tiistai 23. kesäkuuta 2015

Tämä ei todellakaan ole King Kong

A*P*E 
(1976)


Ok, tämä ei ehkä täysin mene Itä-Aasia -teeman muottiin. Ja toisaalta menee, ihan täydellisesti. Ape on eteläkorealaistuotanto, jonka näyttelijöiksi valittiin B-luokan ryönää liittolaisvaltiosta, Amerikasta. Ohjauksesta vastasi kuratykki Paul Leder, joka käsikirjoitti leffan yhdessä poikansa Reubenin kanssa. Tarkoitusperät olivat vähemmän jalot. Tuottajalegenda Dino de Laurentiis puuhasi samoihin aikoihin remakea alkuperäisestä King Kongista ja Apen oli tarkoitus rahastaa toisen apinaleffan väistämättömällä menestyksellä.

Paitsi ettei kukaan enää muista koko King Kong -remakea, koska se floppasi surkeasti. Kuka arvaa miten Apen kävi?

Ei sillä, että Apesta olisi muutenkaan ollut ehdan tavaran vastineeksi. Tätä tuskin voi hyvillä mielin edes kutsua elokuvaksi. Miten ihmeessä tähän saatiin mukaan Yhdysvaltojen armeija varustuksineen ja Soulin filharmonikat soundtrackille?

Kaunis näyttelijätar Marilyn Baker (ihan hemmetin ovela mashup Marilyn Monroesta ja tämän syntymänimestä Norma Jean Bakerista) saapuu Etelä-Korean pääkaupunkiin Souliin uuden elokuvansa kuvauksia varten. Mukana on myös iilimatomainen poikaystävä Tom, joka on saapunut Souliin jo aiemmin voidakseen olla Marilynin rinnalla tämän estelyistä huolimatta. Taksimatkalla tunteet lämpenevät samalla kun nuoripari ihastelee maisemia ja juttelee rakennuksista. Kuumaa!




Kaksikko ei vielä tiedä, että jättiläismäinen gorilla on karannut rahtialukselta Korean rannikolla. Kukaan ei tunnu tietävän mitään valtavan kädellisen olemassaolosta noin ylipäätään. Mikä on ihan helvetin hämmentävää. Mistä se apina sinne rahtialukselle tuli, mihin sitä oltiin viemässä ja mitä, mitä, mitääää? Kun ilmoituksia tuhotuista kylistä alkaa sadella, kukaan ei halua uskoa puheita jättiapinasta tosiksi. Pian gorilla pääseekin elokuvan kuvauksiin, ihastuu Marilyniin ja kaappaa tämän hellukseen.

Mitään omaperäistä ja ihmeellistä tässä leffassa ei ole. Erikoistehosteet, jos niitä voi sellaisiksi sanoa, ovat kunnon superkäppää, pienoismalleja käytetään ihan tolkuttomasti ja vähäistä toimintaa yritetään tilkitä näyttämällä armeijan tankkien huristelua ja tykeillä ampumista noin puoli tuntia putkeen. Apina näyttää enemmän pehmolelulta kuin todelliselta uhalta.

Kaikista huvittavinta ovat päättömät mittasuhteet. Heti elokuvan alussa jättigorilla painii uintimatkallaan hain kanssa. Vaikka gorilla on kunnon hirviö, hai on kuitenkin sen kokoinen, että heilumista voi kutsua painiksi. Seuraavaksi gorilla onkin monikerroksisten rakennusten kokoinen ja iskee jättijalkaansa katosta läpi kuin ei mitään. Kohta gorilla kohtaa käärmeen, joka on ainakin sen hain kokoinen. Ja astuu lehmän yli, joka on ehkä gorillan varpaankynnen kokoinen. Päättäkää jo miten iso se apina on hemmetti soikoon!




Mittasuhteet menevät ihan metsään jopa siinä, kun Marilyn on apinan kourassa. Lähikuvissa Marilyn näyttää olevan juuri sopivaa kokoa mahtuakseen apinan kämmeneen, mutta kauempaa katsottuna Marilynia tuuraava nukke on lepää enemmänkin apinan käsivarrella.

Kun armeijan helikopterit ja tankit hyökkäävät hirviöelukan kimppuun, otus alkaa vetämään ihmeellistä discoketkutusta. Ilmeisesti tarkoitus on näyttää siltä, että se väistelee ohi surisevia koptereita ja ammuksia, mutta niitä ei näy missään. Apina siis vain tanssahtelee yksikseen. Ihan hervottoman näköistä touhua!

Ehkä kaikinta hämärintä koko hommassa on kuitenkin se, että tämä kuvattiin aikoinaan 3D:nä. Se selittää hienot, kolmiulotteisuutta tavoittelevat efektit, kuten sen kun gorilla heittää käärmeen kohti kameraa. Itse asiassa kärmes osuu kameraan ja tönäisee sen pois paikoiltaan. Silti ilmeisesti paras otos?

Mietityttää myös millaista elokuvaa Marilyn kumppaneineen on tekemässä. Neito nähdään kahdessa kohtauksessa, ja vastanäyttelijä yrittää raiskata hänet molemmissa (ohjaaja kehoittaa toisessa raiskaamaan "vähän hellemmin", mitä ihmettä). Lisäksi yksi irtokohtaus nähdään jossain pellolla, kun feodaaliajan asein varustautuneet miehet hyökkivät toistensa kimppuun. Vähän jää mysteeriksi kuuluvatko kaikki kohtaukset samaan mielikuvituselokuvaan.




Tiettyyn pisteeseen asti Ape on ihan viihdyttävää törttöilyä, mutta vimeistään viimeisen puolen tunnin arkistokuvamaratonit alkavat puuduttaa pahasti. Alku onkin koko leffan parasta antia hai- ja käärmetappeluineen ja tökeröine dialogeineen. Vuorosanojen määräkin vähenee leffan edetessä ja ääniefektit ovat olemattomia (ja lähes aina vääriä), mikä lisää puuduttavuutta valtavasti. Sopivassa mielentilassa sopivan köpöä viihdettä.

Pakko silti sanoa, että pohjoisen naapurivaltion jättihirviövastine Pulgasari on suorastaan taidetta tähän verrattuna.

A*P*E (1976)
Ohjaus: Paul Leder
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.8/10

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Ice, Ice Baby

The Grand Heist 
(Baramgwa hamjje sarajida, 2012)


Japanista siirrytään Etelä-Koreaan.

The Grand Heist on tavallaan tyypillinen huijarielokuva, toisaalta taas ei. Sen erikoisuus on se, että siinä ei varasteta rikkauksia tai varallisuutta vaan jäätä. Jää on 1700-luvun Koreassa luksustuote, jota louhitaan talvella ja säilytetään suurina harkkoina keisarillisessa jääsäilössä. Kesäkuumalla jäätä jaetaan helteen riipomille kansalaisille kitsaasti. Jään jakamisesta vastaa erillinen, korruptoitunut komitea, joka tuhlailee jäätä eliittijuhlissaan, mutta jättää kuumuuden kanssa painivat kansalaiset oman onnensa nojaan.

Komitea haluaa tiettyjä ihmisiä pois pelistä saadakseen jäähän yksinoikeuden. Yksi niistä on hulluttelevan kirjakauppiaan apurin, Duk-Moon aatelisverinen isä, toinen jäänvartija Dong-Soo, joka on hieman liiankin oikeudenmukainen. Kostoksi isänsä kohtalosta Duk-Moo hautoo suunnitelman varastaa kaikki jää Seobinggosta, jossa sitä säilytetään. Hän saa taivuteltua mukaan Dong-Soon, joka on komitean juonien takia menettänyt työnsä.

Kaksikko haalii mukaan ison määrän eri alojen asiantuntijoita: on naistenmiestä, hovijuorujen kuuntelijaa, mestarikaivuria, räjähdemiestä ja mitähän vielä. Sekalaisesta sakista jokaisella on tietysti omanlaisensa persoona, eräillä vähintäänkin eksentrinen. Mitäpä tällainen leffa olisikaan ilman sekalaisinta mahdollista sidekick-valikoimaa.





Loppua kohden liiankin monella on lusikkansa sopassa. Suunnitelma on pitkä, mutkikas ja vaarallinen ja koko ajan täytyy muistutella itselleen, että nyt puhutaan tosiaan jäästä.

Parituntinen elokuva on kreisikomediaksi melko pitkä. Ihan kaikki huonot vitsit eivät enää loppua kohden jaksa naurattaa, mutta hieman yllättäen monista kuluneistakin aiheista saadaan muutamat irtonaurut irti. Tahattomat erektiot ja ilmavaivat - laatuhuumoria! Siinäpä oikeastaan olikin tämän elokuvan tyyli kiteytettynä. Huonoa vitsiä pukkaa toinen toisensa perään. Pelkkää alapäähuumoria tämä ei ole, mutta sitäkin riittää.

Duk-Moon toilailut etenkin elokuvan alkupuolella ovat myös hupaisaa seurattavaa. Hämmentävän äkkiä sekoilevasta kirjakaupan kahjoapurista kuitenkin leipoutuu aikansa criminal mastermind. Samoin kajahtanut, puolikuuro räjähdemies on ihan hupaisa jo pelkän olemuksensa vuoksi.

Ihan aikalaiskuvauksessa ei tietenkään pysytä millään. Kiiltävä PVC-märkäpuku 1700-luvulla? Selittäkää tämä ihan miten päin vain, mutta ei tämä nyt ihan...





Lopulta Grand Heistissa käy kuten yleensäkin tällaisissa monivaiheisissa huijausoperaatioleffoissa. Joka käänteeseen pitää väen väkisellä saada joku twisti, joten viimeisen puolen tunnin kohdalla katsoja on jo autuaan tietämätön siitä mikä se lopullinen suunnitelma on. Tällä seikalla ei itsessään ole edes mitään merkitystä, sillä kärryillä pysyminen on toissijaista.

GH vetää suorat mutkalle vielä lopputekstien aikanakin, kun kiukaalle pitää viime hetkilläkin heitää lisää vettä ja juoneen twistejä. Ketään ei vain siinä vaiheessa enää kiinnosta. Onneksi viihdytys-ärsytystaso pysyy kuitenkin enemmän siellä viihteen puolella.

The Grand Heist (Baramgwa hamjje sarajida, 2012)
Ohjaus: Joo-Ho Kim
121 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Karvainen sydäntenmurskaaja

Ajattelin tulevan Etelä-Korean opiskeluvaihdon ja Japanin kiertueen myötä katsella kesäkuussa itäaasialaisia elokuvia. Ensimmäisenä vuorossa on kaikkien itkupätkien kuningas, japanilainen Hachiko.

Hyvä ja uskollinen palvelija 
(Hachiko Monogatari, 1987) 


Myönnän, että olen lykännyt tämän katsomista jo vuosikausia. Olen ihan hirveä elokuvissaitkijä ja juuri tällaiset nyyhkypätkät riipaisevat jostain syvältä sydämen mutkasta. Jossain mielenhäiriössä katsoin kuitenkin amerikkaversion viime vuonna. Sen siirappisuus alkoi ärsyttää siinä määrin, että pakkohan alkuperäinenkin on viimein katsoa. Ja pakkohan tämän on olla parempi, hemmetti soikoon.

Hachikon tositarina lienee tuttu ainakin kaikille Tokiossa reissanneille. Uskollinen akita-koira odotti isäntäänsä, professori Uenoa, töistä Shibuyan asemalla vielä yhdeksän vuotta sen jälkeen, kun Ueno oli työmatkallaan kuollut. Hachikon kunniaksi Shibuyan asemalle on pystytetty koirapatsas sille paikalle, jossa se isäntäänsä odotti. Joku huhtikuun 8. päivä ihmiset kerääntyvät koirineen asemalle kunnioittamaan Hachin muistoa.

Elokuvassa Hachikon elämää seurataan sen alusta loppuun saakka. Pohjois-Japanissa syntynyt akitarotuinen Hachiko päätyy Tokioon professori Uenon perheeseen. Hyväsydäminen professori kiintyy koiraan kovasti (ehkä vähän liikaakin?), vaikka vaimon mielestä koiran hankkiminen oli huono idea. Alun perin pariskunnan tyttären piti ottaa koira hoidettavakseen, mutta äkillinen avioliitto muuttaa suunnitelmia.




Joka päivä Ueno kulkee töihin junalla Shibuyan asemalta. Hän ottaa Hachikon mukaan asemalle, jonne tämä palaa illalla odottamaan, kun professori tulee töistä. Kaksikko on erottamaton parivaljakko. Eräänä päivänä Ueno kuitenkin lähtee töihin eikä palaakaan enää takaisin. Hän saa aivoverenvuodon kesken työpäivän ja menehtyy.

Professorin vaimo antaa Hachikon pois ja myy pariskunnan yhteisen kodin, mutta Hachi palaa sinne takaisin kerta toisensa jälkeen. Hachikosta tulee pian heittopussi, jota nakellaan isännältä toiselle olosuhteiden ja milloin minkäkin syyn pakosta. Mihin tahansa Hachiko viedäänkin, aina se palaa Shibuyan asemalle odottamaan isäntänsä kotiinpaluuta.

Lopulta elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen. Uenon kuoleman jälkeen seurataan vain Hachia paikasta toiseen. Tarinankerronta ja draaman kaari ei olekaan tässä avainasemassa, vaan kaiken yhteensitovaksi voimaksi nousee koko homman sydäntäsärkevyys. Pitää olla aika paatunut ihmiskivi ettei liikuttuisi edes vähääkään Hachin tarinasta.




Elokuvan alkupuolelta löytyy silti rutkasti huumoria. Professori Ueno on melkoinen persoona ja hänen suhteensa koiraansa on vähintäänkin erikoinen. Aluksi perhe pitää etäisyyttä Hachiin, koska ei ole aikeissa pitää koko koiraa. Uenon suunnitelmat koirasta luopumisesta häviävät kuitenkin pian kuin tuhka tuuleen. Uenon poistuminen näyttämöltä järsii tarinasta kaiken kepeyden, mikä varmasti on tarkoituskin. Koska mies on niin leppoisa ja selvästi hemmetin mukava tyyppi, myös katsoja jää kaipaamaan häntä. Richard Gere ei pärjää tälle tyypille edes unissaan.

Alkuperäis-Hachiko välttää amerikkaversion pahimmat siirappikuopat koskettavuudestaan huolimatta. Ehkä Japaniin sijoittuminen tuo siihen vähän enemmän etäisyyttä. Koskettavuudella mehustellaan muutenkin vähemmän, eikä jokaista itkuista käännettä hangata väen väkisin naamaan. Tästä toki iso plus. Weepie nimittäin lakkaa olemasta itkun arvoinen siinä vaiheessa, kun se menee liian yrittämisen puolelle.

Akita oli rotuna vielä tositarinan tapahtuma-aikoihin harvinainen. Sen suosio suorastaan räjähti 1930-luvulla, kun uutiset uskollisesta Hachikosta pölähtivät lehtiin pitkin saarivaltiota. Suosiota on myöhemmin lisännyt suomalaisillekin tuttu Hopeanuoli (Ginga Nagareboshi Gin), joka kertoo rohkeasta akitasta, joka taistelee koiralauman kanssa pelottavia karhuja vastaan.

Hyvä ja uskollinen palvelija (Hachiko Monogatari, 1987)
Ohjaus: Seijiro Koyama
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10