torstai 28. huhtikuuta 2011

Kummitustalotarinat vastakkain, osa II

Nyt sitten kummitteluleffojen toinen vertailupari. Vuorossa Robert Wisen kehuttu klassikko Yö kauhujen talossa (The Haunting, 1963) sekä 36 vuotta myöhemmin julkaistu remake The Haunting - Paholaistalo (The Hauting, 1999).


Yö kauhujen talossa (The Hauting, 1963)
Robert Wisen tunnelmallinen pelottelutarina kertoo synkässä Hill Housen kartanossa järjestettävästä tutkimuksesta ja sen osanottajista. Tohtori John Markway on kutsunut Hill Houseen useita yliluonnollisille ilmiöille alttiita koehenkilöitä, joista paikalle saapuu kuitenkin vain kaksi, psyykkisesti herkkä Eleanor ja ajatuksia lukeva Theo. Lisäksi mukaan tulee talon tuleva omistaja Luke, joka on vahvasti skeptinen tutkimuksen suhteen.

Elokuvassa keskitytään erityisesti Eleanoriin, joka on epävarma ja elämässään alistettu. Pääsy Hill Houseen tuntuu Eleanorista parhaalta mahdolliselta elämän käänteeltä. Nainen tuntee vahvaa henkistä yhteyttä taloon ja pian myös talo itse tuntuu haluavan Eleanorin. Hill Housella on synkkä menneisyys täynnä kuolemaa ja hulluutta ja sen omistajat uskovat, että sillä on oma tahto. Talo tahtoo tappaa asukkaansa. Ei kulukaan kauaa ennen kuin riivatut sielut alkavat kolkutella seiniä.

Vaikka leffa onkin tunnelmallinen ja komeasti kuvattu, myönnän vähän pettyneeni. Odotukset olivat huomattavasti korkeammalla. Komeinkaan kuvaus ei riitä, jos hahmot ovat liian ohuita. En oikein saanut kiinni kenestäkään. En osaa sanoa onko vika käsikirjoituksessa vai näyttelijöissä. Hahmot jäävät karismattomiksi pahvinukeiksi, joiden kohtalosta ei jaksa suuremmin välittää.

Kuitenkin pidän suuresti tällaisesta "näkymättömästä" kauhusta, jossa keskitytään enemmän tunnelman rakentamiseen kuin yksityiskohtaiseen ja efektirikkaaseen mörköjen esittelyyn. Elokuva ei missään vaiheessa sorru helppoon säikyttelyyn vaan pitää tyyliinsä loppuun saakka. Paitsi itse elokuvaan, petyin myös hieman loppukohtaukseen, joka tuli kovin töksähtäen. Loppu jää kuitenkin mukavan avoimeksi ja saa katsojan kyseenalaistamaan mitä todella tapahtui. Komea leffa, harmi että jotain vain jäi puuttumaan.

Yö kauhujen talossa (The Haunting, 1963)
Ohjaus: Robert Wise
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.7/10



The Haunting - Paholaistalo (The Haunting, 1999)
Paholaistalo oli kovaa kamaa silloin kun olin 11. Kävin katsomassa leffan itse asiassa elokuvateatterissa ja diggailin ihan kympillä. Nyt on erittäin vaikea ymmärtää miksi. Onneksi maku elokuvien suhteen kehittyy siinä samassa mitä enemmän elokuvia tulee katsottua.

Remaken juoni eroaa muutamassa kohtaa alkuperäisteoksesta. Eleanor ottaa kahden muun henkilön kanssa osaa unettomuustutkimukseen. Muut koehenkilöt ovat biseksuaalinen taiteilijanainen Theo ja tästä hurmaantunut hieman lapsellinen Luke. Tutkimusta vetää tohtori David Marrow. Unettomuus on kuitenkin vain tekosyy todelliselle kokeelle. Marrow'n todellinen tarkoitus on tutkia pelkoa ja hysteriaa.

Koehenkilöt viedään syrjäiseen Hill House-kartanoon, jonka on aikanaan rakentanut jäyhän näköinen Hugh Crain. Talo on täynnä karmivia lapsipatsaita. Marrow kertoo Eleanorille, Lukelle ja Theolle tarinan talon historiasta. Crain rakennutti talon vaimolleen ja toivoi täyttävänsä sen lasten äänillä. Lapset kuitenkin kuolivat synnytyksessä ja nyt paikalliset uskovat talossa kummittelevan. Huhut jopa kertovat, että talosta on öisin kuultu lasten ääniä.

Henkisesti epävakaa Eleanor kiinnostuu suuresti talon historiasta. Pelottelutarinat tuntuvat käyvän toteen jo ensimmäisten öiden aikana, kun lapsipatsaat ja lasten haamut puhuttelevat Eleanoria. Naisen tehtäväksi muodostuu lopulta lasten sielujen pelastaminen kiirastulesta.

Paholaistalo kaatuu eniten surkeisiin erikoistehosteisiin. Vaikka pidinkin leffasta joskus ala-asteella, olin jo silloin sitä mieltä, että välillä tehosteiden kanssa mennään ihan liian pitkälle. Varsinkin loppukohtaus on äärimmäisen kökön näköinen. Samoin loppupään kohtaus jossa Eleanor juoksee talon käytävillä. Joku arvostelja kommentoi, että kohtaus tuo mieleen vanhat Scooby Doo-piirretyt ja voin kyllä yhtyä mielipiteeseen.

Juoni on ihan liian sentimentaalinen, eikä tällainen lässynlää-kauhu oikein tee vaikutusta. Käsikirjoitus pistää huokailemaan tympääntyneenä useaan kertaan. Suurin kritiikki tulee kuitenkin mysteerin pilaamisesta. Mitä hauskaa on siinä, kun kauhuelokuvissa näytetään kaikki? Usein kovimmat ja kammottavimmat kauhunväristykset tulevat omasta mielikuvituksesta, siitä mitä ei näe, mutta mihin vihjataan. Vielä vähemmän hauskaksi tämän tekee se, että tietokoneella luodut efektit ovat niin helvetin muovisia ja tylsiä. Haluaisin kommentoida kovin sanoin myös elokuvan loppukohtausta, mutta en halua spoilata tätä ihanaa elokuvaelämystä keneltäkään. 

Paholaistalo (The Haunting, 1999)
Ohjaus: Jan de Bont
103 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.4/10


Mitäs tästä jäi sitten käteen? Jälleen alkuperäisversio hakkasi uusinnan mennen tullen. Paholaistalo on täysin erilainen otteeltaan, elokuvat ovat tunnelmallisesti toistensa vastakohtia. Paholaistalon suosittelen unohtamaan täysin, sillä elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Yö kauhujen talossa sen sijaan on pienestä pettymyksestä huolimatta erittäin varteenotettava klassinen kauhuelokuva, joka kannattaa tsekata, jos sitä ei vielä ole tehnyt.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Kummitustalotarinat vastakkain, osa I

Käväisin taas viikonloppuna kotona vanhempien luona tonkimassa vanhoja VHS-nauhojani ja sain idean tällaiseen tuplapostaukseen. Löysin nimittäin vuoden 1999 remaket kahdelle vanhalle kauhuleffalle, jotka ovat molemmat kummitustalotarinoita. Katselin kummankin remaken lauantai-iltana ja ajattelin, että mikäs sen hauskempaa kuin vertailla moderneja versioita niihin vanhoihin alkuperäisiin.

Ensimmäisenä vuorossa Vincent Pricen tähdittämä pienen budjetin tuotanto House on Haunted Hill vuodelta 1959 ja sen 40 vuotta myöhemmin valmistunut remake Pahuuden kartano.


House on Haunted Hill (1959)
Fredrick Loren on eksentrinen miljonääri, joka järjestää vaimolleen Annabellelle juhlat kummitustalossa. Vieraiksi hän on kutsunut viisi toisilleen ja itselleen tuntematonta ihmistä, joista jokainen on rahan puutteessa. Yövieraille on tarjolla 10 000 dollaria, jos he selviytyvät talossa aamuun saakka. Juhlissa on mukana myös talon omistaja Pritchart, joka uskoo vahvasti, että talossa kummittelevat siellä murhatut henkilöt.

Puolen yön aikaan talo lukitaan, eikä ulospääsyä enää ole. Pahimmat kauheudet ovat vielä edessä päin ja pian juhlavieraat huomaavat olevansa lukitussa talossa aaveiden armoilla. Loren jakaa jokaiselle vieraalle oman käsiaseen. Vielä asettakin tuhoavampi on talosta löytyvä suuri happoallas. Kun ruumiita ilmaantuu, alkaa spekulointi siitä, ovatko asialla kummitukset vai itse Fredrick Loren. Juhlien pääpari ei nimittäin tule keskenään toimeen lainkaan ja osa epäileekin pippaloiden olevan vain kulissi murhalle.

House on Haunted Hill ei ole mikään mestariteos, mutta yllättävänkin hyvin toteutettu pienestä budjetista huolimatta ja hyvä esimerkki viihdyttävästä kauhuelokuvasta. Visuaalinen kikkailu toimii erittäin mallikkaasti. Leffassa on hyvä flow ja lyhyt 74 minuutin kesto on aika soppeli tälle pelottelutarinalle. Vaikka kauhu onkin enemmän viihteellistä, B-leffoille ominaiselta juustoisuudelta vältytään. Myönnän jopa pari kertaa hieman hätkähtäneeni.

Näyttelijäsuorituksetkaan eivät ole sieltä huonoimmasta päästä. Vincent Price on tietysti... no, Vincent Price. Näyttelijälegenda on Fredrick Lorenina täysin elementissään. Elisha Cook on leffan valopilkku esittäessään jossain sekoamisen rajamailla huitelevaa Pritchartia. En halua spoilata mitään, mutta Annabellen (Carol Ohmart) katse on muutamassa kohtauksessa niin läpitunkeva, että ihan kammottaa, hyvällä tavalla.

Wikipedia osasi kertoa sellaistakin elokuvahistoriallista tietoa, että House on Haunted Hill inspiroi itseään Alfred Hitchcockia, joka halusi elokuvan nähtyään tehdä oman pienen budjetin kauhuleffansa. Tästä ideasta syntyi lopulta kauhu- ja jännityselokuvien suuri klassikko Psyko (Psycho, 1960). Tietysti Hitchcockin Psyko-budjetti oli neljä kertaa suurempi kuin House on Haunted Hillin 200 000 dollaria, mutta rahasumma tuleekin sovittaa hieman eri mittakaavaan, kun kyseessä on niinkin iso nimi kuin Hitchcock.

Elokuvan alkuperäisellä elokuvateatterikierroksella teattereissa toteutettiin Emergo-kikka. Sopivassa kohtauksessa leffan aikana yleisön yläpuolella lennätettiin muovista luurankoa. Efekti oli mukana, kun elokuva esitettiin IIK!! Kauhuelokuvafestivaaleilla 2009. Käväisin festareilla tuona vuonna, mutta House on Haunted Hill jäi valitettavasti silloin välistä.

Elokuva on nykyisin vapaasti yleisessä käytössä eli public domainissa. Koko leffa löytyypi jopa youtubesta, jos sen sieltä mielii katsoa.

House on Haunted Hill (1959)
Ohjaus: William Castle
74 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6


Pahuuden kartano (House on Haunted Hill, 1999)
Stephen Price on huvipuistoilla rahansa tienannut miljonääri, jonka vaimo Evelyn haluaa järjestää synttärijuhlansa vanhassa mielisairaalassa. Evelyn vihaa miestään, eikä Stephenkään ole vaimostaan kovin innoissaan. Samat asetelmat siis kuin alkuperäisteoksessakin. Stephen vuokraa Evelynin haluaman mielisairaalan juhlia varten, mutta valmistelee oman kutsuvieraslistansa. Pariskunnan molemmat osapuolet kokevat kuitenkin elämänsä yllätyksen, kun paikalle saapuu neljä täysin ventovierasta juhlijaa.

Juhlien kulku on seuraavanlainen: se, joka pystyy viettämään yön kauhujen talossa voittaa miljoona dollaria. Jos kuolee, ei saa mitään ja vainajan miljoona jaetaan eloonjääneiden kesken. Jokaiselle juhlijalle jaetaan oma käsiase. Kaikki on tietysti bluffia ja Stephen on järjestänyt taloon valikoiman erilaisia pelottelukoneistoja. Aseisiin on ladattu paukkupanokset. Juhlat saavat kuitenkin haudanvakavan käänteen, kun ruumiita alkaa oikeasti ilmaantua ja talon synkkä menneisyys selviää.

Elokuva on ottanut selkeästi vaikutteita Marilynin Mansonin levyltä Smells Like Children. Paitsi, että elokuvassa soi levyltä tuttu cover-biisi Sweet Dreams (Are Made of This), myös osa äänitehosteista on kuin suoraan kyseiseltä pitkäsoitolta. Sinänsä mielenkiintoisen tarinan modernisointi ei ole erityisen onnistunut. Tyyli on pahimmillaan aivan liian musiikkivideomainen ja tuokin itse asiassa mieleen Marilyn Mansonin 1990-luvun videot.

Hahmoista talon omistaja, alituiseen hermostunut Pritchett on selkeästi olevinaan elokuvan comic relief, mutta epäonnistuu osassaan täydellisesti. Vika ei ole niinkään näyttelijässä (Chris Kattan) vaan surkeasti kirjoitetussa hahmossa. Famke Janssenin esittämä Evelyn Price on myös lähinnä ärsyttävä ja jää täysin yksiulotteiseksi vaikka potentiaalia olisi ollut enempäänkin. Muovinukkenäyttelijöiden keskellä Geoffrey Rush erottuu edukseen ja tekee takuuvarman suorituksen Stephen Pricena. Vaikka rooli onkin Rushille perussettiä, hän on ainoa jonka suoritusta jaksaa katsoa tuskailematta.

Loppua kohden erikoistehosteet menevät oikein kunnolla överiksi. Mustetahratestiltä näyttävä aave tai mikälie sielujen sikermä on lähinnä naurettava, eikä todellakaan sillä hauskalla B-leffa-tavalla. Muutenkaan elokuva ei juuri onnistu pelottamaan tai kammottamaan millään tasolla. Muistan, kun joskus ala-asteella kaverit kehuivat tätä elokuvaa ihan järjettömän pelottavaksi. Ostin leffan hieman myöhemmän R-kioskin poistetuista vuokrakassuista ja pettymys oli katastrofaalinen. Pointsit hyvästä yritysestä, mutta ei näin.

Leffalle on tehty muutama vuosi sitten myös jatko-osa, suoraan DVD-jakeluun päätynyt Return to House on Haunted Hill (2007). Epäilen suuresti onko tuo tekele edes vilkaisun arvoinen.

Pahuuden kartano (House on Haunted Hill, 1999)
Ohjaus: William Malone
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.8/10


Mikäs sitten on vertailun lopputulos? Alkuperäisteos vie selkeän voiton tässä kisassa. Vaikka juoni on pitkälti yhtenäinen, toteutustapa on täysin eri. Lisäksi remakessa on heitetty mukaan mielisairaalatarina, jota alkuperäisessä elokuvassa ei ole. Mielisairaalasetting on ideana hyvä, mutta siitä ei ymmärretä nyhtää tarpeeksi irti. Hieman harmittaa, kun olen nähnyt Pahuuden kartanon ennen House on Haunted Hillia. Olen melko varma, että olisin saanut jälkimmäisestä vielä enemmän irti, jos en olisi tiennyt juonikuvioita ja hahmoja entisestään. Vuoden 1959 teos onnistuu hienosti siinä, mitä Pahuuden kartano selkeästi yrittää: olla kammottava, mutta erittäin viihdyttävällä tavalla.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

R.I.P. Sidney Lumet


Jälleen yksi loistava elokuvaohjaaja on poissa. Sidney Lumet kuoli lauantaina New Yorkissa 86-vuotiaana imusolmukesyöpään. Lumet on ohjannut muutamia omia suosikkielokuviani, kuten Serpico - Kadun tiikeri (Serpico, 1973), Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957) ja Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975). Lumet oli erityisesti tunnettu mestarillisista New York-kuvauksistaan.

Arvostin Lumet'n työtä suunnattomasti. Lumet'n käsitys elokuvista ja niiden tekemisestä, sekä siitä mikä tekee elokuvasta hyvän, oli hyvin samanlainen kuin omani. Parhaiten sitä kuvaavat hänen omat sanansa: "While the goal of all movies is to entertain, the kind of film in which I believe goes one step further. It compels the spectator to examine one facet or another of his own conscience. It stimulates thought and sets the mental juices flowing."

Lumet kuuluu niihin ohjaajin, joiden töistä paistaa kova innostus elokuvan taidetta ja koko alaa kohtaan. Sellaisia ohjaajia ei ole koskaan liikaa. Lumet teki uransa aikana myös huonoja ja jopa surkeita elokuvia, mutta vastapainoksi ohjaajan parhaimmat teokset ovatkin sitten unohtumattomia kaikessa upeudessaan. Sunnuntai-iltapäivänä katsoimme edesmenneen ohjaajan muistoa kunnioittaen erään hänen mestariteoksistaan.


Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975)
Näin Hikisen iltapäivän ensi kertaa joitakin vuosia sitten YLE Teemalta ja se jos mikä oli rakkautta ensi silmäyksellä. Katson tosi harvoin, jos koskaan, elokuvia TV:stä ja teen poikkeuksia vain aivan erityislaatuisten elokuvien kohdalla.

Tyhjäntoimittajat Sonny (timanttinen Al Pacino) ja Sal (John Cazale) ryöstävät pankin eräänä iltapäivänä Brooklynissa. Alun perin ryöstön piti olla simppeli, 10 minuutin homma, mutta kun poliisit saapuvat piirittämään pankkia rikoksesta tulee tuntikausia kestävä mediasirkus ja farssi. Miehet pitävät pankin henkilökuntaa panttivankeinaan ja Sonny toimii tilanteen neuvottelijana. Sonnysta tuleekin pian yleisön lemmikki, joka pitää palopuheita pankin ulkopuolella ihmisten hurratessa. Ryöstö ja panttivankitilanne jatkuvat hikisestä iltapäivästä myöhäiseen iltahämärään saakka. Lisää vettä myllyyn heittää Sonnyn motiivien paljastuminen, kun käy ilmi, että hän on ryöstämässä pankin maksaakseen homorakastajansa sukupuolenvaihdon.

Sisällä pankissa jopa panttivangit pitävät ryöstäjien puolia. Sonny uskoo vahvasti asioiden järjestymiseen ja pääsevänsä Salin kanssa Algeriaan kyttien hommaamalla yksityiskoneella. Arkirealismi katoaa kauaksi Sonnyn, entisen Vietnamin veteraanin, ajatuksista.

Hikinen iltapäivä on yksi suosikkielokuviani. Siinä yhdistyy täydellisesti huumorilla ryyditetty rikostarina ja syvällinen pohdinta. Vahvinta elokuvassa on sen loistava (pitkälti improvisoitu) käsikirjoitus ja Al Pacinon mieletön veto Sonnyna. Monta monituista Pacinon leffaa nähneenä fanina voin kutsua tätä jopa hänen parhaaksi suorituksekseen. Niin moni asia loksahtaa tässä elokuvassa oikealle kohdalleen, että negatiivisia kommentteja on erittäin vaikea keksiä. Hikisen iltapäivän tehokeinoja ja juonikuviota on sittemmin yritetty matkia kerran jos toisenkin, mutta tämän elokuvan kaltaista helmeä ei apinoimalla saa aikaiseksi.

Vaikka elokuvassa on paljon komedian elementtejä ja se varmasti viehättää nokkelan dialogin ja koomisen ajoituksen ystäviä, ilmassa on myös selkeää tragediaa. Rikoksen tekevästä Sonnysta tulee median lempilapsi vain hetkeksi ja lopun tapahtumat ovat väistämättömät, vaikkei hän itse sitä ymmärräkään. Sonny on kieltämättä sympaattinen hahmo, sellainen, jonka puolella katsoja haluaa olla ja onkin.

Menee vähän ylistyslauluksi tämä postaus, mutta menkööt. Hikinen iltapäivä on yksinkertaisesti niin hyvä. Lisäplussana vielä se, miten monta katselukertaa tämä leffa kestää. On aina hienoa löytää elokuva, joka tuntuu joka kerralla yhtä freesiltä kuin ensimmäisellä. Katsokaa, jos ette ole vielä nähneet.

Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975)
Ohjaus: Sidney Lumet
125 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.1/10

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Dokumentteja x 3

Aluksi pahoittelen sitä, että postaustahti todennäköisesti hidastuu melkoisesti ainakin seuraavan kuukauden ajaksi. Opinnot alkavat olla finaalissa ja työlista tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi. Portfolion ja opinnäytetyön viimeinen palautuspäivä on siis tasan kuukauden kuluttua ja mm. viimeisen näytön viimeistely on vielä edessä. Saa nähdä miten bloggaaja tästä savotasta selviää!

Nyt kuitenkin dokumentteja! Jo pienimuotoiseksi perinteeksi muodostunut dokkaripaketti tulee taas. Kolme elokuvaa viihteen, ah, niin monimuotoisesta maailmasta, olkaa hyvät!


Tackle Happy (2000)
Oikeasti, mikä nyt olisi hauskempaa kuin joukko aikuisia miehiä vääntelemässä pippeleitään? Eipä juuri mikään, kai. Tackle Happy kertoo tarinan australialaisesta äijäporukasta ja heidän showstaan The Puppetry of the Penis. Kaverukset Simon Morley ja David Friend muotoilevat sukuelimistään vaikka minkälaisia hahmoja ja asioita ja yleisö hurraa. Naisista pippelit on tietysti aina hassuja ja miehet käyvät esityksen jälkeen vessassa kokeilemassa minkälaisiin muodostelmiin omat vehkeet saa venytettyä.

Mikään menestystarina duon alkuajoista kertova Tackle Happy ei kuitenkaan ole, sillä miehillä on (ymmärrettävistä syistä) suuria vaikeuksia saada esityksensä buukattua järkeviin paikkoihin. Dokumentti seuraa miehiä heidän vuoden 1998 kiertueellaan, jonka varrelle mahtuu niin onnea kuin epäonneakin. Nykyään The Puppetry of the Penis -show'sta on tullut jättimenestys, joka on vienyt keksijänsä kiertueelle ympäri maailmaa. Pippelinvääntelystä on saatu nauttia myös Euroopassa. Viime marraskuussa Morley ja Friend toivat penisorigaminsa myös Helsinkiin ja duo esiintyi Kulttuuritalo Gloriassa kahtena peräkkäisenä iltana.

Varsinkin dokumentin alkupuolella "dick tricksit" jaksavat naurattaa ihan kunnolla, mutta meno hyytyy melkoisesti loppua kohden. Kerronta ei vain jaksa kantaa koko 75 minuutin keston ajan. Materiaalia olisi voinut helposti karsia poiskin. Vaikka dokkari onkin ihan hauska, lopulta jokin estää pääsemästä täysillä siihen mukaan. En oikein osaa sanoa, mikä se jokin on. Aihe on hyvä, mutta kokonaisuus jää keskinkertaiseksi, eikä dokkarista oikein jää muistikuvia mistään muusta kuin peniksistä hullunkurisissa asennoissa.

Tackle Happy (2000)
Ohjaus: Mick Molloy
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10


The Kid Stays in the Picture (2002)
Elokuvatuottaja Robert Evansin elämä on ollut värikäs ja tapahtumarikas. Näyttelijänä aloittanut Evans huomasi pian olevansa aika huono tai korkeintaan keskinkertainen suoriutuja ammatissaan. Alan vaihto oli siis edessä. Evansia lykästi, sillä hän pääsi jo kolmikymppisenä aloittelevan Paramount -elokuvastudion pomoksi. Kun Paramount pääsi menestyksen makuun hittielokuvilla Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, 1968), Love Story (1970) ja Kummisetä (The Godfather, 1971), Evans siirtyi yksityiseksi tuottajaksi. Hänen ensimmäinen oma tuotantonsa oli suurmenestys Chinatown (1973), jonka ohjasi Roman Polanski.

Vaikka Evansin elämässä oli paljon onnea ja aivan helvetisti tuuria, mikään ei ollut pysyvää. Seottuaan huumeisiin Evans menetti pikku hiljaa kaiken, vain kerätäkseen sen sisullaan takaisin.

The Kid Stays in the Picture on hyvin elokuvamaisesti toteutettu ja on helppo unohtaa täysin katsovansa dokumenttia. Suurin osa kuvasta koostuu Evansin henkilökohtaisista valokuvista ja hänen menestyselokuvistaan leikatuista pätkistä. Loppua kohden nähdään myös pätkiä TV-esiintymisistä. Evans itse toimii tarinansa kertojana. Kuulin, että hänen selostuksensa on otettu suoraa hänen omaelämäkertansa äänikuunnelmalta. Evans on värikäs kertoja ja juuri ääniraita on yksi elokuvan kantavia tekijöitä. Veikkaisin, että idea dokumentista on tullut juuri Evansin kerrontaa kuunnellessa.

Olin itse asiassa täysin yllättynyt miten mukaansa tempaava dokkari lopulta oli, tylsyydestä sitä ei ainakaan voi syyttää. Toteutus toimii kaikin puolin todella mallikkaasti. Vaikka itse miehestä ei niin välittäisi, elokuvahistoriafriikeille dokkarilla on taatusti jotain tarjottavaa. 

The Kid Stays in the Picture (2002)
Ohjaus: Nanette Burstein & Brett Morgen
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


I Think We're Alone Now (2008)
Nyt mennään jonnekin kelpojen dokumenttielokuvien ja 4D-sarjan kaltaisen roskan hämärille rajamaille. I Think We're Alone Now kertoo kahdesta erilaisesta henkilöstä, jotka ovat syvästi (ja suorastaan pelottavasti) rakastuneet kasaripoppari Tiffanyyn.

Jeff Turner on aikoinaan saanut jopa lähestymiskiellon ahdisteltuaan teinitähteä. Parinkymmenen vuoden aikana Jeff on kerännyt valtaiset arkistot Tiffany-lehtileikkeitä ja tutkinut erilaisia keinoja saada naiseen yhteys telepaattisesti. Aspergerin syndroomasta kärsivä mies on vakuuttunut, että Tiffany rakastaa häntä takaisin. Jeff on myös varma siitä, että Tiffany osaa matkustaa ajassa ilman aikakonetta. Ja Tiffanyn poseeraaminen Playboyssa oli suora rakkausviesti Jeffille. Ja Jeffiä ympäröivät turvamiehet Tiffanyn konserteissa ovat vain osoitus siitä, miten kovasti laulajatar yrittää häntä suojella. Puhuessaan ihmisille Tiffanysta Jeff käyttää sellaisia termejä, kuten läheinen tai hyvä ystäväni.

Kelly puolestaan on Denverissä asuva hermafrodiitti, joka haaveilee paitsi oikeaksi naiseksi tulemisesta myös tulevaisuudesta Tiffanyn kanssa. 80-luvulla Kelly joutui pahaan onnettomuuteen ja makasi pari viikkoa koomassa. Herättyään hän kertoi nähneensä ilmestyksen Tiffanysta ja on sen jälkeen ollut vakuuttunut heidän yhteisestä kohtalostaan.

Aluksi dokkarille ja sen henkilöille naureskelee vähän, mutta sitten pudotus maan päälle tulee pian. Katsojalle valkenee, miten suurien henkisten ongelmien kanssa Jeff ja Kelly todella painivat. Alkaa tulla tukala ja epämukava olo. On vaikea sanoa missä määrin dokumentti on silkkaa eksploitaatiota. Siitä kuitenkin puuttuvat TV:n tirkistelydokkareista tutut, spekuloivat kertojanäänet, jotka esittävät kohteensa entistä huonommassa valossa. Loppujen lopuksi Kelly ja Jeff esiintyvät kameran edessä sellaisina kuin he oikeasti ovatkin ja saavat itse kertoa asiansa. Helppoa katsottavaa tämä ei silti ole ja omalla kohdallani dokkari menee liian tirkistelyksi. Luulisin, ettei tekijöiden tarkoituksena ollut tehdä sosiaalipornoa, mutta lähellä rajaa kyllä mennään. Plussaa kuitenkin kiehtovasta aihevalinnasta.

I Think We're Alone Now (2008)
Ohjaus: Sean Donnelly
70 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Äksöniä itänaapurista

Russian Transporter 
(Nepobedimyy, 2008)


Russian Transporter on tiukka venäläinen äksönpaketti, joka on kotimaansa ulkopuolella liikkunut myös tittelillä Man of East. Nykyisistä valtavirran toimintaleffoista Russian Transporter eroaa visuaalisella selkeydellään ja uskomattomalla badass-asenteellaan.

Egor Kremnyov on Venäjän salaisen palvelun agentti, jolla on tehtävä Maltan saarella. Kremnyovin tulee paikantaa henkilö nimeltä Mikhail Shering. Helpolta vaikuttava homma vaikeutuu merkittävästi, kun Kremnyov saa tietää, että Shering kiinnostaa salaisen palvelun lisäksi merkittävää kansainvälistä rikosliigaa. Sheringillä nimittäin uskotaan olevan raskauttavia todisteita rikosliigan pomoja vastaan. Kremnyovin tulee keinoja kaihtamatta saattaa Shering Venäjälle. Lisää vettä myllyyn heittää itse Shering, joka ei ole kovin innoissaan kyydissä Kremnyovin kelkassa.



Russian Transporter on kuin itänaapurin kovis ninja-James Bond, mutta sata kertaa enemmän badass ja simppelisti awesome. Etenkin toimintakohtaukset ovat loistavia. Nykyajan toimintaelokuvissa ja varsinkin uusissa Bondeissa äksönkohtaukset on usein leikattu niin raivokkaalla temmolla, että tapahtumat puuroutuvat yhdeksi isoksi sekamelskaksi, josta erottaa välillä jonkun selän, jonkun nyrkin tai jonkun kyynärpään. Russian Transporterin ote kohtauksiin on täysin eri ja vaikka tempo on kohdillaan, on myös mukava kerrankin oikeasti nähdä mitä kohtauksessa tapahtuu.

Kremnyov on kunnon perseilyäksönleffahahmo, uskomaton, voittamaton kovanaama. Kranaatteja lentelee tuon tuostakin ja miehen otteet ovat raudanlujat. Kaiken riepotuksen jälkeen on ihme, että Shering edes pysyy Kremnyovin kyydissä hengissä. Välillä muka vilautellaan Kremnyovin "herkkää puolta", mutta edes se ei ole oikeasti herkkä vaan äijämäisen rosoinen ja kova. Huumoria mieheltä kyllä löytyy, tosin ei aina kovin tahdikasta tai onnistunutta. Mahtavaa kerrankin nähdä näin äärimmilleen viety, mutta silti mielenkiintoinen hahmo. Heti alusta asti on selvää, että tässä leffassa voi tapahtua ihan mitä vain. Ja mitä tahansa se onkin, se tulee olemaan ihan helvetin siistiä.



Ainoa suurempi miinus tulee tiivistämisen puutteesta, varsinkin lopun suhteen. Juuri, kun leffan luulee loppuvan, tapahtumia venytellään vielä hetki. Ei hyvä. Toisaalta elokuvan varsinainen lopetus on aika hieno ja sopii tyyliin loistavasti. Olen vähän kahden vaiheilla, pidänkö siitä vai en. Toinen negatiivinen ja häiritsevä seikka on hämmentävä venäläinen dubbaus. Suurimman osan aikaa kaikki hahmot puhuvat venäjää, mutta kun joku puhuu englantia, päälle on vedetty venäjädubbi, jonka alta englanninkielinen osuus kuuluu. Ihme touhua. Lisäksi dubin tekee aina sama dude, mikä aiheuttaa tahatonta komiikkaa esim., kun joku nainen puhuu englantia.

Russian Transporter on toimintaleffa, jossa on kaikki toimintaleffalle ominaiset ainekset. Rikkaita rikospomoja, valtion salaisen palvelun yksikkö, agentteja, pettureita, räiskintää... Mitä vielä pitäisi pyytää? Välillä toimintakohtauksissa mennään absurdin rajamaille ja reippaasti ylikin. Leffaa katsoessa on turha miettiäkään miten ihmeessä Kremnyov onnistuu yksin kaatamaan 30 miestä saamatta itse kehoonsa yhtään luotia. Omassa suosikkikohtauksessani Kremnyov juoksee kaupungissa bussin kiinni parkour-tyyliin. Malliesimerkki hyvin toteutetusta perseilyleffasta. Suositteluni, aliarvostettu helmi!



Russian Transporter (Nepobedimyy, 2008)
110 minuuttia
Ohjaus: Oleg Pogodin
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10