keskiviikko 29. toukokuuta 2013

VHS-ilta IV: Tutut tuntemattomat

VHS-illassa mennään nyt ryminällä mainstreamin puolelle - ainakin tämän teeman kriteerien mukaan. VHS-illoissa on tullut ihan luvattoman pitkä tauko, mutta toukokuinen mökkiviikonloppu jos mikä on otollista aikaa nauhojen pyörittelyyn.

Osaksi iltojen pitäminen on jäänyt siitäkin syystä, että vanhoja kassuja on löytynyt kirppareilta ihan hämmentävän vähän. Viimeksi leffoja on tullut ostettua viime vuoden puolella, vaikka kirpparikierroksia on tehty säännöllisesti. Nytkö ne helmet katoaa? Hyvät ihmiset, pyydän. Jos nurkissanne ajelee vanhoja VHS-leffoja, älkää missään nimessä heittäkö niitä pois. Aina on olemassa joku kasetteihin hurahtanut hölmöläinen, kuten minä. Paitsi jos kassuvalikoimastanne löytyy lähinnä Matrixia, Armageddonia ja Muumiota, niillä saatte minun puolestani heittää niillä vaikka vesilintua.

Tämänkertaisista leffoista vain ensimmäinen täyttää kaikki VHS-illalle asetetut kriteerit. Nagisa Oshiman Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976) on kyllä tunnettu kulttiteos, mutta sillä on kolmikosta ainoana alle 10 000 ääntä IMDb:ssä. Leffa on pyörinyt nurkissa vaikka kuinka kauan ja lienee yksi ensimmäisiä "kummallisia" VHS-ostoksia. Kaksi muuta elokuvaa, Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987) ja Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992) täyttävät kriteerit vain ikänsä puolesta.

Kolme miestä ja baby on ollut katsomislistalla jo pitkän aikaa (älkää kysykö minulta vaan kanssaeläjältä). Muutama viikko sitten tuli katsottua intialainen versio tästä leffasta, Heyy Babyy (2007). Kuvittele miltä Kolme miestä ja baby näyttää, kun se kestää kaksi ja puoli tuntia ja joka välissä lauletaan ja tanssitaan. Ah, Bollywood... No, joka tapaukessa, tästä leffasta on tullut jo pieni sisäpiirin vitsi ja kun VHS tuli vastaan niin pakkohan se oli ostaa. Ja nyt se on pakko myös katsoa.

Ruohonleikkaaja löytyi Haapaveden kirppikseltä viime kesänä. En voinut vastustaa kiusausta, sillä leffa oli vielä director's cut ja 40 minuuttia teatterijulkaisua pitempi. Leffa tunnetaan... "huimista" tietokone-efekteistään ja voin vain kuvitella mitä nuo ylimääräiset 40 minuuttia pitävät sisällään. Ohjaajan leikkaus kestää siis kokonaisuudessaan kaksi tuntia ja 20 minuuttia. Huh! Ruohonleikkaajan tuotanto oli melkoista perseilyä, sillä elokuvaa on mainostettu Stephen Kingin nimellä, vaikka tarinalla ei ole mitään tekemistä Kingin samannimisen novellin kanssa. Perusteettomasta mainoksesta seurasi tietysti oikeusjuttu, jonka seurauksena leffaa lakattiin virallisesti kutsumasta Stephen Kingin Ruohonleikkaajaksi.


Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987)
Speksit: euron hintainen kassu ns. normaalikokoisessa kotelossa. Oulun Järki-kirppikseltä joskus viime syksynä hankittu. Kuva rakeinen kuin jokin tosi rakeinen asia, mutta muutenhan tämä toimi tosi hyvin. Tämä leffa on jo sen verran mainstreamia, että päätimme jättää kassun mökille tulevaisuuden tylsiä sadepäiviä varten.

Olen varmasti nähnyt tämän joskus, mutta mitään kunnon muistikuvia minulla ei teoksesta ole. Lisäksi sekoitan tämän aina siihen toiseen vauvakomediaan, Vauva vapaalla (Baby's Day Out, 1994). Alun perin Kolme miestä ja baby perustuu ranskalaiseen elokuvaan Kolme miestä ja käärö (3 hommes et en couffin, 1985). Nyt kun Amerikka- ja Intia-versiot on katsottu, pitäisiköhän seuraavaksi katsoa Ranska-versio? Olisikohan se jo liikaa?

Arkkitehti Peter (Selleck), sarjakuvapiirtäjä Michael (Guttenberg) ja näyttelijä Jack (Danson) ovat kolme hilpeää ja huoletonta kämppistä, jotka jakavat hulppean kattohuoneiston Manhattanilla. Tarina alkaa Peterin synttärijuhlista, joiden jälkeen Jack pakkaa tavaransa ja lähtee Turkkiin kuvaushommiin. Ennen lähtöään hän kertoo Michaelille, että asuntoon tuodaan seuraavana päivänä hänen ohjaajaystävänsä paketti, joka haetaan myöhempänä ajankohtana. "Älä välitä siitä."

Seuraavana päivänä Peter ja Michael kokevat elämänsä yllätyksen, kun heidän ovensa eteen on tuotu vauva korissaan. Korissa on lappu, jonka mukaan Jack on lapsosen isä. Äiti on jättänyt babyn isukin hoidettavaksi. Peter ja Michael luulevat tämän olevan se paketti ja hässäkkähän siitä syntyy - monella tavalla. Onhan se hauskaa, kun miehet eivät osaa hoitaa vauvaa. Lopulta kolmikko tajuaa sekaantuneensa myös huumebisnekseen ja tietysti lapsen äitikin tulee sopivalla hetkellä vaatimaan nyyttiään takaisin.

Suurin yllätys tässä leffassa oli se, että ohjaajana on häärinyt tuttu Star Trek-mies, Leonard Nimoy. Muuten elokuva on melko yllätyksetön, harmiton hupailu, joka ei tuo pöytään mitään merkittävää. Jokseenkin absurdia, miten tästä leffasta on tehty niin monta eri versiota eli puolilla maailmaa. Ja tälle on vielä jatko-osakin, ysärillä valmistunut Kolme miestä ja pikkuneiti (Three Men and a Little Lady, 1990). Onko se nyt niin mielenkiintoista miten miehet ovat ihan avuttomia pikkuisen vauvan kanssa? Kyllähän tästäkin leffasta muutama hauska jippo löytyy, mutta jostain syystä eritevitsit eivät saa nauramaan ääneen.

Tämänkin leffan kohdeyleisö on vähän hukassa. Aikuisyleisölle tämä lienee tarkoitettu, mutta juoni on siihen aivan liian naiivi. Niin oli kyllä Heyy Babyyssakin. Vertailussa en osaa sanoa kumpi on parempi, Bollywood-versio vai tämä. Vaikka intialainen vastine oli reippaasti pidempi, siinä oli sentään muutama ihan kelpo laulu- ja tanssinumero. Laulavathan miekkoset tässäkin kolmiäänisesti tuutulauluja, mutta ei se nyt vaan ole sama asia.

Lopullinen tuomio: tylsää ja mitäänsanomatonta peruskauraa. Mitäpä tästä sen enempää sanomaan.

Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987)
Ohjaus: Leonard Nimoy
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.3/10



Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976)
Speksit: ehkä jopa parin euron hintainen normaalikoteloinen kasetti Oulun Paljekirppikseltä. Selvä ja hyvä kuva, ei mitään pökkimistä. Tai siis. Niin, no, joo.

Voin vain kuvitella minkälaista hakusana-trafiikkia tämä leffa tuo mukanaan. Itselleni Nagisa Oshima on tuttu  Tabun (Gohatto, 1999) ohjaajana, miehen muu tuotanto ei ole ennestään tuttua. Aistien valtakunta on tositapahtumiin perustuva eroottinen draama.

Nuori Sada Abe on entinen prostituoitu, joka on siirtynyt sisäköksi hotelliin. Töissä hän kohtaa hotellin komean omistajan Kichizon ja parin välille kehkeytyy intensiivisen eroottinen, jopa pakkomielteinen suhde. Sada painostaa Kichizoa hylkäämään vaimonsa ja pariskunnan leikeistä tulee aina vain kokeellisempia ja hurjempia elokuvan edetessä.

Tuossapa koko juoni oikeastaan olikin. En halua spoilata elokuvan hurjimpia kohtauksia, eikä mitään lineaarista juonta oikeastaan ole. Elokuva vain hyppii yhdestä tapahtumasta toiseen ja tarinan keskiössä on Sadan ja Kichizon keskinäinen kemia, valtapeli ja yllyttäminen yhä paheellisimpiin tekoihin. Kuten jo aiemmin sanoin, hurja tarina perustuu tositapahtumiin 1930-luvun Japanissa ja siksi tuskin spoilaan sitä, kun kerron tarinan päättyvän Kichizon seksuaalisväritteiseen murhaan.

Oshiman elokuva on täynnä kauniita kuvia ja se on kaikin puolin taidokkaasti tehty. Vaikka elokuvassa nähdään oikeaa seksiä, taiteellisuutensa vuoksi sitä ei voi sanoa pornoksi. Ai no Korida ei suinkaan ole ensimmäinen ns. mainstream-elokuva, jossa seksi ei ole näyteltyä. Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi Melvin van Peeblesin blaxploitaatio-klassikon Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971), jonka seksikohtausten seurauksena ohjaaja sai sukupuolitaudin. Shokkiarvoa Ai no Koridalla on kuitenkin enemmän kuin useimmilla eroottisilla tai oikeaa seksiä sisältävillä elokuvilla.

Lopulta Ai no Koridalla on tyylin puolesta paljonkin yhteistä Tabun kanssa. Molemmissa keskitytään kuvaamaan henkilöiden välistä kemiaa ja sen kehitystä ja perinteistä juonikerrontaa on vain vähän. Pidän kuitenkin selvästi enemmän Tabusta, koska Ai no Koridassa shokeeraavat kohtaukset ja yliseksuaalisuus vievät kaiken huomion. Ne harhauttavat helposti itse asiasta, eikä joka kohtauksessa ole täysin selvää, miksi taas pitää näyttää kaikki. Ne muutamat varsinaiset shokkikohtaukset ovat sikäli ymmärrettävissä, että ne kuvaavat pariskunnan keskinäisen jännitteen kiristymistä.

Hieman hillitymmällä otteella Ai no Korida voisi helposti olla Tabun kanssa samoilla viivoilla.

Ai niin. Pariskunnan seksuaalinen kanssakäyminen ei ole erityisen privaattia. Silminnäkijöiden lausuntoja tuskin on ollu vaikea saada, sillä parittelun aikana samassa huoneessa on hämmentävän usein shamisen-sooloa soittava geishamummo.

Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976)
Ohjaus: Nagisa Oshima
106 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10



Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)
Speksit: normaalikoteloinen, parin euron hintainen kassu Haapaveden kirppikseltä, mikä ikinä sen nimi lieneekään. Director's Cut, jossa 40 lisäminuuttia efektipelleilyä. Aluksi kuva värisi kuin haavanlehti, mutta tilanne korjaantui onneksi pian.

Vuonna 1992 Ruohonleikkaja oli varmasti kunnianhimoinen projekti kaikkine tietokone-efekteineen. Kuten jo aiemmin todettu, elokuvan täyspitkä nimi oli alun perin Stephen Kingin Ruohonleikkaaja, mutta Kingin nimi poistettiin oikeusjutun myötä. New Line Cinema oli ostanut oikeudet Kingin samannimiseen novelliin, mutta tämän elokuvan käsikirjoitus oli täysin itsenäinen projekti, jonka alkuperäinen nimi oli Cyber God. Makustelepa tuota nimeä hetki. CYBER GOD. Joka tapauksessa, New Line Cinema päätti yhdistää Kingin tarinan ja täysin siihen liittymättömän käsikirjoituksen ja luoda jonkinlaisen epäpyhän äpäräelokuvan, jota voisi mainostaa Kingin nimellä. Suunnitelma kusi kintuille ja minä olen sitä mieltä, että tämän leffan nimi pitäisi ehdottomasti olla Cyber God.

Dr. Lawrence Angelo (Pierce Brosnan) tekee kokeita, jossa simpanssin älykkyyttä kasvatetaan lääkehoidolla ja virtuaalitodellisuudella. Koe onnistuu, mutta lääkitys tekee koe-eläimestä väkivaltaisen ja vihamielisen. Angelo on vähällä luopua kokeistaan, kunnes hän kohtaa uuden, täydellisen koe-eläimen: vajaaälyisen ruohonleikkaajan nimeltä Jobe. Orpo Jobe asuu kirkon piharakennuksessa ja kulkee hoitamassa ihmisten pihoja pastorin veljen Terryn kanssa. Angelo esittelee Jobelle virtuaalitodellisuutta ja saa houkuteltua tämän mukaan kokeisiinsa.

Kuten arvata saattaa, ihmiskokeet eivät pääty juuri sen paremmin kuin eläinkokeetkaan. Angelo jättää pois väkivaltaista käytöstä aiheuttavan lääkityksen, mutta pian asiat alkavat silti mennä alamäkeen. Jobe oppii asioita salamannopeasti ja kiintyy virtuaalitodellisuuteen. Aluksi innostunut ja utelias Jobe muuttuu pian ihmiskoneeksi ja lähtee kostoretkelle. Maksajiksi joutuvat ne, jotka ovat pilkanneet Jobea tämän tyhmyydestä.

Itse asiassa leffa oli yllättävän hyvä. Ei silti hyvähyvä, mutta odottelin sellaista kunnon all over the place -perseilyä, jossa ei ole päätä tai häntää. Onhan tämä nyt 40 lisäminuutin kanssa ihan tolkuttoman pitkä. Nämä ohjaajan leikkaus -versiot muutenkin mietityttävät minua, etenkin silloin kun ne lisäävät pituutta roimasti. Joskus täytyy raa'asti luopua hyvistäkin ideoista, jos ne eivät toimi kokonaisuuden kannalta - kill your darlings. Jos elokuvaa on voitu esittää sataminuuttisena, tuovatko lisätyt neljäkymmentä minuuttia siihen jotain oikeasti olennaista lisää?

Sinänsä Ruohonleikkaajassa kerronta on melko sujuvaa loppupuolelle saakka, joten lisäykset lienevät aika pieniä. Loppua kohden vähän venytellään ja kiinnostus lopahtaa. Jeff Fahey on Jobena karismaton ja tylsä. Vaikka leffa on pitkä, Joben muutos hyväntahtoisesta ääliöstä kylmäksi älyköksi on turhan nopea ja vaiheeton. Aluksi Jobe on typerys, sitten innostunut oppija ja lopulta kuin robotti. Mitään vivahteita on turha hakea. Rakkaussuhde rikkaaseen nuoreen leskeen Marnieen vaikuttaa melko tyhjänpäiväiseltä. Suhteen traaginen loppu toimii esimerkkinä virtuaalimaailman vaarallisuudesta, mutta noin muuten koko sivujuoni on pelkkää filliä jo muutenkin täydenoloisessa leffassa.

Vanhentuneet efektit ovat hauskaa katsottavaa parissa ensimmäisessä virtuaalitodellisuuskohtauksessa, mutta eivät jaksa innostaa enää myöhemmin. Kaikkine puutteineen ihan hauska leffa. Kelpo viihdettä, jos jaksat viihtyä sen ääressä lähes kaksi ja puoli tuntia.

Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)
Ohjaus: Brett Leonard
140 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

maanantai 20. toukokuuta 2013

Kun rikas poika mustan miehen osti

ViaPlay-tilaus loppui viikonloppuna. Kovin iso ikävä ei tätä palvelua jäänyt, sillä loppujen lopuksi sitä tuli käytettyä vähän. Siihen taas suurin syy oli surkea käyttöjärjestelmä, josta valitin luultavasti jo tarpeeksi siinä ainoassa ViaPlay-postauksessa jonka tein. Muutama ihan hauska leffa palvelusta kuitenkin tuli katsottua ja yksi niistä on tässä.


The Toy - Kuumakalle
 (The Toy, 1982) 


Leffassa työtön toimittaja Jack Brown (Richard Pryor) koittaa saada kasaan tarpeeksi rahaa maksaakseen talonsa lainan, ettei pankki sitä veisi. Mies saa hanttihommia suuresta tavaratalosta siivoojana. Hän tekee välittömästi huonon vaikutuksen tavaratalon johtajaan U. S. Batesiin, mutta ökyrikkaan johtajan pilalle hemmoteltu kakara tykästyy hauskasti pelleilevään miekkoseen. Poika on isänsä luona vierailulla vain kerran vuodessa ja isukki onkin luvannut, että pikkuinen Eric Bates saa valita mitä tahansa tavaratalosta. Eric valitsee siis Jackin. Niinpä johtaja Bates kirjaimellisesti ostaa pojalleen leikkikaveriksi mustan miehen. Mikä mieletön asetelma komedialle!

Jack suostuu tarjoukseen rahanpuutteessaan, mutta katuu päätöstään välittömästi. Eric on todellinen kauhukakara, jonka leikit ovat melkoista kidutusta. Pian Eric kuitenkin oppii, ettei ihminen ole lelu ja näyttää pehmeän puolensa. Kakara on ihan okei, mutta kaipaa kovasti isänsä huomiota. Isälle puolestaan on tärkeää, että pojalla on seuraa, jotta hänen ja uuden povipommivaimonsa ei tarvitsisi vaivata päätään asialla. Jack haluaa auttaa Ericia pääsemään parempiin väleihin perheensä kanssa.

Elokuvan asetelma on tosiaankin monessa mielessä herkullinen. Leikkikaverin ostamisesta tulee välitön yhteys orjakauppaan, mutta aihetta ei käsitellä saarnaavasti, vaan vaikutelma tulee ihan ilman ääneen sanomista. Tiedät, että se on siellä, mutta kukaan ei puhu siitä. Rasismiaihe tulee pinnalle vasta loppupuolella ja silloinkin melko maltillisesti, kun selviää, ettei Ericin isukilla ole ihan puhtaat jauhot pussissa. 

Huumori on melko peruskamaa, mutta muutama aidosti hauska kohtauskin leffasta löytyy. Oivallus siitä, että "master Bates" kuulostaa nopeasti sanottuna samalta kuin "masturbates" ei ehkä ole varsinaista komediakultaa, mutta tässä sekin toimii kuin häkä. Varsinkin kun sitä maltetaan käyttää vain kerran ja se tulee alleviivaamatta ja täytenä yllätyksenä. Välillä huumori toistaa itseään pahasti. Jack leikkii vastahakoisesti Ericin kanssa, Ericin leikit ovat hirveitä ja vähän sadistisia, Jack suuttuu ja uhkaa lähteä tai lähtee, Eric herkistelee ja kohta sama homma alkaa alusta.

On paha sanoa, mikä The Toyn kohdeyleisö lopulta on. Huumori on välillä enemmän aikuiseen makuun sopivaa ja juonessa sivutaan myös melko paljon seksiä ja jopa Ku Klux Klania. Toisaalta välillä juonen kuljetus on perhe-elokuvamaisen naiivia. Ihan kuin elokuva olisi jaettu kahtia. Välillä mennään perhe-elokuvatyyliin ja välillä ei todellakaan. Osaksi juuri tuon haahuilun takia kokonaisuus tuntuu todella rikkonaiselta. Harmi, sillä omaperäisyyden puolesta tässä olisi ainesta paljon parempaankin.

Summa summarum: jos olet ViaPlayn hommannut tai muuten saat The Toyn käsiisi, kyllähän se kannattaa katsoa. Älä kuitenkaan ylianalysoi tai odota mitään syvällistä, saati avartavaa. Hauskasta ja omaperäisestä asetelmastaan huolimatta The Toy on tyypillinen kasarikomedia ja sellaiseksi ihan viihdyttävä. Jos siis kasarikomedioista ylipäätään tykkää. Kukapa ei tykkäisi?

The Toy - Kuumakalle (The Toy, 1982)
Ohjaus: Richard Donner
102 minuuttia
Oma arvosana: 5.8/10

perjantai 10. toukokuuta 2013

Hyvästi, Ray Harryhausen

Elokuvamaailmasta kajahtaa jälleen surullisia uutisia, joskin jo muutaman päivän takaa. Efektiguru Ray Harryhausen menehtyi tiistaina 7.5.2013 Lontoossa. 92 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt alan veteraani teki merkittävimmät efektityönsä jo puolisen vuosisataa sitten, 50-70-luvuilla. Harryhausenin viimeiseksi efektityöksi jäi elokuva Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. How queer! kunnioittaa nyt Harryhausenin muistoa tsekkaamalla yhden miehen tunnetuimmista elokuvista.


Taistelu kultaisesta taljasta 
(Jason and the Argonauts, 1963)


Kultaisen taljan tarina tulee suoraan muinaisen Kreikan tarustosta. Elokuvan alussa ollaan heti toiminnan ytimessä, kun Pelias surmaa ylijumala Zeusin suojelemana Thessalian kuninkaan Ariston. On kuitenkin ennustettu, että joku Ariston kolmesta lapsesta tulee viemään Peliaksen vastahankitun kruunun. Poikia Aristolla oli vain yksi, Jason, jonka kohtalo on tulla suureksi sankariksi ja voittaa Pelias. Jason kohtaakin vastustajansa ja verivihollisensa pian aikuiseksi tultuaan, mutta ei tunnista tätä. Pelias kehoittaa Jasonia etsimään legendaarisen kultaisen taljan ennen kuin täyttää kohtalonsa. Näin vanha kuningas toivoo voittavansa aikaa: kultaisen taljan huhutaan olevan toisella puolella tunnettua maailmaa eikä sen olemassa olosta ole mitään takeita. Talja on eräänlainen versio Graalin maljasta ja sen huhutaan parantavan kaikki taudit ja tuovan maahan rauhan.

Jumalatar Heran suojeluksessa Jason lähtee etsimään taljaa. Hän kokoaa ympärilleen urhean miehistön, Argonautit, joiden kanssa hän matkaa maailman toiselle laidalle taljan perässä. Matkalla sankarit kokevat monenlaisia ihmeitä ja lempeä Hera pelastaa heidät useaan otteeseen. Olympus-vuorella Jasonin matka on Zeusin ja Heran välinen shakkipeli, jonka Hera vannoo voittavansa.





Leffan huikeat tehosteet ovat siis Ray Harryhausenin käsialaa ja ne ovatkin leffan suola. En ole koskaan erityisemmin pitänyt tällaisista eeppisistä seikkailuelokuvista, mutta Kultainen talja on piristävä poikkeus, ehkä osittain kompaktin pituutensa vuoksi. Meno pysyy hyvässä tahdissa ja jotain tapahtuu sopivin väliajoin niin ettei koskaan tule tylsää. Harryhausenin efektit ovat mestarillisia, niissä on juuri sellaista kekseliäisyyttä ja käsityöläisyyttä mistä suuresti pidän. Erityisen vaikuttava on leffan kuuluisin kohtaus, luurankotaistelu, muutaman minuutin kohtaus, jota Harryhausen työsti peräti neljä kuukautta.

Muitakin hienoja efektikohtauksia löytyy. Yksi Argon miehistön ensimmäisistä seikkailuista sattuu jumalten saarella, jossa aarteita vartio jättimäinen patsas Talos. Kun Herkules varastaa jumalten varastoista kultaisen keihään, Talos herää henkiin, eikä päästä ketään pois saarelta ennen kuin hänet on voitettu. Valtava, yllättävän sulavasti liikkuva Talos on hienoa katseltavaa. Toisessa hienossa kohtauksessa valtava merten jumala Triton sukeltaa syvyyksistä auttamaan argonautteja läpi murenevan kalliosolan. Pysäyttävän hieno meininki!





Leffa itsessään jää vähän kesken ja töksähtäen. Jason tuntuu jo täysin unohtaneen kiistansa isänsä surmaajan Pileaksen kanssa. Zeus ja Herakin päättävät jättää shakkipelinsä kesken, kun Jason löytää rinnalleen kauniin Medeian. Ihan kuin tekijät olisivat vain yhtäkkiä päättäneet, että lopetetaanpas leffa tähän. Tai ihan kuin rahat olisivat loppuneet kesken yllättäen.

Kaiken kaikkiaan Taistelu kultaisesta taljasta on viihdyttävä seikkailupakkaus, sopivan toiminnantäyteinen ja pituuskin on ihan soppeli. Mitään erityisiä raakuuksia leffassa ei ole, (vaikka heti ensikohtauksissa nuorta neitoa isketään miekalla niskaan) joten sitä voi katsoa vaikka koko perheen voimin. Kannattaa tsekkailla jos osuu kohdalla, jos ei muuten niin ainakin efektien puolesta. Ray Harryhausenille toivotan täten rauhaisaa ikiunta. Mies on ehdottomasti arvostuksensa ansainnut.

Taistelu kultaisesta taljasta (Jason and the Argonauts, 1963)
Ohjaus: Don Chaffey
104 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10