torstai 31. tammikuuta 2013

Kadonneet elokuvat

Tämä postaus sai inspiraationsa, kun kuulin eräästä mykkäelokuvasta. Gloria Swanson näytteli naista, jota käärme puri rintaan (siis tissiin!). Swansonin huudettua apua paikalle saapui mies, joka imi myrkyn naisen rinnasta (siis imi tissiä!). Rakkaus leimahti ja kaksikko päätyi lopulta naimisiin. Mikä kaunis tarina! Aloin etsiä leffaa netistä vain saadakseni tietää sen kadonneen jo aikapäiviä sitten. Siinä sivussa aloin katsella listaa kaikista kadonneista elokuvista ja sieltähän löytyi vaikka mitä mahtavaa! Ajattelin jakaa listan (omasta mielestäni) parhaita paloja kanssanne. Näitä olisi vaikka millä mitalla lisääkin, mutta oma suosikkiviisikkoni on tässä.


Saved from the Titanic (1912)
Tämä tarina on mielestäni kaiken kaikkiaan uskomattoman hieno. Titanic upposi 15.4.1912 ja vei mukanaan arviolta 1 500 ihmishenkeä. Hittileffa Saved from the Titanic julkaistiin ... 14.5.1912. Siis vajaa kuukausi tragedian jälkeen! Eikä tässä vielä kaikki: elokuvan pääosassa on nuori näyttelijätär Dorothy Gibson, joka oikeasti pelastui Titanicilta. Vau. Ja sitä väitetään rahastukseksi, kun nykyään onnettomuuksista ja tragedioista tehdään leffoja useita vuosia itse tapahtuman jälkeen. Helvetti soikoon, Gibson piti leffassa vielä samoja vaatteita, jotka hänellä oli ollut päällä, kun Titanic oikeasti upposi!

Leffa oli oikeasti suuri menestys Amerikassa, Briteissä ja Ranskassa. Yhden kelan pätkä kesti vain kymmenen minuuttia ja sen viimeinen kopio tuhoutui studion tulipalossa vuonna 1914. Tämä olisi taatusti mielenkiintoisempi kuin Cameronin lässynlää-Titanic!

Leffa jäi Gibsonin viimeiseksi, eikä naisen myöhempi elämä kuulemani mukaan mennyt mitenkään erityisen mallikkaasti. Rakkaussuhde naimisissa olevan Titanic-tuottaja Jules Brulatourin kanssa oli alkanut jo ennen tragediaa ja jatkui vielä vuosia elokuvan jälkeen. Gibson paljastui Brulatourin rakastajattareksi, kun hän ajoi miehen autolla kolarin, jossa jalankulkija kuoli. Brulatour erosi vaimostaan ja vei Gibsonin vihille, mutta avioliitto todettiin laittomaksi muutaman vuoden kuluttua. Gibson pakeni kohua Eurooppaan, jonne hän jäi loppuelämäkseen. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa nainen pidätettiin antifasistina ja nakattiin San Vittoren vankilaan Milaniin. Hän pakeni yhdessä kahden muun vangin kanssa. Gibson kuoli Ranskassa vuonna 1946 sydänkohtaukseen.


Hollywood (1923)
Hollywood on juonellisesti tylsä stara-eksploitaatiorahastus, jossa cameo-rooleissa vilahtelevat aikansa suuret näyttelijätähdet. Elokuvassa nuori nainen lähtee isoisänsä kanssa kierrokselle Paramountin studioille. Tuttuja mykän ajan näyttelijöitä suorastaan vilisee tässä 8-kelaisessa filmissä. Roscoe "Fatty" Arbuckle, Charlie Chaplin, Ben Turpin, Gloria Swanson, Pola Negri, Mary Pickford... Juoni on todennäköisesti löyhä kuin mikä ja kaikin puolin täysin tarpeeton, mutta jo pelkästään elokuvahistoriallisista syistä tämä olisi hienoa nähdä.

The Courtship of Miles Standish (1923)
Tämä 9-kelainen leffa on puolestaan tunnettu järjettömästä budjetistaan. Leffaa varten rakennettiin Mayflower-laivan 1:1 kopio, joka yksistään kustansi 65 000 dollaria. Elokuva floppasi totaalisesti ja ajoi tuottaja-näyttelijä Charles Rayn vararikkoon. Nyt leffa olisi mielenkiintoista nähdä juuri tuon perseilybudjetin takia. Liekö leffa sitten oikeasti parempi jättiläismäisellä Mayflower-kopiolla kuin pelkillä lavasteilla?

The Power of Love (1922)
Maailman ensimmäinen 3D-elokuva. Nuff said. Vaikka inhoankin kaikkea teknistä rahastuskikkailua, tämä olisi aidosti mielenkiintoista nähdä. Kuuleman mukaan ainakin osa leffan perinteisestä 2D-versiosta on vielä tallessa, mutta 3D-versio lienee kadonnut lopullisesti. Leffa esitettiin perinteikkäästi kahdella projektorilla, toisella vihreänä ja toisella punaisena ja katsojilla oli päässään klassiset lasit, joissa toinen linssi on myöskin erivärinen. Kovin tarkkaa teknistä infoa teoksesta ei enää löydy, koska ilmeisesti Power of Lovea esitettiin vain muutaman kerran 3D-muodossa.

The Burning of the Red Lotus Temple (1928-1931)
Maailman ensimmäinen martial arts-elokuva ja samalla yksi kaikkien aikojen pisimpiä elokuvia. Se julkaistiin alun perin kolmen vuoden sisällä yhdeksässätoista osassa, joiden kokonaispituus on huimat 27 tuntia. Toistan. Kyseessä on kahdenkymmenenseitsemän tunnin mittainen mykkä martial arts-elokuva. Olisi hienoa katsoa koko homma putkeen!

tiistai 22. tammikuuta 2013

Tappajaeläimet murhaavat sinut ja ystäväsi

Arvaamattomat elukat ovat aina hyvä kauhuelokuvan aihe. Tunnetuin yksittäinen teos lienee Hitchcockin loistava Linnut (The Birds, 1963), kökömpien räpellyksien tunnetuinta antia taas edustaa Stephen Kingin kirjaan perustuva Cujo - Kauhun silmät (Cujo, 1983), jossa viattomia ihmisiä terrorisoi vesikauhuinen koira. Joku varmaan muistaakin, että jäin kovasti harmittelemaan Sammakoiden (Frogs, 1972) missaamista IIK!!-festareilla tänä vuonna. Sammakot esitettiin aamuyön tunteina Kauhujen yö -leffamaratonin päätteeksi. Löysin sille täydellisen tappajaeläin-parin, joten nyt siis double feature aiheen tiimoilta, olkaa hyvät.



Link (1983)
Kaikki blogia vähänkään lukevat jo varmaan tietävät, millaisia tunteita minulla on apinaelokuvia kohtaan. Link ei todellakaan ole lajinsa ensimmäinen tässä blogissa. Vuonna 1979 ohjaaja Richard Franklin kuvaili suunnittelevansa elokuvaa, joka olisi "simpanssien Tappajahai". Neljä vuotta myöhemmin tuloksena oli Link, brittiläiseen maalaismaisemaan sijoittuva kauhuelokuva, jossa älykäs, murhanhimoinen oranki jahtaa ihmisiä kasaribiitien jytkeessä.

Elokuvassa nuori eläintieteiden opiskelija Jane (mm. Leaving Las Vegasista  ja Paluu tulevaisuuteen -leffan jatko-osista tuttu Elisabeth Shue) saa avustajanpaikan tohtori Steven Phillipin kartanosta. Phillip on erikoistunut apinoiden tutkimiseen. Syrjäinen kartano keskellä pittoreskia maaseutua on oiva paikka päästää orankit, simpanssit ja muut kädelliset valloilleen ilman naapureiden valituksia. Fiksuin kaikista Phillipin eläimistä on Link-niminen oranki, joka pitää ihmisten vaatteita ja tykkää poltella sikareita. Sen lisäksi kartanossa temmeltävät simpanssit Imp ja Voodoo.

Aluksi kaikki menee mallikkaasti. Vaikka Jane ei aina olekaan yhtä mieltä Phillipin tutkimustavoista, kaksikko tulee hyvin toimeen sekä toistensa että apinoiden kanssa. Eräänä päivänä Phillip kuitenkin lähtee ilmoittamatta Janelle. Auto on kadonnut pihasta, eikä tohtoria löydy mistään. Jane jää yksin apinoiden kanssa. Link on selvästi ihastunut Janeen ja turhautuu aggressiivisesti, kun hänen tunteisiinsa ei vastata. Pian tilanteen koko kauheus alkaa paljastua Janelle: tohtori ei olekaan lähtenyt. Apinat ovat murhanneet hänet.




Tässäpä jälleen idea, jossa on paljon potentiaalia. Olemme tottuneet näkemään apinat leffoissa hassunhauskoina sidekickeinä, mutta Linkistä on hupi kaukana. Apinat itse ovat ihan loistavia ja näyttelevät itse asiassa ihmisiä paremmin. Tuntuukin vähän siltä, että Frankliniltä on tyystin unohtunut ihmisten ohjaaminen. Hahmoissakaan ei lopulta ole hurraamista, sillä kenelläkään ei ole oikein minkäänlaista persoonaa. Hahmot vain ovat. Liekö tarkoituskin.

Leffasta löytyy muutama huomiotaherättävän upea kuva ja taustalla jyllää lähinnä kasaribiiteistä koostuva soundtrack, joka antaa mielenkiintoista kontrastia uinuvalle maaseudulle. Vaikka elokuva on luokiteltu pääasiassa kauhuksi, sitä se ei juurikaan ole. Vasta ihan viime hetkillä päästään astetta jännittävämpiin tunnelmiin, kun raivostunut Link jahtaa Janea ja tämän poikaystävää läpi sokkeloisen kartanon. Välillä sympaattisen näköistä Linkiä on vaikea uskoa sarjamurhaajaksi, mutta toisaalta välillä juuri tuo sympaattisuus alkaa tuntua kevyesti kammottavalta.




Elokuva etenee välillä tuskallisen hitaasti ja 103-minuuttisena se kärsii ylipituudesta. Selvää karsittavaa löytyy ihan etsimättäkin. Leffan alkukohtauksessa lapsi on menossa nukkumaan ja pelkää katolta kuuluvia ääniä. Samaan aikaan vanhemmat katsovat alakerrassa vanhaa Hollywood-apinaleffaa. Annetaan ymmärtää, että katolla liikkunut otus oli kissaa jahtaava simpanssi, mutta tällä kohtauksella ei ole mitään tekemistä koko loppuleffan kannalta. Miksi se siis edes on siinä? Ehkä tarkoituksena oli heti alussa luoda jonkinlaista jännitettä, mutta seuraavan kerran jotain jännittävää tapahtuukin vasta puolen välin tienoilla tai sen jälkeen.

Pienistä puutteista huolimatta Linkin katsoo ihan mielellään - ainakin kerran.

Link (1983)
Ohjaus: Richard Franklin
103 minuuttia
Oma arvosana: 6.7/10


Sammakot (Frogs, 1972)
Tämän siis tosiaankin missasin IIKissä ja se harmitti ihan helvetisti. Jo pelkästään tuon julisteen näkeminen nosti odotukset korkeuksiin. Ihmissyöjäsammakoita? I'm in!

Elokuvan alussa kanootilla soudellut Picket Smith joutuu pieneen onnettomuuteen, kun rikkaan perheen vesa Clint Crocket ajaa hänet moottoriveneellään kumoon. Smith päätyy saarelle Crocketien kartanoon, johon koko lähisuku on kokoontunut juhlan merkeissä. Seuraavana päivänä on nimittäin itsenäisyyspäivä ja vuoden tärkein juhla perheen päälle, vanha herra Jason Crocketille. Etenkin naisia vaivaa eräs asia - sammakot. Sammakoita on epätavallisen paljon ja ne kurnuttavat ympäri vuorokauden. Picket Smith on freelance-valokuvaaja ja jonkinmoinen luontoekspertti, joten Jason lähettää hänet tutkimaan, miten kurnuttajista voisi päästä eroon.

Toisin kuin juliste ja leffan nimi antaa ymmärtää, sammakot eivät oikeastaan suoranaisesti tapa ketään (patsi ehkä ihan lopussa). Sen sijaan sammakot vaikuttavat enemmänkin olevan jonkilaisia eläinten komentajia ja heidän alaisuudessaan kapinaan nousevat matelijat, selkärangattomat ja muut suoeläimet. Siinä mielessä elokuvan tarkempi nimi voisikin olla Sammakot, sisiliskot, krokotiilit, kilpikonnat, käärmeet ja hämähäkit. Joka tapauksessa, eläimet tuntuvat liittoutuneen ihmisiä vastaan ja kun itsenäisyyspäivä koittaa, päitä alkaa putoilla.

Olin hyvin yllättynyt tästä leffasta tai oikeastaan siitä, että se on ihan hyvin tehty. Odotin, että sammakotkin olisivat jotain käsinukkeja, mutta itse asiassa leffaa varten hankittiin puolisen tuhatta oikeaa sammakkoa, muista elukoista puhumattakaan. Näytteleminen on parhaimmillaan kuolinkohtauksissa tai silloin, kun joku perheenjäsenistä löytää toisen kuolleena. Paniikin esittäminen ei ole tämän porukan bravuuri, joten hupia riittää. Joukosta erottuu edukseen perheen pää Jason, jota esittää Hollywood-konkari Ray Milland. Tällaisessa porukassa on helppo huomata jos joku osaa oikeasti näytellä.




Leffan teemasta on helppo saada suorat mielleyhtymät Hitchcockin Lintuihin; molemmissa luonto hyökkää suunnitelmallisen oloisesti ihmisen kimppuun. Sammakoissa eläinten toiminnan tahallisuus ja oikeutus on vielä selvempää, sillä Jason Crocketilta ei löydy arvostusta saarensa ekosysteemiä kohtaan. Tätä seikkaa ei kuitenkaan alleviivata mitenkään liikaa, eikä meno muutu missään vaiheessa turhan vakavaksi tai saarnaavaksi. Sammakot onnistuu luomaan jännitystä paremmin kuin Link, vaikka ei sisälläkään yhtä jännittäviä yksittäisiä kohtauksia. Jatkuva sammakoiden ja liskojen kuvaaminen saa kuvittelemaan, että ne todella suunnittelevat jotain.

Kuten hyvissä ihmistenlahtausleffoissa yleensäkin, kuolemakohtaukset ovat niitä parhaita, muutenkin kuin uusiin sfääreihin menevän näyttelemisen vuoksi. Fiksut eläimet osaavat tiputtaa hyllyltä juuri myrkkyä sisältäviä purkkeja, tyhmä ihminen yrittää juosta krokotiiliä takaperin karkuun ja parin minuutin pakojuoksu metsässä repii polvet verille ja mekosta hihan irti. Minulle on vieläkin täysi mysteeri, miten kilpikonna saa ketään hengiltä. Kuvassa nainen on juuttunut jaloistaan järven pohjamutaan ja kilpikonnan lähestyy naisen huutaessa. Seuraavaksi akka kelluukin jo järvessä hengetönnä.

Onneksi Picket Smith sentään on keksinyt oivan tavan estää käärmettä puremasta. Kun käärme hyökkää kimppuun, pitää vain ottaa siitä ronskilla otteella kiinni ja heittää matelija hevon helvettiin siitä häiritsemästä. Tämä tulisi mielellään suorittaa ilman paitaa.





Aluksi olin hieman pettynyt, kun Sammakot ei ollutkaan jatkuvaa perseilyä alusta loppuun ja siinä tuntui olevan osittain samoja ongelmia kuin Linkissä: hahmoilla ei ole erityisemmin karismaa (Jasonia lukuunottamatta) ja jännityselementtikin jää pieneksi. Viihdyttävät kuolinkohtaukset kuitenkin pelastavat tämän leffan. Monet naurut irtoaa, vaikka tahti tuntuu aluksi hitaanpuoleiselta. Plussaa hauskoista kohtauksista, hyvästä kuvauksesta, sopivan absurdista tarinasta ja monista hienoista yksittäisistä eläinkuvista. Miinusta hitaasta käynnistymisestä ja harhaanjohtavasta nimestä ja julisteesta (niin hieno kuin se onkin).

Kaikista absurdeista kohtauksista erityismaininta täytyy antaa sille, kun nainen ottaa kyytiin sammakoita pakenevan liftariporukan, joista yhdellä on haulikko. "Hei, tule vain kyytiini, sinä tuntematon mies aseen kanssa!"

Sammakot (Frogs, 1972)
Ohjaus: George McCowan
91 minuuttia
Oma arvosana: 7.0/10

torstai 17. tammikuuta 2013

Kuutiot

Vincenzo Natalin ysäriohjaus Cube - Kuutio (1997) on ollut jo pian vuosikymmenen ajan yksi sci-fisuosikeistani. Päällisin puolin simppeli tarina kuution muotoisten huoneiden labyrinttiin eksyneestä ihmisryhmästä toimii yhä loistavasti. Suurempaa vanhenemistakaan ei ole havaittavissa muuta kuin erikoistehosteissa, mikä taas ei juurikaan haittaa. Vaatimattomuus kaunistaa.

Natalin Cube on saanut inspiraationsa Twilight Zonen jaksosta Five Characters in Search of an Exit, mutta kuutioilla on pelattu viihdeteollisuudessa ennenkin. Muppettien luojana parhaiten tunnettu Jim Henson ohjasi ja tuotti vuonna 1969 tunnin mittaisen TV-elokuvan The Cube, jossa mies jää vangiksi valkoiseen kuutiohuoneeseen. Huone on täynnä luukkuja ja ovia, joista pamahtaa esiin milloin mitäkin. Vaikka Hensonin Cuben tyyli poikkea täysin Natalin vastaavasta, on yhtäläisyyksiä helppo nähdä.

Hensonin Cube on (jossain määrin) humoristinen, surrealistinen ja kokeellinen teos, jonka tapahtumat sijoittuvat käytännössä kokonaan yhteen kuutiohuoneeseen. Mies on vangittu kuution sisään ja elokuvan edetessä hän tulee lähes hulluksi erilaisten absurdien tapahtumien seurauksena. Pakoreittejä on periaatteessa monia, mutta häntä kielletään toistuvasti poistumasta kuution sisältä. Satunnaiset pakoyritykset eivät onnistu. Joskus huone on täynnä juhlavieraita, kerran bändi saapuu soittamaan, gorillat balettiasuissa hyökkäävät miehen kimppuun ja talonmies tuo paikalle milloin minkäkinlaisia huonekaluja. Useat huoneessa vierailevat toistavat miehelle samaa mantraa: "Tulet jäämään tänne kunnes kuolet."




Aluksi ajattelin, että tunnin mittainen, yhteen pelkistetyn valkoiseen huoneeseen sijoittuva pätkä voisi hyvinkin olla pitemmän päälle tylsää katsottavaa. Tunti meni kuitenkin yllättävän vikkelään. Surrealistisia käänteitä on vaikea ennustaa ja jotkut niistä ovat suorastaan nerokkaita. Näyttely ja lavastus ovat taattua 60-luvun telenäytelmää, mihin tottuu nopeasti, vaikka se nykykatsojalle hieman kököltä näyttääkin. Koko pätkä löytyy YouTubesta, kannattaa tsekata!

Katsoin vasta myös itselleni niin rakkaan Natalin Cuben ja kerron siitä nyt hieman enemmän.


Cube - Kuutio 
(Cube, 1997)



Oma tarinani Cuben kanssa alkaa näin: on (luultavasti) vuosi 1997. Voipa olla myös 1998, ei sitä niin tarkkaan muista. Olin joka tapauksessa ala-asteella ja katsoin joskus koulun jälkeen Jyrkiä (voi helvetti että tästä on aikaa!). Jyrki Goes Movies -segmentistä Cube on ainoa mieleeni jäänyt leffa-arvostelu. En edes yhtään muista mitä siitä sanottiin, muistan vain että koko idea valtavan kuution sisään hukkuneista ihmisistä kiehtoi minua aivan helvetisti. Leffa pysyi muistissa mielen sopukoissa vuosikausia eteenpäin. Joskus 2000-luvun alkupuolella, yläasteikäisenä löysin leffan vihdoinkin DVD:nä kotikaupungin S-Marketista. Viisi euroa ja pääsin vihdoinkin katsomaan leffan, jota olin niin kauan miettinyt!

Voisin sanoa, että Cube oli rakkautta ensisilmäyksellä. Se tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta. Julisteessa esiintyvä kalju mies on kuution sisällä. On aivan hiljaista. Hän astuu ansoitettuun huoneeseen ja peli on menetetty. Alkutekstien jälkeen olemme yhä kuutiossa, mutta nyt porukkaa on aiempaa enemmän. Aluksi huoneessa on vain mies, mutta pikku hiljaa sinne tupsahtelee lisää ihmisiä eri puolilta, kuution jokaisella sivulla olevista ovista.




Viisi ihmistä kokoontuu samaan huoneeseen: Quentin (poliisi), Leaven (matematiikan opiskelija), Holloway (lääkäri), Rennes (vankikarkureiden mestari) sekä apaattinen Worth, joka kieltäytyy kertomasta taustaansa. Muutaman tutkitun huoneen jälkeen mukaan liittyy myös autistinen Kazan. Kaikki he ovat heränneet kuutiosta, eivätkä tiedä kuinka pääsivät sinne. Yhdessä he lähtevät etsimään pakotietä kuutiohuoneiden labyrintistä. Osa huoneista on ansoitettuja, osa turvallisia. Joukkoa johtaa aggressiivinen Quentin, joka uskoo, että jokaisella henkilöllä kuution sisällä on jokin tarkoitus. Huoneiden ovista löytyy numerosarjoja, joiden merkitystä Leaven alkaa ratkomaan. Aikaa kuluu, mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon. Ihmisten välit kiristyvät, vainoharhaisuus ja pakokauhu alkavat ottaa tilaa. Epätoivoinen tilanne on omiaan tuomaan ilmi jokaisen huonot puolet.

Natalin teos miellyttää minua monella, monella eri tavalla. Ensinnäkin, kuten kaikki varmaan jo tietävät, rakastan yksinkertaisia, yhden huoneen tai yhden talon elokuvia, joissa kaikki tapahtumat sijoittuvat pienelle, rajatulle alueelle. Toiseksikin ihmisten käyttäytyminen äärimmäisissä tilanteissa on hyvin mielenkiintoista ja mielestäni elokuvan hahmot pelaavat harvinaisen hyvin yhteen. Välillä unohdan täysin katsovani näyteltyä elokuvaa, sillä hahmojen reaktioissa on jotain niin aitoa. Tilanteen henkisen ja fyysisen vaikeuden huomaa hahmoissa selvästi tarinan edetessä. Kolmanneksi Natali on rakentanut elokuvaan jännitystä mestarillisella tavalla. Kohtaus, jossa henkilöt matkaavat äänentunnistimella aktivoidun ansahuoneen läpi saa omankin sydämen hakkaamaan - varsinkin kun mukana on autistinen Kazan, joka ei aina hallitse omia tekemisiään.




Syitä on varmasti vielä lisääkin. Vaikka Cube ei ole mikään täydellisyys ja osa efekteistäkin on hieman vanhentunut, siinä on jotain uskomatonta viehätystä. En ole vieläkään kyllästynyt siihen, vaikka olen katsonut leffan keskimäärin kerran vuodessa (alussa useamminkin, nykyään taas harvemmin). Cube on malliesimerkki siitä, miten yksinkertaisesta ideasta saa tehtyä moniulotteisen ja loputtoman kiehtovan. Kaikkia Cube ei tietenkään miellytä. Usein on ollut vaikeampi löytää ihmisiä, jotka pitävät siitä kuin ihmisiä, jotka suoranaisesti vihaavat sitä. Makuja on monia.

2000-luvulle siirryttäessä Cube on saanut myös jatko-osia, joiden kanssa Natalilla ei ole mitään tekemistä. Joskus muinoin katsoin Cube 2 - Hyperkuution (Cube 2 - Hypercube, 2002) ja vihasin sitä. Kuten niin usein jatko-osissa ja remakeissa, siinä oli onnistuttu kusemaan kaikki, mikä teki alkuperäisestä Cubesta niin hienon. Ideaa yritetään viedä "seuraavalle tasolle" ilman mitään ymmärrystä alkuperäisteoksen tehokeinoista. Suoraan videolle päätyneen Cube Zeron (2004) jätin suosiolla täysin väliin, enkä usko että tulen katsomaan sitä tulevaisuudessakaan. Minulle on vain yksi Cube ja se on Natalin Cube.

Cube - Kuutio (Cube, 1997)
Ohjaus: Vincenzo Natali
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.5/10

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Puolan tuliaisia, osa II

Hei taas! How queer! palailee nyt joululomilta virkistäytyneenä ja valmiina uusiin elokuvakokemuksiin. Vuoden ensimmäisenä postauksena ajattelin jakaa teille uudenvuodenaaton juhlatunnelmia. Pääsimme vihdoinkin katsastamaan viimeisenkin Puolasta tuodun elokuvan!

Aattoiltapäivänä tässä huushollissa pistettiin bigosit tulille leffaevääksi. Bigos on liha-kaalimuhennos, joka maistui erityisen hyvältä milk bar-henkisessä kanttiinissa hiusverkoilla varustettujen mummojen valmistamana. Toimme reissusta läjän bigos-mausteseosta, jossa on muhennoksen valmistusohjeet - puolaksi. Reseptien selailun ja pienen kikkailun päätteeksi bigos valmistui kuitenkin oikein nätisti ja ihan kelpo kamaa tuli.


Bigosin kaveriksi katsoimme uudemman puolalaisen komedian, äijäilyhuumorintäyteisen Testosteronin (2007).

Testosteron 
(2007) 


Elokuvan alussa autollinen häistä saapuvia vieraita on tulossa jatkopaikalle. Mukana on sulhanen, sulhasen isä ja muutama toistaiseksi tuntemattomaksi jäävä mies, joista yhden naama on selvästi kohdannut toisen miehen nyrkin. Kun seurue pääsee perille katsojalle selviää, että häät on peruttu. Aamuisessa seremoniassa morsian, kaunis laulajatar Alicja käveli ulos omista häistään ja ilmoitti rakastavansa toista miestä. Sulhanen, Kornel, on perheineen tullut eräänlaiseen hätäkokoukseen puimaan tapahtunutta. Nenäverenvuodosta kärsivä häävieras on Biba-lehden reportteri, jota Alicja suuteli intohimoisesti matkallaan ulos kirkosta.

Vuorokauden aikana pelkästään miehistä koostuva joukko käy läpi omia suhteitaan elämänsä naisiin. Kornelin isä on aina ollut suosittu naisten keskuudessa ja hänellä onkin useita lapsia eri naisten kanssa. Sulhaspojan lisäksi paikalla on tämän velipuoli Janusz. Janusz on naimisissa tyrannisoivan vaimonsa kanssa ja Kornel hyvin epäonninen naisten suhteen. Illan ja yön kuluessa esitetään monenlaisia teorioita naisten ja miesten eroista, seksin tärkeydestä, siitä miten naiset lopulta ohjailevat miesten käytöstä ja miten edes jalkapalloa ei olisi, jos maailmassa ei olisi naisia. Siinä sivussa tulee ilmi monenlaisia ristiinmeneviä suhteita, kun selviää, että osa seurueesta on harrastanut vaakamamboa samojen naisten tai toistensa läheisten kanssa.




Heti aluksi piti pistää merkille elokuvan toteutus. Kuvasto on komeaa ja nopeat flashback-leikkaukset toimivat ihan näppärästi, eivätkä pelkästään häiritse, kuten usein. Hahmojen kanssa pääsee melko nopeasti tutuksi, sillä jokainen on persoonaltaan ja olemukseltaan niin erilainen. Huumorista iso osa pyöriikin juuri hahmojen erilaisten ja silti lopulta niin samanlaisten ajatusten ja henkilökohtaisten piirteiden ympärillä. Kaiken keskiössä miesten keskusteluissa on naiset ja seksi ja jokaisella tuntuu olevan aiheesta oma sanansa sanottavana.

Leffa on sinänsä aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta valitettavasti se ei juurikaan etene alkuasetelmien jälkeen. Ensimmäiset puoli tuntia, jopa ensimmäinen tunti kokonaisuudessaan rullaa ihan hyvin, mutta sitten tulee stoppi, joka puretaan vasta viimeminuuttien aikana. Paikallaan junnaaminen alkaa puuduttaa nopeasti ja parituntinen tuntuu kestävän ikuisuuden. Rakastan dialogipainotteisia elokuvia, mutta hahmojen väliset keskustelut eivät myöskään etene enää perusteemojen esittelyn jälkeen, vaan samaa jauhetaan paljon ja hartaasti. Tällaisessa leffassa olisi valtavasti potentiaalia, mutta 95% siitä jää täysin käyttämättä.





Näyttelijäsuorituksia sentään ei voi moittia. Kuivakka huumorikin on välillä ihan hauskaa ja leffasta löytyy muutama aidosti hauska kohtaus. Odottelin julisteen ja DVD:n kannen perusteella jotain kreisikomediaperseilyä, mutta sen sijaan Testosteron yrittääkin olla pohdiskeleva draama, jossa on komedian aineksia vain nimeksi. Yritys on hyvä, mutta lopputulos auttamattomasti liian laahaava ja itseään toistava.

Testosteron (2007)
Ohjaus: Tomasz Konecki & Andrzej Saramonowicz
116 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10