tiistai 24. tammikuuta 2012

Friends forever

Disney Animated Classics jatkuu kahdella lapsuusmuistolla.


23. Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1977)
Bernard ja Bianca julkaistiin samana vuonna kuin aiempi klassikko Nalle Puh. Ehkäpä tähän käytettiin sitten  enemmän aikaa kuin paloista koostettuun Puhiin? Itse muistan lapsuudesta Bernardin ja Biancan paremmin Disney -kirjana kuin animaationa. Ja varmaan vielä kirjaakin paremmin muistissa ovat elokuvaan pohjautuvat viewmaster-kiekot.

Hiirten kansainvälinen pelastuspartio kokoontuu New Yorkissa. Partio on saanut pullopostina kirjeen pieneltä Penny-tytöltä, joka pyytää apua. Kirjeessä ei kuitenkaan lue tytön sijaintia tai syytä avun tarpeelle, vaan kirje on osoitettu Morningsiden orpokodille. Tapausta lähtee tutkimaan pelastuspartion naisvahvistus Bianca ja tämän valitsema apulainen, talonmies Bernard. Jäljet johtavat Pirunpoukamaan (Devil's Bayou), jossa Madam Medusa pitää Pennyä vankinaan yhdessä apurinsa Nupin ja kahden lemmikkialligaattorinsa kanssa. Ilkeä pariskunta tarvitsee tyttöä, joka on tarpeeksi pieni mahtumaan merirosvojen aarrekätköön, luolaan syvälle maan sisälle. Luolasta Pennyn on tarkoitus löytää Paholaisen silmä, yksi maailman arvokkaimpia jalokiviä.

Bernard ja Bianca saapuvat Pirunpoukamaan pelastamaan Pennyä. Apua tulee tietysti muilta eläinkunnan asukeilta, kuten albatrossilta, sudenkorennolta ja paikallisilta hiiriltä.




No, odottelin, että Bernard ja Bianca olisi Puhia huolellisemmin tehty ja olin väärässä. Itse asiassa Bernard ja Bianca on yksi huolimattomimpia Disney-klassikoita tähän mennessä. Jotain vain puuttuu. Osaksi syy on äänimaailmassa, joka vaikuttaa usein keskeneräiseltä. Monen monessa eri kohtauksessa odotin joitain tiettyjä ääniä tietyissä kohdissa, mutta niitä ei koskaan tullut. Aivan kuin tekijätiimi olisi laiskotellut: "ei nyt jaksa tehdä näitä äänitehosteita, eiköhän katsojat tajua tilanteen ilmankin." Lisäksi visuaalinen ilme ei ole läheskään samalla vahvuustasolla kuin aiemmissa elokuvissa. Suokohtaukset ovat hienoja, mutta kaupunkiin sijoittuva alku näyttää samantasoiselta kuin lapsuuden lauantai-aamun piirretyt. Ei siis ihan elokuvatasoa.

Ihan suhteellisen jännittävä elokuva silti on. Se voi tosin osittain johtua siitä, että muistan miten jännittävä tämä tarina oli lapsena. Pääkalloja, synkkää suomaisemaa, merirosvojen aarre vedenalaisessa luolassa ja valtava kimalteleva timantti pääkallon silmäkuopassa... Muistan kun katselin niitä viewmaster-kiekkoja mummolassa (vieläköhän ne on tallessa?) ja kuvien synkkyys sai ihan sydämen tykyttämään. Itse elokuvaan ei kuitenkaan ole panostettu tarpeeksi, joten se jää kaikin puolin suhteellisen etäiseksi. Muutama naurut kirvoittava kohtaus löytyy, mutta muuten leffan voikin katsoa melkoisessa zombie-modessa.






Bernard ja Bianca saa myös palkinnon ehkäpä huonoimmasta Disney-pahiksesta. Madam Medusa on aivan helvetin tylsä, pintapuolinen ja särmätön. Mielipuolisessa naisessa on jotain lähinnä ällöttävää. Yleensä Disneyn klassikoiden pahishahmot ovat olleet erittäinkin onnistuneita (Pahatar Prinsessa Ruususessa, ilkeä äitipuoli Lumikissa...), joten sikälikin pettymys on suuri. Medusan rikoskumppani on myöskin mielenkiinnoton kaikessa vätystelyssään.

Laulut ovat tylsiä ja turhia, mutta musiikki toimii muuten kiitettävästi. Koko leffan hauskimmaksi yksittäiseksi hahmoksi jää mykkä sudenkorento Evinrude, joka avittaa omalta osaltaan hiirulaisia pelastusoperaatiossa. Ja onhan ne hillbilly-suohiiretkin ihan hauskoja. Silti kaikista hahmoista puuttuu se tietty elävöittämisen taso, joka tekee niistä persoonallisia. Plussaa nostalgiasta ja jännittävästä tarinasta, miinusta huonosta panostuksesta ja keskeneräisestä fiiliksestä.

Ai niin, Bernardin ja Biancan seikkailuihin palataan vielä myöhemminkin, sillä Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Nalle Puhin ohella ainoa klassikko, joka on saanut itsenäisen jatko-osan. Hiirisankarit nähdään seuraavan kerran sitten ysäreillä.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1977)
Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman & Art Stevens
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


24. Topi ja Tessu (The Fox and the Hound, 1981)
Topi ja Tessu tuli aikoinaan vuokrattua paikalliselta R-kioskilta. Tai lainattua kaverilta. En enää muista. Joka tapauksessa, on minulla siitä monenlaisia kauniita muistojakin. Olen koko ikäni pitänyt valtavasti koirista ja vanhemmillani onkin ollut aina ainakin yksi koira siitä lähtien kun olin 5-vuotias. Nyt heillä on pian 11 vuotta täyttävä sekarotuinen Tessu. Annoin elokuvan lahjaksi veljentytölleni tämän 5-vuotissyntymäpäivänä. Nyt veljeni perheellä on koira nimeltä Topi.

Elokuva kertoo kahdesta eläinystävyksestä, ajokoiranpennusta nimeltä Topi ja ketunpoikaisesta nimeltä Tessu. Tessu on jäänyt orvoksi ja ystävällinen Hilma-muori, ihminen siis, on alkanut pitää hänestä huolta. Lähellä asuu metsästäjä, joka hankkii Topin metsästyskoirakseen. Hänellä on jo yksi koira, Pösö, jonka on määrä opettaa Topista kunnon ajokoira. Eräänä päivänä Topi ja Tessu kuitenkin kohtaavat metsässä ja heistä tulee parhaat ystävykset. Pennut eivät vielä tiedä, että heidän tulisi olla toistensa pahimmat viholliset.

Talvisella, pitkällä metsästysretkellä Topi kuitenkin kasvaa täyteen kokoonsa ja siitä tulee Pösöäkin etevämpi metsäkoira. Palatessaan takaisin kotiin se joutuu Tessun kanssa vastatusten, mutta ystävyys ei ihan heti unohdu. Jahdin ohessa Pösö kuitenkin loukkaantuu ja Topin viha vanhaa ystäväänsä kohtaan herää. Hilma-muori taas on henkilökohtaisen menetyksen edessä, sillä aikuisesta ketusta ei ole lemmikiksi, varsinkaan kun metsästäjä asuu naapurissa.





En ollut nähnyt Topia ja Tessua moneen, moneen vuoteen ja nyt hieman yllätyin sen vakavuudesta ja dramaattisuudesta. Hassunhauskoja sivuhahmoja ja vitsejä on Disney -leffaksi aika vähän ja ne häviävät saman tien draaman sekaan. Eikä siinä mielestäni ole mitään vikaa. Mielestäni lapsille tehdään ihan liian vähän ns. vakavia elokuvia. Kaikkea mahdollisesti pelottavaa ja jännittävää pyritään kaihtamaan ja sen sijaan jätetään liikaa tilaa itseään toistavalla slapstick-hupailulle ja irtovitseille. Lapsena pidin oikeastaan juuri eniten ns. dramaattisista lastenelokuvista, kuten Topista ja Tessusta. Se jännitti, pelotti ja kosketti, sen sijaan että olisi vain saanut nauramaan pari kertaa.

Topi ja Tessu on myös selkeästi  huolellisemmin tehty kuin muutamat aiemmat Disney-leffat. Taustoissa on sitä maalauksellisuutta ja syvyyttä, joka on niin tärkeä osa klassikoiden visuaalista ilmettä. Äänissäkään ei ole samaa keskeneräisyyden tuntua kuin Bernardissa ja Biancassa. Elokuvien välillä vierähti neljä vuotta, joten ehkäpä ajankäytöllä oli osansa asiaan.





Mielestäni Topi ja Tessu on yksi aliarvostetuimpia Disney -klassikoita. 70-luku ja 80-luvun alkupuoli eivät olleet mitään Disney -elokuvien kulta-aikaa. Walt Disneyn kuoleman jälkeen alamäki oli ollut aika selkeä. Nalle Puh jäi oikeastaan ainoaksi todelliseksi 70-luvun menestykseksi ja 80-lukukin oli suvantoista aina vuoden 1989 jättimenestykseen, Pieneen merenneitoon asti. Tuolla suvantokaudella Topi ja Tessu erottuu edukseen joukosta. Suosittelen!

Tämän elokuvan juliste löytyy muuten omalta seinältäkin. Juliste on juuri sama kuin tuossa ylhäällä olevassa kuvassa, mutta suomenkielinen.

Topi ja Tessu (The Fox and the Hound, 1981)
Ohjaus: Ted Berman, Richard Rich & Art Stevens
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10


Projekti lähestyy puolta väliä. Seuraavalla keralla nähdään miltä näyttää yksi parjatuimmista Disney -klassikoista Hiidenpata ja Disneyn hiiriversio sankarietsivä Sherlock Holmesista.

torstai 19. tammikuuta 2012

VHS-ilta II

Taas on aika pyöritellä vanhoja nauhoja. Kirppareilta on löytynyt taas muutama uutuus sitten viime VHS-illan. Tykkiin saatiin vaihdettua lamppu vasta  tällä viikolla, joten nämä leffat katsottiin edelleen surkean pienestä telkkarista. Jaksettiin sentään tällä kertaa roudata paremmat kaiuttimet vahvistimineen töllön viereen.

Pidemmittä puheitta, leffojen kimppuun. Opimme ehkä jotain viime kerrasta, joten nyt leffoissa on parempi progressio, joka myötäilee katsojien mahdollista humalatilaa ja yleistä vireyttä: ensin jotain ns. vakavaa, sitten hieman hömpämpää ja sitten vielä hömpämpää.


Lain ulkopuolella (1987)
Speksit: 1e hintainen vanha vuokrakasetti isossa kotelossa. Ostettu syksyllä Oulun Alppis-storesta. Toimi niin hyvin, että ihan unohti katsovansa VHS:ää. Ellei suhinaa oteta huomioon.

Itselle tuntemattomia suomalaisia leffoja näkee kirpparilla suhteellisen harvoin. Useimmiten VHS-formaatissa kiertävät ysärihitit, kuten Häjyt ja Pitkä kuuma kesä. Myös Levottomat löytyy melko usein. Lain ulkopuolella on Ville Mäkelän viimeiseksi jäänyt täyspitkän elokuvan ohjaus.

Sakari ja Saara Nevanen asuvat Helsingissä. Sakari työskentelee opettajana, Saara vaateliikkeessä. Saaran asiakkaana käy joka päivä mies nimeltä Antti Kaironen, joka yrittää epämiellyttävästi lähennellä myyjätärtä. Eräänä iltana, kun Saara on tulossa töistä kotiin, Kaironen yllättää tämän, pahoinpitelee ja raiskaa. Tapahtuman seurauksena alkaa pitkä, uuvuttava prosessi, jossa Sakari, Saara ja Saaran veli Jari yrittävät saada oikeutta. Viranomaiset eivät ota raiskausta kovinkaan tosissaan ja todisteiden puutteessa Kaironen jää ilman syytettä. Kairosen vaimo todistaa oikeudessa valheellisesti olleensa tapahtumailtana miehensä seurassa kotona. Saaran tuskalle ei löydy ymmärtäjiä.

Erityisesti Jari on oikeuden päätöksestä nyreissään. Uhoileva mies saa pian maltillisemman Sakarinkin puolelleen ja yhdessä miehet päättävät hakea kaipaamaansa oikeutta omin käsin. He murtautuvat Kairosten asuntoon haulikoiden kanssa ja kovistelevat miestä, mutta poliisien saapuessa paikalle he panikoivat ja aluksi suhteellisen harmiton tilanne muuttuu lopulta piiritystilanteeksi ja panttivankidraamaksi traagisin lopputuloksin.

Teemaltaan elokuva tuo mieleen toisen raiskaus-oikeuselokuvan kasareilta, Syytetty (The Accused, 1988), vaikka rikoksen ja oikeuden hakemisen lisäksi yhteistä ei juuri olekaan. Mäkelän elokuvassa nainen luhistuu raiskauksen jälkikäsittelyssä täysin, eikä hahmosta löydy samanlaista raivokasta poweria kuin Jodie Fosterista Syytetyssä. Päähenkilöksi nouseekin aviomies Sakari, joka tuntee syyllisyyttä vaimonsa kohtalosta ja sortuu siksi Jarin yllytyksestä itsekin rikokseen.

Elokuvan alkupuoli ennen panttivankidraamaa menee nopeaan tahtiin. Kerronnallisia yksityiskohtia ei juurikaan ole, eikä mihinkään pääse kunnolla kiinni kun asia ehtii jo vaihtua. Sitten kun vihdoinkin päästään tositoimiin, vauhti hidastuu yhtäkkiä olemattomiin. Elokuva jakautuu kahtia. Aluksi panttivankisekoilu ja piiritystilanne tuo juoneen lisää mielenkiintoa, mutta lopulta tilanne menee melkoiseksi pyörittelyksi. 84 minuutin kestostaan huolimatta elokuva tuntuu turhan pitkältä. Alkuun olisi pitänyt saada samaa yksityiskohtaisuutta ja syvyyttä kuin loppupuoleen.

Kaikista vioistaan huolimatta leffa on tasaisen laadukkaasti tehty, eikä kovin suurta teknistä valittamista löydy. Ellei lasketa sitä yhtä muuten hyvien kuvien sekaan eksynyttä erittäin sinistä sisäkuvaa, joka pistää väkisin silmään vaikka vain vilahtaakin ruudulla. Musiikkia leffasta ei juurikaan löydy, vaan suurin osa ajasta vietetään suomalaisittain tyypillisessä jurotushiljaisuudessa. Paitsi silloin kun päähenkilö päättää yhtäkkiä kajauttaa mozartit täysille, mikä taatusti herättää uneliaimmankin katsojan.

Perinteiseen tapaan lähes kaikki leffan näyttelijät ovat tuttuja jostain muustakin kotimaisesta elokuvasta tai TV-sarjasta. Tässä maassa kun ei liikaa noita näyttelijöitä ole. Pienen pienissä sivuosissakin vilahtelee niin tuttuja naamoja, että välillä huomio menee vain niiden bongaamiseen. Mm. Åke Lindman nähdään pikaisesti rehtorin roolissa. Käsikirjoituksesta tulee plussaa, sillä dialogi on yksi elokuvan parhaita juttuja. Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja hyvin tehty elokuva, jonka suurimmat puutteet tulevat rytmityksestä.

Ai niin, VHS-kassuista pitää tietysti aina katsoa myös alun mainokset. Tällä kasetilla olikin varmaan illan parhaat trailerit. Onko kukaan nähnyt elokuvaa nimeltä Ameriikan raitti? Ainakin sen traileri oli nimittäin ihan hulvaton. Yritin etsiä sitä YouTubesta, mutta tuloksetta.

Lain ulkopuolella (1987)
Ohjaus: Ville Mäkelä
84 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10


Miksi juuri minä? (Why Me?, 1990)
Speksit: isokoteloinen vanha vuokrakasetti, hintaa 1e. Ostettu viime syksynä Oulun Alppis-storesta. Toimi alun rosoisuuden jälkeen mallikkaasti. Kasetin takakannessa luki valmistusvuotena 1989, IMDb:ssä 1990, joten päätin mennä nettilähteen mukaan.

Jalokivivaras Gus Cardinal lupailee tyttöystävälleen Junelle lopettavansa hommat ja menevänsä oikeisiin töihin. Silti murtokeikat Junen isän Brunon kanssa kiinnostavat enemmän. Kun Gus vihdoin lupaa aikuisten oikeasti lopettaa, hän huomaakin, että hänen hallussaan on superarvokas (ja pyhä) jalokivi Bysantin tuli, jota tuntuvat jahtaavan kaikki poliiseista armenialaisiin terroristeihin. Oikeasti Bysantin tuli oli tarkoitus lahjoittaa takaisin kotimaahansa Turkkiin hienossa seremoniassa. Armenialaiset terroristit hyökkäsivät bileisiin huonoissa valeasuissa ja onnistuivat nappaamaan kiven. Terroristit puolestaan veivät jalokiven erään koruliikkeen kassakaappiin, josta Gus kävi sen saman tien nyysimässä. Mikä sattuma!

Gusin perässä ovat siis lopulta poliisit, armenialaiset, turkkilaiset, toiset rikolliset... Kyseessä on perinteinen väärinkäsityssekoilu, jossa kaveria yritetään huijata kaikin mahdollisin tavoin. Juoni on niin perussettiä, että hohhoijaa, mutta muutama ilahduttava asia nostaa leffan scorea kiitettävästi. Ensinnäkin, ihan mielettömät kasarimusiikit. Miksei tällaisia enää tehdä? Jokainen pienikin tapahtumaa vaatii taustalleen hillittömät syntikkatiluttelut. Toinen asia on huumori. No, ihan helvetin typeräähän se on, kuten näissä leffoissa usein. Laatu ei olekaan se pääpointti, vaan määrä. Joka ainoasta asiasta yritetään repiä jonkinlaista huumoria. Pointsit siis ihan älyttömän hyvästä yrityksestä. Osa irtovitseistä on niin päänräjäyttävän typeriä, että naurut irtoaa väkisinkin.

Pääosien esittäjien ja hahmojen välillä ei ole kunnollista dynamiikkaa, minkä vuoksi leffa vaikuttaa enemmän sketsikokoelmalta kuin juonelliselta elokuvalta. Paluu tulevaisuuteen -leffoista tuttu Christoper Lloyd menee tässä leffassa ihan hukkaan. Christopher Lambertin ja tyttöystävää näyttelevän Kim Greistin välillä ei ole juurikaan kipinää. Plussaa armenialaisesta naisterroristista, joka uhkaa räjäyttää oman perheensä jos ei saa jalokiveä. Aluksi ärsyttävä hahmo muodostui ihan hauskaksi, kun huomasin että kaikki muutkin hahmot ovat astetta keskivertoa tyhmempiä. Toinen plussa tulee tiukasta poliisisedästä ja tämän stereotyyppisen homohtavasta apulaisesta.

En ihmettele miksen ole koskaan kuullutkaan koko leffasta. Vuorokausi katsomisen jälkeen koko tekele on pyyhkiytynyt niin hyvin mielestä, että jouduin tukeutumaan useaan eri elokuvasivustoon saadakseni edes tämän jutun kirjoitettua.

Miksi juuri minä? (Why Me?, 1990)
Ohjaus: Gene Quintano
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.7/10


Mortal Kombat (1995)
Speksit: myyntivideo, hintaa 1e. Ostettu viime viikolla Oulun Paljekirppikseltä.

Okei, ensinnäkin, Mortal Kombat on hieman liian tunnettu elokuva VHS-iltaan. Emme kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta, joten pakkohan tämä oli katsoa. Ja hyvä niin.

Meillä on tällainen vekotin, jossa on sisäänrakennettuna muutamia Sega Megadrive/Genesis -pelejä ja sillä voi myös pelata niitä vanhoja kasettipelejäkin. Olemme siis metsästäneet vanhoja suosikkeja nettihuutokaupoista. Yksi viimekertaisista ostoksista oli Mortal Kombat II, joka meillä oli aikoinaan Amiga 500:lle. Meillä oli myös pelisarjan eka osa, mutta siitä minulla on vähemmän muistoja. Ainakin nuorempi kahdesta isoveljestäni tykkäsi pelata Mortal Kombatia melko paljon kavereiden kanssa ja muistan itsekin hakanneeni sitä pienenä. Se oli vain minulle hieman liian vaikea silloin. Elokuvalta oli sekalaiset odotukset, kun aiemmat kokemukset videopelielokuvista ovat mitä ovat.

Joukko taistelulajien eksperttejä on kutsuttu taistelemaan mystisessä turnauksessa, Mortal Kombatissa. Kutsun on saanut myös Liu Kang, joka on vasta menettänyt veljensä Chanin. Vasta matkalla turnaukseen Liu saa tietää kisan todellisen luonteen. Kyseessä on kuolevaisten taistelu alamaailman voimia vastaan. Turnaus käydään vain kerran sukupolvessa ja alamaailma on voittanut viimeiset yhdeksän turnausta. Jos kuolevaiset häviävät kymmenennen kerran, alamaailman keisari Shao Khan voi miehittää kuolevaisten maailman ja ottaa sen hallintaansa. Rayden, ukkosen jumala, on valinnut Liun, Hollywood tähti Johnny Cagen ja sotilas Sonya Bladen osallistumaan turnaukseen ja pelastamaan maailman.

Turnauksen isäntä on paha velho Shang Tsung, joka on surmannut Liun veljen. Taistossa on siis mukana myös henkilökohtaista vihanpitoa. Jokaisen taistelijan tulee kuitenkin oppia voittamaan pelkonsa, vihansa ja menneisyytensä voidakseen voittaa turnauksen.

Tuota noin, miten hitossa minulta on mennyt tämä leffa ihan ohi? Miksen ole nähnyt tätä koskaan aiemmin? Ihan uskomatonta tykitystä! Ja varmaan paras videopelileffa mitä olen nähnyt. Tässä on onnistuttu siinä, missä esim. Super Mario Bros ja Tekken ovat epäonnistuneet täysin. Mortal Kombatissa on sopivasti itse peliä ja siinä on jonkinlainen järkeenkäypä juoni, joka ei ajaudu liian kauas pelin tunnelmasta. Hahmot ovat suurimmaksi osaksi tunnistettavissa, musiikit ovat (melkein) parasta ikinä ja erikoistehosteet ovat vanhentuneet vuosien saatossa ilahduttavalle camp-tasolle.

Yksi suuri miinus kuitenkin on, mikä on todennäköisesti vituttanut kaikkia Mortal Kombatia joskus pelanneita ja leffan nähneitä. Leffasta puuttuu se, joka teki aikoinaan Mortal Kombatista niin hienon: järjetön väkivalta. Tappelukohtaukset ovat ihan ok, mutta ns. finishing movesit ovat suurimmaksi osaksi tosi kökköjä, eikä veri oikein lennä. Kun sanotaan Finish him, odotukset kohoavat. Ja sitten voittaja vain iskee häviäjää vähän rintaan ja tämä kaatuu. Vau. Leffasta oli tarkoitus muokata sopiva myös nuoremmalle yleisölle, mutta samalla siitä on viety pois jotain erittäin olennaista. Muistan millainen järkytys Mortal Kombatin finishing movesit aikoinaan olivat. Nyt se tuntuu vähän hölmöltä, mutta silloin en ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin raakaa.

Näyttelijäsuorituksilta ei kannata odottaa, no, oikeastaan juuri mitään. Elokuvan tyyliin nekin sopivat tosin hyvin. Robin Shouta on vaikea katsoa ajattelematta Nuijaa ninjaa (Beverly Hills Ninja, 1997), jonka näin monta kertaa pienenä. Christopher Lambert Raydenina on ihan wtf -osastoa. Tarkemmin ajateltuna ihan älytön näyttelijävalinta. Rayden puhuu useimmiten niin matalalla kuiskausäänellä, että aloimme jo leikitellä ajatuksella Raydenin ja Batmanin kahvipöytäkeskustelusta.

On vaikea sanoin kuvailla miten paljon pidin Mortal Kombatista. Se pitää nähdä itse. Mieluiten hyvässä seurassa ja avoimin mielin. Teemabiisikin on ihan helvetin kovaa kamaa. Tosikot eivät varmaan tykkää, mutta jos over-the-top -erikoistehosteet, mahtipontiset taistelukohtaukset ja ysäri perseilyviihde kiinnostaa niin suosittelen.

Yksityiskohdista voisi aina alkaa saivarrella, ja siitä miten ihan jokainen pikku juttu ei mukaile itse peliä. Mutta en jaksa. Ja miksen? No siksi, että olen niin iloinen että näinkin hyvä videopelileffa on joskus saatu aikaan. Lisäksi on naurettavaa vaatia kaikkien pienien yksityiskohtien noudattamista. Se on leffaa tehdessä usein täysin mahdotonta. Mortal Kombat on tarpeeksi uskollinen pelille, se on äärimmäisen viihdyttävä, taistelukohtaukset ovat suht hienoja, musiikki jytää ihan helvetin kovaa ja useammat naurutkin tätä katsoessa saa. Mitä muuta viihde-elokuvalta voi toivoa?

Mortal Kombat (1995)
Ohjaus: Paul W.S. Anderson
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

torstai 12. tammikuuta 2012

2010 revisited

Hyvää uutta vuotta! Bloggausbreikki jatkui vähän aiottua pitempään, mutta sainpahan sillä aikaa useampaa tulevaa juttua alulle.

Viime vuonna tein "uuden vuoden" -postauksen 9.1. ja käsittelin jo siinä vuonna 2010 valmistuneita elokuvia. Retrospektiivissä tajusin, että se oli pieni virhe, sillä moni virallisesti 2010 vuonna tehty elokuva saapui elokuvateattereihin vasta uuden vuoden puolella. Lisäksi oli muutenkin mahdotonta nähdä järkevää määrää menneen vuoden elokuvia, kun useita loppuvuoden leffoja ei ollut vielä edes tullut DVD:lle. Niinpä päätin, että tänä vuonna luodaan katsaus vuoden 2011 leffoihin vasta Oscar-gaalan yhteydessä helmikuun lopussa. Toivon mukaan siihen mennessä olen ehtinyt jo katsoa ihan järjellisen määrän uusia leffoja, jotta listojen tekemisessä olisi jotain järkeäkin.

Korjatakseni viime vuotisen mokani ajattelin katsoa uudelleen vuoteen 2010 ja sen elokuviin ja tehdä hieman kattavammat parhaat ja huonoimmat elokuvat -listat. Viimeksi listat olivat top 5 ja bottom 3, tällä kertaa top 10 ja bottom 5.

Ensinnäkin, viime vuoteen verrattuna 2010 oli loistava leffavuosi. Ennätysmäärä leffoja pääsi omalle top 100 -listalleni (jolle ei kuitenkaan ole mitenkään helppo päästä, kun kokonaisuudessaan listalla on jo 800 elokuvaa). Kuitenkin vain neljä leffaa on tullut katsottua useammin kuin kerran: Miesten vuoro (2 kertaa), Toy Story 3 (3 kertaa), Inception (2 kertaa) ja Megamind (2 kertaa). Viimeistä lukuunottamatta kaikki leffat tuli katsottua niin leffateatterissa kuin kotona. Miesten vuoron kävin katsomassa yksin Elokuvateatteri Starissa, Toy Storyn Teron kanssa Viron reissulla Tallinnan Solaris Centerissä ja Inceptionin kaverin kanssa Oulun Finnkinossa.

Elokuvissa tuli muutenkin käytyä ennätyspaljon. Ja 2010 oli loistovuosi myös suomalaiselle elokuvalle. Mutta katsotaanpa nyt sitä top 10 -listaa:


  1. Kuninkaan puhe (The King's Speech), 9.6/10
  2. Miesten vuoro, 9.5/10
  3. Toy Story 3, 9.4/10
  4. Inception, 9.1/10
  5. Suljettu saari (Shutter Island), 9.1/10
  6. Paha perhe, 9.1/10
  7. Kick Ass, 8.8/10
  8. Lemmy, 8.7/10
  9. The Social Network, 8.6/10
  10. Reindeerspotting, 8.5/10

Top 10:n mahtui peräti kolme dokumenttia ja niin ikään kolme kotimaista elokuvaa. Ykköspaikan vei Kuninkaan puhe, joka ei vielä viime vuonna listalla esiintynytkään. Elokuvaa on parjattu tyypilliseksi Oscar-hankkeeksi, mutta itse nautin siitä suunnattomasti. Viime vuonna epäilin, pidinkö Toy Story 3:sta niin paljon lähinnä nostalgiasyistä, mutta kolmen katselukerran jälkeen voin sanoa, että en. Pidän siitä noin sadasta eri syystä. Paha perhe on taatusti Salmenperän paras ohjaus tähän mennessä ja hyvää on lupa odottaa myös tulevalta. The Social Network on yhden suosikkiohjaajani, David Fincherin, teos, johon hieman petyinkin. Odotukset olivat melko korkealla, eikä lopputulos ihan vastannut hypeä.

Entäs sitten ne huonot uutiset? 

  1. How to Make Love to a Woman, 2.2/10
  2. Tekken, 2.4/10
  3. Nude Nuns with Big Guns, 2.5/10
  4. Pienin painajainen perheessä (Little Fockers), 3.1/10
  5. Greenberg, 3.5/10
Myös huonoimpien elokuvien lista on muuttunut sitten viime kerran. Kaikkien näiden elokuvien katsominen oli melkoinen virhe, mutta parhaiten tältä kammotusten listalta jäivät mieleen Tekken ja Greenberg, jotka tähdittivät listaa myös vuosi sitten. Nude Nuns with Big Guns oli varmaan sellainen kuin sen oli tarkoituskin olla, mutta ei kiitos. Ben Stiller pääsi listalle kahdesti, sillä uusin Focker-sarjan tekele Little Fockers oli melkoinen kammotus, eikä irrottanut nauruja edes kaameassa retardikrapulassa. Ilmeisesti samojen vitsien kierrätys kuitenkin joitakin miellytti, sillä leffa ei tainnut olla edes mikään täysi floppi, vaikkei pärjännytkään sarjan edeltäjille.

How to Make Love to a Woman tuli vuokrattua kesällä loppukevennykseksi, kun saimme muuttotarjouksena vuokrata Filmtownista neljä leffaa 1e/kpl. Neljän leffan putken päätteeksi tekikin sitten mieli repiä silmät päästä. En suosittele, ellet sitten fanita kympillä "suoraan videolle" meininkiä teatterilevityselokuvissa.

Vaikka Scott Pilgrim vs the World putosikin huonoimpien leffojen viisikosta, se jää mieleen yhtenä vuoden ärsyttävimmistä leffoista. En vieläkään käsitä sitä hypeä.

Listan muista väliinputoajista parhaiten mieleen jäivät Lasten ja nuorten elokuvien festareilla viime vuonna nähty Pidä kii (Hold om mig) ja Sodankylän elokuvafestarin oma päätöselokuva, mystisen mielenkiintoinen Uncle Boonmee who can recall his past lives (Loong Boonmee raleuk chat). Myös monet muut festareilla ja tapahtumissa nähdyt elokuvat jäivät lähtemättömästi mieleen, näistä voisi mainita mm. Valveella osana Irish Film Weekia nähdyn The Pipen, Ainolanpuiston kesäteatterilla syksyn hämärässä katsotun Troll Hunterin ja MusiXinen Beats of Freedomin. Kaikki nämä ovat kelpoelokuvia ihan omillaankin, mutta tapahtumat ja tunnelmat antoivat niille hyvää boostia.

Tähän mennessä olen ollut aika pettynyt vuoteen 2011 noin elokuvien puolesta. Jos joku tietää jonkun oikeasti hyvän tai edes omaperäisen viime vuonna tehdyn elokuvan, ehdotuksia otetaan vastaan! Le Havre on sitte jo nähty. Ettei tartte sitä ehottaa. :)