torstai 31. lokakuuta 2013

Paskaa Halloweenia 2013!

Blogi palaa tänä Halloweenina takaisin kamalille juurilleen viimevuotisen Coffin Joe -ilottelun jälkeen. Tänä vuonna katselussa on vanhaa kunnon kauhuperseilyä, It's Alive -trilogia. Sarjan ohjaaja Larry Cohen on tullut aiemmin tutuksi tässä blogissa elokuvallaan Murhaavaa mössöä (The Stuff). Mies on tehnyt elokuvien parissa pitkän uran, ensin kirjoittajana ja mm. Muukalaiset -sarjan luojana, sitten B-leffojen auteur-ohjaajana. Lopulta Cohen palasi takaisin käsikirjoittamisen pariin. Miekkosen uudempiin työnäytteisiin kuuluu mm. Joel Schumacher -ohjauksen Phone Booth (2002) käsis.

It's Alive on trilogia, joka kertoo tappajamutanttivauvoista. Eiköhän tuossa liene jo tarpeeksi syytä tsekata tämä sarja. Pidemmittä puheitta, leffat pyörimään!


It's Alive (1974)
Davisin perheeseen on tulossa yksi ruokittava lisää. Frankilla ja Lenorella on ennestään 11-vuotias poika Chris. Elokuva alkaa, kun Frank lähtee viemään Lenorea synnytyssairaalaan. Pariskunta on melkein liiankin levollisen ja kiireettömän oloinen, aluksi kaikki sujuu hienosti itse synnytykseen asti. Davisien elämä menee sykkyrälle, kun vauva onkin epämuodostunut, verenhimoinen mutantti, joka tappaa heti synnytyskanavasta päästyään salillisen lääkäreitä ja hoitajia.

Mutanttijälkeläinen ei ole tavallinen vauva muutenkaan. Raadeltuaan hoitohenkilökunnan se pakenee synnytyssalin kattoikkunasta. Alkaa suuretsintä, kun vauvan perässä ovat niin poliisit kuin tiedemiehetkin. Outoja silpomismurhia alkaa paljastua ympäri kaupunkia. Lopulta vauva hakeutuu takaisin vanhempiensa huomaan. Frank on päättänyt ottaa hengiltä oman lapsensa, mutta isänvaistot istuvat tiukassa, vaikka vauva onkin hirviö.

Sanon heti aluksi, että Frankia näyttelevä John P. Ryan pelastaa tämän leffan ihan täysin. Juuri kun ehdit ajatella, että Frank on pökkelöisen huonosti näytelty kivikasvo, Ryan vetää uuden vaihteen silmään. Näyttelijäsuoritus on lopulta ihan täyttä B-leffatimanttia. Frank on koko leffan ajan kunnon like a boss -isukki. Jo alussa tämä tulee selväksi, kun miehellä ei ole mikään kiire tai huoli, kun vaimon synnytys alkaa. Toisaalta myös vaimon reaktio masuasukin saapumiseen on suorastaan hämmentävän rauhallinen. Eikä ole edes mikään kiire. Kyllä se vaavi nyt voi siellä kohdussa vielä hetken venailla sillä aikaa kun pakkaillaan vaatteet yms. Lisäksi miehen kasvoilla on koko ajan kunnon haista sinä kuule vittu -ilme.



Kummallisin ja rumin seinämaali/tapettikombo ikinä.

Teknisiltä ansioiltaan leffa ei ole kummoinen, ongelmia on etenkin jatkuvuudessa. Esimerkkinä välillä kolme tyyppiä seisoo ihan vierekkäin, liki toisiaan, otetaan lähempi kuva keskimmäisestä - näyttää siltä että tyypin ympärillä on hehtaari vapaata tilaa. Lähärit on lisäksi otettu välillä ihan eri kohtauksista kuin kokokuvat. Ei se oo niin justiin!

Äänenlaadussakin on toivomisen varaa. Jos kaksi tyyppiä keskustelee samassa, pienessä tilassa, toisen ääni on selkeä ja kuuluva ja toisen kuulostaa siltä kuin se olisi nauhoitettu seinän takaa. Tämän leffan jälkeen arvostan ihan vitusti kunnolla miksattua ääntä.

Maitomies huolehtii kylmäketjusta jättämällä maidot aurinkoon. Sietääkin kuolla. 

Loppuhuipennukseen siirrytään elokuvahistorian omaperäisimmän kuvauspaikan kautta. 



Elokuvan rytmi on melko verkkainen, mutta mielenkiinto pysyy mukavasti yllä, kun hirviölasta välillä vähän vilautetaan ruudussa. Kunnon kuvaa kakarasta ei tietenkään ole vaan katsojan mielikuvitukseen varaan jätetään, no, lähes kaikki. Budjetti ja erikoistehosteiden toteuttamisen vaikeus lienevät suurimmat syyt piilotteluun. Loppua kohden saadaan vähän jännitystäkin peliin, mutta kaiken kaikkiaan leffa on hieman turhan laimeaa tavaraa odotuksiin nähden. Efektipuolelle kaivattaisiin vanhaa kunnon kauhuelokuva-käsityöläisyyttä. Ei sillä niin väliä vaikkei kaikki näytä ihan siltä miltä pitäisi, joskus ajatus on tärkein!

It's Alive (1974)
Ohjaus: Larry Cohen
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10


It Lives Again (1978)
Mutanttivauvat tekevät paluun - tällä kertaa todellakin monikossa. Perheenlisäystä odottava nuoripari Eugene ja Jody Scott saavat vauvakutsuilleen yllätysvieraan. Ykkösosasta tuttu like a boss -isukki on tullut varoittamaan heitä synnytyksen lähestyessä. Eugene ja Jody eivät odotakaan ihan tavallista vauvaa, vaan heidän jälkeläisensä tulee olemaan samanlainen tappajamutantti kuin Frankin oma poika joitakin vuosia sitten. Nyt murhamonsterin syntymään on sentään varauduttu: hallitus on varautunut ottamaan sen hengiltä ennen kuin se ehtii lähteä killing spreelle.

Frank on nykyään jonkinlainen pro-monster -aktivisti. Hän kehoittaa Eugenea ja Jodya hyväksymään hirviölapsensa ja auttaa heitä pakenemaan sairaalasta ennen kuin pahikset (?) saavat lapsen haltuunsa. Eugene ja lapsi lähetetään syrjäiseen taloon, jonka kellarissa edellisosasta tutulla tiedemies tohtori Perrylla on kaksi muutakin hirviölasta hellässä huomassan. Mutantteja on nyt siis kolme, eikä aikaakaan kun ne pääsevät irti häkeistään...

Visuaalisesti jatketaan samoilla linjoilla kuin aiemmin, mitä nyt jatkuvuus on parantunut helvetisti eikä samoja amatöörivirheitä muutenkaan viljellä ihan samana tahtiin. Mutanttivauvoja näkyy ruudussa hieman enemmän, ehkä siksikin, että niitä oikeasti on useampi kappale. Uusi pääosa-isukki on ihan hirveä vässykkä, josta ei oikein ota mitään selvää. Onneksi John P. Ryan on mukana näyttelemässä edellisosasta tuttua Frankia ja parantaa rutkasti näyttelijäsuoritusten laadullista keskiarvoa. En tosin tiedä mihin Frank on perheensä hylännyt, sillä vaimoa ja poikaa ei mainita sanallakaan. Ehkäpä Frankin mutanttikersa-pakkomielle koitui rauhaisan perhe-elämän tuhoksi.




Vaikka molempien ensimmäisten leffojen pituus on liki sama, kakkososa tuntuu huomattavasti pidemmältä. Rytmi on sama verkkainen, mutta jännite puuttuu. Ei oikein tiedä mitä tässä odottaisi. Lopulta paljastuu tietysti, ettei mitään odotettavaa oikeastaan ollutkaan. Lopulta leffa on siis tasapaksu pettymys, ei oikeastaan ärsytä mutta ei tästä nyt voi varsinaisesti tykätäkään.

Leffan ehkä hienoin juttu niiden mutanttivauvojen lisäksi on Jodyn synnytystä varten järjestetty synnytysauto. Siis rekka, jonka kontissa on mobiili synnytyssali sänkyineen, hirivönhäkkeineen ja henkilökuntineen. Kovin lujaa ei tuolla kaaralla passaa hurjastella ettei satu vahinkoja. Voin vain kuvitella millaista jäljeä saataisiin aikaan, kun synnytys tapahtuisi vaikkapa kaupunkikeskustan mukulakivikaduilla.




Teemat ovat samoja kuin ensimmäisessäkin leffassa. Cohenin leffoissa on aina joku mielenkiintoisesti esitelty yhteiskunnallinen pointti, kuten sokerin vaarat Murhaavaa mössöä -teoksessa. It's Alive -trilogiaa on jossain tulkittu pro-life -kannanotoksi, mutta aihe on oikeastaan hieman monimutkaisempi, ainakin jos sitä lähtee ylianalysoimaan. Kaikissa trilogian elokuvissa mutanttihirviöiden vanhemmat tuntevat isällistä ja äidillistä rakkautta luomuksiaan kohtaan - siitä huolimatta, että pilkkupiltit raatelevat ja tappavat viattomia ihmisiä. Iseillä ja äideillä on myös syvempää tietoa siitä, mikä saa vauvat tappamaan. Pelko tietenkin. Pelottavissa tilanteissa lapsi hätääntyy ja puolustautuu repimällä "vastustajansa" kurkun auki. Eihän meidän pikku-Pertti muuten ketään murhaisi. Se on vain väärinymmärretty.

It Lives Again (1978)
Ohjaus: Larry Cohen
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10


It's Alive III: Island of the Alive (1987)
Kolmannessa mutanttivauvaleffassa epämuodostuneen lapsen isä Jarvis on Murhaavaa mössöä -leffastakin tuttu Michael Moriarty. Vauva on tuotu oikeuden eteen ja tuomari pohtii mitä näille "lapsille" pitäisi tehdä. Voiko niitä pitää ihmisinä, pitäisikö ne tappaa vai onko olemassa jokin humaanimpi ratkaisu? Tuomari määrää hirviölapset asumaan autiolle saarelle, jossa ne saavat kehittyä rauhassa. Vuosien päästä voidaan sitten käydä tsekkaamassa onko edistystä tapahtunut. En edes jaksa aloittaa luetteloa siitä, mikä kaikki tässä suunnitelmassa on pielessä.

Aluksi saarelle saapuu miesjoukko, joka ei ole tyytyväinen oikeuden päätökseen vaan aikoo ottaa vaavit hengiltä itse. Mikäs olisikaan parempaa urheilua kuin vauvojen lahtaaminen äijäporukassa? Seurueelle kuitenkin käy huonosti, yllättäen. Seuraavaksi saarelle saapuu Jarvis seurueineen, tarkoituksenaan tsekata miten vauvat ovat kehittyneet. Ja nehän ovat kehittyneet todellakin, fyysisesti ainakin. Pienokaiset ovat yllättävän aggressiivisia ja pian Jarvis huomaa olevansa yksin laivalla mutanttihirviöiden ympäröimänä.

Humalatila oli tätä leffaa katsoessa jo sillä tasolla, että ihan sokeasti ei kannata tuohon minun juoniselostukseeni uskoa. Todettakoon se heti näin aluksi. Kolmosleffa poikkeaa jonkin verran kahdesta edellisestä. Maisemat ovat tietysti ihan erit, kun hirviöt pääsevät mellastamaan omalle saarelleen. Vauvoja myös näytetään enemmän ja ne ovat huomattavasti vähemmän vauvan näköisiä. Vauvat seisovat kahdella jalalla ja lihasmassaa selvästi riittää. Hieman kehittyneet, saarella oleskelleet vauvat ovat irvokkaan näköisiä pullottavine suonineen ja hirviönaamoineen.




Leffa myös alkaa vauhdilla, kun nainen synnyttää mutantin taksin takapenkillä. Siihenpä se vauhti sitten jääkin. Vaikka tapahtumia sinänsä on huomattavasti enemmän kuin edellisleffassa, tahti on puuduttavan hidas. John P. Ryanin poissaolo on valtaisan pitkä miinus. Nyt viimeistään käy ilmi miten isosti mies oli vastuussa näiden leffojen viihdyttävyydestä. Cohenin luottonäyttelijä Michael Moriarty on Jarvisina ihan trainwreck, etenkin verrattuna Ryaniin. Moriartyhan on ihan hukassa! Tai ainakin sen näköinen.

Kakkos- ja kolmososan välissä oli peräti yhdeksän vuotta enkä kyllä oikein käsitä miksi kolmannelle leffalle oli edes mitään tarvetta. Sisällöltäänkin leffa on vähän turha. Se toistelee edellisleffojen teemoja hieman eri ympäristössä, mutta mitään ratkaisevasti eriä, uutta tai kiehtovaa ei ole. "Vauvavisiokin" on sama. Kaikissa leffoissa vauvan näkökulmasta kuvatut osat näkyvät kolmena. Miksi ihmeessä? Kikka ei ole sieltä toimivimmasta päästä, sillä monivisio näyttää, no, huonolta. Leffan ainoat pelastajat ovat nuo vauvat. Nyt efekteissä on sitä meininkiä mitä kaipasin alun alkujaankin.




Tosiaan nämä Halloween-leffat on ollut perinteenä katsoa maratonina ja viimeinen leffa ajoittui jonnekin kello yhden paikkeille. Kotiviinin tinttaaminen aloitettiin jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä teosta ja viimeisen kohdalla katsojat nuokkuivat ihan kiitettävästi. Kokonaisuutena It's Alive -sarja oli pieni pettymys ennakko-odotuksiin nähden, mutta etenkin ykkösosa on silti katsomisen arvoinen. Vaikka vain John P. Ryanin takia. Suitsutinko jo tarpeeksi?

It's Alive III: Island of the Alive (1987)
Ohjaus: Larry Cohen
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10


Jos It's Alive jätti kylmäksi, kannattaa tsekata myös viime vuosien Halloween-postaukset.

Coffin Joe (2012)
Sleepaway Camp (2011)
Vampyyrit (2010)

torstai 24. lokakuuta 2013

Killing that bear won't make you a man

Disney-projektissa katsellaan jo kymmenen vuoden takaisia elokuvia ja nykyaika lähestyy.


42. Aarreplaneetta (Treasure Planet, 2002)
Aarreplaneetta kuuluu jälleen niihin hieman isommille lapsille tarkoitettuihin piirrettyihin.

Leffan nimestä saattaa jo päätellä, että kyseessä on scifi-versio Robert Louis Stevensonin seikkailuklassikosta Aarresaari. Teini-ikäinen Jim Hawkins (äänenä Joseph Gordon-Levitt) on paikkaansa maailmassa etsivä, kapinoiva nuori joka ajautuu vaikeudesta toiseen. Eräänä päivänä hän saa avaruusaluksen kapteenilta pallon, joka paljastuu aarreplaneetan kartaksi. Perheystävä, koirannaamainen tohtori Delbert Doppler (äänenä David Hyde Pierce) järjestää laivan ja miehistön ja lähtee yhdessä Jimin kanssa aarreplaneetan etsintään.

Laivan erikoinen miehistö tuo välittömästi mieleen Disneyn aiemman Atlantiksen, jossa myöskin etsittiin myyttistä paikkaa eksentrisen joukon voimin. Yhtäläisyyksiä löytyy vielä enemmänkin, kun pian huomataan, ettei kaikilla miehistön jäsenillä ole puhtaat jauhot pussissa. Jimin isähahmoksi muodostuva laivakokki John Silver onkin petollinen kyborgi, joka on myöskin aarteen perässä. Apureiksi palkattu miehistö on tosiasiassa joukko Silverin kätyreitä, avaruuden merirosvoja.

Aarreplaneettaa ei vain voi katsoa ajattelematta välillä Atlantista. Eroja on totta kai helvetisti, mutta yhtäläisyyksiä juuri niin paljon, että toinen leffa tulee jatkuvalla syötöllä mieleen. Aarreplaneetta kuitenkin jää selväksi kakkoseksi leffojen välisessä miettelössä. Itse asiassa leffan palauttaminen mieleen näin jälkeenpäin on yllättävän haastavaa, sillä aika vähän tästä on jäänyt muistiin. Se on oikeastaan pahempi kuin se, että leffa olisi huono. Elokuva on ennalta-arvattava ja usein tylsä. Ihan tuskaa sen katsominen ei ole, mutta rahkeet eivät millään riitä edes 2000-luvun Disney-leffojen kärkikastiin.




Visuaalisesti leffa on ihan komea, joskin hieman outo. Vähän kuin 1800-luvun loppu/1900-luvun alku olisi nakattu avaruuteen. Ihmisillä on nykyaikaan verrattuna vanhanaikaiset vaatteet, talojen sisustus näyttää olevan samalta aikakaudelta ja kaiken huipuksi hi-tech-avaruusalukset on mallinnettu puisten purjelaivojen mukaan. Mitä täällä tapahtuu? Robert Louis Stevenson kirjoitti kirjansa vuonna 1883, joten aikalaistyylillä on kai haettu yhtymäkohtaa alkuperäisteokseen. Kahden eri aikakauden ja tyylin sekamelska saa välillä pään vähän sekaisin.

Lopputulos olisi voinut olla eheämpi, jos Aarresaaresta olisi otettu vain tarinan runko ja kaikessa muussa olisi menty pää edellä ihan uusiin ulottuvuuksiin. Avaruuteen sijoittuvassa tarinassa olisi niin paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia vetää vähän ylikin. Jos joka tapauksessa aletaan muokkailemaan vanhaa tarinaa uusiin kehyksiin, niin miksei saman tien vedetä överiksi? Keksitä ihan uudenlaisia avaruusaluksia, tulevaisuuden merirosvoja sun muuta? Vaikka nytkin merirosvot ovat kyborgeja ja outoja örkkejä, niissäkin on selkeä liittymäkohta vanhan ajan piraatteihin, oikein pukeutumista myöten. Musiikkikin on hyvin perinteistä, aavistuksen mahtipontista seikkailu/sankaridiipadaapaa.





Hahmoissaan ei juuri ole hurraamista. Parhaaksi tyypiksi nousee lopulta vieraalta planeetalta löytyvä hajamielinen robotti B.E.N., jonka äänenä toimii Martin Short. Silverin sidekick, vaaleapunainen löllerö (ks. kuva yllä) lienee ainoa oikeasti omaperäinen olento. Mikä hitto se edes on?

Aarreplaneetta (Treasure Planet, 2002)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10


43. Karhuveljeni Koda (Brother Bear, 2003)
Karhuveljeni Koda palaa Disneylle tuttuun aiheeseen: ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Nuori
inuiittipoika Kenai on jo kauan odottanut suurta päivää. Hän saa toteemin, puisen eläinmerkin, joka kuvastaa hänen tulevaa polkuaan elämässä. Pettymys on suuri, kun Kenai saa toteemikseen rakkauden karhun. Veljien toteemit, Sitkan johtajuus ja Denahin viisaus saavat rakkauden tuntumaan vähäpätöiseltä. Kenain elämä muuttuu pian täysin, kun hän joutuu vastakkain oikean karhun kanssa. Taistelussa metsänpedon kanssa Sitka saa surmansa ja Kenai vannoo kostoa.

Kostoretkellään Kenai saa karhun satimeen ja surmaa sen. Samassa tapahtuu jotain outoa. Kenai muuttuukin itse karhuksi! Ja saa saman tien peräänsä vihaisen Denahin, joka luulee menettäneensä karhulle molemmat veljensä. Kenai törmää metsässä emostaan eksyneeseen Kodaan ja lähtee yhdessä pennun kanssa matkalle kohti vuoria, joita valo koskettaa. Siellä Kenai voi muuttua takaisin ihmiseksi.

Karhuveljeni Koda vaikuttaa nettikirjoittelujen perusteella melkoisen mielipiteitä jakavalta elokuvalta. Osa tykkää, osaa ärsyttää. Haukkuja ja kehuja tulee erinäisten hahmojen, kuten hirvi-sidekickien, lisäksi höttöisen hattaraisesta juonesta, ihminen-luonto -teemasta ja Leijonakuninkaan apinoimisesta. Tuo viimeinen on kyllä mielestäni jo melkoisen kaukaa haettu. Vaikka molemmissa on tiettyjä samoja teemoja niin onhan tässä nyt selvästi kyseessä kaksi täysin eri leffaa.




Suurin osa kritiikistä on ihan ymmärrettävää. Tekijät ovat menneet usein siitä, mistä aita on matalin ja tuloksena on tehokeinoja ja juonenkäänteitä, jotka saattavat tuntua kekseliäältä niistä, jotka eivät ole koskaan katsoneet elokuvia. Silmiinpistävin tehokeino on kuvasuhteen ja värimaailman täysmuutos samalla kun Kenai muuttuu karhuksi. Ei yhtään alleviivaavaa? Onhan se hienoa olla nalle. Ja ihmiset ovat tietysti eläinten silmissä hirveitä raakalaisia, niitä todellisia petoja.

Hahmot ovat ihan jees, mutta niitä on loppujen lopuksi melko vähän. Keskiössä ovat Kenai ja Koda, kaikki muut tulevat ja menevät. Hirvisidekickit ja karhuja jahtaava Denahi tekevät säännöllisiä visiittejä. Vitsit ovat välillä todella huonoja ja hirvien keskinäinen jutustelu varmasti joku ärsyttää tai huvittaa. Suomiversiossa Savon murretta suoltavat sarvipäät toimivat mielestäni paremmin kuin alkuperäisversion hirvet. Enkkuversiossa tollohirvet ovat huomattavasti rasittavampaa katsottavaa.




Vioistaan huolimatta Karhuveljeni Koda on sympaattinen leffa ja ihan piristävä näin Aarreplaneetan jälkeen. Värikylläinen maailmakin on mukavaa katsottavaa. Phil Collinsin musiikista tosin pitkä miinus. Suomiversiossa Timo Kotipellon balladitulkinnasta vielä pitempi. Onneksi kuoron tulkitsema Transformation pelastaa musiikkipuolen omalta osaltaan.

Karhuveljeni Koda (Brother Bear, 2003)
Ohjaus: Aaron Blaise & Robert Walker
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10


Seuraavassa projektipostauksessa Disneyt lähtee maalle, kun vuorossa on Lehmäjengi ja Pikku Kananen. Näiden jälkeen päästääkin sitten jo sellaisiin leffoihin, joita en ole vielä kertaakaan nähnyt.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Blogihaaste: 10 elokuvaa

Sain kutsun vastata blogihaasteeseen, jossa listataan kymmenen omaan elämään/elokuvamakuun suuresti vaikuttanutta teosta, jotka löytyvät omasta elokuvakokoelmasta. Mielenkiintoinen juttu! Tykkään tehdä listoja ja tämähän on mainio tekosyy tehdä sellainen. Tässä siis minun kymmenen elokuvaani. Valitsin leffat sillä perusteella, että ne vaikuttivat minuun katsomishetkellä syvästi, syystä tai toisesta. Kaikki elokuvat sattuvat yhä olemaan sellaisia joista pidän, mutta tämä ei ole silti mikään omien leffamieltymysten top 10. Elokuvat ovat aikajärjestyksessä, eli se, jonka näin ensin on myös listalla ensimmäisenä.


1. Kultakuume (The Gold Rush, 1925)
Oli sekä helppo että vaikea valita listalle yksi Chaplinin elokuvista, sillä lähes kaikki miehen ohjaamat pitkät mykkikset ovat vaikuttaneet minuun jotenkin. Kultakuume on kuitenkin ensimmäinen, jonka muistan nähneeni. Katsoin isän kanssa pienenä paljon mykkäleffoja ja vanhoja suomalaisia komedioita. Isä oli illat töissä ja päivät kotona ja leffoja tuli luultavasti Yleltä aina iltapäivisin. Kultakuumeen alkukohtaus on syöpynyt mieleeni lähtemättömästi. Eikä mikään piristä niin kuin Chaplinin sämpylätanssi.


2. Leijonakuningas (The Lion King, 1994)
Leijonakuningas on yksi ensimmäisiä leffoja, jotka kävin katsomassa leffateatterissa ja ensimmäinen jonka kävin katsomassa yksin. Kokemus oli huikea! Muistan miten pidättelin itkua, kun Mufasa kuoli ja miten jännittävä lopputaistelu oli. Vielä nykyäänkin saan kylmiä väreitä jo leffan alkumetreillä. Tässä vaan pelittää kaikki! Leijonakuningas on katsottu vasta myös Disney Animated Classics -projektissa ja postaus löytyy täältä.


3. Tromeo & Julia (Tromeo & Juliet, 1996)
Tämä leffa ei päässyt kuvaan mukaan, sillä VHS-kassu lienee yhä kotona porukoiden luona. Tämä olikin hyvä muistutus käydä hakemassa se talteen omaan hyllyyn! Tromeo & Julia on legendaarisen Troman versiointi Shakespearen klassikkonäytelmästä. Olen kertonut tästä jo aiemminkin ja koko jutun voi lukea täältä. Tromeo & Julia oli ensimmäinen kosketukseni kunnon roskaelokuviin ja rakkaus on vain syventynyt vuosien saatossa. Ensinäkemältä se aiheutti pelonsekaista innostusta (olin silloin vielä ala-asteikäinen), mutta vuosi vuodelta arvostan tätä leffaa enemmän ja enemmän.


4. Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1991)
Olen suuri Hannibal Lecter -fani. Hyllystä löytyy kaikki Thomas Harrisin alkuperäisteokset (paitsi se uusin, jonka lukemisen jälkeen myin, mutta se olikin ihan paska). Uhrilampaat nousi kerralla suosikkileffakseni, kun näin sen kesällä 2002. DVD:n ostin samana kesänä Helsingin reissulta ja se maksoi ihan helvetisti. Oi niitä aikoja, kun DVD-lätyt olivat ihan uusi juttu ja maksoivat mansikoita! Uhrilampaat on kirjana hyvä, mutta leffana melkeinpä parempi - ja se on harvinaista se. Kaikki DVD:n ekstratkin on tullut katsottua, luultavasti vieläpä moneen otteeseen.


5. Cube - Kuutio (Cube, 1997)
Olen käsitellyt blogissa ilmeisen ahkerasti vanhoja suosikkielokuviani, sillä Kuutiostakin löytyy postaus täältä. Leffa alkoi kiehtoa minua jo julkaisuvuonna, kun näin sen trailerin Jyrkissä. DVD tupsahti vihdoin eteen jostain halpalaarista kymmenisen vuotta sitten ja hetihän se piti ostaa. Odotukset palkittiin, sillä leffa on omaperäinen ja jännittävä - ainakin tällaiselle nörtille. Joitakin kavereitani teini-iän Cube-fanitukseni tuntui kummastuttavan ja moni ikätoverini piti sitä ärsyttävänä matikkaelokuvana. Harva elokuva on kiehtonut minua näin ja paljon ja näin monta vuotta.


6. Epäillyt (The Usual Suspects, 1995)
Elokuvahulluus singahti ihan nextille levelille tämän leffan myötä kymmenisen vuotta sitten. Olin nähnyt ihan tolkuttoman monta huonoa elokuvaa, eikä mieli tehnyt katsoa oikein mitään. Bongasin Epäillyt TV-lehdestä ja jossain mielenhäiriössä päätin ottaa sen nauhalle. Lähdin kaverin kanssa ulos ja tulin yöllä kotiin. Jossain toisessa mielenhäiriössä aloin katsoa leffaa väsyneenä keskellä yötä ja puolet meni yli hilseen, koska nukahtelin ja keskittyminen oli muutenkin mitä oli. Ehdin jo manailla nauhoittaneeni mitäänsanomattoman paskaleffan, kunnes seuraavana päivänä annoin sille uuden mahdollisuuden - ja se pyöräytti sukat jalassani. Tämä on niitä leffoja, jotka on tullut katsottua niin moneen kertaan, että repliikit tulevat ulkomuistista.


7. Takaikkuna (Rear Window, 1954)
Hitchcockin teoksiakin olisin voinut valita listalle useamman. Muita suuren vaikutuksen tehneitä ovat mm. Linnut, Rebekka ja Köysi (josta onkin blogin puolella jo juttua täällä). Takaikkuna on kuitenkin ensimmäinen, jonka näin. Jotenkin Hitchcock tuotantoineen oli mennyt multa ihan ohi ja katsoin ensimmäisen teoksen vasta 16-vuotiaana. Takaikkuna teki lähtemättömän vaikutuksen ja johti Hitchcock-maraton -viikonloppuun, kun katsoimme kaverin kanssa boksillisen miehen ohjaustöitä putkeen. Psst, Köysi tulee muuten tänään Yle Teemalta kello 18.00. Katso se jos et ole nähnyt!


8. Hevosen sulat (Horse Feathers, 1932)
Myös Marx-veljekset ovat tehneet blogivisiitin jo parisen vuotta sitten, juttua täällä. Hevosen sulat oli ensimmäinen näkemäni veljesten elokuva ja se yllätti minut täysin. Groucho, Harpo, Chico ja Zeppo olivat aiemmin tuttuja vain niminä. Hevosen sulat ei ole Marxin veljesten paras elokuva, mutta se on loistava aloitus kauniille ystävyydelle. Koirankeksit ja Neljä naurettavaa naapuria ovat vuosien saatossa tulleet rakkaimmiksi, mutta Hevosen sulat on silti ansainnut ikuisen paikan elokuvamuistoissani.


9. La Strada - Tie (La Strada, 1954)
Federico Fellinin klassikko suorastaan puhutteli minua jonkin tavaratalon DVD-osastolla. Ostin leffan aika summassa, sillä ohjaaja oli kyllä tuttu, mutta leffasta ei ollut juurikaan etukäteen tietoa. DVD oli vielä sieltä kalliimmasta päästä, mutta jokin sai minut tuhlaamaan siihen viimeiset euroni. La Stradalle lämpenin täysin oikeastaan vasta toisella katsomiskerralla, mutta jo ensivilkaisulla siinä oli jotain maagista ja selittämättömällä tavalla viehättävää. Taitavasti rakennetussa, näennäisen yksinkertaisessa leffassa on lopulta paljon tasoja ja useampi katsomiskerta menee ihan kevyesti. Gelsomina on upea hahmo, johon ihastuin täysin. Myös muut hahmot ovat omalla tavallaan todella sympaattisia - myös Zampano. La Strada lienee tämän listan leffoista ainoa, joka pääsee myös kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien top 10 -listalleni.


10. Garden State (2004)
Kappas vain, Garden Statestakin on juttua ennestään, täällä. Garden State on go-to-lohtuelokuvani. Kun maailma potkii päin pläsiä ja Disney-elokuvat ovat vähän liikaa, Garden State tulee hätiin. Pelastin leffan jostain Anttilan parin euron alelaarista joitakin vuosia sitten. Suurin syy katsomiselle oli Scrubsista aiemmin tutuksi tullut Zach Braff. Odotukset eivät olleet kovin korkealla monestakaan syystä, mutta Garden State pamahti kerralla suosikkielokuvieni joukkoon. Elokuvassa on jotain hirveän lohdullista, ainakin minulle. Siinä on omat pienet virheensä, mutta olen valmis antamaan ne anteeksi.


Siinäpä ne! Kymmenen valitseminen oli tosi haastavaa, sillä kovasti minuun ja elokuvamakuuni vaikuttaneita leffoja on vaikka millä mitalla. Kaikkia ei toki löydy hyllystä, joten se nyt edes vähän rajasi.

Santoilun päättymisen jälkeen blogipuolella on tullut vähän laiskoteltua, mutta ei hätää - eiköhän tämä tahti tästä hitusen kiihdy. Uusien leffojen katsomisprojektia olen sysännyt koko ajan myöhemmäksi, sillä tämän vuoden tekeleet vaikuttavat lähes poikkeuksetta hirveiltä räpellyksiltä. Disney-projekti sentään jatkuu pian.