriffin käsistä. Salaperäinen verikuun sapatti lähestyy ja vain silloin noidat voivat kehittää uuden loitsun ja tulla immuuneiksi tulelle. Lisää lapsia katoaa, kun noidat keräävät tarvitsemiaan aineksia.




Kuten näissä leffoissa on tapana, äksöniä piisaa ja porukkaa lahdataan mitä erilaisimmin tavoin vasemmalta ja oikealta. Leffa on sellainen "rusinat pullasta" -tyyliin tehty fantasia: se sijoittuu johonkin keskiajan tienoille, mutta käytössä on sarjatuliaseita ja, no, tuliaseita noin yleensäkin. Kaksosten taskusta löytyy myös eräänlainen kotitekoinen sähkölamautin. Tätä tyyliä on nähty viime aikoina enemmänkin ja siitä voi olla montaa mieltä. Yhdistelmä toimii tällä kertaa onneksi ihan viihdyttävästi, vaikka loppua kohden jatkuva toimintatykitys alkaa puuduttaa ja pahasti. Lopulta leffasta jää aika valju maku. Ei naurata, ei itketä eikä tunnu muutenkaan oikein miltään. Ai niin, Hannulla on muuten ylenpalttisesta karkinsyönnistä johtuva diabetes. Niinpä tietenkin. No, onneksi siihen on lääkkeet.

Mietin leffaa katsoessa miten on mahdollista, että nykyään ei osata enää tehdä efektejä. Siis edes niitä helpoimpia. Leffat näyttävät ihan paskalta jo julkaisuvuonna ja simppeleimmätkin efektit näyttävät olevan vuodelta 1999. Veikkaisin tämän johtuvan tuosta kirotusta kolmedeestä, sillä Hannu ja Kerttukin on alun perin kuvattu kolmedee-formaattiin. Välillä meno näyttää niin surkealta räpeltämiseltä, että tuskin saman paskan näkeminen kolmiulotteisena sitä pelastaa.




Hannun ja Kertun modernisointi toimii kuitenki himppasen paremmin kuin aiemmat saman sarjan tekeleet. Tarinakaan ei ole yhtä kaukaa haettu, kun alkuperäissatua ei ole lähdetty suoraan versioimaan (muuta kuin kaksosten vanhempien osalta), vaan leffa sijoittuu pääasiassa aikaan sadun päättymisen jälkeen. Jos osaat oikeasti kääntää aivot pois päältä eikä muovinmaku suussa haittaa, Hannu ja Kerttu menee viikonloppuviihteenä.

Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013)
Ohjaus: Tommy Wirkola
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10


Sauna (2008)
Kotimainen kauhutuotanto Sauna jäi aikoinaan näkemättä. Leffa on tuntunut jakaneen vahvasti mielipiteitä ja itse ainakin olen kuullut sekä kehuja että haukkuja. Odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta yllätys olikin sitten positiivinen.

Elokuva sijoittuu 1500-luvun loppuun. Ruotsin ja Venäjän välinen vuosia kestänyt sota on loppunut ja rajoja piirretään uudelleen. Kaksi ruotsalaista kartanpiirtäjää, veljekset Knut ja Erik kulkevat pitkin Karjalaa venäläisten kollegoidensa kanssa. Matkalla kaksikko yöpyy erään isännän ja tämän tyttären talossa. Äkkipikainen ja väkivaltainen Erik lukitsee tyttären kellariin ja tappaa isännän. Tulevina päivinä Knut alkaa nähdä tytön seuraavan heitä suolla. Hän saa tietää, ettei Erik koskaan päästänyt tyttöä pois kellarista.

Matka jatkuu pieneen suon keskellä sijaitsevaan kylään. Siellä on asukkaita 73, saman verran kuin Erikillä on henkiä omallatunnollaan. Kartanpiirtäjät alkavat selvittää, kummalle maalle kylä kuuluu. Asukkaat ovat eläneet muista eristyksissä vuosia, eikä kylässä ole käynyt ulkopuolisia. Kylän laidalla on salaperäinen, veteen rakennettu sauna, jonne paikalliset eivät uskalla mennä. Kellariin lukitun tytön henki alkaa vainota veljeksiä ja vain sauna voi puhdistaa heidän syntinsä.




Kuten jo aiemmin sanoin, leffa oli positiivinen yllätys. Se on silti kaukana täydellisestä. Noin 80 minuuttiin on yritetty ympätä ihan liikaa. Moni mystinen juttu jää lopulta ontoksi ja vähän turhaksi. Elokuvan tunnelma on oikeasti ihan jännittävä, mutta juonenkäänteet olisivat kaivanneet pientä yksinkertaistamista. Kaikenlaista ihmeteltävää riittää ja viimeisten kuvien jälkeen katsojalla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toki on hyvä, että kaikkea ei paljasteta ja asioita jätetään katsojan mielikuvituksen paikattavaksi. Saunassa kysymyksiä vain alkaa olla jo vähän liikaakin. Ehkä toinen katselukerta auttaisi.

Näyttelijäsuoritukset ovat huomattavan hyvät ja juoni pysyy mielenkiintoisen loppuun saakka. Itse tykkään kovasti siitä, että kauhuleffoissa on jotain hyvin mystistä, pelkkä pelottelu ei niinkään innosta. Tokihan tässä muutaman kerran säihkähtää ja mehut meinaa lentää syliin, mutta pelottelukin on ihan tyylikkäästi tehty. Visuaalisesti leffa on komeaa katsottavaa.




Summa summarum: komea leffa, mielenkiintoinen juoni, siinä rajoilla onko liian sekava kaikkine vivahteineen. Helppo ymmärtää, miksi leffaa on parjattukin, joillekin juoni ei varmaan aukea yhtään. Katso jos haluat nähdä kauhuelokuvan, joka ei puhu sinulle kuin lapselle.

Sauna (2008)
Ohjaus: Antti-Jussi Annila
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10


Let Sleeping Corpses Lie (Non si deve profanare il sonno dei morti, 1974)
Let Sleeping Corpses Lie tunnetaan myös nimillä The Living Dead at the Manchester Morgue ja Don't Open the Window.

Georgen päivä alkaa ihan helvetin huonosti, kun bensa-asemalla Edna-nimisen naisen auto töytäisee hänen moottoripyöräänsä. Motskari menee rikki ja se pitää jättää korjattavaksi. George hyppää Ednan auton rattiin ja kaksikko lähtee jatkamaan matkaa yhdessä. Kumpikin on menossa hieman eri suunnalle, mutta Ednalla tuntuu olevan kiire siskonsa luokse. Niinpä George päättää viedä Ednan perille ja lainata sitten tämän autoa omalle matkalleen. Kun he pysähtyvät kysymään neuvoa, Edna on näkevinään pelottavan miehen lähestyvän autoa. George ei kuitenkaan näe mitään ja matka jatkuu.

Ednan siskon, heroiiniriippuvaisen Katien, luokse päästyään kaksikko on heti keskellä dramaattisia tapahtumia. Katien mies Martin on kuollut ja Katie kauhuissaan. Hän on nähnyt juuri saman pelottavan miehen kuin Edna, juuri tuo mies on tappanut Martinin. Naisten kuvailujen perusteella mies paljastuu viikkoa aiemmin kuolleeksi paikalliseksi. Poliisit eivät tietenkään usko, että kuollut voisi enää tappaa ketään ja pääepäillyiksi joutuvat Katie, Edna ja täysin ulkopuolinen George. Kuolleita nousee haudoistaan kuitenkin pian vielä lisää, eikä kukaan ole turvassa...




Let Sleeping Corpses Lie on hyvin tyylikäs kauhuelokuva. Poliisit, itse poliisipäällikkö etunenässä, ovat kunnon sikoja, jotka epäilevät oletusarvoisesti nuorison sanoja, koska he ovat hippejä, narkkareita, satanisteja tai kaikkea kolmea yhtä aikaa. Elokuvan alkukohtauksessa kaupunki on masentava paikka täynnä omanlaisiaan eläviä kuolleita, saasteita, välinpitämättömyyttä ja harmautta. Englannin komealla maaseudulla vastavassa ovat ne todelliset elävät kuolleet, haudan levostaan nousseet zombiet.

Selitys kalmojen ylösnousemukselle on myös mielenkiintoinen. Georgen epäilysten kohteena on maatilalle vastikään hankittu kokeellinen tuholaistorjuja, joka tekee säteilyllä ötököistä aggressiivisia ja saa ne kääntymään toisiaan vastaan. Ihmisen luomalla keksinnöllä on tuttuun tapaan katastrofaalisia seurauksia ympäristölleen.




Zombieleffoissa minua jaksaa aina huvittaa se, miten kukaan ei pääse noita laahustavia ihmismöhkäleitä karkuun. Yhdessä kohtauksessa George ja Edna lukittautuvat hautausmaan piharakennukseen zombieita pakoon. Kun kävelevien ruumiiden huomio on muualla, olisi hyvin aikaa rynnätä ulos rakennuksesta ja pinkoa karkuun. Autokin odottaa hautausmaan porttien ulkopuolella.

Kaiken kaikkiaan komeaa eurokauhua, sopivasti twistiä perinteiseen tarinaan ja iso plussa kusipääpoliiseista. Hippi-George näyttää muuten varsinkin alussa ihan hämmentävän paljon Candy-Candy animen Albertilta.


Let Sleeping Corpses Lie (Non si deve profanare il sonno dei morti, 1974)
Ohjaus: Jorge Grau
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10


Death Bed: The Bed That Eats (1977)
Tässäpä mielenkiintoinen päätösleffa Alppilan kauhuleffafestarille: George Barryn Death Bed: The Bed That Eats näki virallisesti päivänvalon vasta DVD-julkaisun myötä vuonna 2004. Sitä ennen leffasta levisi vain muutama bootleg-kopio. Barry on itse kertonut unohtaneensa edes tehneensä koko leffaa. En tiedä miten huono muisti miehellä on, mutta luulisi, ettei tarina ihmisiä ahmivasta pedistä ihan heti unohtuisi. Ellei mies sitten ollut ihan totaalisen aineissa noihin aikoihin. Mikä taas on ihan mahdollista.

Joku on saattanut törmätä leffaan aiemmin Patton Oswaltin stand-upeissa. Pätkiä löytyy mm. YouTubesta.

Varsinainen juoni tässä leffassa on löyhä kuin mikä. Juonikuvaus Wikipediassa osasi selittää tämänkin asian paremmin, joten lukekaas tästä:

A large, black, four-poster bed, possessed by a demon, is passed from owner to owner. The Demon was a tree, who became a breeze and seemingly fell in love with a woman he blew past. The demon then took human form and conjured up a bed. While he was making love with the woman she died and his eyes bled onto the bed, causing it to become possessed. Those who come into contact with the bed are frequently consumed by it (victims are pulled into what is apparently a large chamber of digestive fluids beneath the sheets). The bed demonstrates a malevolent intelligence as well as some psychokinetic and limited telepathic abilities to manipulate dreams.





Oolrait. Leffan alussa sängyn luokse päätyy lempivä nuoripari (joka ei hätkähdä edes siitä, että sängylle asetetut omenat, kanansiivet ja samppakaljat katoavat sängyn ruoansulatukseen). Pari kokee ennalta-arvattavan lopun. Sitten paikalle saapuu kolmen naisen seurue: Diane, Sharon ja Suzan. Yksitellen sänky imaisee naiset sisuksiinsa, mutta Sharon tuottaa hankaluuksia. Nainen muistuttaa liikaa naista, johon demoni oli rakastunut. Naista pelastamaan tullut veli taas ei muistuta ketään tuttua, joten sänky syö tämän kädet.

Varsinaisen juonen välissä nähdään myös paljon takautumia, joiden aikana sänky ahmii ihmisiä erilaisissa olosuhteissa. Tarinan kertoja on myös oma lukunsa. Hän on mies, jonka sänky söi, mutta herätti sitten eloon vangittuna maalaukseen. Maalaukseen vangittu mies siis kertoo tarinaa sängystä, joka syö ihmisiä. Siinäpä lause, jota en koskaan uskonut sanovani tai kirjoittavani.

Vaikka leffa on täyttä perseilyä ja budjetti lähellä nollaa, Death Bedistä löytyy myös jotain hyvää. Erityisesti sängyn ruoansulatuksesta filmatut otokset ovat todella komeita. Niitä viljelläänkin sitten ihan helvetisti. Asiat voisivat olla paljon huonommin, joten ei parane valittaa. Näyttelijäsuoritukset ovat perusamatöörihuttua ja koko juoni yksi iso epälooginen musta aukko, joten muutamastakin komeasta kuvasta voi olla kiitollinen.





Kokonaisuudessaan leffa on katsomisen arvoinen vain kadonneena kuriositeettina. Juonta on niin vähän, että loppua kohden alkaa tosissaan väsyttää, niin lyhyt kuin teos onkin. Elokuvan venyttäminen näihinkin mittoihin lienee ollut haaste, jos jotain voi päätellä ylipitkästä kohtauksesta, jossa Diane yrittää pelastautua sängyn syövereistä ja ryömiä kohti ovea jalat yltäpäältä Tikkurilan maalissa. Osa kuvista on melkeinpä taidetta, melkein kaikki muu onkin sitten hirveää roskaa.

Suosittelen tosiaan tsekkaamaan tuon Patton Oswaltin stand-upin aiheesta, se avautuu hienosti vaikkei koko leffaa olisi ikinä nähnytkään.

Death Bed: The Bed That Eats (1977)
Ohjaus: George Barry
80 minuuttia
IMDb & traileri (Leffalla ei ole varsinaista traileria, ohessa klippikokoelma. Myös koko leffa löytyy YouTubesta.)
Oma arvosana: 4.3/10

maanantai 11. marraskuuta 2013

Väliaikapostaus, kahvia ja pullaa

Blogi on ollut kuun alun hiljaiselolla, kun mielessä on ollut niin paljon kaikkea turhaa, kuten opiskelu. Viikonloppuna pitäisi viimeistään ryhdistäytyä, sillä IIK!! tulee taas!

Perinteinen iiläinen kauhuelokuvafestari vietetään siis ensi viikonloppuna. Tarjolla on tuttuun tyyliin kahden illan kattaus klassikoita ja uutuuksia sekä tietysti B-luokan perseilyä. Näillä näkymin suuntaamme Iihin ainakin lauantaiksi. Ohjelmistoon voi käydä tutustumassa ja lippuja tilaamassa festarien omilta sivuilta. Psst, säestettynä mykkiksenä nähdään tänä vuonna Tri Caligarin kabinetin ohjaajan Robert Wienen harvoin nähty teos Orlacs Hände.

Festarointi jatkuu heti seuraavalla viikolla, kun Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaali starttaa 18.11. ja jatkuu koko viikon. Muutama leffa on sieltäkin kiikarissa, mutta olen osan viikosta näillä näkymin tien päällä. Lasten ja lastenmielisten ei kannata jättää näitä karkeloita välistä, sillä LEF on todella virkistävä tapahtuma omalla sarallaan. Se antaa toivoa siitä, että hyviäkin lastenelokuvia vielä tehdään. LEF:n ohjelmisto ja aikataulu löytyy heidän sivuiltaan.

Mitäs muuta... Uusien leffojen katsominen on lähestulkoon tappanut kaiken kiinnostukseni elokuviin. Olen yrittänyt usealle teokselle antaa reilun mahdollisuuden ja pettynyt usein. Vuoden paras leffa tällä hetkellä on Pixarin jatkolämmittely Monsters University arvosanalla 7.7. Huonoimman tittelistä puolestaan kisaa peräti viisi teosta alle 3.0/10 scorella! Hyviä uusia leffoja saa edelleen ehdotella. Olen katsonut ihan liikaa hömppää ja nyt mieli tekisi nähdä jotain aidosti hyvää, jotain mikä palauttaisi uskon elokuviin ja niiden tekijöihin. Jos tällä linjalla jatketaan, tulee vuosikatsauksesta aika masentava ilmestys.