lauantai 27. marraskuuta 2010

Why a duck?

Uusintakatselin ties kuinka monetta kertaa muutaman Marx-veljesten elokuvista. Omasta hyllystäni löytyy kaksi DVD-boksillista veljesten tuotantoa ja ajattelin nyt avautua toisesta niistä. The Marx Brothers Silver Screen Collection sisältää veljesten ensimmäiset, Paramountille tehdyt komediat. Juuri tuohon aikaan veljesten huumori oli terävimmillään. Voisin kirjoittaa Marxin veljeksistä vaikka kirjakaupalla, mutta yritän pitää tämän kohtuullisissa mitoissa.

Kaikista tunnetuin veljeksistä on tietysti sanavalmis Groucho Marx, jonka look kyyryä kävelyasentoa, viiksiä ja laseja myöten on suorastaan ikoninen. Grouchon kaltaisia hahmoja löytyy mm. Warner Brotherin vanhoista piirretyistä. Groucho on yhä kiistaton sutkautuksien kuningas, jolta löytyi elinaikanaan nopsaan sanottavaa asiaan kuin asiaan. Miehen sosiaalisesta elämästä on paljon legendaarisia tarinoita, samoin kuin hänen kirjeenvaihdostaan.

Harpo ja Chico eivät myöskään olleet mitään seinäruusuja elokuvissa, vaikka kumpikaan ei juuri julkisuuden valokeilassa viihtynyt. Mykkyydessään Harpo on Grouchon vastakohta. Iäti hiljainen hahmo kommunikoi muiden hahmojen kanssa ilmeillä, eleillä ja tuuttaamalla erilaisia torvia. Lisäksi Harpon takin sisuksista löytyy aina kaikkea, mitä kukaan voi koskaan tarvita. Tai paremminkin kaikkea mitä kukaan ei koskaan tarvitse. Harpo on elokuvissa vetänyt takkinsa sisältä mm. molemmista päistä palavan kynttilän. Chico puhuu omalla erikoisella italialaisella aksentillaan, eikä hänen puheissaan useimmiten ole mitään järkeä. Parhaat sanaleikit elokuvissa käydään juuri Chicon ja Grouchon välillä.

Harpo, Zeppo, Chico ja Groucho elokuvassa Neljä nolattua neroa.

Veljesten elokuvissa asetelma on yleensä samankaltainen. Groucho on arvovaltainen, mutta päästään laho hahmo, Chico löyhämoraalinen huijari ja Harpo vähän naiivi, mutta nokkela taskuvaras. Zeppo puolestaan näyttelee ensimmäisissä elokuvissa useimmiten Grouchon assistenttia tai sihteeriä, myöhemmissä elokuvissa häntä ei nähdä enää ollenkaan. Grouchon ihastuksen kohdetta, äveriästä hienostorouvaa, esittää useissa elokuvissa jo näissä piireissä lähes legendan asemaan noussut Margaret Dumont. Parhaimmillaan tuntuu, ettei Dumontilla oikeastikaan ollut mitään käsitystä siitä miten paljon pilaa hänen kustannuksellaan elokuvissa tehtiin. Dumont on komediahistorian parhaita straight-hahmoja.

Lisäksi osa kohtauksista kulkee elokuvasta elokuvaan hieman saman kaavan mukaan. Toistuvia teemoja ovat mm. veljesten musiikkinumerot (Harpo soittaa harppua, Chico pianoa, Groucho ja Zeppo laulavat) ja Grouchon ja Chicon käymä keskustelu, josta kumpikaan ei ymmärrä mitään. Vaikka asetelmat ovatkin samat ja juoni yleensä vain tekosyy veljesten sekoilulle, en muista yhtään kertaa jolloin nämä elokuvat eivät olisi saaneet hymyä huuleen huonona päivänä.

Tässä postauksessa on jokaisen leffan lopussa muutama omia suosikkireplojani. Lähinnähän ne tulevat Grouchon suusta. Sukkela mies.


Kookospähkinöitä (The Cocoanuts, 1929)
Marxien virallinen filmidebyytti, joka on enemmänkin filmattua teatteria kuin varsinaista elokuvaa. Kuvanlaatu ei näihin päiviin ole säilynyt mitenkään hurjan terävänä, vaan vaihtelee suuresti kohtauksesta toiseen.

Groucho on floridalainen hotellinomistaja Hammer, joka haluaa haalia rahaa nopeasti ja paljon. Hotelli on kuitenkin konkurssin partaalla, eivätkä maakaupatkaan suju toivotulla tavalla. Zeppo on Hammerin apulainen Jamison. Harpo ja Chico puolestaan saapuvat hotelliin aikeinaan putsata sen harvat, mutta varakkaat asukkaat rahoistaan ja arvoesineistään. Hotellissa yöpyy mm. rikas rouva Potter (Dumont). Ohimennen veljekset tulevat avittaneeksi Potterin tyttären romanssia köyhäsukuisemman arkkitehdin kanssa. Harpo ja Chico löytävät huijarinsydämestään hyvyyttä, kun arkkitehtiä syytetään koruvarkaaksi ja auttavat todistamaan miehen syyttömyyden.

Vaikka Kookospähkinöitä on veljesten alkukauden elokuvista huonoin, on yhdessä kohtauksessakin parempia gageja kuin useimpien koomikoiden koko uralla. Ehdoton suosikkikohtaukseni on Grouchon tolkuton maakauppa, jota Chico sekoittaa parhaansa mukaan. Yksi klassikkokohtaus on myös Grouchon ja Chicon viaduktikeskustelu, joka paisuu absurdeihin mittoihin. Oikeastaan elokuvaa on itsessään vaikea haukkua huonoksi, enemmänkin sitä rasittavat turhemmat laulu- ja tanssikohtaukset. Vaikka Marx-veljesten elokuvat ovat aina olleet musikaalisia, tämän leffan luritukset alkavat pitemmän päälle vähän ärsyttää. Olisi edes Groucho laulamassa.

Veljekset itse inhosivat valmista elokuvaa yli kaiken ja legendan kertoo, että he yrittivät ostaa filmimateriaalin Paramountilta polttaakseen sen. Julkasun jälkeen elokuvasta tuli kuitenkin suuri menestys ja veljeksille oivallinen ponnahduslauta elokuvamaailmaan.





Chico (Harpolle): Right now I'd do anything for money. I'd kill somebody for money. I'd kill you for money. Ha ha ha. Ah, no. You're my friend. I'd kill you for nothing.


Hammer: Believe me, you gotta get up early if you want to get out of bed.

Hammer: I can see it now: you and the moon - wear a necktie so I'll know you.

Hammer: Florida folks, sunshine, sunshine, perpetual sunshine all the year around. Let's get the auction started before we have a tornado.



Kookospähkinöitä (The Cocoanuts, 1929)
Ohjaus: Robert Florey & Joseph Santley
89 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.5/10


Koirankeksit (Animal Crackers, 1930)
Yksi omia Marx-suosikkejani. Ehkä kaikista Marxien elokuvien hahmoista suosikkini on juuri Grouchon esittämä (lähes) peloton Afrikan matkaaja kapteeni Spaulding.

Elokuvan perinteikkään löyhässä juonessa kapteeni Jeffrey T. Spaulding saapuu assistenttinsa Jamisonin kanssa Afrikasta ja osallistuu rikkaan rouva Rittenhousen juhliin. Pippaloihin saapuvat myös Chicon ja Harpon esittämät rahanahneet muusikot Ravelli ja Professori, jotka aiheuttavat kaaosta joka puolella. Juhlissa on tarkoitus paljastaa kuuluisa taulu, joka kuitenkin varastetaan kesken kaiken. Lopulta alkuperäisen teoksen väärennöksiä liikkuu talossa muutama kappale ja alkuperäistä havittelee useampikin taho.

Hauskoja kohtauksia riittää niin paljon, että suosikkia on mahdoton valita. Spauldingin luento Afrikan matkoistaan on tietenkin opettavainen kokemus. Ehkä oma suosikkini on kuitenkin Spauldingin "strange interludes." Tutkimusmatkailija juttelee Rittenhousen ja toisen naisen kanssa ja keskeyttää välillä keskustelun pitääkseen oudon monologin suoraan kameralle ("Pardon me while I have a strange interlude."). Olen katsonut leffan varmaan lähes kymmenen kertaa enkä koskaan voi olla nauramatta.

Musiikkikohtaukset ovat myös loistavia, varsinkin Grouchon kappale Hello, I Must Be Going, sekä Hooray for Captain Spaulding. Vaikka sivujuonena on jälleen tuttuun tapaan romanssi, siihen ei takerruta liiaksi. Naisosaa, Arabella Rittenhousea, sivujuoniromanssissa esittää Lillian Roth ja pelastaakin sivujuonen ajautumasta liian siirappiseksi. Arabellassa on mukavasti asennetta, eikä neito jää pelkäksi nätiksi ruudun koristeeksi.




Captain Spaulding: Tell me, what do you think of the traffic problem? What do you think of the marriage problem? What do you think of at night when you go to bed, you beast?

Captain Spaulding: A party. I came here for a party. And what happened? Nothing. Not even ice cream.

Captain Spaulding: One morning I shot an elephant in my pajamas. How he got in my pajamas, I don't know.

Koirankeksit (Animal Crackers, 1930)
Ohjaus: Victor Heerman
93 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 8.3/10


Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931)
Marxin veljekset tekevät harvinaislaatuista yhteistyöä, kun he kaikki pakoilevat viranomaisia valtamerilaivalla jäätyään kiinni salamatkustajina. Koko porukka yrittää vielä lopussa päästä laivasta samalla, varastetulla, passilla.

Salamatkustajien lisäksi paatin kyydissä on gangstereita, eikä kulu aikaakaan kun veljekset huomaavat olevansa valtataistelun eri puolilla. Groucho tosin keskittyy enemmän gangsterin morsmaikun hurmaamiseen. Tässä ja Hevosen sulissa Margaret Dumontia ei nähdä, vaan Grouchon kiinnostuksen kohdetta näyttelee nuori vaaleaverikkö Thelma Todd. Juuri hauskinta koko elokuvassa lieneekin Grouchon hurmausyritykset.

Neljä nolattua neroa ei ollut alkujaan yksi suosikkejani Marxien tuotannosta, mutta se on nostanut asemaansa joka katselukerralla. Ikimuistoisia musiikkinumeroita ei löydy, mutta loistavia gageja senkin edestä.




Groucho: Oh, I know it's a penny here and a penny there, but look at me. I worked myself up from nothing to a state of extreme poverty.

Groucho: Oh, why can't we break away from all this, just you and I, and lodge with my fleas in the hills? I mean... flee to my lodge in the hills.

Groucho: I'm going back in the closet, where men... are empty overcoats.

Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931)
Ohjaus: Norman Z. McLeod
74 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 8.4/10


Hevosen sulat (Horse Feathers, 1932)


Groucho esittää Huxley Collegen uutta rehtoria professori Quincy Adams Wagstaffia, joka pistää paikkoja uuteen uskoon. Baravelli (Chico) on töissä salakapakassa "jäämiehenä", joka kuskaa viinaa tilaajille. Myös Pinky (Harpo) työskentelee salakapakassa, mutta myös osa-aikaisena rankkurina. Zeppo puolestaan esittää Wagstaffin poikaa Frankia, joka ei koskaan tunnu valmistuvan collegesta, sillä häntä kiinnostaa enemmän college widow'n Connie Baileyn (Thelma Todd) liehittely.

Huxleyn ja Darwinin collegejen välinen suuri jalkapallomatsi lähestyy ja Wagstaff päättää palkata muutaman ammattilaisen koulun riveihin, jotta voitto olisi taattu. Erehdyksessä hän kuitenkin pestaa tehtävään Baravellin ja Pinkyn. Koska kaoottinen kaksikko kuuluu nyt jalkapallojoukkueeseen, he joutuvat myös näön vuoksi käymään koulua. Ja myrskyhän siitä seuraa, kun Chico ja Harpo otetaan koulun listoille.

Hevosen sulat oli ensimmäinen näkemäni Marx-veljesten elokuva. Muistan katselleeni sitä sekavin tuntein ja haavi auki. 18-vuotias elokuvahullu ei millään olisi odottanut niin suorasukaista ja suorastaan anarkista huumoria 30-luvun leffalta. Musiikkinumerot ovat suorastaan loistavia. Jokainen veljeksistä esittää oman versionsa kappaleesta Everyone Says I Love You. Zeppon version on romanttinen, Chicon hauska, Harpon harpulla soitettu ja Grouchon sarkastinen. Lisäksi Grouchon esittämä Whatever It Is, I'm Against It kuuluu omiin suosikkeihini.

Omassa suosikkikohtauksessani Groucho opettaa luokalle biologiaa ja Chico ja Harpo saavat aikaan pienen sodan luokkahuoneessa.




Baravelli: You gotta brother?
Mullen: No
Baravelli: You gotta sister?
Mullen: Yeah.
Baravelli: Well-a, you sister, she's a very sick man, you better come with us.

Wagstaff: Why, I'd horsewhip you if I had a horse!

Wagstaff: Why don't you go home to your wife? I'll tell you what, I'll go home to your wife, and outside of the improvement she'll never know the difference.

Hevosen sulat (Horse Feathers, 1932)
Ohjaus: Norman Z. McLeod
64 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.7/10


Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup, 1933)
Kaikista Marx-veljesten elokuvista yksi tunnetuimpia ja omasta mielestäni paras, Neljä naurettavaa naapuria, ei julkaisunsa aikaan ollut mikään jättimenestys, jos nyt ei ihan floppikaan. Se pakotti kuitenkin veljekset vaihtamaan tuotantoyhtiötä ja alamäkihän siitä sitten pian alkoi.

Freedonian talous on pahasti retuperällä. Valtio joutuu lainaamaan rahaa äveriäältä Gloria Teasdalelta (Dumont), mutta lainaa vastaan rouva haluaa itse määrätä, kuka valtiota tulee johtamaan. Grouchon esittämästä Rufus T. Fireflystä tulee Freedonian uusi johtaja, armoton diktaattori. Liehitellessään rouva Teasdalea Firefly tulee epähuomiossa aloittaneeksi sodan naapurivaltio Sylvanian kanssa. Chicolini (Chico) ja Pinky (Harpo) toimivat vastapuolen vakoojina, jotka tosin ovat valmiita kääntämään kelkkaansa sopivan tarjouksen tullen.

Elokuva sisältää ehkä Marxin veljesten kuuluisimman gagin, ns. peilikohtauksen. Muutenkin elokuva on hauskojen gagien ilotulitusta ja musiikkinumerot ovat veljesten parhaita. Heti aluksi Firefly sanelee valtion uudet säännöt laulaen ja lopun mahtipontinen Freedonia Is Going to War on veljesten yhteisistä esityksistä paras.

Hauskana historiallisena kuriositeettina voisi mainita sen, että Mussolini suuttui elokuvasta, koska katsoi sen kertovan itsestään ja kielsi filmin Italiassa. Veljekset riemastuivat.




Firefly: Oh, uh, I suppose you would think me a sentimental old fluff, but, uh, would you mind giving me lock of your hair?
Teasdale: A lock of my hair? Wh-why, I had no idea.
Firefly: I'm letting you off easy: I was going to ask for the whole wig.

Firefly: I could dance with you until the cows come home. On second thought, I'd rather dance with the cows till you come home.

Trentino: Have we met each other before, sir?
Firefly: I don't think so. In fact, I'm not sure I'm seeing you now; it must be something I ate.

Firefly: You know, you haven't stopped talking since I came here. You must've been vaccinated with a phonograph needle.

Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup, 1933)
Ohjaus: Leo McCarey
66 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.8/10


Jossain vaiheessa voisi ottaa uusintakatseluun myös sen hieman huonomman Marx-veljesten leffaboksin, joka sisältää seuraavat kuusi elokuvaa. Duck Soupin jälkeen veljekset lähtivät Paramountilta ja löysivät uuden tuotantoyhtiön Metro-Goldwyn-Meyerista. Alamäki alkoi hitaasti mutta varmasti, vaikka veljesten ensimmäinen MGM -elokuva olikin heidän parhaaksi työkseen kehuttu Ilta oopperassa (A Night at the Opera, 1935).

Margaret Dumont nähtiin vielä MGM:lle siirryttäessä muutamaan otteeseen perinteisessä roolissaan, mutta Grouchon toinen love interest Thelma Todd näytteli vain kahdessa veljesten elokuvassa. Nuori näyttelijätär löydettiin kuolleena autostaan oman kotinsa autotallista vuonna 1935. Todd oli kuollessaan vain 29-vuotias, eikä vieläkään tiedetä oliko hänen kuolemansa tapaturma, itsemurha vai murha.

 Thelma Todd (1906-1935)

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festarit 2010 (osa 3)

Viimoset leffat!

Sunnuntai 21.11.


Viimeinen festaripäivä. Alun perin meinasin käydä katsomassa kolme leffaa putkeen, mutta aamulla tulinkin toisiin aatoksiin, kun tajusin, etten sitten ehdi käydä missään vaiheessa syömässä. Lisäksi kahden leffan putki on sellainen sopiva muutenkin, ehtii vielä vähän ajatellakin välissä.


Sininen juna (La freccia azzurra, 1996)
Italialainen kunniavieras Enzo d'Aló ei päässy paikalle Ouluun, mutta hänen elokuvansa esitettiin silti aikalailla aikataulussa. Sinisessä junassa (festivaaliohjelmistossa nimellä Sininen nuoli) oli myös livedubbaus. Tulkinnasta vastasi Juha Wunsch ja tekikin hyvää työtä.

Italialaisen perinteen mukaan hyväntahtoinen Befana -noita jakaa lapsille lahjoja loppiaisena. Nyt Befana on kuitenkin sairastunut ja noidan kenkiin astuu hänen ilkeä avustajansa Scarafoni, joka aikoo tienata itselleen huikean summan rahaa myymällä leluja rikkaille perheelle. Köyhät uhkaavat jäädä tänä loppiaisena tyhjin käsin.

Leluille Scarafonin suunnitelma ei kuitenkaan mene läpi. Joukko leluja karkaa Befanan liikkeen näyteikkunasta ja pakenee öiseen kaupunkiin. He aikovat lahjoittaa itsensä lapsille, jotka ovat toivoneet heitä. Scarafoni lähtee Befanan luudan kanssa takaa-ajoon. Samaan aikaan rosvokaksikko yrittää saada apurikseen kiltin, mutta köyhän Francesco -pojan. Ilkimysduo aikoo murtautua Befanan liikkeeseen ja varastaa ison tukun rahaa, jonka he ovat nähneet Scarafonin piilottavan liikkeen kassakaappiin.

Rakastuin elokuvan piirrostyyliin. Se toi mieleeni lapsuuden lastenohjelmat, joita tuli seurattua viikonloppuisin aamulla. Välillä tarina etenee liiankin verkkaisesti ja 90 minuutin pituus voi olla liikaa pienimmille katsojille. Juha Wunsch teki loistavaa työtä tulkkauksessaan, enkä usko, että alla kuultu englanninkielinen puhe olisi elokuvaa ainakaan parantanut - päinvastoin. Wunsch oli erityisen hyvä ilkeänä Scarafonina.

Vaikka välillä tarina tuntuukin pitkitetyltä, enkä niistä muutamasta laulu/tanssikohtauksesta hirvesti välittänyt, valtaisa nostalgian ja naiiviuden puuska iski tätä katsoessa - hyvällä tavalla.

Sininen juna (La freccia azzurra, 1996)
Ohjaus: Enzo d'Aló
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.2/10


Superveljeni (Superbror, 2009)
CIFEJ-tuomariston palkitsema kilpasarjan elokuva kertoo Antonista ja tämän autistisesta isoveljestä Bullerista. Anton toivoisi isoveljensä olevan ns. normaali isoveli, joka suojelisi häntä kiusaajilta ja auttaisi kotiläksyissä. Sen sijaan Buller on Antonin silmissä vaikertava nössö, jota täytyy jatkuvasti olla auttamassa ja vahtimassa. Anton haluaisi elää omaakin elämää, eikä aina tehdä kompromisseja Bullerin takia.

Eräänä päivänä poikien kodin lähelle iskeytyy pieni asteroidi. Sen sisältä Anton löytää maagisen kaukosäätimen, jonka leluntekijä on lähettänyt toiselta planeetalta. Kaukosäätimen painalluksella Bullerista tulee supercool isoveli. Buller saa lisäksi yliluonnollisia voimia. Kun Buller on "normaali" perheen arkikin sujuu kevyemmin. Poikien äiti ei tiedä mistä äkillinen muutos oikeasti johtuu, vaan uskoo että hänen ostamallaan new age-teellä on ihmeellisiä vaikutuksia. Anton koittaa saada coolin veljensä kostamaan kiusaajilleen, jotta saisi olla koulussa rauhassa.

Elokuva sulattaa yhteen useita eri elementtejä yllättävänkin vahvaksi kokonaisuudeksi. Superveljeni sijoittui hyvin myös lapsituomariston arvostelussa, enkä sinänsä ole yllättynyt. Leffan erikoistehosteet eivät ole sulavimmasta päästä, mutta välillä esimerkiksi lentäminen tuntuu liioitellulta. Chiarinin Tulitikku-ukon jälkeen tämä on festareilla näkemistäni leffoista suosikkini. Superveljen sanoma on lisäksi erityisen hyvä ja se kerrotaan elämänmakuisella tavalla: yhdessä olemme vahvempia, yhdessä emme pelkää.

Superveljeni (Superbror, 2009)
Ohjaus: Birger Larsen
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


No niin, nyt on festarit festaroitu ja on aika palata normijärjestykseen. Lastenelokuvafestarit olivat hauska kokemus, toivottavasti ensi vuonna uusiksi.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festarit 2010 (osa 2)

Olen listahullu. Listaan kaikkea mahdollista. Tykkään pitää asiat järjestyksessä, vaikka kämppäni onkin aina yhtä sekamelskaa. Elokuva-aiheisista listoista tärkein on se, johon olen viimeisen n. 4 vuoden aikana kirjannut ylös ja arvostellut numeroin jokaisen katsomani leffan. Listalla elokuvat ovat arvosanan mukaisessa paremmusjärjestyksessä ja arviointisysteemi on tietysti oman vinksahtaneen päänsisukseni tuotantoa. Jokainen katsomani leffa on listattu tietysti vain kerran ja jos olen jonkin filkan katsonut uudestaan, olen vain arvioinut sen uudelleen ja tarpeen tullen muuttanut arvosanaa. Tätä prosessia selittäessä tulee erittäin nörttiolo.

Joka tapauksessa, tämä selitys liittyy nyt siihen, että torstaina tuolla listalla sattui merkittävä tapahtuma. Iltapäivällä esitetty Jasmiinilinnut on tuon listan 600. elokuva!



Torstai 18.11.


Jasmiinilinnut (The Jasmine Birds, 2009)
Jasmiinilinnut on kaikkien aikojen toinen Syyriassa tehty animaatio. Eipä ole kyllä tullut syyrialaisiakaan elokuvia aiemmin nähtyä. Leffa vaikutti mielenkiitoiselta jo pelkästään tuon syyrialaisuuden vuoksi ja tietysti siksikin, että tykkään edelleen niistä animaatioista.

Leffan alussa kerrotaan myyttinen tarina kasvista, joka tarun mukaan antaa ikuisen elämän. Joukko jasmiinilintuja löytää kasvin eräänä päivänä ja syö sitä. Sen seurauksena he sairastuvat tarttuvaan tautiin, joka estää heitä lentämästä ja tekee höyhenpeitteestä täplikkään. Lintujen joukosta nousee kriisin keskellä "tiedemieslintu", joka lähtee vaimonsa kanssa etsimään yrttejä, jotka parantavat taudin ja tekevät terveet linnut sille immuuniksi. Linnut kohtaavat kuitenkin matkalla loppunsa ja jälkeen jää vain pariskunnan kuoriutumaton muna. Munasta kuoriutuu tarinan päähenkilö Ghaith. Pariskunnan keräämät yrtit sen sijaan putosivat mereen.

Sairaus jäytää lintuyhteisöä, eikä parannusta löydy. Eräänä päivänä Ghaith löytää isänsä yrittireseptin lääkkeen valmistamiseksi ja lähtee matkalle ystävänsä Hatoonin kanssa. Kaksikko kulkee Ghaithin vanhempien jalanjäljissä löytääkseen kaikki tarvittavat yrtit. Samalla orpo Ghaith tietysti oppii vanhemmistaan uutta ja tuntee itsensä läheisemmäksi heidän kanssaan.

Valitettavaa, että listan 600. leffa oli näin huono. Omasta mielestäni on erikoista, miten paljon elokuvaa on kehuttu ja palkittu. Animoinnin en olettanutkaan olevan Pixar-luokkaa, mutta kaikki kuvakerronnassa näytti häiritsevästi Cartoon Networkin animaatiosarjoilta. Yksityiskohtia oli vain vähän ja välillä tahti oli ärsyttävän päällekäyvä. Lisäksi vain vähän päälle tunnin pituinen animaatio oli rasittavan megadramaattinen. Ylidramaattista musiikkia ja lähikuvia käytettiin aivan liikaa ja täysin turhissa kohdissa. Ei uponnut meikäläiseen. Joko olen huumorintajuton ääliö, tai sitten tämä vain ei ollut minua varten.

Muutamia hauskoja kohtauksia ja hahmoja elokuvassa kyllä on, mikä piristää hommaa jonkin verran.

Jasmiinilinnut (The Jasmine Birds, 2009)
Ohjaus: Sulafa Hijaz
69 minuuttia
Traileri
Oma arvosana: 3.3/10

Huom. Tästä leffasta ei oikein löytynyt mitään matskua. Julistetta en löytänyt, enkä tietoa leffan syyrialaisesta nimestä. IMDb -sivua ei löytynyt, ja trailerikin näyttää vain joltain aika randomilta kokoelmapätkältä.


Tarkoitus oli käydä illalla tsekkaamassa myös Sukunsa viimeinen (2010), mutta väsymys ja ilman kylmyys vähän lannistivat.


Lauantai 20.11.


Lauantain ohjelma oli varsin lyhyt. Tai siis, omalta osaltani lyhyt. 14.00 alkoi festivaalin palkintojenjako. Kirkon mediasäätiön jakaman Katso minuun -palkinnon voitti kotimainen dokumentti Omaa luokkaansa. Pikku Karhu -palkinto meni Mari Rantasilalle Risto Räppääjä ja polkupyörä varas -elokuvasta, mikä nyt ei tullut yllätyksenä. CIFEJ -tuomaristo valitsi omaksi voittajaelokuvakseen tanskalaisen Superveljeni (Superbror, 2009) ja lasten tuomaristo puolestaan saksalaisen Krokotiilijengi iskee jälleen (Vorstadtkrokodile 2, 2009). Krokotiilijengin ykkösosa palkittiin lasten tuomariston palkinnolla viime vuoden festareilla.

Palkintojenjaon jälkeen seurasi ruokailu (joka teki äärimmäisen gutaa pienessä krapulassa). Suuntasimme Bar & Grill Kauppuri 5:een. Järisyttävän hyvä burgeri tuli vedettyä ja ihan kiitettävän ähkyn sai päälle. Kiitos loistavasta välimuonituksesta!

Seuraava ohjelmanumero oli italialaisen Cartoon Club -animaatiofestarin kanssa yhteistyössä esitetty kimara italialaisia lyhyitä animaatioita. 46 minuutin pituisessa setissä taso vaihteli aika räikeästi. Suurin osa animaatioista oli 2000-luvulta, poikkeuksena oli vain vuonna 1990 valmistunut Linea Olympic Games, joka kertoi yksinkertaisen animaation avulla olympialajeista. Uskomattoman kökkö pätkä, mutta juuri siksi ehkä aika hauska.

Omia suosikkejani kimarassa olivat Heterogenic, joka kertoo tavallisen siemenen matkasta eri kemikaalien kautta supersiemeneksi. Toinen suosikki oli perinteisempää piirrosanimaatiota edustava Mattia val al mare, jossa pieni poika lähtee meren rantaan. Joukossa oli myös muutama pätkä, joiden tajuaminen tuotti lieviä vaikeuksia, kuten viimeinen, sinänsä hienon näköinen pätkä, Bla Bla.

Muutama näistä lyhäreistä löytyi youtuben ihmemaasta, linkit niihin tässä:
Linea Olympic Games
Heterogenic
Mattia va al mare


Lauantaina kävin leffojen välillä tutustumassa myöskin Cartoon Clubin kanssa järjestettyyn Dante sarjakuvassa -näyttelyyn Valveella. Sielläkin taso vaihteli vähintään yhtä paljon kuin lyhäreissä.


Teen festareista vielä yhden postauksen, jossa käsittelen sunnuntaina katsotut leffat. Sitten palataankin päiväjärjestykseen ja puhutaan jo välillä jostain muustakin. ;) Pitäisköhän seuraavaksi ihan extreme-vaihtelun vuoksi katsoa jotain kreisiä gorea.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festarit 2010 (osa 1)

Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali käynnistyi jälleen maanantaina. Olen asunut Oulussa syksystä 2007, mutta aiemmat festarit ovat jääneet minulta täysin väliin.

Tällä kertaa LEF on liikkeellä erittäin järeällä ohjelmistolla. Välillä tahtoo olla vaikeuksia valita, mitä kävisi katsomassa, eikä kaikkiin mielenkiintoisiin näytöksiin voi millään ehtiä. Oma LEF -raporttini tulee varmaan useammassa osassa, sillä en halua käsitellä liian montaa leffaa samassa postauksessa. Viikon verran leffoja + joku 200 tagia yhdessä postauksessa = eeeei hyvä.

Kuten jo aiemmin mainitsin, kärsin syvästi jo viikon jatkuneesta internetittömyydestä, eikä pysyvää ratkaisua ole vielä saatavilla. Joten postaustahti voi olla aika satunnainen.

Nyt kuitenkin itse asiaan!


Maanantai 15.11.


Appelsiinityttö (Appelsinpiken, 2009)
Jostein Gaardnerin romaaniin perustuva norjalaiselokuva Appelsiinityttö sai kunnian olla ensimmäinen festarileffani. Elokuva näytettiin festivaaleilla osana Kasvukipuja -sarjaa.

Elokuvassa Georg saa 16-vuotissynttärilahjakseen kirjeen kymmenen vuotta aiemmin edesmenneeltä isältään Jan Olavilta. Aluksi Georg kieltäytyy lukemasta kolmeosaista kirjettä, mutta lähtiessään pääsiäisenä hiihtoreissulle vuoristoon, hän ottaakin kirjeen mukaansa ja uppoutuu sen maailmaan. Kirje paljastuu isän kertomaksi tarinaksi. Elokuva alkaa seurata kahta rinnakkaista juonta. Toisessa Georg lukee isänsä kirjettä, hiihtää muiden nuorten kanssa mökiltä toiselle ja pikkuisen ihastuu ihanaan Stellaan.

Sivujuonessa seurataan Georgin isää Jan Olavia. Eräänä päivänä hän näkee raitiovaunussa ihanan tytön, jolla on paperipussillinen appelsiineja. Tyttö nousee pois seuraavalla pysäkillä, mutta jää kummittelemaan Jan Olavin mieleen. Mies alkaa etsiä ihastustaan kaikkialta, eikä voi lakata ajattelemasta appelsiinityttöä. Etsintä vie hänet lopulta kauas Espanjan lämpöön asti.

Lukiessaan kirjettä Georg alkaa nähdä yhteyksiä oman elämäntilanteensa ja isänsä etsinnän välillä. Mitä tosirakkaus on ja voiko rakkaus kestää ikuisesti? Pitäisikö hänen kertoa tunteistaan suloiselle Stellalle?

Tuskin tarvitsee erikseen mainita, että tarina on vähintäänkin ennalta-arvattava. Mitään suuria yllätyksiä leffa ei tarjoa, vaikka niin oli selvästi tarkoitus. Kuvamaailma on parhaimmillaan kiehtova ja moniulotteinen. Espanjan lämpimät sävyt vaihtuvat käden käänteessä Norjan lumisiin vuoristomaisemiin. Kiteytettynä: ihan kelpo hömppä, jos kovasti kaipaa romantiikkaa.

Appelsiinityttö (Appelsinpiken, 2009)
Ohjaus: Eva Dahr
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.3/10


I Am Kalam (2010)
Festarien virallisena avajaiselokuva nähtiin intialainen I Am Kalam. Elokuva osallistuu festivaalin kilpasarjaan, josta lapsituomaristo valitsee voittajan, joka palkitaan Kalevan myöntämällä 3000 euron palkinnolla. Lisäksi kansainvälinen CIFEJ-tuomaristo valitsee oman voittajansa.

Elokuvan päähenkilö on nuori poika Chhotu (jolla on maailman levein hymy, oikeasti). Äiti jättää Chhotun töihin setänsä Bhatin pieneen tienvarsiravintolaan. Perhe on köyhä, eikä äidillä ole varaa laittaa Chhotua kouluun. Poika on kuitenkin ikäisekseen fiksu ja oppii nopeasti uusia kieliä ravintolaan saapuvilta reppumatkaajilta. Iltaisin hän lukee paljon kirjoja. Eräänä päivänä Chhotu näkee Intian presidentin A.P.J. Abdul Kalamin puheen, jossa hän kertoo, että kohtalonsa voi muuttaa kovalla työllä. Puhe inspiroi Chhotua. Intiassa on uskomus, että kohtalo määrää onko joku köyhä vai rikas, menestyvä vai luuseri. Chhotu alkaa kutsua itseään Kalamiksi.

Eräänä päivänä Kalam tapaa nuoren prinssin Ravijayn, joka käy koulua. Pojat eivät saisi olla keskenään ystäviä, sillä he ovat kastiluokassa eri arvoisia. Salaa he kuitenkin tapaavat toisiaan ja leikkien lomassa opettavat toisilleen kieliä. He ovat toistensa ainoat samanikäiset ystävät. Mestoille saapuu myös Bhatin sydämen varastanut ranskalaisnainen, joka ihastuu Kalamin ystävällisyyteen ja älykkyyteen. Hän haluaisi laittaa Kalamin kouluun Delhiin.

Aluksi Kalamin tyyli vaikutti jotenkin etäiseltä. Luultavasti kyseessä on sama kulttuurisekoaminen kuin esimerkiksi ensimmäisiä iranilaisia elokuvia katsoessa. En nimittäin muista koskaan aiemmin nähneeni intialaista elokuvaa, vaikkakin Intiassa kuvattuja ja intialaisista kertovia elokuvia olenkin jonkin verran nähnyt. Kun tyyliin ja menoon tottui, leffan parissa viihtyi hyvin. Tarinan merkitystä ja sanomaa täytyy katsastaa intialaisesta vinkkelistä. Sanoma, kuka tahansa voi muuttaa oman kohtalonsa, risteää intialaisen kohtaloon alistumisen kanssa.

I Am Kalam (2010)
Ohjaus: Nila Madhab Panda
84 minuuttia
Traileri (IMDb -sivua ei löytynyt, jos joku löytääpi niin huikatkaa)
Oma arvosana: 6.9/10


Autokoulun takia tiistain festaroinnit jäivät väliin. Keskiviikon aamupäivässä tuli kuitenkin kirittyä muutaman leffan verran. Aamun näytöksissä vieraili myös elokuvien tekijöitä kertomissa omista töistään.


Keskiviikko 17.11.


Tulitikku-ukko (L'uomo fiammifero, 2009)
Lasten elokuvafestarien teemana on tänä vuonna Italia. Käväisin katsomassa kilpasarjan elokuvan Tulitikku-ukko keskiviikkoaamuna. Paikalla oli myös ohjaaja Marco Chiarini, joka kertoi elokuvastaan esityksen jälkeen ja vastaili yleisön kysymyksiin.

Elokuvan keskiössä on 11-vuotias Simone -poika, joka uskoo, että Kuussa asuva Tulitikku-ukko tulee pian Maahan. Jos sattuu olemaan niin onnekas, että näkee Ukon, kaikki toiveet käyvät toteen. Simonen mielikuvitusmaailma on vahva (ja valtava). Yhdessä erikoisten ystäviensä, kuten lentävän possun Ninon, pimeässä asuvan Markin ja säteilevän tytön kanssa hän etsii todisteita siitä, että Tulitikku-ukko on saapumassa kukkulalle hänen kotinsa lähelle. Mielikuvitusmaailmaan pääsee mukaan myös ihana Lorenza -tyttö, jonka serkku Rubio aiheuttaa mutkia matkaan. Simonen ankara isä ei usko Tulitikku-ukkoon ja pitää poikansa intoilua silkkana tyhjänpäiväisenä hölynpölynä.

Elokuva on saanut kiitosta värikkäästä visuaalisesta tyylistään, eikä suotta. Elokuva yhdistelee ihailtavasti videokuvatun materiaalin sekaan muun muassa piirroksia. Stop-motion tekniikkaakin leffassa nähdään. Hahmot, kuten Setä Levy, joka puhuu äänilevyjen kautta, ovat ihanan mielikuvituksellisia ja hauskoja. Lastenelokuvaksi Tulitikku-ukko on yllättävänkin kypsä ja kaunistelematon. Tarina etenee nopeasti, eikä jätä suurempia hengähdystaukoja. Tekijät ovat selvästi antaneet mielikuvituksensa laukata täydellä teholla ja sekös katsojalle passaa. Yksi parhaita näkemiäni lastenelokuvia, jos animaatioita ei lasketa.

Chiarini itse kertoi elokuvansa kertovan siitä mielikuvitusmaailmasta, jollainen jokaisella lapsella on. Siitä, millaisia asioita vain lapset osaavat kuvitella. Äidin kuoltua Simonen isä on menettänyt kykynsä olla onnellinen. Simone ei halua mitään niin paljon kuin voida olla onnellinen, kuten ennen äitinsä kuolemaa. Hän haluaisi, että isäkin uskoisi maagiseen Tulitikku-ukkoon.

Tulitikku-ukko (L'uomo fiammifero, 2009)
Ohjaus: Marco Chiarini
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.8/10


Pääosassa Maja (Prinsessa, 2009)
Ruotsalaiselokuvan päänäyttelijä Zandra Andersson saapui myös keskiviikkona kertomaan elokuvasta Pääosassa Maja.

Elokuva kertoo teini-ikäisestä lukiolaisesta, Majasta, joka haluaisi olla kuuluisa näyttelijä. Ylipainoisen ja kömpelön Majan itsetunto on kuitenkin nollissa, sillä koulussa hän jää aina ulkopuoliseksi. Näytelmäkerhossakaan hänen lahjojaan ei arvosteta, mutta silti kerho on hänen pakopaikkansa. Häissä Maja tapaa videokuvaajan, Erikan, ja pyytää tätä tekemään dokumentin itsestään. Siten kaikki näkisivät, millainen hän oikeasti on. Kun Erika ei onnistu myymään dokumenttiaan TV-yhtiöille sellaisena kuin se on, hän päättääkin tehdä Majasta viihdettä saadakseen levityssopimuksen.

Vaikka elokuvan asetelma on monilta osin aika perussettiä (muka-ystävä, joka pettää, ylipainoinen koulukiusattu/hyljeksitty teini...) se tuo aiheeseensa jotain uutta. Ilmeikäs Zandra Andersson tekee loistavaa työtä Majana. Hahmona Maja on sympaattinen ja häneen on helppo samaistua. Ainakin jos siis on ollut koulussa se outsaideri, minä ainakin olin. Elokuva on maanläheinen ja tarinassa on helppo elää mukana.

Esityksen päätteeksi Zandra Andersson vastaili lyhyesti yleisön kysymyksiin ja jutusteli muutenkin elokuvasta. Oli periaatteessa yllätys ja toisaalta taas ei, että aamun Tulitikku-ukko -näytöksen lapset katsoivat ko. elokuvan suuremmalla keskittymisellä ja esittivät enemmän kysymyksiä Chiarinille, kuin Majan teiniyleisö Anderssonille. Zandran jutellessa yleisölle takaani kuului säännöllinen: "Miks kaikki kysyy jotai. Ei päästä koskaa pois täältä." Samoin itse leffan aikana jossain päin yleisöä joku mölisi jatkuvasti, kun taas nuorempien seurassa Tulitikku-ukkoa katsottiin yllättävänkin hiljaa. Lienee sitä kuuluisaa teinikapinaa se. :)

Pääosassa Maja kuuluu festivaalin Kasvukipuja -sarjaan. Olin todella yllättynyt miten hyvä ja tasapainoinen leffa Maja oli. Katson ehkä vähiten juuri nuorten elokuvia, sillä oma vähemmän mukava teini-ikä liippaa vielä turhan läheltä.

Pääosassa Maja (Prinsessa, 2009)
Ohjaus: Teresa Fabik
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10


Festarithan ei tähän lopu, eli ainakin toinen osa höpinää lasten- ja nuortenleffoista vielä tulee. Sitten kun tulee.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Kaiken kansan sankari Santo tulee taas!

Santo on täällä taas!

Ensin pieni ilmoitusluontoinen asia. Bloginpitäjä kärsii tällä hetkellä pahasti internetittömyydestä. Haluan suuresti ja yritän parhaani mukaan saada silti postauksia tehtyä ensi viikollakin.
Ja tosiaan, maanantaina käynnistyy Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali, ja olen ainakin semi-tiukasti menossa mukana. Tämän vuotinen festari on laaja kuin mikä ja katsottavaa riittää.

Mutta nyt siis pääosassa Santo ja Santo -projektin kolmas postaus!



7. Santo vs The Diabolical Brain (Santo contra el cerebro diabolico, 1963)


Kolmas Santo -leffa, jonka on ohjannut Federico Curiel ja jossa seikkailevat reportteri Virginia ja etsiväpoikaystävä Fernando sidekickeineen. Tällä kertaa Fernando saa tietää Virginian lähteneen haastattelemaan pahamaineista rikospomoa Refugio Canalesia ja jääneen sille tielleen. Täytyy antaa kyllä pointseja poikaystävälle, joka ei ole tytöstään edes huolissaan, vaikka ei ole kuullut tästä mitään kolmeen päivään. No, kuultuaan Virginian katoamisesta Fernando lähtee kuitenkin kavereineen (en vieläkään muuten tiedä mikä tuon duden nimi on) cowboyksi naamioituneena etsimään Virginiaa jostain aavan erämaan laidalla sijaitsevasta tuppukylästä.



Miesten valepuvut eivät huijaa oikeastaan ketään, vaan perille saavuttuaan heitä epäillään heti. Rikospomon kätyrit saavat tietää etsivän saapuneen kaupunkiin, kun he löytävät Fernandon poliisimerkin miesten hotellihuoneesta. Kömpelöt kätyrit löytävät myös Santon antaman X-Alphan ja soittavat vahingossa supersankarillemme. Santo ymmärtää ystäviensä olevan vaarassa ja lähtee paikalle heti seuraavan, juonellisesti täysin turhan, painimatsin jälkeen. Ihmeelliset ovat sankarin prioriteetit.



Samaan aikaan Virginia on soluttautunut töihin Canalesin kantakapakkaan onkiakseen tietoja lehtijuttua varten. Kun Virginia pääsee läheisiin kosketuksiin itse pomon kanssa, homma käy nopeasti vaaralliseksi kaikkien terveydelle.

Tässä on kenties awesomein Santo -leffa tähän mennessä. Jo ensimmäisen osion aikana nähdään ajojahti, jossa rikolliset ja poliisit ampuvat toisiaan autoista, kapakkatappelu, cowboyetsivät ratsastamassa erämaassa... Wow, tässähän on vaikka mitä! Lopun kohtaus, jossa Santo estää kirjaimellisesti omin käsin lentokonetta nousemasta maasta ansaitsee myös oman mahtavuusmainintansa. Tätähän voi jo suorastaan suositella!

Santo estää pahisten pakomatkan silkalla eläimellisellä voimalla. On se äijä.

Santo vs the Diabolical Brain (Santo contra el cerebro diabolico, 1963)
Ohjaus: Federico Curiel
78 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.8/10


8. Santo in the Wax Museum (Santo en el museo de cera, 1963)
Tämä on siis se Santo, jonka ansiosta tällainen projekti sai periaatteessa alkunsa. Viime vuoden IIKissä viimeisenä leffana esitetty Santo in the Wax Museum oli dubattu englanniksi ja Santoa kutsuttiin amerikkaversiossa Samsoniksi. Paitsi silloin, kun kehäpainia seuraava yleisö huusi sankaria nimeltä. Eivät vissiin viitsineet sitä dubata.

Kuten nimi kertoo, tällä kertaa seikkaillaan vahamuseossa. Valokuvaaja Susana saapuu Dr. Karolin vahamuseoon ottamaan kuvia lehtijuttua varten. Toisella visiitillään museoon nainen katoaa salaperäisesti. Kuvaajan sisko ja siskon sulhanen soittavat poliisille, kun Susanaa ei kuulu illalla kotiin. Kun poliisit tekevät visiitin Dr. Karolin luo, mies päättää ottaa yhteyttä Santoon, sillä hän epäilee, että hänet yritetään lavastaa syylliseksi. Santo ryhtyy tutkimaan tapausta vähän joka suunnalta. Ja painii siinä välissä.

Käy ilmi, ettei Dr. Karolilla todellakaan ole ns. puhtaat jauhot pussissa. Mies kidnappaa viattomia ihmisiä ja tekee näistä vahanukkeja museoonsa. Myös Susana on joutunut pahan tohtorin nappaamaksi. Ellei Santo poliisikavereineen pidä kiirettä, Susanasta tulee seuraava vahanukke Dr. Karolin monsterikokoelmaan.

Ensimmäinen kommentti, mitä keksin on, että painia on ihan helvetisti. Vielä kun painikohtaukset eivät edes mitenkään liity juoneen... Santo on tässä leffassa jotenkin mukana jo alkukahinoista saakka. Maaginen telkkari, joka näkee kaiken, on myös palannut kuvioihin. Siitä iso plussa. Ihan viihdyttävä tekele, mutta liika paini alkaa puuduttaa ja pahasti. Jos kestää katsella kolmasosan leffasta miehiä painimassa tiukoissa trikoissa, tämä leffa lienee kivuton kokemus. Dr. Karol on ihan jees pahis, eikä juonikaan ole sieltä paskimmasta päästä.



Viime vuotisen IIK:n lisäksi Santo in the Wax Museum on kiertänyt enkkudubbauksilla muitakin Suomen filmifestareita. Jos sattuu eteen, niin tästä Santo -fanitus on ihan hyvä aloittaa.


Maaginen telkkari Santon maagisessa telkkarissa! OMG.

Santo in the Wax Museum (Santo en el museo de cera, 1965)
Ohjaus: Alfonso Corona Black & Manuel San Fernando
92 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.5/10


9. The Diabolical Hatchet (El hacha diabólica, 1965)
Oudoin Santo -pätkä tähän mennessä. Vain n. 75 minuuttinen tekele tuntui kestävän ikuisuuden. Kehäpainiakin tuntuu olevan enemmän kuin ikinä, ehkä jopa enemmän kuin Wax Museum -leffassa

Elokuva alkaa 1600-luvun hämäristä, jossa kaapuihin pukeutuneet ihmiset saattelevat hautaan hyväntekijänsä, Santon. Mitä vittua, saatat kysyä ja ymmärrän täysin. Kaapuhemmojen lähdettyä Santon haudalle ilmestyy mustaan maskiin verhoutunut painija, joka heiluttaa kirvestään ja vannoo, ettei anna Santon levätä ikinä.

Nykyajassa nykyajan Santolla on edessä peruspainimatsi, jonka keskeyttää mustiin pukeutunut painija The Black Mask eli.... Musta Naamio? No, anygays, Black Mask yrittää kahdesti hutkia Santoa kirveellä, mutta epäonnistuu. Lopulta salaperäinen pahantekijä katoaa kuin tuhka tuuleen. Santo vie kirveen tohtorikaverilleen ja yhdessä he pyrkivät selvittämään murhamiehen henkilöllisyyden. Käy ilmi, että Santon juuret vievät kauas 1600-luvulle. Kaksikko matkustaa menneisyyteen oudon härvelin avulla.

1600-luvulla he näkevät, kuinka kaksi miestä taistelee ihanan Isabelin rakkaudesta. Toinen miehistä palvoo jotain saatanallista lepakkopatsasta. Saadessaan kilpakosijansa miekasta, mies pyytää paholaiselta parannusta haavaansa. Hän myy sielunsa lepakkosaatanalle, saa ylleen mustat trikoot ja käteensä kirveen ja muuttuu Black Mask -painijaksi. Aika paska diili, imho. Uudessa evil -muodossaan mies ottaa Isabelin vangiksi ja kahlitsee tämän kotinsa kellariin. Selvästi rakkautta ilmassa. Epätoivoisena kilpakosija yrittää etsiä neitoa ja kääntyy lopulta salaperäisen, huonoissa lavasteissa asuvan miehen, Abracan, puoleen. Abraca muuttaa hänet Santoksi, hyväksi painijaksi, jonka tulee pitää kasvoillaan hopeanaamiota. Hänen tehtäväkseen muodostuu Black Maskin päihittäminen.





Kun Santo ja tohtori palaavat takaisin nykyaikaan, he ymmärtävät, että Santon tulee etsiä Isabelin jäännökset ja voittaa Black Mask. Sitten seuraa painia ja ylipitkä osio, jossa Santo hiippailee hiljaa Black Maskin entisessä asuintalossa. Hohhoijaa.

Kuten juonikuvauksesta voi päätellä, tämä Santo on erilainen kuin muut. Ensinnäkin, tässä Santo on oikeasti pääosassa. Santo on se, joka on pulassa eli sankaria nähdään kerrankin elokuvan alusta loppuun saakka. Juoni saattaa kuulostaa ihan mielenkiintoiselta, on aikamatkailua ja vuosisatoja vanhoja kirouksia sun muuta. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin yksi tylsimpiä Santo -leffoja tähän mennessä. Usea kohtaus venähtää liian pitkäksi, eikä muutamalla kohtauksella ole juonen kannalta mitään funktiota (tässä leffassa tämä kuvaus pätee muihinkin kuin painikohtauksiin). Yritys hyvä, toteutus surkea.


Santo hempeilee. Score!

The Diabolical Hatchet (El hacha diabólica, 1965)
Ohjaus: José Diaz Morales
75 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.2/10


Yhdeksän katsottu, 45 jäljellä. Tässä voi vielä hetki vierähtää. :)

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Inho hiipii ihon alle

Inho 
(Repulsion, 1965) 


Buffaampa tässä samalla harmillisen vähän tiedettyä elokuvahäppeninkiä. Finnkinolla pyörii vielä jouluun asti Klassikkosarja, jossa esitetään yksi elokuva viikossa. Elokuvat kiertävät kymmenessä kaupungissa ja yksi elokuva näytetään viikon sisään kahdesti (näin ainakin Oulussa, varmaan muuallakin). Piletti maksaapi vain 5.50e. Toissapäivänä kävin vihdoinkin ensi kertaa itse katsastamassa Klassikkosarjan, kun Polanskin Inho saapui kaupunkiin. Katsomossa oli itseni lisäksi vain seitsemän ihmistä.

Inho on ollut katsomislistallani jo pitkän aikaa. Roman Polanskista on vaivihkaa vuosien saatossa tullut yksi suosikkiohjaajiani. Inho aiheutti syvää ahdistusta ja välillä lähes pahaa oloa, mutta lopulta käteen jäi erittäin palkitseva elokuvakokemus. Nimenomaan kokemukseksi tätä elokuvaa voisikin kutsua, sillä paitsi että sen näkee ja kuulee, sen myös todella kokee ja tuntee.

Belgialainen Carole (ihana Catherine Deneuve) on nuori manikyristi, joka asuu siskonsa kanssa Lontoossa. Siskolla on naimisissa oleva poikaystävä. Carole inhoaa ja pelkää miehiä päivä päivältä enemmän. Hän kammoaa siskon poikaystävän tavaroita vessan hyllyllä, eikä suostu antamaan periksi häntä kosiskelevalle, sinnikkääll herrasmiehelle. Kun isosisko lähtee miehen kanssa lomalle Italiaan, pikkusiskon mieli nyrjähtää lopullisesti. Carole kuvittelee seinien murtuvan ympäriltään. Suojien hajotessa hänen kuvitelmissaan miehet pääsevät häneen elämäänsä ja asuntoonsa, raiskaavat ja alistavat. Lopulta elo käy niin ahdistavaksi, ettei Carole edes lähde kotoaan. Ruoka homehtuu lautaselle. Inho yltyy entisestään.


Lopulta henkisesti hajoava Carole saa tuttuja miesvieraita kuviteltujen outojen korstojen sijaan. Kuvitelmien ja todellisuuden sekoittuminen ajaa Carolen epätoivoisiin, makaabereihin tekoihin.

Elokuva on ääniltää vähintäänkin mielenkiintoinen. Äänimaailma vaihtelee piinaavasta hiljaisuudesta ja pelkästä kellon raksutuksesta rajun voimakkaisiin musiikkikohtiin ja yllättäviin korkeisiin ääniin, kuten puhelimen tai ovikellon pirinään. Juuri äänen ja kuvan tehokas yhdistelmä pitää katsojaa pihdeissään alusta loppuun saakka. Lopulta katsojankin ahdistus nousee pintaan. Mitä tahansa voi tapahtua ja mieli pysyy jatkuvasti myrskyä odottavana.

Polanskin ensimmäinen pitkä elokuva on vahvan psykologinen. Katsoja tekee matkaa syvälle Carolen psyykeen, halusi tai ei. Elokuvateatterissa elokuva toimi täysillä. Kun pimeään teatterisaliin jää yksin elokuvan tarjoamien kuvien ja äänien kanssa, pakopaikkaa ei ole. Inholle on pakko antautua.


Jos Inhosta on vielä kaupungissasi näytös, etkä ole leffaa nähyt, suosittelen lämpimästi. Mielen oikuista kiinnostuneita Inho miellyttää omalla häiriintyneellä tavallaan. Itseeni leffa teki suuren vaikutuksen. Yksi niitä harvoja leffoja, jotka tekee mieli katsoa saman tien uudelleen.

Inho (Repulsion, 1965)
Ohjaus: Roman Polanski
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.3/10


Inho uusitaan Oulun Plazassa huomenna torstaina päivänäytöksenä. Ensi viikolla Oulun Klassikkosarja -elokuvana nähdään Polanskin Umpikuja (Cul-de-Sac, 1967). On aina hienoa nähdä upeita elokuvia isolta kankaalta, hyvällä äänentoistolla. Liput tosiaan vain 5.50e eli käykäähän katsomassa! Tukekaa tällaisen toiminnan järjestämistä, että saadaan toistekin isolle ruudulle vanhoja laatuelokuvia.