tiistai 25. syyskuuta 2012

Nordisk Panorama 2012

Viikonloppuna (ja vielä tässä viikon alussa) Oulussa järjestettiin Nordisk Panorama, pohjoismainen dokumentti- ja lyhytelokuvafestivaali, joka rotatoi viidessä eri kaupungissa. Edellisen kerran NP juhlittiin Oulussa vuonna 2007 eli samana vuonna kuin muutin tänne. Silloin minulla ei ollut koko tapahtumasta mitään hajua.

Tämän vuotinen ohjelmisto oli ihan luvattoman mielenkiintoinen. Lyhärit eivät edelleenkään ole oikein se oma juttu, mutta dokkaripuolella oli monen monta "pakko nähdä"-osaston teosta. Onneksi aika- ja rahatilanne oli opiskelijaelämästä huolimatta suotuisa ja pääsin niistä muutaman katsastamaankin. Eikä yksikään leffa pyörinyt Elokuvateatteri Studiossa! Selkä kiittää.


Lauantai 22.9.


Aloitimme festarin double featurella: Grandma Lo-Fi ja Harbour of Hope. Kaksi kovaa dokkaria ja liput vaan 5 euroa, tässä on hinta-laatusuhde kohdillaan!


Grandma Lo-Fi: The Basement Tapes of Sigridúr Niélsdóttir (Amma Lo-Fi, 2011)
Festarin ainoa islantilaiselokuva on reilun tunnin mittainen Grandma Lo-Fi, joka kertoo Sigridúr Niélsdóttirin erikoisesta musiikkiurasta. Sigridúr alkoi tehdä musiikkia 70-vuotiaana kellariasuntonsa keittiössä ja seitsemän vuotta myöhemmin hän oli julkaissut jo lähes 60 tee-se-itse-levyä. Levyt inspiroivat joukkoa islantilaisia muusikkoja, jotka tekivät myös tämän dokumentin.

Dokkarissa seurataan Sigridúrin luomisprosessia ja hän kertoo musiikistaan ja metodeistaan. Suurta musiikillista lahjakkuuta Sigridúrilla ei varsinaisesti ole, mutta musiikkia syntyy milloin mistäkin. Joskus instrumenttina on kasa foliota, joskus naukuva kissa, joskus mekaaninen vispilä. Joskus Sigridúr laulaa, joskus ei. Reipas mummeli on musiikkiuransa jälkeen myös luonut hyvin menestyneitä kuvakollaaseja, joita on esitelty pienissä taidenäyttelyissä.

Dokumentintekijät ovat omalla sarallaan aloittelijoita. Kukaan heistä ei ole koskaan ohjannut elokuvaa ja se kyllä näkyy, mutta kaikki pienet epätäydellisyydet sopivat hyvin yhteen Sigridúrin amatöörimusisoinnin kanssa. Luulin aluksi, että kertojaosuuksissa käytetyt taustat olivat animaattorin tekemiä, mutta ne olivatkin todellisuudessa Sigridúrin omia kuvakollaaseja.

Vaikka dokkari on lyhyt, sitä tehtiin usean vuoden ajan. Lyhyen keston vuoksi paljon jää sanomatta. Leffan jälkeisessä Q&A-sessiossa yleisön kysymyksiin vastannut Kristin Björk Kristjánsdóttir kertoi, että ennen musiikkiuraansa Sigridúr oli ollut hyvin melankolinen ja masentunut. Tanskalaiset sukulaiset, jotka eivät olleet nähneet häntä vuosikausiin, eivät meinanneet tunnistaa häntä dokumentista. Edellisellä tapaamiskerralla Sigridúr oli ollut kuin toinen ihminen, alakuloinen ja synkkä. Tuota taustaa vasten elokuva näyttäytyy hieman uudessa valossa. Dokkarissa itsessään ei ollut asiasta mitään mainintaa, mikä oli vähän kummallista.

Sigridúrin elämäntarinaa kerrotaan muutenkin vähän ja hyvin paljon jätetään myös kertomatta. Kristjánsdóttir kertoi, että olisivat voineet tehdä sosiaalipornoa, mutta eivät halunneet. Katsojalle jää monen monta kysymystä ilman vastausta. Miksi kertoa elämäntarinasta osa, mutta jättää niin paljon kertomatta? Käytännössä Sigridúrin henkilökohtaisesta elämäntarinasta kerrotaan siihen saakka, kun hän muuttaa Islantiin ja menee naimisiin. Sitten tulee suuren suuri kuilu sen ajan ja nykyhetken välille, jotain ikään kuin katkeaa ja aletaankin puhua jostain ihan muusta.

Tällaisista pienistä häiritsevistä seikoista huolimatta Grandma Lo-Fi on kovastikin katsomisen arvoinen teos. Hymy jää taatusti huulille, muttei mitenkään pakotetusti. Sanoma on selkeä ja aito: koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa jotain uutta.

Grandma Lo-Fi: The Basement Tapes of Sigridúr Niélsdóttir (Amma Lo-Fi, 2011)
Ohjaus: Orri Jónsson, Ingibjörg Birgisdóttir & Kristin Björk Kristjánsdóttir
62 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


Harbour of Hope (Hoppets Hamn, 2011)
Harbour of Hope kertoo meille tärkeän, harvoin käsitellyn tarinan. Vuonna 1945 Irene, Ewa ja Joe pelastuivat natsien keskitysleireiltä ja päätyivät Malmöön yhdessä 30 000 muun selviytyjän kanssa. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, he muistelevat tuota aikaa, matkaa Ruotsiin ja uutta elämää. Ääneen pääsevät myös pelastustyötä sivusta seuranneet. Dokumenttia sävyttävät haastattelujen lisäksi harvinaiset arkistokuvat selviytyjien saapumisesta Malmön satamaan. Monet olivat kurjassa kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Jokaisen tarina on erilainen. Irene oli pieni lapsi saapuessaan Malmöön. Hän oli viettänyt äitinsä kanssa kolme vuotta keskitysleirillä Ravensbrückissa. Hän ei muista ajasta itse paljoa ja äiti varjeli häntä kamalilta muistoilta laittamalla käden tytön silmien eteen. Nyt Irene asuu Etelä-Afrikassa. Ewa oli pelastuessaan vielä pienempi, pelkkä vauva. Hän syntyi keskitysleirillä. Äiti panoi pelastuessaan alle 40 kiloa ja oli surkeassa kunnossa. Ewa sairastui vauvana tuberkuloosiin ja joutui eroon äidistään useaksi vuodeksi. Dokumentissa hän etsii puolalaista isäänsä, jota ei koskaan tuntenut.

Joe saapui Malmöön ymmärrettyään menettäneensä koko perheensä sodassa. Yksi vastassa olleista nuorista ruotsalaisista oli teini-ikäinen Sig. Pojista tuli hyvät ystävät, mutta Sig ei ole kuullut Joesta vuosikymmeniin. Sig oli vapaaehtoisena Ruotsin Punaisen ristissä auttamassa pelastuneita Malmöön. Joe muistelee erityisellä lämmöllä Stigin perheen hänelle tarjoamaa perheillallista Malmössä.

Aluksi ajattelin, että on kummallista näyttää Harbour of Hope heti niinkin elinvoimaisen ja iloisen dokkarin kuin Grandma Lo-Fin jälkeen. Pitääkö tässä nyt heti masentua ja alistua elämän realiteetteihin? Tosiasiassa Harbour of Hope on kuitenkin yhtälailla hymyn huulille jättävä teos, vaikka sanoma onkin hillitympi. Dokkari on ihmisen hyvyyden ylistys, kertomus auttamisesta ja kiitollisuudesta.

Sisältö tässä dokkarissa on kerronnallisesti täyttä rautaa. Tämä tarina on kuin dokumentintekijän unelma. Voin kuvitella miten vaikea on ollut löytää nimet kasvoille lähes 70 vuotta vanhassa arkistovideossa. Ja kaikilla dokumentin henkilöillä on jotain sanottavaa. Erityisen arvokkaita ovat tietysti, paitsi itse arkistokuvat, myös henkilöiden omat kotivideot, kirjeet ja kuvat. Ohjaaja Magnuss Gertten oli itse kertomassa elokuvasta näytöksen jälkeen. Mykistyneeltä yleisöltä ei juurikaan kysymyksiä tullut, elokuva oli selvästi jättänyt jälkensä.

Kritiikkiäkin täytyy silti antaa. Itse hieman vierastan tällaista huolellisuutta dokkareissa. Kuva on superterävä ja jokaisen kuvan komppis jotenkin liian harkittu. Lavastettuja tilanteita on myös mielestäni liikaa ja ne häiritsevät helposti. Näin elokuvamaisesta toteutuksesta jää jotenkin epätodellinen olo. Toisaalta jatkuvasti heiluva käsivarakamera ja rakeinen kuva olisivat varmaan olleet ihan yhtä huono ratkaisu. Rauhalliset kuvat sopivat tunnelmaan. Jotenkin olisin silti toivonut, että huomiota olisi viety enemmän kohti ihmisiä, pois pelkistä kauniista ja teknisesti onnistuneista kuvista.

Harbour of Hope (Hoppets Hamn, 2011)
Ohjaus: Magnuss Gertten
76 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


Sekä Grandma Lo-Fissa että Harbour of Hopessa on omat virheensä, mutta antamani score on silti korkea. Se johtuu siitä, että niiden tarinat ovat niin mahtavia, tärkeitä ja hyvin kerrottuja. Nämä dokumentit ovat omaperäisiä, mielenkiintoisia ja inspiroivia. Molemmat jäivät kummittelemaan mieleen moneksi päiväksi. 


Sunnuntai 23.9.


Big Boys Gone Bananas* (2011)
Ruotsalainen elokuvantekijä Fredrik Gertten ohjasi elokuvan Bananas!* muutama vuosi sitten. Elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa Los Angelesin elokuvajuhlilla. Dokkari kertoi nicaragualaisista banaaninpoimijoista, jotka olivat haastaneet hedelmäjätti Dolen oikeuteen. Dolen väitettiin käyttävän myrkyllisiä, kiellettyjä myrkkyjä banaaniviljelmillään. Myrkyt olivat aiheuttaneet mm. työntekijöiden steriloitumista.

Elokuva ei saanut suotuisaa vastaanottoa. Dole lähestyi jo ennen ensi-iltaa Gertteniä kirjeellä, jossa kehoitettiin vetämään elokuva festareilta. Samainen kirje oli lähetetty myös kaikille Los Angelesin elokuvajuhlien sponsoreille. Dole väitti tarinaa tekaistuksi huijaukseksi. Lopulta painostus johti siihen, että elokuva vedettiin festivaalin kilpasarjasta ja näytöstä ennen luettiin johdanto, jossa dokumenti kerrottiin olevan todennäköisesti valheellinen. Ilman johdatoa elokuvaa ei olisi saanut esittää festareilla ollenkaan, joten Gerttenin oli oikeusjutun uhalla myönnyttävä. Gertten palasi Los Angelesista Ruotsiin, eikä kulunut aikaakaan, kun postissa tuli jälleen kirje Dolelta. Tällä kertaa kyseessä oli pelätty haaste oikeuteen.

Tapaus sai länsinaapurissamme aikaa paljon hälyä ja suuria otsikoita. Dole painosti alusta alkaen myös toimittajia. Jos ruotsalainen toimittaja teki elokuvasta ruotsinkielisen jutun paikallislehteen, Dolelta tuli välittömästi vastaus kirjeitse tai sähköpostitse. Yhteydenotoissa pyydettiin uutisoimaan tapaus Dolen näkökulmasta. Painostus jatkui kaikkialla. Lopulta Gertten haastoi Dolen oikeuteen omalta taholtaan, syyttäen maailman suurinta elintarvikefirmaa sananvapautensa rajoittamisesta. Dole joutui taipumaan haasteen alla ja tarina sai sikäli onnellisen lopun.

Päällimmäinen tunnelma leffan loppumisen jälkeen on pienimuotoinen infoähky. Puolitoistatuntinen on nimittäin täyttä, tiivistettyä asiaa alusta loppuun, eikä hengähdystaukoja juuri ole. Tavaraa lyödään tiskiin huimaa tahtia.  Koko tarinan sulattelemiseen meneekin helposti tovi. Jotain olisi varmasti voinut jättää pois tai sanoa lyhyemminkin. Asia on hyvin tärkeä ja olisin senkin vuoksi toivonut hieman helposti lähestyttävämpää dokumentointitapaa.

Tarina itsessään on mielenkiintoinen. Dole kohottaa pientä ruotsalaista elokuvantekijää vastaan erittäin järeän arsenaalin aseita. Suurten yritystyn ylivalta on hyvin kiinnostava aihe. Journalistisesta näkökulmasta oli myös mielenkiintoista, joskaan ei yllättävää, nähdä, miten eri tavalla tapauksesta uutisoitiin USA:ssa ja Euroopassa. Amerikan lehdistö asettui Dolen puolelle ja lyttäsi Gerttenin huijarina, kun taas pohjoismainen lehdistö oli luonnostaan skeptinen suurta kansainvälistä firmaa kohtaan ja näki tarinan mieluummin Gerttenin silmin.

Sunnuntai-iltapäivän yleisössä dokkari herätti paljon kysymyksiä, enemmän kuin mihin paikalla ollut Gertten ehti edes vastata. Itse pohdiskelin jossain elokuvan puolivälin tienoilla, että olisiko ollut hyödyllistä katsoa Gerttenin Bananas!*-dokkari ensin. Totta kai aiempaan dokkariin viitataan tällaisessa jatkokertomuksessa jatkuvasti. Tietämättömälle pöllölle jäi moni asia epäselväksi. On vaikea ottaa kaikkeen kantaa, kun aiempi leffa on näkemättä. Big Boys Gone Bananas!* jäi lopulta melko keskinkertaiseksi katselukokemukseksi, eikä pysty vetämään vertoja muille festarileffoille tärkeästä aiheestaan huolimatta.

Big Boys Gone Bananas* (2011)
Ohjaus: Fredrik Gertten
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10


Maanantai 24.9.


Searching for Sugar Man (2012)


Ruotsalaisbrittiläinen Searching for Sugar Man kertoo meille aivan mielettömän tarinan ja nousi kertaheitolla omaksi suosikkileffakseni näillä festareilla.

1970-luvun alussa amerikkalaismeksikolainen artisti Rodriguez äänitti kaksi albumia, Cold Fact ja Coming from Reality. Vaikka miehen takana oli hänen mahdollisuuksiinsa vankasti uskova taustajoukko, levyt floppasivat totaalisesti ja toisen levyn jälkeen levy-yhtiö antoi Rodriguezille fudut. Motown-guru Clarence Avant rohkenee arvioida, että ehkä jopa kuusi ihmistä osti Rodriguezin levyn ja nuokin asiakkaat olivat lähinnä perheenjäseniä tai kavereita. 70-luvun puolivälissä kopio Cold Fact-levystä kuitenkin eksyi Etelä-Afrikkaan. Rodriguezin musiikin ympärillä alkoi pyörremyrsky, josta hän ei itse ollut lainkaan tietoinen.

Cold Fact kiersi Etelä-Afrikassa kädestä käteen nauhoitettuna kasettina ja lopulta sille saatiin myös paikallinen julkaisu. Elettiin apartheidin aikaa ja maa oli hyvin konservatiivinen. Hallitus säänteli uutisia, eikä ulkomaailmasta juuri ollut tietoa. Rodriguezin musiikin poliittisuus, yhteiskuntakritiikki ja kantaaottavuus sai aikaan kuhinaa eteläafrikkalaisissa nuorissa. Cold Fact sai paljon radiosoittoa ja myi puolisen miljoonaa kopiota. Hallitus yritti sensuroida levyä naarmuttamalla älppärin radiokopioista tiettyjä kappaleita soittokelvottomiksi.

Dokumentissa kaksi Rodriguez-fania, Stephen "Sugar" Segerman ja Craig Bartholomew Strydom yrittävät selvittää, kuka Rodriguez oikein oli. Kukaan Etelä-Afrikassa ei tiennyt hänestä mitään, vaikka miehen musiikki oli paikallisesti suositumpaa kuin Elviksen. Rodriguezin kuolemasta liikkui hurjia huhuja: kuuleman mukaan mies oli ampunut itsensä lavalle epäonnistuneen keikan päätteeksi Amerikassa. Kukaan ei tiennyt totuutta. 90-luvulla toimittajana työskentelevä Strydom päätti ottaa selvää, pitävätkö huhut paikkansa ja jos eivät, kuka Rodriguez oikein on ja missä hän on nykyään.

Musiikkidokkarit ovat nostaneet pinnalle aiemminkin monta musiikkiartistia, joiden varsinainen ura olisi muuten jäänyt kiltisti sanottuna marginaaliseksi. Yksi tunnettu esimerkki on hevipumppu Anvil, joka on tehnyt monta menestynyttä kiertuetta Anvil! The Story of Anvil-dokkarin jälkeen. Searching for Sugar Manissa on kuitenkin jotain uutta ja erilaista. Ensinnäkin, jos maailma olisi oikeudenmukainen Rodriguezista olisi todella tullut tähti. Miehen musiikki on oikeasti ihan mieletöntä ja saa pohtimaan miksei tästä miehestä koskaan tullut mitään. Samaa pohtivat kaikki Rodriguezin kanssa töitä 70-luvulla tehneet.

Elokuvaan on saatu samaa mystisyyttä, jota tuntematon rokkari eteläafrikkalaisille edusti. Kaukaisille faneille Rodriguez oli kauan täysi arvoitus. Amerikassa Rodriguezia ei tuntenut kukaan, eikä artistin löytäminen ollut mikään yksinkertainen tehtävä. Pelkäsin jo dokkarin käyvän vähän tylsäksi, kun sumuverho vähän hälveni ja totuus alkoi paljastua. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vaikka lopussa on tiettyä haikeutta, tästäkin elokuvasta jäi hyvä mieli ja hymy huulille. Nordisk Panorama osoittautuikin siis todelliseksi hyvän mielen leffafestariksi!

Kaiken kaikkiaan dokkari on hienosti rytmitetty, enkä ihan heti muista koska 86 minuuttia olisi mennyt näin nopeasti. Helposti yksi vuoden parhaita elokuvia tähän mennessä. Tätä ei kannata missata!

Searching for Sugar Man (2012)
Ohjaus: Malik Bendjelloul
86 minuuttia
IMDb ja traileri
Oma arvosana: 8.8/10


Nordisk Panorama oli  melkeinpä yllättävän laadukas leffafestari. Kaikki neljä nähtyä elokuvaa olivat omassa sarjassaan hyviä, kolme neljästä jopa erinomaisia. Muutaman leffan missaaminen jäi harmittamaan, mutta aion ehdottomasti tsekkailla ne jos mahdollisuus joskus tulee eteen. Hieman harmittelen sitä, että Nordisk Panoraman, kuten niin monen muunkin elokuvatapahtuman Oulussa, on niin vaikea löytää yleisöä. Lyhärinäytöksistä en tiedä, mutta ainakin yli 100-paikkainen Finnkino Plaza 5 ei täyttynyt dokkarinäytöksissä kertaakaan kuin ehkä puolilleen. Se on suuri harmi, kun festarin anti oli näinkin timanttinen. Seuraavan kerran Nordisk Panorama saapuu Ouluun viiden vuoden päästä kierrettyään ensin neljä muuta festariin osallistuvaa kaupunkia vuoron perään.

Syksy on muutenkin tapahtumien aikaa Oulun seudulla. Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaaliin on enää parisen kuukautta., IIK!! lähestyy jo kovaa vauhtia, ja Irish Film Week (jolle osallistumisesta en tosin vielä mene varmuuteen) alkaa jo tällä viikolla. Ajankohtaista tietoa tapahtumista päivitellään aikanaan How queerin Facebook-sivuille.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

How queer! goes Facebook

Pitihän se vielä nähdä tämänkin päivän koittavan. How queer! Pieni elokuvablogi sai tänä aamuna oman Facebook-sivun!

Olen jo kauan pähkäillyt tämän sivun perustamisen kanssa. Asetin välillä tavoitteita, kuten "sitten kun blogilla on kymmenen lukijaa" tai "sitte kun tulee kaksi vuotta täyteen", mutta mikään saavutetuista tavoitteista ei saanut minua ryhtymään tähän hommaan. Lopulta kipinä tuli uudenlaisesta keskustelun mahdollisuudesta. Käsittääkseni Facebookia käyttää kuitenkin aika suuri määrä ihmisiä Bloggeriin verrattuna ja olisi hienoa saada aikaan jonkinlaista keskustelua elokuvista, elokuvauutisista, tapahtumista tai vaikka vain näistä postauksista. Bloggerissa kommentoimisessa on omat vikansa, eikä tämä blogosfääri mielestäni tarjoa kunnon kanavaa keskustelulle.

Facebook on myös helpompi ja nopeampi kanava jakaa esimerkiksi hyviä leffavinkkejä tulevasta TV-ohjelmistosta tai oikeasti ajankohtaista tietoja tulevista tapahtumista. Nytkin Oulussa on meneillään Nordisk Panorama -lyhytelokuva- ja dokumenttifestivaali ja Facebook olisi ehdottomasti nopeampi kanava jakaa tietoa näytöksistä ja siitä mitä kannattaa käydä katsomassa. Festariraportit kun tuppaavat saapumaan tähän blogiin aina hieman jälkijunassa. Jaan yleensä tapahtumatietoa omalla henkilökohtaisella Facebook-sivullani, mutta se taas ei saavuta minkäänlaista kunnon kohdeyleisöä. Jonkinlainen vuorovaikutus lukijoiden kanssa olisi myös toivottavaa. Facebook-sivulla lukijoiden ja seuraajien on myös helpompi suositella elokuvia tai ehdottaa mahdollisia teemapostauksia. Tai vaan udella, että meinaatko nyt joskus tehdä sen postauksen, jota lupailit blogin puolella pari kuukautta sitten.

Postaukset tietysti jatkuvat Bloggerin puolella entiseen tahtiin, täällä ei mikään muutu. Tuosta Nordisk Panoramastakin on tulossa perinteiset leffa-arvostelut sitten ensi viikon alkupuolella. Tervetuloa tykkäämään How queer! Pienen elokuvablogin Facebook-sivusta!

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

It's the circle of life and it moves us all

Disney-klassikoiden kultakausi jatkuu.


31. Aladdin (1992)
Olin nähnyt melko vasta Kaunottaren ja hirviön ja suorastaan ihastunut siihen. Vanhempi kaverini sitten kertoi  uudesta Disney-elokuvasta, joka on vähintääkin yhtä hyvä, Aladdinista. Kiinnostuin heti! Paikallisella R-kioskilla Aladdin-myyntivideot olivat kauniisti esillä erillisellä hyllyllä ja jo pelkkä kansikuva näytti kiehtovan värikkäältä.

Klassinen tarina saa Disneyn käsittelyssä jälleen uuden, ikimuistoisen ilmeen. Köyhä ja koditon Aladdin elelee Abu-apinansa kanssa Agraban kaduilla ja talojen raunioissa. Hän haaveilee makeasta elämästä sulttaanin hovissa, vaikka tietääkin sen olevan pelkkää unelmaa. Eräänä päivänä hän kohtaa kadulla prinsessa Jasminen, joka on naamioitunut tavalliseksi kansalaiseksi ja paennut palatsin sulkeutunutta elämää. Tavallisen tallaajan elämä on kuitenkin prinsessalle vierasta ja Aladdin joutuu auttamaan neidon pulasta. Pari ihastuu välittömästi toisiinsa, mutta vartijat keskeyttävät herkän tapaamisen ja Aladdin nakataan tyrmään.

Aladdinin vangitseminen kuuluu sulttaanin neuvonantajan Jafarin ilkeään juoneen. Hän on päättänyt saada käsiinsä taikalampun, joka täytyisi noutaa Ihmeiden onkalosta, mystisestä luolasta keskellä erämaata. Lamppua ei voi hakea kuka vain ja Aladdin on valikoitunut sopivaksi noutajaksi, hiomattomaksi timantiksi. Vankilasta vanhaksi vangiksi naamioitunut Jafar vie Aladdinin erämaahan ja määrää tämän noutamaan lampun. Jafarilla ei kuitenkaan ole aikomustakaan päästää nuorta miestä ylös luolasta. Kun luola alkaa sortua, Jafar paiskaa Aladdinin surutta sen uumeniin yhdessä Abun kanssa.





Aladdinin luolasta löytämä taikamatto auttaa sankarimme turvaan ja Abu on onnistunut kähveltämään taikalampun. Kun Aladdin kiillottaa sitä, Henki ilmestyy hänelle ja antaa kolme toivomusta. Toiveen avulla Aladdinista tulee prinssi ja mahdollinen kosija Jasminelle. Lamppua havitteleva Jafar asettaa matkaan vielä monta mutkaa, kuten myös Aladdinin valheellinen uusi status kaukaisen maan prinssinä.

Elokuva on vähintäänkin yhtä värikäs kuin se ysäri-videojulkaisun kansikuva. Erityisesti lapsena tämä elokuva oli pohjattoman kiehtova, eksoottinen ja mukaansa tempaava. Alan Menken onnistuu musiikin kanssa jälleen täysin ja osaan vieläkin biisien sanat ulkoa suomeksi (minkä takia Aladdinin katsominen minun seurassani voi olla ihan tolkuttoman ärsyttävää). Visuaalisesti elokuva on paitsi värikäs, myös ilmeikäs ja syvällinen. Disney todisti jälleen työllistävänsä alan parhaat animaattorit. Kaikki sivuhahmot ovat toimivia äänekkäästä Jago-linnusta vähäeleisempään Rajah-tiikeriin. Jafar ei yllä Disneyn parhaimpien pahiksien kaartiin, mutta on hyvällä tavalla juuri sopivan inhottava ja vastenmielinen onnistuen samalla olemaan sopivan uskottava. Lopun kohtaus, jossa Jafar muuttuu valtavaksi käärmeeksi on varmaan suosikkikohtaukseni koko leffasta. Muutenkin lopun dramatiikka on upeaa katsottavaa.




Olen jo melko monta vuotta omistanut tämän leffan myös DVD:llä, mutta sitä ei ole tullut katsottua englanniksi kuin ehkä kerran. Ja tähän on aika hyvä syykin: Vesa-Matti Loiri tekee Hengen roolissaan aivan mieletöntä duunia ja alkuperäisversion Robin Williams poljetaan jalkoihin täysin. Alkuperäinen versio ei tunnu miltään, kun suomenkielisen on erehtynyt katsomaan edes kerran. Ero näiden versioiden välillä on niin suuri, että ne tuntuvat melkein täysin eri elokuvilta. Veskun suoritus on kiistatta suomalaisen elokuvadubbauksen historian tähtihetkiä, suorastaan täydellisyyttä hipova audio-ilotulitus. Veskuun verrattuna Robin Williams kuulostaa särmättömältä, tylsältä statistilta.

Aladdin jatkaa Disneyn 90-luvun voittokulkua, eikä juurikaan häviä muille kultakauden teoksille. Jopa normaalisti suomidubbauksia vierastavan kannattaa tosiaan katsoa leffa suomeksi. Toivoisin niin kovasti, että animaatioiden dubbaus olisi Suomessa vieläkin tällä tasolla!

Aladdin (1992)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.9/10


32. Leijonakuningas (The Lion King, 1994)
Leijonakuningas on yksi Disneyn tunnetuimpia klassikoita ja 80/90-luvun taitteen kultakauden menestynein elokuva. Se on myös ensimmäinen Disney-klassikko, jossa ei nähdä ihmisiä tai edes viitata ihmisiin millään tavalla.

Mufasa on leijonakuningas, koko luomakunnan hallitsija Jylhämaassa. Elokuva alkaa suuresta päivästä: Mufasalle ja Sarabille on syntynyt pieni pentu, Simba, josta tulee seuraava kuningas. Kaikki eläinkunnan edustajat ovat saapuneet vastaanottamaan uutta tulokasta. Yksi on kuitenkin joukosta poissa, Scar, Mufasan veli, josta olisi tullut kruununperijä ilman uutta pientä karvapalloa.

Scar on ilmeisen katkera kruununmenetyksestä. Simban syntymän jälkeen hän alkaa laatia suunnitelmia vallankaappauksen järjestämiseksi. Liittolaisinaan Scarilla on lauma hyeenoja, muiden eläinten hyljeksimiä haaskansyöjiä. Yhdessä armeijansa kanssa Scar laatii suunnitelman, jonka ansiosta kuningas Mufasa menettää henkensä ja Simba ajetaan maanpakoon. Matkallaan Simba tapaa Timonin ja Pumban, jotka opettavat nuorelle leijonalle oman rennon elämäntyylinsä. Jylhämaa kuitenkin kärsii Scarin hallinnon alla ja lopulta tulee päivä, kun Simban on palattava ottamaan paikkansa elämän kiertokulussa.





Moni asia on tehnyt tästä elokuvasta menestyksen. Yksi on Elton Johnin ja Tim Ricen loistava musiikki ja vetävät biisit, jotka ovat ehdottomasti Disney-klassikoiden parhaimmistoa. Toinen on hieno kuvasto, komeasti kuvatut maisemat. Kolmas on shakespearemaisilla mausteilla sävytetty ajaton tarina valtataistelusta, itsensä löytämisestä ja vastuunottamisesta. Monia muitakin syitä varmasti löytyy, mutta tuossapa kolme todennäköisesti merkittävintä satunnaisessa järjestyksessä.

Kuten Aladdinissa, Pienessä merenneidossa ja Kaunottaressa ja Hirviössä, myös Leijonakuninkaassa sivuhahmot ovat harvinaisen hyviä ja ilmeikkäitä. Hyeenakolmikko, Zazu-lintu, moneksi spinoffiksikin pyörähtäneet Timon ja Pumba... Niiden osuutta kultakauden menestyspätkissä ei kannata aliarvioida. Kun pääjuoni on niinkin eeppinen ja vakava kuin esimerkiksi Leijonakuninkaassa, sivuhahmot tuovat siihen - kerronnallisen panoksensa lisäksi - tervetullutta huumoria ja kepeyttä. Muitan olleeni lapsena pettynyt, kun vanhemmista Disney-klassikoista ei löytynyt yhtä vetäviä sivuhahmoja.

Leijonakuningas on myös yksi kiistanalaisimpia Disney-projekteja, sillä sen on väitetty ottaneen liikaa inspiraatiota anime-sarjasta Kimba the White Lion. Itse en ole Kimbaa (vielä) päässyt katsomaan, mutta listalla on, eli siitä ei tarvitse muistutella tai tulla nillittämään: tiedän kyllä. Vaikka Leijonakuningas olisi tarkka, mutta "nykyaikainen" kopio jostain vanhemmasta teoksesta, pitäisin sitä silti ihan mielettömänä leffana. Ensimmäinen versio kun ei aina ole se paras.





Lapsena näin Leijonakuninkaan yksin paikallisessa elokuvateatterissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin elokuvissa yksin, en muista olinko 6- vai 7-vuotias. Muistan vain miten vaikea oli pidätellä kyyneliä Mufasan kuollessa tai no, aika monessa muussakin kohdassa. Leffa teki minuun aivan mielettömän vaikutuksen ja olen rakastanut sitä siitä lähtien. Sattumoisin teini-ikäisenä minusta tuli myös Shakespeare-fani... Kaikessa lyhykäisyydessään ilmaistuna kyseessä on Disneyn yksi syvällisimpiä, upeimmin animoituja ja kaikin puolin huolellisimmin toteutettuja animaatioita. Jos katsot elämässäsi vain yhden Disney-klassikon, valitse tämä!

Leijonakuningas (The Lion King, 1994)
Ohjaus: Roger Allens & Rob Minkoff
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.4/10


Disneyn kultakausi päättyi epävirallisesti tähän. Seuraavassa postauksessa alkaa jo ysärin loppupuoli, kun käsittelyyn pääsevät Pocahontas ja Notre Damen kellonsoittaja.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Santo y amigos

Santo-projektissa on edetty jo neljänkymmenen paremmalle puolelle. Tämän kolmikon jälkeen leffoja on jäljellä enää kymmenen! Nauttikaa nyt siis näistä, kun vielä ehditte.


40. Santo vs. the Black Magic (Santo contra la magia negra, 1973)
Juhla-Santo, peräti 40. maskeeratun painijan seikkailu! Ja koko projektikin täyttää sopivasti kaksi vuotta. Huh huh. Kaksi vuotta?!! Siis 20 Santoa per vuosi? Jos tahti jatkuu, projekti kestää enää reilut puoli vuotta. Hurraa!

Tässä leffassa Santo pääsee tutustumaan täysin uuteen elementtiin, mustaan magiaan eli voodoo-meininkeihin. Interpol kutsuu sankarimme apuun, kun pari tiedemiestä menee hukkaan Etelä-Amerikassa. Santo matkaa Haitille selvittelemään tapausta, mutta huomaa pian olevansa pahisten tähtäimessä, kuinkas muutenkaan.

Pahisten tavoite on ilmeisesti kaataa Haitin hallitus ja ottaa valta + sitten tehdä Haitista merkittävä imperiumi. Tota, öö. Niinpä. Voodoo-hommat tulevat tähän kuvioon mukaan niin väkipakolla, että eihän tässä hommassa ole enää mitään tolkkua. Maisemia näytetään helvetisti, toimintaa on vähän ja leffa matelee matelemistaan viimeisiin tuskallisiin minuutteihin saakka.

Musta magia ei siis tehnyt erityistä vaikutusta katsojiinsa. Elokuvaan pätevät samat valitukset kuin aiempiinkin sarjan huonoimpiin tekeleisiin. Vaikka voodoo-juttujen luulisi tuovan jotain uutta piristettä tähän leffaan, loppujen lopuksi juoni on samaa vanhan kierrätystä ja oikeastaan pelkkä tekosyy maisemien esittelylle. En koe kovin tarpeelliseksi toistaa itseäni enää tässä vaiheessa, joten screencapit kertokoot loput tämän elokuvan laadusta.







Santo vs. the Black Magic (Santo contra la magia negra, 1973)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
95 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.1/10


41. Santo vs. Dr. Murder (Santo contra Dr. Muerte, 1973)
Neljäkymmentä leffaa takana ja Santo pääsee vieläkin välillä yllättämään! Vaikka leffan nimi aiheutti alkuun epätoivoista itkuntuherrusta, aihe on freeseimpiä pitkään aikaan.

Diego Velazquezin maalaus The Drunks (tai The Triumph of Bacchus) kuljetetaan Meksikosta Espanjaan. Jossain matkalla tapahtuu kuitenkin kauheita ja maalauksen päästyä perille sen huomataan tärveltyneen. Maalaus viedään restauroitavaksi tohtori Mannille. Santoa pyydetään seuraavalla Euroopan matkallaan ottamaan mysteeristä selvää. Pikkuhiljaa maalauksen ympärille kietoutunut salaisuuksien vyyhti alkaa paljastua.

Tohtori Mannilla on suunnitelma kerätä kokoelmiinsa kaikki maailman suurimmat mestariteokset. Kellarin galleriasta löytyy jo mm. Da Vincin Mona Lisa. Teokset ovat ilmeisesti esillä vain Mannin omaksi iloksi, sillä näitä maailman taiteen mestaritöitä tuskin yleisölle esitellään. Mann on itse kätyreineen vastuussa myös The Drunks-maalauksen turmelemisesta. Kun taulu tuodaan restauroitavaksi, hän teettää siitä kopion ja palauttaa sen asiakkaalleen, restauroiden ja säilyttäen itse alkuperäisen. Taulujen restaurointia varten hän pitää maan alla entisen mallityttöjen armeijaa, joista joku tulee surmatuksi joka kerta, kun uusi maalaus saapuu. Selitys tähän? Tohtori ruiskuttaa tyttöihin ainetta, joka tuottaa heidän kehoihinsa kasvaimia. Kasvaimet puolestaan ovat tärkeä osa restaurointiprosessia. Missään ei selitetä miksi, mutta kai se niin menee, että väärennöksestä saa aidon vain hieromalla sen pintaan kasvainta?




Kaikista epäloogisuuksistaan huolimatta, ja osaksi tietysti myös niiden takia, tämä on yksi viihdyttävimpiä Santoja piiiiitkään aikaan. Santolla on myös uusi sidekick, Paul, joka on itse asiassa tähän mennessä mukana hengailleista sidekickeistä toimivin. Täysin hyödytön Blue Demon mukaan lukien. Okei, ehkä Jorge oli aikoinaan vielä parempi. Paulin ja Santon yhteistyötä katsoessa voi vain todeta, että juuri näinhän tämän pitäisikin mennä! Paulin ansiosta Santo pääsee kertomaan suunnitelmiaan luontevasti ja elokuva nivoutuu yhteen kuin itsestään. Juonen rönsyily jää siis huomattavasti vähemmälle aiempiin leffoihin verrattuna. Paul vaikuttaa myös ihan pätevältä hemmolta ja osaa jopa tehdä juttuja yksinkin!


Kuvaukseltaan ja rytmitykseltään Dr. Muerte poikkeaa muista Santoista siten, että tätä voi jo hyvillä mielin kutsua oikeaksi elokuvaksi, eikä vain amatöörimäiseksi räpellykseksi. Nyt on saatu aikaan myös jonkinlaista jännitettä. Tohtori Mannilla on apuri, joka näyttelee sokeaa peittääkseen todellisen identiteettinsä. Santolla ja Paulilla on tuttu nainen, joka soluttautuu Mannin kartanoon malliksi ja yrittää samalla ottaa selvää Mannin ja hänen apurinsa salaisuuksista. Ja kerrankin! Santo-leffassa on nainen, jota voisi myös kutsua päteväksi tyypiksi! Kyseessä ei siis ole mikään bikinibimbo tai turhia riskejä ottava heitukka.




Dr. Muerte valaa uskoa tähänkin projektiin. Ehkäpä viimeisen kymmenen elokuvan joukossa onkin tämän projektin todelliset helmet? Vain aika näyttää onko se todella totta.

Santo vs. Dr. Murder (Santo contra Dr. Muerte, 1973)
Ohjaus: Rafael Romero Marchent
95 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10


42. The Revenge of the Crying Woman (La Venganza de la Llorona, 1974)
Voittokulku jatkuu ja vuorossa on jälleen Santo, jota voi hyvillä mielin elokuvaksi kutsua. Alkutekstien aikana on muuten hauska lukea, montako Jorgea tämän leffan tekemiseen on tarvittu. Lopullinen määrä taisi olla viisi tai kuusi.

Santo kutsutaan auttamaan professori Liraa tämän tutkimuksissa. Lira on kiinnostunut La Lloronan arvoituksesta, joka menee seuraavanlaisesti: 1600-luvulla eli nainen nimeltä Dona Eugenia Esparza. Avioliittoa lupaillut rakastaja ja Esparzan kolmen lapsen isä jätti tämän ja menikin naimisiin toisen naisen kanssa. Esparzalla ei ollut aikomustakaan jättää miestä ilman rangaistusta. Nainen piilotti rakastajansa arvokkaan aarteen niin, ettei kukaan enää sitä löytäisi ja surmasi myrkyllä itsensä ja kolme poikaansa. Saadakseen myrkyn ilkeältä velhottarelta, hän joutui tekemään sopimuksen Saatanan kanssa. Miehen piilotettu aarre oli tarkoitus antaa espanjalaisille, jotka luultavasti surmaisivat hänet, kun sitä ei kuuluisikaan. Jos kuitenkin kävisi niin, että mies selviäisi, menisi uudelleen naimisiin ja jatkaisi sukuaan, Esparza nousisi haudastaan ja kostaisi kaikille tuleville sukupolville.

Professori Lira on itse sukua Esparzan rakastajalle. Hänen vanhin poikansa koki Esparzan käsissä kamalan kuoleman. Esparza jahtaa vain suvun esikoispoikia, valittaen samalla isoon ääneen omaa kohtaloaan. Lira on nyt saanut selville, miten Esparzan voi päihittää. Jos hän löytää aarteen ja käyttää sen viattomien lasten pelastamiseen, sopimus Saatanan kanssa raukeaa. Aarrekartta löytyy Esparzan muumioituneen ruumiin kaulasta, medaljonkiin kätkettynä. Vaikka Santo selkeästi ilmaisee olevansa haudanryöstöä ja ruumiinhäiritsemistä vastaan, hyväntekeväisyys saa hänet lähtemään operaatioon mukaan. Ei ole muuten Santo aiemmilla haudanryöstö-tutkimusretkillä kantojaan ilmaissut...




Joka tapauksessa. Santon ja Liran haudanryöstöreissu menee pahasti reisille ja lopputuloksena muinainen muumiohirviö-nainen pääsee vapaalle jalalle. Kohta ex-poikaystävän nykyisiä jälkeläisiä alkaa putoilla suorastaan pelottavaa tahtia. Ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, medaljongin ja kartan perässä ovat myös suurta omaisuutta havittelevat rikolliset.

Tässä leffassa Santolla on jälleen uusi sidekick, tällä kertaa tummaihoinen viiksimies, nyrkkeilijä José "Mantequilla" Napoles, joka esittää Santon tapaan itseään. Mantequilla on hieman naiivin oloinen ja tarkoituksena on varmaan olla sellainen "hauska" sidekick, mikä ei täysin toimi. Mantequilla mahtuu kuitenkin helposti niiden parempien sidekickien joukkoon.

Itse juoni on yllättävän eheä ja hyvin rakennettu. Santo-leffaksi siis. Tässähän pysyy ihan kärryillä ja melkein kaikki vaikuttaa jossain määrin loogiselta! Wtf! Mitä nyt itsensä ja lastensa myrkyttäminen hengiltä ei mielestäni ole toimivin mahdollinen kosto. Mutta hei, ei kaikkea voi saada! Esparzan tarina on sopivan mystinen ja tuo leffaan aiempaa "kummitustarinamaisemman" otteen, vaikkei tässäkään mitään pelottavaa tietenkään ole. Esparza-muumion maskeeraus ja puvustus on taattua Santo-tyyliä ja -laatua, mikä tavallaan alkaa jo miellyttää tässä vaiheessa projektia.

Montako taskulamppua tarvitaan yhden medaljongin tutkimiseen? 



Kaikista typeristä pienistä yksityiskohdista minua naurattivat eniten Esparzan hautaluolaa tukkivat kivenlohkareet. Jotenkin Santo ja Mantequilla eivät oikein saa minua uskomaan, että lohkareet ovat oikeasti painavia, vaikka ovatki styroksista tai muovista tehtyjä... Varsin perinteinen leffamoka, mutta on aina yhtä hauska seurata, kun kaksi raavasta miestä siirtää suurella vaivalla kivenjärkäleitä, jotka maahan pudotettuina vierivät eteenpäin kevyesti kuin höyhenet. Toinen huvittava juttu on maailman kaikkeuden paskimmat lapsenvahdit. Siis oikeasti, ipanoiden henki on uhattuna, mutta on silti ihan ok joko tapella (Santo ja Mantequilla) tai lueskella juorulehteä (Liran tyttäret) lapsia vahtiessa. No, molemmat kersat ovat kyllä sen verran ärsyttäviä, että eipä noilla niin väliä. Menkööt.

Dr. Muerten lisäksi myös Crying Woman menee Santojen TOP10-listalle ihan kevyesti! Nyt toiveet alkavat jo tosissaan nostaa päätään. Onko Santo-projektissa sokeri pohjalla? Ai niin, loppuun vielä semi-mielenkiintoinen fakta. Monta Santoa ohjannut Rene Cardona näyttelee yhtä pahiksista tässä tekeleessä. Ehkä siirtyminen kameran eteen onkin ollut ihan hyvä juttu, sillä nämä ennestään tuntemattomien Santo-ohjaukset ovat olleet huikean paljon parempia.

The Revenge of the Crying Woman (La Venganza de la Llorona, 1974)
Ohjaus: Miguel M. Delgado
87 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.1/10

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Eh heh heh...

Flesh Gordon
 (1974)


Sanottakoon näin aluksi, että edellisvuoden synttärileffa Wild Zero oli niin huippuluokan perseilyä, etten edes yrittänyt löytää jotain yhtä päräyttävää 2-vuotispäivän kunniaksi. Koska niin helvetin iso osa kaikista blogiin eksyneistä on hakenut netistä tissejä, alastomia ihmisiä, seksiä ja niin edelleen, ajattelin, että heitetään nyt lisää vettä myllyyn. Niinpä tämän vuoden synttärielokuva on 70-lukuinen seksikomedia Flesh Gordon. Olkaa hyvät!

Maailmassa tapahtuu kauheita. Mystinen seksisäde sinkoaa avaruudesta maan pinnalle ja saa ihmiset paneskelemaan toisiaan holtittomasti. Tutkijat ovat ymmällään. Flesh Gordon on lentokonematkalla, kun seksisäde iskee ja saa jopa koneen lentäjätkin osallistumaan joukko-orgioihin. Kone rymähtää maahan, mutta Flesh onnistuu pakenemaan alastoman kaunottaren kanssa keskelle tiheää metsikköä. Kaksikko törmää pian tohtori Flexi Jerkoffiin (heh heh), joka on kehittänyt oman avaruusrakettinsa. Jerkoff, Gordon ja hemaiseva nainen lähtevät ottamaan selvää seksisäteen alkuperästä.




Muutaman kolmenkimpan jälkeen satunnaiset sankarimme päätyvät Porno-planeetalle (heh heh), jonka ilkeä valtias Wang the Perverted (eh...) on vastuussa seksisäteestä. Planeetan asukkaat eivät itsekään ole kovin tyytyväisiä Wangin hallintoon ja asialle pitää tehdä jotain asap.

Leffa yllätti positiivisesti, mutta toisaalta odotukset olivatkin ihan supermatalalla. Yksi suurimpia yllätyksiä oli se, että tällä tekeleellähän on jonkinlainen budjetti! Ei todellakaan iso, mutta jonkinlainen. Elokuvan tyyli on kokonaisuudessaan ihan miellyttävä. Erityisplussaa stop-motion tekniikalla toteutetuista hirviöistä! Huumorihan tässä elokuvassa on sellaista ala-asteen vikoille luokille jumahtanutta hihittely-osastoa, eikä sellaisena kirvoita kovinkaan monia ääneennauruja. Voisi toki olla eri asia katsoa tämä suurella elokuvista kiinnostuneella kaveriporukalla punaviinin siivittämänä. Kahdestaan ja selvinpäin tämän osaston huumori ei ehkä toimi yhtä hyvin.




Yleensähän tämäntyyppisissä leffoissa vilisee pelkkiä yksittäisiä tissejä ja tissipareja. Flesh Gordonissa vilahtelee kuitenkin myös sukupuolielimiä, jopa miesten! Niitähän ei oikeasti näy koskaan. Eipä niitä nytkään suuremmin esitellä, vaan vilahdukset jäävät todellakin vilahduksiksi. Kuulemani mukaan tästä suunniteltiin esitettäväksi myös ihan kunnon HC-versiota, mutta se kuitenkin lopulta unohdettiin.

Tuntuu jokseenkin hassulta sanoa, että visuaalisuus on leffan vahvinta antia. Sillä ei ole paljastelujen kanssa mitään tekemistä, vaan se on enemmänkin lavasteiden, pukujen, stop-motion hirviöiden ja mielikuvituksellisten avaruusmaisemien ansiota. Sinänsä harmi, että tekijät ovat käyttäneet visuaalinsa näin sisällöllisesti tyhjään tekeleeseen. Mutta, koska visuaalisuus on leffassa niin suuressa osassa, tässä postauksessa on normaalia enemmän screencappeja kertomassa sitä, mitä en voi sanoin kuvailla. Näiden kuvien myötä, kiitos kuluneesta vuodesta!






Flesh Gordon (1974)
Ohjaus: Michael Benveniste & Howard Zelm
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.8/10