perjantai 24. joulukuuta 2010

Lunta tulvillaan...

Hyvää joulua 2010!!


Blogin perinteinen (= ensimmäinen) joulupostaus on trio enemmän ja vähemmän päräyttäviä jouluisia lyhytelokuvia. Joukossa on sekä oikeasti hyvää että tuskallisen huonoa settiä. Olkaa hyvät!


The Insects's Christmas (Rozhdestvo obitateley lesa, 1913)
Ihan loistava venäläinen stop-motion animaatio 1910-luvulta.

Kuusta koristava Joulupukki lähtee jouluyönä retkelle. Hän aikoo tuoda joulun metsän elukoille, jotka tässä tapauksessa ovat hyönteisiä (+ ihan helvetin ahistavan näkönen sammakko). Joulupukki taikoo hyönteisille oman joulukuusen ja jakaa maan matelijoille lahjoja. Sitten Pukki ja koppakuoriaiset (tai mitkälie) laskevat mäkeä ja Pukki palaa takaisin kuusen koristeeksi.





Vain 7-minuuttinen pätkä yllätti, kovvaa kammaa! Huolellisesti toteutettu lyhäri on yksi vanhimpia koskaan näkemiäni fiktioita. Jos stop-motion ja vanhat leffat kiinnostaa, tämä on aika ehdoton tsekattava. Tarinan outous miellytti myös kovasti. Joulupukki? Hyönteiset? Laskee yhdessä mäkeä? Analyytikot voisivat vetää tästä vaikka mitä symbolismia. Joulu tuodaan maan vähäpätöisimmillekin asukeille.

Jos jollain on suosituksia muista hyvistä (erittäin) vanhoista stop-motion -pätkistä, kertokaa toki. The Insects's Christmas löytyy kokonaisuudessan YouTubesta.


Father Christmas (1991)
Suomessakin TV-perinteeksi muodostunut Lumiukko -animaatio perustuu Raymond Briggsin kirjoihin, kuten myös tämä lähes kymmenen vuotta Lumiukon jälkeen tehty Father Christmas. Tarina ei ole poliittisesti erityisen korrekti ja ainakin USA:ssa tästä on näytetty lyhennettyä ja sensuroitua versiota. Kukapa sitä haluaisi Joulupukin persvakoa kattella. Paitsi minä näköjään.

Lyhärissä Joulupukki stressaa joulujuttujen kanssa ja päättää pitää vähän lomaa. Lomallaan pukki kännää, pelaa uhkapelejä Vegasissa ja esittelee välillä kankkuaan. Jotenkin odotin vähän härskimpää matskua, kun tätä kerran on pitänyt sensuroidakin. Mitään kovin haitallista matskua sinänsä ei ole, vaikka ihan pienimpiä lapsia pukin edesottamukset varmaan hämmentävätkin. No joo, ei kai kovin monessa lasten leffassa podeta kankkusta...





Piirrostyyli miellyttää itseäni ja varmasti muitakin niitä, jotka Lumiukko -animaatiosta tykkäävät. Ihan hauska lyhäri, jos ei ihan odotusten arvoinen kuitenkaan.

Ai niin, ilmeisesti Joulupukin suosikkisana ikinä on blooming. Ja pukki on tietysti britti.


We Wish You a Turtle Christmas (1995)
Ääh, arvasin, ettei Turtleseista yhdellä postauksella pääse eroon. Tämä vuoden 1995 videojulkaisu on kilpparien jouluspesiaali. Ja se on musikaali. Tuskallinen, tuskallinen musikaali.

Turtle Christmas on taatusti huonoin Turtles -juttu ikinä. Ja jos jotain huonompaa vielä on, en halua nähdä sitä ikinä. Juoni on typerä ja täysin tarpeeton. Turtlesit huomaavat aattoiltana, että kukaan ei ole muistanut ostaa lahjaa Splinterille. Hups. Seuraavat 20 minuuttia Turtlesit laulavat lahjoista, niiden ostamisesta ja niiden paketoimisesta. Huoh... Ja sitten Splinter laulaa lahjojen saamisesta. Ja katsoja haluaa ampua itseään päähän.






Jos juoni on turha niin entäs ne veisut sitten. Voin sanoa, ettet ole koskaan nähnyt mitään oikeasti ärsyttävää ennen kuin olet nähnyt Turtlesien lahjanpaketoimisräpin, Wrap Rapin tai Splinterin laulamassa ihan ylipitkää versiota 12 Days of Christmasista. Ja jos et ole näitä nähnyt, et edes ymmärrä miten onnekas olet. Jos voisin valita elämästäni 23 minuuttia, jotka haluaisin käyttää toisin, valitsisin sen ajan jonka käytin tähän turhakkeeseen.

Jo paskasti tehdyt alkutekstit varoittelivat tämän pätkän huonoudesta, kadun kun en tajunnut lopettaa jo siinä vaiheessa. Ai niin, ja Turtlesien puvut ovat jotain hirveintä ikinä. Oikeasti. Olisitte nyt edes yrittäneet.


Tämän postauksen myötä blogi siirtyy joululomille. Tammikuussa palaillaan asiaan ja tehdään pieni katsaus leffavuoteen 2010. Hauskaa joulua kaikille!

maanantai 20. joulukuuta 2010

Hero with buns of steel

Santo -projekti on ollut semitauolla. Välillä vain yhden leffan viikkotahti on tuntunut jopa liian rankalta, varsinkin kun tässä välissä elokuvat eivät ole olleet erityisen päräyttäviä. Valitettavasti.



10. Santo vs. the Strangler (Santo contra el estrangulador, 1965)
Juhla-Santo! Vaikka kymmenes leffa ei oikein tunnu missään, kun jäljellä on vielä yli 40. Mutta ei nyt pilata tätä ylevää tunnelmaa.

Kymmennennessä Santossa sankarimme kohtaa Kuristajan. Leffa alkaa varieteeshow'lla, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu... Välissä tulee painimatsi, näytetään kun Kuristaja kuristaa nuoren neitosen shown backstagella ja sitten seuraa lisää varieteeta. Kestää melko kauan ennen kuin päästään itse asiaan.

Joka tapauksessa, leffan juju on siinä, että Kuristaja nirhaa kauniita nuoria näyttelijäneitosia teatterin pukuhuoneissa ja Santon pitää etsiä kelmi ja painia tämä kumoon. Juoni jää pahasti leijumaan ilmaan, eikä oikein sovi osaksi leffan kuvitusta ja rytmiä. Oikeastaan juonta on aivan liian vähän, iso prosentti leffasta koostuu joko varieteesta tai painista. Tanssia-laulua-painia... Pahiksena Kuristajaan ei saa oikein mitään otetta. Tyypistä kerrotaan niin vähän, ettei oikein jaksa kiinnostaa kuka neidot ottaa päiviltä.

Piristystä muuten tylsään juoneen tuo pikkupoika, joka eräänä iltana löytyy Santon auton takapenkiltä. Mukisematta Santo kuskaa pojankoltiaisen kotiinsa ja ryhtyy näyttelemään isähahmoa vesselille. Wtf... Mitä ilmeisimmin Santo adoptoi ipanan tuosta vaan. Niin hyvä sydän Santon kookkaan rintakehän alla sykkii. Voiko kukaan orpo toivoa parempaa isänmallia kuin trikoissa rinta paljaana juoksentelevan Santon?





Muutamaa ihan jännää pientä perseilyjuttua lukuunottamatta kyseessä on aika mitäänsanomaton Santo.

Santo vs. The Strangler (Santo contra el estrangulador, 1965)
Ohjaus: René Cardona
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.3/10



11. Santo vs. the Ghost of the Strangler (Santo contra espectro del estrangulador, 1966)
Kuristaja tekee paluun! Valitettavasti!

Kuristaja ei sitten kuollutkaan ja kaikki on taas huonosti. Kelmi palaa vanhaan suosikkiharrastukseensa ja lahtaa jälleen nuoria näyttelijättäriä. Ja nauraa paljon. Ihan älyttömän paljon. Kuristajan muka-evil nauru on yksi leffan suurimpia turn-offeja.

Varieteeta on taas ihan helvetisti. Ja painia siinä välissä, eli tanssia-laulua-painia -kuvio säilyy entisellään. Kaikista ihmeellisintä on, että ensimmäisen leffan tapahtumista pidetään jossain määrin jopa kiinni. Santolla on edelleen adoptiopoika!

Kuristajan paluu jää tylsäksi. Näin huonosta leffasta ei tee mieli kirjoittaa enempää. Loppujen lopuksi tämä tekele eroaa ekasta Kuristajasta niin vähän, ettei uutta asiaa edes oikein ole. Kuitenkin ihmeellisiä kohtauksia on sen verran enemmän, että tekele yltää hitusen edeltäjäänsä paremmaksi.




Leffan ehkä parhaassa kohtauksessa Kuristaja hautaa Santon elävältä arkussa. Mahtava supersankarimme työntää arkun kannen auki perseellään ja sukeltaa pinnalle mullan seasta. Taas yksi esimerkki siitä miksi Santo on kuitenkin aika mahtava.



Santo vs. the Ghost of the Strangler (Santo contra espectro del estrangulador, 1965)
Ohjaus: René Cardona
82 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.1/10


12. The Grave Robbers (Profanadores de tumbas, 1966)
Santo vastaan haudanryöstäjät! Ilkeä tiedemiesheppu Toicher varastelee nuorena kuolleiden ruumiita herättääkseen ne uudelleen eloon. Projektista on tullut miehelle pakkomielle. Apuriensa kanssa hän raidaa öisiä hautausmaita. Ankarien tutkimusten jälkeen hän on tullut siihen tulokseen, että hänen kokeensa tulee toimimaan ainoastaan, jos henkiinherätettävä on itse Santo. Tiedemies apureineen yrittää kaikkensa kidnapatakseen Santon, tappaakseen tämän ja herättääkseen uudelleen henkiin. Jep. Semmosta tällä kertaa.

Santo on tässä elokuvassa vähiten sankari ikinä. Ei voi kuin ihmetellä elokuvantekijöiden mielikuvitusta ja sen puutetta. Santo on muka kaikkivoipa supersankari, mutta joutuu silti esimerkiksi avaamaan ja sulkemaan autotallinsa portit itse. Miksi sellaista pitää edes katsojalle näyttää? Tuskin on mitään niin epäinspiroivaa, kun katsoa miten Santo avaa autotallin portit, menee autoon, hurauttaa kadulle, nousee autosta, sulkee portit ja palaa takaisin autolle. Buu!

Leffassa nähdään myös aika paljon Santoa hengailemassa kotona, lukemassa lehteä, soittamassa puhelimella, lepäilemässä... Onko Santo vain joku lähiön luuseri, joka hengaa painikamoissa päivät pitkät ja haaveilee supersankaruudesta? Odotin jo, että leffan lopussa näytetään Santo mielisairaalassa ja koko tarina on ollut pelkkää sairaan miehen mielikuvitusen tuotetta tai fläshbäkkiä.




Ihan kelpo Santo muutaman massiivisen pettymyksen jälkeen. Vaikka kyseessä ei ole paras Santo -leffa ikinä, perseilyä on aika soppelisti ja juonikin on jonkinlainen. Muutaman aivan kelvottoman leffan jälkeen ihan mukava piristys.



The Grave Robbers (Profanadores de tumbas, 1966)
Ohjaus: José Diaz Morales
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.7/10


Santo -projekti jatkuu jälleen ensi vuonna, todennäköisesti vasta helmikuussa. Silloin sankarimme saa rinnalleen toisenkin lucha libre -legendan.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Who you gonna call?

Ghostbusters!!

Viikonloppuna halusimme katsoa elokuvan, joka olisi samalla viihdyttävä ja kevyt, mutta myös hyvä elokuva. Päädyimme katsomaan Haamujengi -duon eli osat I ja II. En ollut katsonut Ghostbusterseja moneen, moneen vuoteen ja olen ihan mielissäni, kun voin todeta että nyt ei pilattu mitään muistoja. Itse asiassa leffat tuntuivat yllättävänkin freesiltä, moni juttu oli päässyt täysin unohtumaan.

Kun aloin kirjoitella tätä ja tein vähän taustatutkimusta, huomasin, että Ghostbusters III on kaavailtu julkaistavaksi vuonna 2012. Vähän perseilyä tehdä jatko-osa 23 vuotta edellisen elokuvan jälkeen, mutta jospa tässä vuosien aikana idea olisi kypsynyt erityisen hyväksi. Nähtäväksi jää. Kuulemma uudenkin leffan kässäristä vastaavat pääosien näyttelijät Dan Aykroyd ja Harold Ramis. Tiedot pääosien esittäjistä olivat suurelta osin huhuja, mutta luulisin että alkuperäisen jengin jäsenet nähdään tulevassakin filkassa.


Ghostbusters - Haamujengi (Ghostbusters, 1984)
Saatuaan potkut työstään yliopistolla kolme parapsykologian tohtoria, Venkman (Bill Murray), Stantz (Dan Aykroyd) ja Spengler (Harold Ramis), päättää pistää pystyyn palvelun, joka puolustaa ihmisiä kummituksia ja yliluonnollisia ilmiöitä vastaan. Alku on kangerteleva, mutta sana lähtee pian kiertämään. New York on kuin onkin haamujen valtaama.

Puljun ensimmäinen henkilöasiakas on viehättävä Dana Barrett (Sigourney Weaver), joka on nähnyt jääkaapissaan tulikivenkatkuisen maiseman. Samalla Danan ostamat kananmunat ovat poksahdelleet laatikostaan ja paistaneet itsensä keittiön pöydällä. Käy ilmi, että naisen asuntoa riivaa Zuul, muinainen puolijumala, jonka isäntä on muotoaan muuttava sumerialainen pahisjumala Gozer. Gozer aikoo uudelleensyntyä kaupunkiin. Portinvartija Zuul ottaa valtaansa Danan ja Danan hömelö naapuri saa kehoonsa toisen demonin, Vinz Clorthon. Kun riivatut naapurukset Dana ja Louis kohtaavat, portti tuonpuoleiseen avautuu ja Gozer saapuu nykyaikaan. Haamujengin osaksi jää pelastaa kaupunki tuholta. Naistenmies Venkman keskittyy siinä sivussa myös Danan hurmaamiseen.

Ghostbusters on jo melkoinen kasarilegenda. Menestys loi Haamujengin ympärille kaikenlaista oheissälää, kuten videopelejä, sarjakuvia ja piirrossarjoja, unohtamatta tietenkään lelukrääsää. Ghostbusters loi omanlaisensa maailman, joka on vetänyt ihmisiä puoleensa jo yli 25 vuotta. Erikoisefektit ovat tietysti ehtaa kasaria, mutta kukapa moisen antaisi häiritä. Tai no, kuka ylipäätään sanoi, että se olisi jotenkin huono asia. Haamujengiläiset pelaavat hyvin yhteen ja erityisesti Bill Murray loistaa omassa roolissaan.






Joka tapauksessa, Haamujengi rokkaa tänäkin päivänä. Uskoi tai ei, yliluonnollinen on aina omalla tavallaan kiehtovaa.

Ghostbusters - Haamujengi (1984)
Ohjaus: Ivan Reitman
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


Ghostbusters II (1989)
Viime leffan jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä. Dana on jättänyt Venkmanin, mennyt tahollaan naimisiin, saanut ipanan ja eronnut. Oscar -niminen kersa on vielä alle vuoden ikäinen. Dana on töissä museossa kunnostamassa maalauksia.

Haamujengi puolestaan on hajonnut. Kun jengi pelasti New Yorkin Gozerilta, se tuli samalla aiheuttaneeksi paljon aineellista vahinkoa. Kaupunki kehtasi haastaa sankarinsa oikeuteen ja tuloksena Haamujengiä kiellettiin oikeuden määräyksellä tutkimasta yliluonnollisia ilmiöitä. Venkman tekee TV-sarjaa, Spengler jatkaa tutkimuksiaan ja Stantz pitää okkulttiputiikkia ja esiintyy lastenkutsuilla yhdessä edellisestäkin leffasta tutun apurin Zeddemoren kanssa. Dana tuo Haamujengin jälleen yhteen, sillä yliluonnolliset kokemukset alkavat piinata häntä ja hänen poikaansa.

Danan pomo museossa on niljakas Janosz Poha (Peter MacNicol), joka saa eräänä iltana kunnostamaltaan maalaukselta erikoisen käskyn. Maalauksen mies, pahis Vigo, käskee Janoszia etsimään lapsen, jonka kehoon Vigo voi syntyä uudelleen. Uudelleensyntyneenä Vigo voisi hallita koko maailmaa. Janosz on ihastunut Danaan ja alkaa tavoitella Oscaria täyttääkseen Vigon tahdon.

Samaan aikaan tapahtuu muutakin outoa. Kaupungin alla virtaa joellinen vaaleanpunaista mönjää, joka reagoi ihmisten tunnetiloihin. Haamujengi pyrkii tutkimaan tapausta oikeuden kiellosta huolimatta.








Ghostbustersin jatko ei ole mikään sysipaska kakkososa, vaan ihan viihdyttävä, kunhan pääsee alun jorinoista eteenpäin. Alussa kaikkien on pakko tietysti selittää (erittäin tönkösti), mitä viimeisen viiden vuoden aikana on tapahtunut. Vanhoihin viitataan niin paljon, että katsojaa alkaa ärsyttää. Minua ainakin. Kun Haamujengi pääsee vihdoinkin tositoimiin elokuvan viihdearvo nousee huomattavasti. Ei yllä läheskään ensimmäisen leffan tasolle, mutta jatko-osaksi pienestä lipsahtelusta huolimatta ihan kelpo tekele.

Ghostbusters II (1989)
Ohjaus: Ivan Reitman
108 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10

lauantai 11. joulukuuta 2010

Man is in the forest

Bloggaaja on saanut nettiyhteytensä takaisin! Ja on nopia. Siispä kirjoitteleminen onnistuu entistä paremmin, ainakin kunhan pääsee tästä äkillisen valtaisan internetannoksen aiheuttamasta tietoliikennehumalasta eroon.

Tämän juhlauutisen kunniaksi onkin hyvä postata Disney Animated Classics -projektin kolmas postaus: Bambi ja Oppitunti.


5. Bambi (1942)
Bambi pääsi yllättämään. Ostin leffan DVD:llä joitakin vuosia sitten ja vasta silloin katsoin sen ekan kerran. Muistelin, että kyseessä on suhteellisen tylsä ja aneeminen teos, mutta olin väärässä. Onneksi.

Tarina on varmasti vähintäänkin semi-tuttu lähes kaikille. Pieni Bambi on syntyjään metsän nuori prinssi. Katsoja pääsee seuraamaan, kun suloinen rääpäle nousee jaloilleen, opettelee kävelemään ja puhumaan. Kavereina Bambilla ovat jänis Rumpali ja haisunäätä Kukka. Yksinkertainen ja helppo lapsuus metsässä päättyy, kun Bambin äiti saa niityllä surmansa metsästäjän luodista. Kyseessä on yksi elokuvahistorian kuuluisimpia itketyskohtauksia. Bambin isä, metsän kuningas, ottaa poikansa suojiinsa ja Bambista kasvaa isänsä suojeluksessa aikuinen.

Aikuisena Bambi tapaa uudelleen myöskin aikuistuneet Rumpalin ja Kukan. En muuten voi olla ajattelematta amisviiksiä, kun katson aikuista Rumpalia. Joka tapauksessa, vanha viisas pöllö kertoo kolmikolle rakkaudesta, sen ihmeellisestä voimasta ja siitä, miten keväisin jokainen vähän tyhmistyy sen edessä. Kaverukset vannovat, ettei yksikään naispuolinen lajinedustaja asetu heidän tielleen, mutta kuinkas käykään. Kukka ja Rumpali sortuvat ensimmäisenä ja pian Bambikin tapaa uudelleen lapsuudenystävänsä Falinen ja johan sydän tykyttää. Monta mutkaa on vielä edessä ennen rauhaisaa yhteiseloa, mutta lopun sanoma on selvä: elämä jatkuu.





Bambi muistuttaa hieman 1940-luvun metsäversiota Leijonakuninkaasta. Sanoma on molemmissa samankaltainen ja hahmojenkin välillä voi huomata tiettyjä yhtäläisyyksiä. Kaikista upeinta Bambissa on sen huolellinen visuaalinen ilme. Taustat ovat upeita, välillä lähes maalauksellisia. Muutama erittäin vaikuttavakin kohtaus löytyy ja ne osoittavat samalla, ettei Disney kyky orkestroida kuvaa ja ääntä yhteen ole kadonnut mihinkään. Yllättävänkin hyvä elokuva, josta valitettavasti on jäänyt yleisön mieliin ja pop-kulttuuriperinnöksi vain söpöilevät elukat.





Bambi (1942)
Ohjaus: James Algar, Samuel Armstrong, David Hand, Graham Heid, Bill Roberts, Paul Satterfield & Norman Wright
68 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10
 

6. Oppitunti (Saludos Amigos, 1942)
Tämän leffan näin nyt ensi kertaa ja vau, huh huh. Melkoisen erikoinen tekele. Vain 40-minuuttisen animaation suominimi kuvaa meininkiä erittäin hyvin. Tämä on enemmän opetus- tai esittelyvideo kuin viihdyttävä koko perheen animaatioelämys, jollaisia Disney aiemmin oli tehtaillut.

Animaatiota ja live action -matskua yhdistelevässä leffassa Disneyn piirtäjät lähtevät turneelle Etelä-Amerikkaan tutustumaan paikalliseen kulttuuriin ja etsimään uusia ideoita ja inspiraatiota. Live action -pätkissä seurataan heidän matkaansa ja animaatioissa käsitellään kunkin vieraillun maan kulttuuria mukahauskan komedian puitteissa. Animaatio-osioiden laatu vaihtelee ihan valtavasti. Välillä tulee joku ainakin semi-hauska Aku Ankka -pätkä ja seuraavassa pätkässä on isälentokone, äitilentokone ja pieni lentokoneen poikanen, joka käy lentokonekoulua. Facepalm. Jotenkin useimmiten inhoan sitä, kun esineitä ja eläimiä inhimillistetään ja ne käyvät omaa kouluaan, niillä on omia ravintoloita yms.




Kaikkiaan Oppitunti on hämmentävä kokemus. En tiennyt alkujaankaan mitä odottaa, mutta leffa jätti erittäin tyhjentävän olon. Oikeastaan mikään tapahtuma, animaatio tai muu ei jaksanut kiinnostaa pätkääkään. Leffasta jäi melkein turhauttava olo. Ainakin tämä on hyvä osoitus siitä, että Disneyn olisi pitänyt pysyä jo tutuksi käyneessä ja hyväksi havaitussa kaavassa: pitkissä satuanimaatioissa. Ilmeisesti Oppitunnin suosio oli kuitenkin jonkinlainen, sillä Disney päätti palata Etelä-Amerikka -teemaan ja samaan konseptiin vielä seuraavassakin elokuvassa, 3 Caballeroa (The Three Caballeros, 1944). Huoh. 1940-luku oli muutenkin ns. pala-animaatioiden aikaa, eli suurin osa Disneyn 40-luvun "klassikoista" koostuu useista lyhyistä animaatiopätkistä. Vaikka Disneyn lyhärit yleensä vähintäänkin ihan kelpoja ovatkin, en kyllä itse nostaisi niitä samaan sarjaan näiden muiden klassikkojen kanssa.




Oppitunti (Saludos Amigos, 1942)
Ohjaus: Wilfred Jackson, Jack Kinney, Hamilton Luske & Bill Roberts
40 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10