maanantai 31. lokakuuta 2011

Paskaa Halloweenia 2011!

Ah, on taas se aika vuodesta. Viime vuoden Vampyyrit -triosta onkin jo ehditty selvitä. Ja joku osti tuon boksin, kun vein sen kirpparille! Kiitos sinulle, sinä ihana, ihana ihminen, jolla on erittäin huono maku! Halvalla hinnalla saattoi kyllä myös olla jotain tekemistä asian kanssa...

Kauhuelokuvat muuttuvat helposti kokonaisiksi sarjoiksi. Myös remakeja vanhoista klassikoista tehtaillaan suht säännöllisesti. Tämänvuotista Halloweenia miettiessä pohdin kauan, minkä leffasarjan ottaisin käsittelyyni. Monet kuuluisimmista sarjoista tuppaavat olemaan vähän turhan pitkiä. Heti alun perin suunnitelmissa oli katsoa sarja elokuvia yhden illan aikana, joten esimerkiksi Painajainen Elm Streetillä olisi ollut aika tuhtia tavaraa.

Kanssaeläjä (joka on sattumoisin suuri Carpenter-fani) ehdotti tylsästi Halloweenia (1978) jatko-osineen. Eh heh. Päätin, etten kysy enää kanssaeläjän mielipidettä, vaan valitsen leffat oman mieleni mukaan, kelpasi tai ei. Naiset ja herrat, saanko esitellä: Sleepaway Camp -trilogia!

Sanon trilogia, vaikka totuudenmukaisesti sarjaan kuuluu enemmänkin elokuvia. Nelonen ja vitonen olivat videojulkaisuja, jotka julkaistiin vasta parisenkymmentä vuotta alkuperäisen trion jälkeen. En siis laske niitä mukaan. Varsinkaan kun alkuperäistä nelososaa ei edes koskaan saatu valmiiksi. Se julkaistiin bonus-materiaalina trilogian box-setillä ja jotkut laskevat sen silti viralliseksi nelososaksi. Perseilyä kerrakseen!

Aikoinaan Sleepaway Camp teki melko vaatimatonta tiliä elokuvateattereissa ja jatko-osat ovatkin enemmän seurausta suuresta ja uskollisesta cult-suosiosta vuosien varrella. Kahdessa jälkimmäisessä leffassa on selvästi humoristisempi ote kuin ensimmäisessä. Kun alkuperäisen leffan ohjaaja Robert Hiltzik teki sarjaan viidennen osan 2000-luvulla, hän päätti skipata täysin leffojen II ja III juonenkäänteet ja jatkaa suoraan siitä mihin ykkösleffa jäi. IMDb:n mukaan tänä vuonna sarjaan on tulossa kuudes osa. Tai siis viides jos sitä keskenjäänyttä ei lasketa. Tai oikeastaan kolmas jos alkuperäistä kakkos- ja kolmosleffaa ei sitten lasketakaan. Ja vielä seitsemäskin on suunnitteilla! Tai siis kuudes... Neljäs? Äh, oli miten oli, sekaisinhan tässä menee. Sleepaway Camp on malliesimerkki siitä, miten ei osata lopettaa ajoissa ja miten yksinkertaisesta leffasarjasta saadaan aikaan ihan helvetin monimutkainen sotku. Katsotaan ne videojulkaisut sitten joskus toiste. Ehkä. Todennäköisesti ei.


Sleepaway Camp (1983)
Kun Sleepaway Camp julkaistiin vuonna '83, slasher-genre eli kulta-aikaansa. Ensikuulemalta juoni vaikuttaa joltain Perjantai 13. päivä (Friday the 13th, 1980) mukaelmalta. Jos olisi halunnut tuoda jotain omaperäistä tatsia slasher-leffoihin, ei ehkä olisi kannattanut kirjoittaa leffaa, jossa teinejä silvotaan kesäleirillä. Perjantai 13. päivä -mielikuvaa on mahdoton vältellä, eikä yleensä ole hyvä asia, kun elokuva tuo välittömästi mieleen jonkin toisen (mahdollisesti paremman) teoksen.

Tarinan alussa isä leikkii kahden lapsensa kanssa järvellä. Sattuu kamala veneonnettomuus, jossa nuori Angela menettää perheensä. Onnettomuuden jälkeen hän muuttaa asumaan tätinsä Marthan luo. Kelataan kahdeksan vuotta eteenpäin. Teini-ikään ehtinyt Angela on lähdössä kesäleirille serkkunsa Rickyn kanssa. Ricky on sosiaalinen ja puhelias, mutta Angela on äärimmäisen hiljainen ja vastaa useimpiin ihmisten kysymyksiin ja kommentteihin hämmennystä aiheuttavalla tuijotuksella. Tämä piirre herättää välittömästi närää muiden leiriläisten keskuudessa ja Angelaa kiusataan.

Angelan pahimmaksi vastustajaksi nousee leirin bitch Judy, joka ei ymmärrä miksi eräs pojista on ihastunut Angelaan eikä häneen. Judyllä on sentään jo tissitkin! Ricky yrittää puolustaa serkkuaan parhaansa mukaan. Ei kulu kauaakaan, kun päitä alkaa putoilla. Vähitellen kaikki Angelaa kiusanneet kohtaavat loppunsa leirillä. Kaikki ovat järkyttyneitä, kun Angelan synkkä salaisuus vihdoin paljastuu.





Olin itse asiassa yllättynyt siitä, miten viihdyttävä leffa lopulta oli. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta pelkäsin, että kolmen leffan putkesta voisi tulla pahimmillaan puuduttava kokemus. Sleepaway Campissa on onneksi tarpeeksi omaperäisiä twistejä erottamassa sen siitä toisesta leirislasherista. Vaikka ensimmäinen leffa onkin vakavampi kuin kaksi jälkimmäistä, siinäkin on oma humoristinen otteensa. Sen tarkoitus ei ole niinkään säikytellä tai pelotella vaan enemminkin viihdyttää. Ruumiita ja varsinaista silpomista on jokseenkin vähän ja jokaisen murhan toteutus on erilainen. Pelkkää veitsellä huitomista killing spree ei siis ole.

Näytteleminen on hienovaraisen huonoa. Tarkoitan tällä sitä, että yksikään suoritus ei ole vaivaannuttavan huono tai aiheuta myötähäpeää, vaan enemminkin nauruntyrskähdyksiä. Erityismaininnan näyttelijäsuorituksestaan saa Judya näyttelevä Karen Fields, jonka jokainen repliikki ampuu yli suuntaan tai toiseen. Ja tuota kasari-shortsimuotia on pakko rakastaa!




Elokuvan loppua on kutsuttu yhdeksi kauhuelokuvahistorian järkyttävimmistä, eikä suotta. Enpä usko, että aikalaisyleisö oli vuonna 1983 vastaavaa nähnyt. Loppuhuipennus on yhä tehokas ja elokuvan kammottavin osa. 88 minuuttia hurahti tosi nopeasti tätä leffaa katsoessa. Muitakin jänniä kohtauksia leffasta löytyy. Paljon huomiota on saanut mm. Angelan flashback, jossa hänen isänsä on sängyssä miespuolisen rakastajansa kanssa.

Harvoin näkee yhtä hyviä viihdekauhuja. Siispä suosittelen Sleepaway Campia lämpimästi. Bonus-screencappeina allaolevissa kuvissa kuolemantapauksia tutkivan poliisin viiksimuoti muuttuu radikaalisti kohtauksen vaihtuessa.



Sleepaway Camp
(1983)
Ohjaus: Robert Hiltzik
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10


Sleepaway Camp II: Unhappy Campers (1988)
Kakkososan nimi ehkä kertoo kuinka tosissaan tämä teos kannattaa ottaa. Juliste heittää vettä myllyyn Freddy- ja Jason-viittauksillaan.

Angela (Pamela "Brucen sisko" Springsteen) on kasvanut aikuiseksi ja toimii ohjaajana kesäleirillä nimeltä Camp Rolling Hills. Kakkososan leiriläiset ovat vähemmän innostuneet leirielämästä ja osa keskittyisi mielellään enemmän ryyppäämiseen, marin poltteluun ja vastakkaiseen sukupuoleen. Reippautta ja urheiluhenkeä ei siis juuri löydy. Angelalle tällainen peli ei vetele, vaan pahat lapset täytyy karsia hyvistä. Pian kurittomia leiriläisiä alkaa yksitellen katoilla.

Kakkososan juoni on täysin tyhjänpäiväinen ja itseään toistava. Angela on mukana heti alusta lähtien ja ensimmäinen murha tapahtuu jo parin minuutin kohdalla. Niinpä mitään jännitystä ei ole edes yritetty saada mukaan. Ainoat (miedosti) kiinnostavat seikat ovat se, kenet Angela seuraavaksi lahtaa ja millä tavalla. Jokainen murha on jälleen erilainen ja omaperäiset hengenottamiskeinot lienevätkin yksi trilogian tärkeimpiä juttuja. Tällä kertaa silpomista myös näytetään enemmän ja eikä ykkösosan tehokeinoja osata käyttää. Ykkösosassa murhaa näytettiin juuri tarpeeksi, jotta katsoja voi mielessään täyttää puuttuvat kohdat. Kakkososassa sijaa mielikuvitukselle ei juuri jää.




Leiriläisillä on ykkösosaan verrattuna vähemmän persoonaa. Leirinohjaajiakin on vähemmän. Ilmeisesti paikalla ovat Angelan lisäksi vain leirin omistaja John-setä ja komeaa tupsuista takatukkaansa esittelevä TC. Angelan repliikit murhahommissa ovat usein ilkikurisia vitsejä tai sutkautuksia, jotka ovat yleensä vaivaannuttavan huonoja. Kuten juliste jo kertoo, leffa myös pelleilee muilla suosituilla kauhuleffoilla. Kaksi leiriläistä aikoo säikäyttää Angelan pukeutumalla Freddyksi ja Jasoniksi. Angela vastaa vetämällä Leatherface-maskin päähänsä ja käynnistämällä moottorisahan.

Vitsit ovat niin huonoja, ettei ketään oikein naurata. Jos osaa nauttia pelkästään siitä, että päitä putoilee usein eri tavoin, tästä leffasta luultavasti pitää. Ai niin, on yksi toinenkin syy pitää tästä leffasta... TISSIT! Niitä nimittäin näkyy melko paljon, eikä ensimmäistä boob flashia tarvitse kauaa odottaa. Leffan ote on siis selkeästi eksploitaatiohakuisempi kuin sarjan ensimmäisen.




Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen juoni toistaa itseään niin paljon, että yksittäisiä mielenkiintoisia tapahtumia on jo vaikea löytää. Leveästi hymyilevä ja murhavitsejä suoltava Angela ei ole yhtä tehokas hahmo kuin sarjan ekassa leffassa. Itse asiassa hahmo on aikalailla keksitty uudelleen ja kaikki se, mikä teki Angelasta ykkösleffassa kiinnostavan, on kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Leffa on ehdottomasti enemmän komedia kuin kauhuelokuva. Siinä missä ensimmäisen leffan loppu oli järkyttävä, yllättävä, hämmentävä ja karmiva, toinen elokuva loppuu muka-hauskasti eli ihan helvetin tyhmästi. Nyt enää ihmettele, kun ekaosan ohjaaja halusi skipata aikoinaan tehdyt jatko-osat uutta Sleepaway Camp-leffaa tehdessään.


Sleepaway Camp II: Unhappy Campers (1988)
Ohjaus: Michael A. Simpson
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.0/10


Sleepaway Camp III: Teenage Wasteland (1989)
Kolmososa jatkaa vakavastiotettavien nimivalintojen perinnettä. Ja hienojen julisteiden sarjaa. Kiva veitsi.

Itse asiassa kolmososa on tyyliltään myös häkellyttävän samanlainen toisen leffan kanssa. Idea on juuri sama. Sinänsä ei pitäisi olla yllättynyt, sillä ohjaajakin on sama. Jälleen Angela on mukana alkumetreiltä, ensimmäinen murha tapahtuu ennen kuin ehtii kissaa sanoa ja ainoaksi jujuksi jää arvuutella kuka putoaa kyydistä seuraavaksi.

Vain vuotta Camp Rolling Hillsin tragedian jälkeen paikalle nousee uusi leiri, nimeltään Camp New Horizons, eikä tuottajien tarvitse sijoittaa uusiin lavasteisiin. New Horizonsin tarkoitus on opettaa köyhien perheiden ongelmanuoria ja rikkaiden etuoikeutettuja teinejä tutustumaan toisiinsa ja oppimaan toisiltaan. Leirinpitäjät Herman ja Lily ovat keski-ikäinen pariskunta, joka ei todellisuudessa juurikaan välitä nuorista. Herman käy jatkuvasti kuumana leirillä pyöriviin teinityttöihin (tilaisuus näyttää tissit!) ja Lily keskittyy lähinnä istuskelemaan ja käskyttämään muita.

Angela hurauttaa rekalla erään tulevan leiriläisen päälle ja varastaa hänen henkilöllisyytensä päästäkseen mukaan ilonpitoon. Leirillä nuoret jaetaan kolmeen ryhmään. Herman ja Lilly ottavat yhden ryhmän kumpainenkin ja eräs uusi ohjaaja ottaa viimeisen ryhmän. Uusi ohjaaja sattuu olemaan poliisi, jonka poika kuoli leirillä edellisenä vuonna. Angela päätyy Hermanin ryhmään. Ryhmät jalkautuvat läheiseen metsään ja pystyttävät kukin omat telttaleirinsä eri puolille ympäri pääleiriä.





Angela pettyy jälleen leirielämään. Nämäkään nuoret eivät ole kunnollisia. Yksi päästää Hermanin pöksyihinsä heti kun teltta saadaan pystyyn (heh heh) ja naurettavin tapaus yrittää spray-maalata kaikkea puista telttoihin, tienviittoihin ja karttoihin. Niinpä heidät täytyy karsia pois. Kun koko Angelan ryhmä on pistetty silpuksi, murhaaja vaihtaa ryhmää kunnes saa hakattua koko leirin matalaksi.

Koska leffa on niin samankaltainen kakkososan kanssa (ja siinä jopa näytetään flashbackeja kakkososan tapahtumista), mielenkiinto ei ole kovin korkealla. Onneksi jotkut ongelmanuorista tuovat viihdykettä muuten tylsähköön juoneen. Hahmoilla on enemmän persoonaa kuin viime elokuvan teineillä, vaikka kaikki hahmot ovatkin karkeita karikatyyrejä. Kaikista paras on aggressiivinen Mankkadude (nimestä ei hajua), tyyppi joka soittaa koko ajan mankkaansa ja vittuilee kaikille ("Hey! Fuck you!"). Ja jonka suosikkielokuvat ovat "ones with blood and boobs". Suosikkikohdassani Mankkadude nostaa mankkansa aamulla ulos teltasta, lyö sen soimaan ja jammailee sitten itsensä ulos. Veikkaisin, että Mankkaduden leirirepussa oli pelkkiä paristoja.




Välillä porukka kuolee vähän turhankin helposti. En hirveästi fanita sitä, miten jo kerran kuolleelta näyttäneet pomppaavatkin kauhuleffoissa vielä henkiin, mutta tuntuu vähän ontolta kun uhrit kaatuvat yhdestä lyönnistä. Lisäksi murhatavat ovat tässä leffassa melko tylsiä. Yksinkertainen kepillä hakkaaminen on kovasti suosiossa. Ei vain ole kovin mielenkiintoista katsoa kerta toisensa jälkeen kun ihmiset hakkaavat toisiaan pitkillä kepakoilla. Ei mitenkään olisi löytynyt mitään kekseliäämpää? Tällä leffalla ei muutenkaan ole mitään tekemistä realismin kanssa, mutta on silti häiritsevän vaikea uskoa, että pienestä Angelasta löytyy poweria hakkaamaan isoja miehiä tajuttomaksi pelkällä puukepillä.

Ehkä uudet Sleepaway Camp-jatkeet ovat onnistuneet paremmin. Rohkenen silti epäillä.

Sleepaway Camp III: Teenage Wasteland (1989)
Ohjaus: Michael A. Simpson
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.0/10


Lopullinen tuomio: katsokaa eka leffa, jos haluatte aidosti viihdyttävän camp slasher-leffan. Kahta muuta voi suositella vain jos teinien lahtaaminen kiinnostaa noin yleensä eikä juonella ole niin väliä. Ykkösosan aion ehdottomasti katsoa joskus uusiksi, kaksi jälkimmäistä taas ovat selvää kertakäyttöroskaa.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Painajainen perheessä, 50-luvun tyyliin

Parents
(1989)


Lokakuu on täydellinen kuukausi kauhuelokuville. Puut karistavat viimeisetkin lehtensä, illat ovat pimeääkin pimeämpiä kun luntakaan ei vielä ole ja kauhuteemaisen muovikrääsän luvattu juhla Halloweenkin lähestyy. IIK!! jatkaa kauhuteemaa vielä ensi kuun puolellekin. Blogin oma Halloween -postaus näkee päivän valon (toivon mukaan) jo sitä ennen.

Viime viikolla paistoimme ajankuluksi erän hunajasuklaalettuja, nappasimme muutamat virkistävät juomat käteen ja katsoimme kasarikauhua. Parents on vuonna 1989 valmistunut, 50-luvulle sijoittuva elokuva perheestä, jonka poika alkaa epäillä vanhempiaan kannibaaleiksi.

Laemlen perhe muuttaa rauhalliseen lähiöön. Isä käy töissä Toxico-kemikaalitehtaalla ja äiti on 50-lukulaisen kotiäidin stereotyyppi, joka häärää keittiössä kellohelmaisine mekkoineen. Perheen 10-vuotias poika Michael on hiljainen ja ujo. Hän näkee toistuvia verisiä painajaisia ja pienet arkielämän vihjeet saavat hänet ajattelemaan vanhempiensa olevan ihmissyöjiä. Michael alkaa vaivihkaa tutkia äitinsä ja erityisesti isänsä tekemisiä ja pääsee kammottavan salaisuuden jäljille.




Elokuvan näkökulma on Michaelin. Tapahtumat etenevät ensimmäisen kahden kolmasosan ajan turhankin verkkaasti ja katsojaa alkaa jo kyllästyttää. Mitään mainittavaa ei oikeastaan tapahdu. Ilmeisesti tehokeinona on yritetty käyttää juuri hidasta etenemistä ja vinkkien antamista verellä mässäilyn sijaan. Pidän juuri tuollaisesta lähestymistyylistä, mutta näköjään senkin voi ryssiä. Juju on nimittäin siinä, että vinkkailu ja odotuksen pitkittäminen ei saa käydä liian tylsäksi.

Elokuvan genreksi kerrotaan komedia / jännitys / kauhu, mutta itselleni ei oikein auennut mikään näistä. Kertaakaan n. 80 minuuttisen leffan aikana ei naurattanut, jännittänyt tai pelottanut. Ehkä vika oli osaksi myös väärissä odotuksissa. Leffajulisteen ja lukemani perusteella odotin enemmän splatter-henkistä kauhukomediahassuttelua, jota ei sitten tullutkaan. Vasta viimeisen vartin aikana leffa alkoi olla sellainen, jollaiseksi sen päässäni etukäteen kuvittelin ja silloin oli jo liian myöhäistä.



Muutama seikka tekee kuitenkin tästäkin elokuvasta jossain määrin mielenkiintoisen. Ne ovat lapsen näkökulma, se, että osa musiikista on Angelo Badalamentin käsialaa ja tietysti 50-luvun amerikkalaisen ihanneperheen kodin muuttaminen turvattomaksi, verentahrimaksi helvetiksi. Kuviltaan elokuva on usein kekseliäs ja jaksaa ylläpitää kiinnostusta sen verran, että leffa tulee katsottua loppuun saakka. Loppuratkaisu ei tosin odotusta palkitse, joten olo jää kaiken kaikkiaan varsin pettyneeksi.

Parents (1989)
Ohjaus: Bob Balaban
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.8/10

lauantai 22. lokakuuta 2011

It's a jungle out there!

Disney Animated Classics -projektissa on aika palata elokuvien pariin. Tänään luvassa kahdenlaisia svengaavia rytmejä.


19. Viidakkokirja (The Jungle Book, 1967)
Vaikka Walt Disney kuoli ennen Viidakkokirjan julkaisua, se on viimeinen elokuva joka on tehty hänen valvovan silmänsä alla.

Näin Viidakkokirjan pienenä vain kerran, mutta muistan samannimisen VHS-animesarjan, josta pidin valtavasti. Minulla oli ostokassuna myös vuonna 1994 tehty live action Viidakkokirja, joka oli sekin Disneyn tuotantoa. Siitäkin pidin ala-asteella. Puhumattakaan Viidakkokirja videopelistä (Sega Megadrivelle?), jota hakkasin aika paljon. No, se  elokuva sitten...

On tavanomainen rauhallinen päivä Intian viidakossa. Pantteri Bagheera kuulee lapsen ääntelyä ja löytää pienen ihmisvauvan korista joen rannalta. Bagheera ei henno jättää lasta yksin, vaan vie tämän kasvatettavaksi susipariskunnalle, joka on vasta saanut omiakin pentuja. Ihmisenpentu kasvaa yhdessä sudenpentujen kanssa. Ihmisen paikka ei kuitenkaan ole viidakossa ja jos tiikeri Shere Khan löytää hänet, hänen päivänsä ovat luetut. Niinpä susilauma joutuu lähettämään nyt jo hieman isommaksi kasvaneen ihmislapsen, Mowglin, pois. Bagheera lähtee johdattamaan Mowglia kohti ihmisten kylää, mutta poika on vastahakoinen ja haluaisi jäädä viidakkoon ikuisiksi ajoiksi.




Matkalla Bagheera suuttuu ihmislapsen jääräpäisyyteen monet kerrat. Mowglille taas tulevat tutuiksi muut viidakon asukit, kuten leppoisa bailukarhu Baloo, apinoiden kuningas Louie ja hypnoottinen käärme Kaa, joka haikailee syövänsä Mowglin päivälliseksi. Shere Khan ei myöskään jää pelkäksi legendaksi.

Viidakkokirjan ote on rennon letkeä, eikä vähiten musiikkinsa ansiosta. Leffa tarjoileekin tähän mennessä parhaita Disney-biisejä. Animointi on upeaa kuten aina. Erityistä ihastusta herättävät taustat, kuten niin monessa muussakin luontoon sijoittuvassa Disney-klassikossa. Jälleen kerran taustat ovat parhaimmillaan maalausmaisia, yksityiskohtaisia ja uskomattoman kauniita. Ne herättävät viidakon henkiin. Kiitosta saavat myös ääninäyttelijät. Erityisesti Shere Khan teke äänensä vuoksi vaikutuksen.




Jokseenkin hitaan startin jälkeen homma alkaa todella toimia Baloo-karhun astuttua mukaan remmiin. Muutamaa heikompaa kohtausta (esim. elefanttien marssi) lukuunottamatta juoni rullaa sulavasti. Yllätyin miten vähän muistin elokuvasta, vaikka viimenäkemästä onkin tietysti vuosikausia aikaa. Muut aikoinaan vuokratut Disney-klassikot ovat jääneet paremmin päähän. Silti, nyt katsottuna, Viidakkokirja kuuluu klassikot-sarjan kärkiteoksiin, ainakin tähän mennessä.

Viidakkokirja sai jatko-osan vuonna 2003. Sitä aiemmin osa hahmoista, mm. Baloo ja Louie esiintyivät Disneyn ysärianimaatiosarjassa Pilipalipilotit (TaleSpin, 1990-1991). Kun sarjan juonikuvausta lukee nyt, se tuntuu oudoimmalta idealta ikinä. Baloo lentäjänä lähettifirmassa? Mitä helvettiä? Viidakkokirja -elokuvassahan inhimillisimmätkin eläimet ovat selkeästi eläimiä eläimillisine maneereineen. Ehkäpä sarjaan vielä jossain törmää ja pääsee todistamaan sen ihmeellisyyttä. Miten ihmeessä pummilla elävästä viidakkonallesta tulee lentokoneella lentelevä (eli siis töitä tekevä!) ilmojen karhu? Tai apinojen kuninkaasta baarin pitäjä? Ehkä näitä ei pitäisi miettiä liikaa...


Viidakkokirja (The Jungle Book, 1967)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


20. Aristokatit (The Aristocats, 1970)
Eletään 1900-alkua Pariisissa. Eläkkeelle jäänyt näyttelijätär Madame asuu suuressa kartanossaan kissansa Herttuattaren ja tämän kolmen pennun, Marien, Toulousen ja Berliozin kanssa. Kartanon hovimestarin hommaa hoitaa uskollinen ikääntyvä palvelija Edgar. Kisut ovat todellisia aatelisia, joilla on oltavat kuin herroilla. Herttuatar opettaa pentujaan mm. maalaamaan, soittamaan pianoa ja laulamaan.

Eräänä päivänä Madame kutsuu luokseen asianajajansa. Tarkoituksena on luoda Madamen testamentti. Edgar kuuntelee salaisen putken kautta kaksikon keskustelua ja saa kuulla, että kissat perivät vanhan eukon suuren omaisuuden ennen häntä. Edgarille tie rikkauksiin aukenee vasta kun katit kuolevat. Epätoivo valtaa hovimestarin. Hän huumaa ja kidnappaa kisulit kuljettaakseen ne mahdollisimman kauas Pariisista.

Herttuatar herää pentuineen kaukana Ranskan maaseudulla, joen varrelta. Selvittyään yön yli kissaperhe kohtaa Thomas O'Malleyn, letkeän kujakatin, joka ihastuu oitis Herttuattareen. O'Malley lupaa auttaa kaupunkikisut takaisin Pariisiin. Matkalla he törmäävät O'Malleyn kujakattiystäviin ja näiden rentoon orkesteriin, sekä pariin Englannista Ranskaan matkanneeseen hanheen, joiden setä on melkoinen juoppo.




Aristokatit ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Olen nähnyt sen lyhyen elämäni aikana jo kuitenkin monen monta kertaa, sillä VHS-kassu on löytynyt hyllystä 90-luvun alun uusintajulkaisusta saakka. Klassikoiden sarjassa Aristokateilla on omasta mielestäni enemmänkin täyteprojektin status. Hauskoja pikkujuttuja leffassa on useita, mutta kokonaisuutena teos laahaa. Hahmoista oikeastaan yksikään ei ole tarpeeksi kiinnostava, jotta leffaa jaksaisi seurata täydellä keskittymisellä. Aristokatit itse ovat niin tyhjiä, että ihan ärsyttää.

Parhaana hetkenä voisi mainita kahdenlaisten kaupunkikattien kohtaamisen kun hienostunut Herttuatar kohtaa pentuineen O'Malleyn soittajaystävät. Hauskuutta tuo myös Madamen hupsu asianajaja. Muuta mainittavaa erityistä leffassa ei sitten olekaan. Huokaus-tason keskinkertaisuutta taas löytyy ja paljon. Niinpä leffasta on loppujen lopuksi vaikea olla mitään mieltä ja tuon välinpitämättömyys on ehkä jopa pahempaa kuin leffan inhoaminen. Mitään ei synny, ei inhoa, ei rakkautta. Sen takia tästä leffasta ei ole kummempaa sanottavaakaan.




Aristokatit (The AristoCats, 1970)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10

perjantai 14. lokakuuta 2011

Santo contra cirugía a corazón abierto

Vaikea uskoa, että Santo-projektin aloittamisestakin on jo yli vuosi! Ensimmäinen postaus näki päivänvalon 13.9.2010. Eikä loppua ole vielä näkyvissä. Puolivälin tienoilla aletaan silti jo olla.

Useimmat Santot on tullut katsottua muutaman siiderin/oluen/viinilasin voimin, mutta siinä sivussa on syntynyt myös toinen tapa katsoa näitä meksikolaisia helmiä. Muutama leffa on nimittäin tullut katsottua asianmukaisen pöperön, eli meksikohenkisen ruuan kanssa. Toimii ihan hyvin, mitä nyt muutama ruokalaji on ollut sen verran haastavaa syötävää, että leffaan keskittyminen on hetkeksi herpaantunut. Miten meksikolaiset onnistuvatkin tekemään niin hankalia ruokia? Oikeasti, miten tacot saa syötyä ilman että sotkee itseään/sohvaa/pöytää/lattiaa/kaikkea parin metrin säteellä? Vuoden jatkuneen santoilun aikana on tullut testattua tacoja (sen yhden kerran, toista tuskin tulee), tortilloja eri täytteillä, chili con carnea ja lukuisia eri maissilastuja ja tietysti salsaa eri makuvariaatioina. Tämän satsin keskimmäistä leffaa varten kanssaeläjä teki enchiladoja, jotka ovat periaatteessa tortilloja, mutta uunissa paistettuna, juustoraasteella ja chilisoosilla kuorrutettuna. Nacholautasen tekeminen on myös ollut monesti haaveena, saa nähdä milloin saadaan aikaiseksi. Lisää Meksiko- ja Santo-henkisiä reseptejä otetaan ilomielin vastaan!

Itse elokuvissa on päästy lopullisesti värielokuvien kirkkaaseen (no, okei, joskus ihan helvetin suttuiseen) maailmaan. Onko 70-luku tuonut valoa meksikolaisen elokuvahistorian hopeisimpaan tähteen?


25. Santo vs Blue Demon in Atlantis (Santo contra Blue Demon en la Atlantida, 1970)
Santo ja Blue Demon, jälleen yhdessä!

Sekoboltsi professori (?) haaveilee omasta ikinuoresta superihmisten rodusta. Emmekö me kaikki? Rotuun valittaisiin vain ihmiskunnan eliitti, fyysisesti ja henkisesti täydelliset yksilöt. Sitten nämä superihmiset vietäisiin avaruuteen asuttamaan uutta planeettaa. Maan voisikin sitten kelpaamattomine ihmisapinoineen räjäyttää taivaan tuuliin.

Ihmiskunnalla on hyvä syy ottaa sekopään puheet tosissaan. Proffalla on nimittäin halussaan ison luokan megapommeja. Heti elokuvan alussa hän osoittaa olevansa tosissaan ampumalla raketin kuuhun ja laukaisemalla sitten raketista yhden ohjuksen, joka tuhoaa täysin pari valtameren saarta. Interpol lähettää agenttinsa Santon proffan perään. Avukseen muskelimies saa hehkeän nuoren naisen, joka myös työskentelee Interpolille. Blue Demonin osa on taas joutua pulaan, sillä hän eksyy professorin piilopaikkaan ja hänet hypnotisoidaan discopallolla osaksi eliitti-ihmisten joukkoa.

Hypnotisoitu Blue Demon on tietysti Santo vastustaja, ei kaveri. Proffan tavoitteena on napata Santo elävänä voidaakseen hypnotisoida myös maailman vahvimman painijan eliittirotuunsa.




Kokonaisuutena Atlantis on aika puuduttava, vaikka muutama ihan hauskakin kohtaus löytyy. Tappelukohtaukset ovat ottaneet askeleen hauskempaan suuntaan. Eräässäkin kohtauksessa Santo painii jonkun proffan apurin kanssa asunnossa ja pistää siinä sivussa paikan sisustuksen uusiksi. Santo joutuu myös vastakkain feikki-Santon kanssa. Ja tietysti viholliseksi hypnotisoitu Blue Demonkin yrittää välillä hyökkiä kimppuun maassa, ilmassa ja merellä

Elokuvan alku ja loppu ovat kuin eri elokuvasta (ja ehkäpä oikeasti ovatkin, en ihmettelisi). Alussa nähdään avaruusrakettimatskua ja pitää ihan muistutella itselleen mitä leffaa tässä oltiinkaan katsomassa. Lopussa, kun Santo (totta kai) ottaa voiton proffasta, räjähdyskuvaa näytetään kyllästymiseen asti jokaisesta mahdollisesta kuvakulmasta. Sekopää professori nyt ei ole kovin kiinnostava pahis ja sinänsä hyvä idea superrodusta ja maailman tuhoamisesta muuttuu pian aika latteaksi. Santo, pystyt parempaankin!



Santo vs Blue Demon in Atlantis (Santo contra Blue Demon en la Atlantida, 1970)
Ohjaus: Julian Soler
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.9/10


26. Santo and Blue Demon in the World of the Dead (Santo y Blue Demon en el mundo del los muertos, 1970)
Nämä kaksi naamiosankaria ne eivät vaan malta pysyä toisistaan erossa. Blue Demonin rooli World of the Deadissa on tosin varsin marginaalinen. Elokuvan voisi jakaa tylysti kolmeen erilliseen osaan.

1. osa: 1600-luku.
Paholaiselle sielunsa myyneet noidat riehuvat Meksikossa. Heitä vastaan taistelevat kaksi jaloa sankaria, Hopeanaamioinen Ritari ja Sininaamioinen Ritari. Sininaamioinen joutuu kuitenkin noitien kaappaamaksi ja muuttuu pahikseksi (yllättävä Blue Demon plot twist). Hopeanaamioinen osoittaa sankaruutensa ja vangitsee nuoren naisen, joka poltetaan roviolla noituudesta. Nainen vannoo palaavansa maan päälle 300 vuoden kuluttua ja kostavansa Hopeanaamioisen Ritarin sekä hänet kuolemaan tuominneiden miesten jälkeläisille.

2. osa: "nykyaika" 1970
Santon tyttöystävä (ja puheista päätellen tuleva vaimo!) Alicia joutuu pahan hengen riivaamaksi. Damiana, tuo roviolla poltettu noita, ottaa hänet valtaansa ja käyttää tämän ruumista kostonsa välineenä. Alicia on siis Damianan suvun viimeinen jälkeläinen (ja selvyyden vuoksi Damianan kanssa täysin identtinen). Päitä alkaa putoilla ja pikkuhiljaa asioiden todellinen laita selviää Santolle. Papin avustuksella hän matkaa tuonpuoleiseen vapauttamaan Alician sielun.

3. osa: tuonpuoleinen, tuonela
Santo saapuu punaisissa väreissä hehkuvaan tuonelaan, jossa mönjät kuplivat lammikoissa ja riippusillat ovat pitkiä. Hän seuraa Aliciaa värikyllästetyssä maisemassa ja estää tätä hukuttautumasta jokeen. Ihan simppeli pelastusoperaatio ei kuitenkaan ole, sillä jos Santo ei saa Aliciaa pois tiettyyn aikarajaan mennessä, he molemmat jäävät tuonpuoleiseen ikuisiksi ajoiksi.




Toistoa tässä leffassa on aivan helvetisti. Elävät kuolleet, jotka Damiana herättää apureikseen ilmaantuvat jatkuvasti samalla tavalla ja häipyvät, kun joku vähän vilauttaakin ristiä. Jo pelkästään tuo sama kuvio toistuu kyllästymiseen asti. World of the Dead kierrättää myös muita Santo-leffoja varsin kiitettävästi. Jaa, vai että eläviä kuolleita... Santon muinaisia esi-isiä... Taasko?

Paitsi muita Santoja, World of the Dead kierrättää myös muita elokuvia. Alun kuvat, joissa limaiset, luurankomaiset zombiet nousevat haudoistaan ovat aivan selvästi täysin eri elokuvasta. Sitä paitsi, tämän elokuvan zombiet eivät edes ole mitään limaisia luurankoja (olisivatkin), vaan tavallisia paidattomia miehiä harmaassa vartalomaalissa. Kiitos vaan harhaanjohtavasta kiusaamisesta! "Uu, kerrankin hienon näköisiä limazombeja! ... Ei ku mitäs helvettiä?"




World of the Deadin tekee mielenkiintoiseksi oikeastaan vain yksi, äärimmäisen hämmentävä kohtaus. Santo saa zombielta turpaan kehässä (+ tikarin rintaan) ja joutuu leikkaukseen. Leikkaus näytetään leffassa. Siis oikeasti. Menee hetki tajuta että tässä taidetaan tosiaan nyt katsoa ihan ihkaoikeaa sydänleikkausta. Kohtaus kestää suorastaan piinaavan kauan. Sitten se loppuu, eikä kukaan mainitse sitä enää sanallakaan - ikinä. Eli mitä järkeä tässä kohtauksessa nyt sitten oli? Ei kai muuta kuin saada yleisö kiemurtelemaan tuoleissaan, sykkivä ihmissydän edessään koko ruudun kokoisena.


Santo menee pumppuleikkaukseen -kohtausta lukuunottamatta World of the Deadissa nähdään lähinnä niitä samoja juttuja kuin aina ennenkin. Zombeja, naisia pulassa, iivil noitanaisia, muinaisia esi-isiä, aikakausi-matskua vuosisatojen takaa... Operaatiokohtauksen lisäksi mielenkiintoa herättää oikeastaan vain Santon matka tuonpuoleiseen. Ai niin, ja tappelukohtaus, jonka esi-isä-Santo käy esi-isä-Blue Demonin kanssa 1600-luvulla. En ole pitkiin aikoihin nauranut Santo-leffassa niin paljon. Ei kai kukaan voi vahingossa tehdä noin hauskaa kohtausta? Toivoisin NIIN kovasti, että tämä löytyisi YouTubesta. Muutenkin tappelukohtauksia vaivaa (?) sama juttu kuin niin monia Santo-tappelukohtauksia jo aiemmin: musiikki on kuin mykkäkomediasta.

Jos turhan toiston tilalle olisi keksitty jotain uutta ja repäisevää, tämä olisi ollut paljon viihdyttävämpi kokemus. Valitettavasti vaikuttaa pahasti siltä, että Santolla jää nyt kierrätysvaihe päälle ja pahasti. Pitää vain toivoa että jotain omaperäistä vielä joskus tulee eteen.

Santo and Blue Demon in  the World of the Dead (Santo y Blue Demon en el mundo del los muertos, 1970)
Ohjaus: Gilberto Martinez Solares
79 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10


27. Santo vs the Riders of Terror (Santo contra los jinetes del terror, 1970)


Riders of Terror saattaa olla ensimmäinen Santo, joka sijoittuu täysin menneisyyteen. En muista enää oliko varhaisissa musta-valko-Santoissa täysin tiettyyn menneeseen aikakauteen sidottua leffaa. Juoneenkin on keksitty omaperäistä twistiä, mikä piristää näin projektin puolivälissä.

Eletään 1800-lukua pienessä meksikolaisessa kylässä. Kylässä sijaitsee lepraa sairastavien suljettu sairaala, josta eräänä iltana karkaa pieni joukko sairaita. Kyläläiset ovat välittömästi paniikin kourissa, sillä lepra on tarttuva, parantumaton sairaus. Kaikki haluavat suojella itseään ja läheisiään. Kylän sheriffi pelkää paniikinlietsomisen johtavan sairaiden tappamiseen ja yrittää rauhoitella asukkaita. Pahin paniikinlietsoja, sheriffin vastustaja, taas yrittää saada kyläläiset lynkkausjoukkoihinsa.

Oikeasti pelottelijalla on tietysti omat ilkeät suunnitelmansa, joiden toteuttamiseksi hän aikoo hyödyntää lepraa sairastavaa karkurijoukkoa. Pelottelija on nimittäin myös roisto, jolla on oma rikollisjengi. Jos leprat liittyvät joukkoon, he saavat peloteltua ihmiset luopumaan omaisuudestaan. Rahat jaetaan näennäisesti tasan leprojen ja rikollisten kesken ja lisäksi rosvojoukko tuo tovereilleen näiden piilotteluluolaan viiniä ja ruokaa. Oikeana suunnitelmana on tietysti kerätä leprojen avulla suuret summat rahaa ja murhata (tai murhauttaa) sitten koko lössi.



Kylän sheriffi kutsuu paikalle myyttisen hyväntekijän Santon, jonka tarkoitus on löytää leprat ja palauttaa heidän turvassa sairaalaan. Kun rosvot ja leprat alkavat tehdä yhteistyötä, ihmisten viha sairaita kohtaan vain yltyy.

Ensinnäkin propsit kaikkien normaalien Santo-juonikuvioiden puuttumisesta. Ei zombeja (no leprat kyllä välillä melkein on...), ei aikamatkustelua (vaikka menneisyydessä nyt taas ollaankin)... Kehäpainiakin on vain yhden kohtauksen verran. Tappelussa Santo osoittaa jälleen, mikä hänen valttinsa kehässä on. Kaikki naamiosankarin iskut eivät ehkä mene perille ja vastustaja saattaa olla kaksi kertaa hänen kokoisensa, mutta Santo jaksaa ottaa turpaan vaikka tuntikausia putkeen. Lopulta isompikin korsto väsähtää.




Ennen Santon ilmestymistä paikalle meinasin jo unohtaa tämän olevan Santo-elokuva. Ehkäpä siksi, että heti alussa tatsi oli aika elokuvamainen. Normaalisti Santoissa on ollut sellainen hutiloiva meininki heti ensisekunneilla. Propsit myös piristävän erilaisesta juonesta. Enpä ole kovin montaa leffaa nähnyt, joissa juoni pyörisi leprojen ympärillä. Riders of Terror onkin melko epätyypillinen Santo. Kehäpainia on sen yhden matsin verran ja ainoa toistuva teema on aikamatkailu (vaikka ajassa ei koskaan tullakaan nykyaikaan).

Ehdottomasti satsin viihdyttävin Santo. Niin monta hienoa asiaa! Santo ratsastaa hevosella villin lännen tyyliin, flashbackissa yksi sairaista muistelee kosineensa tyttöystäväänsä ilman paitaa ja nunnat kannustavat Santoa painimaan jättiläismäisen, voittamattoman korston kanssa. Vau. Lisäksi lopussa, kun Santo vihdoin ratkaisee erimielisyydet kyläläisten ja sairaiden välillä, vihainen, soihtuja heilutteleva väkijoukko muuttuukin hetkessä kukkia heitteleväksi kunniakulkueeksi. Tämä jos mikä on upeaa!

 Tosimiehet kosii ilman paitaa!

Santo vs the Riders of Terror (Santo contra los jinetes del terror, 1970)
Ohjaus: Rene Cardona
77 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.5/10