tiistai 24. joulukuuta 2013

Hyvää joulua 2013!

Evenings on a Farm Near Dikanka 
(Vechera na khutore bliz Dikanki, 1961) 


Hauskaa joulua kaikille! Tänä vuonna How queerin joulupaketista paljastuu neuvostoliittolaista joulufantasiaa. Virallista enkku- tai suominimeä leffalla ei ole, mutta laitoin nyt selkeyden vuoksi englanninnoksen. Leffa nimittäin perustuu Nikolai Gogolin samannimiseen novellikokoelmaan.

Leffan taustalla häärii ohjaajan ja käsikirjoittajan roolissa Venäjällä hyvin tunnettu Aleksandr Rou, jonka teoksia on nähty myös Suomessa. Mies on tehnyt sekä omia versioitaan klassikkosaduista (mm. Tuhkimo ja Saapasjalkakissa) että satuillut ihan omiaan. Miehen ensiohjaus on Suomessakin nähty elokuva Onnen hauki, joka meni kyllä ehdottomasti katsomislistalle, kun näin siitä pikkupätkän.

Varsinaista perinteistä juonta Dikankissa ei ole, vaan kuten novellikokoelmassa siinä tapahtuu paljon pieniä tarinoita, jotka kiinnittyvät jotenkin toisiinsa. Keskiössä on pieni Dikankan kylä, jossa asuu jos jonkilaista otusta. Kylässä on taitelija-seppä nimeltään Vakula, joka on rakastunut hupaisasti hihittelevään Oksanaan. Turhamainen ja pikkutyttömäisen ilkeä Oksana ei kuitenkaan lämpene Vakulan lähentelyille. Oksana epäilee, ettei miehellä ole tarpeeksi rahkeita (rahaa ja vaurautta) mennä hänen kanssaan naimisiin. Niinpä Oksana asettaa sepälle ehdon: tuo minulle tsaarinnan kengät, niin menen kanssasi naimisiin.






Vakavalla, pottatukkaisella Vakulalla on toinenkin ongelma. Hän on maalannut kylän kirkkoon pilakuvan Pirusta, joka on tapauksesta sittemmin suuttunut ja vannoo kostavansa Vakulalle. Vakula tapaa kylänraitilla Pirun, mutta ovelana miehenä valjastaakin vihtahousun itselleen matkakumppaniksi Moskovaan. Vakula lentää yössä Pirun selässä hakemaan tsaarinnan kenkiä.

Toisessa laajemmassa rinnakkaisjuonessa yhtenä päätekijänä on kylän noita Solokha, jonka luona Piru käy vieraisilla. Kaksikko on varsin hyvää pataa keskenään, mutta pian Pirun täytyy rientää piiloon, kun oven takana onkin toinen mies. Piru piiloutuu hiilisäkkiin. Pian ovella on taas joku, ja taas tuvassa olevan miehen täytyy rientää piiloon. Solokha tyhjentää toisenkin hiilisäkin ja tukkii vieraansa sen sisään. Näin käy vielä kerran, kunnes tuvassa on peräti kolme säkkiä, joista yhdessä on kaksi henkilöä. Säkit sisältöineen aiheuttavat monenlaista kommellusta kylässä, kun ne pääsevät lyllertelemään ulos Solokhan tuvasta.

Dikanki on visuaalisesti rikasta, värikästä ja kaiken kaikkiaan komeaa vanhan ajan fantasiaa. Efektit ovat hienoja, erityisesti telekineettisesti dumplingseja syövä velho. Mies on oikea laiskuuden ja mässäilyn perikuva: istuu vain perseellään ja kastaa dumplingseja smetanassa ilman käsiä. Suuhunkin herkut päätyvät ilman fyysistä ponnistelua. Myös Piru on ihan loistava, hienosti maskeerattu ja eläväisesti näytelty. Pirun näyttelijä Georgiy Millyar oli yksi Roun vakiokasvoista, joka jatkoi uraansa kuolemaansa asti. Millyar poistui keskuudestamme vuonna 1993, 89-vuoden ikäisenä, mutta ehti vielä viimeisten kolmen vuoden aikana esiintyä viidessä eri leffassa.





Dikanki on myös erittäin venäläinen. Yksi hauskimpia juttuja koko leffassa on rapajuoppokaksikko, jotka laulelevat kännissä ja kertovat nuuskatarinoita. Välillä käy mielessä epäilys siitä, liekö tämä lapsille tarkoitettu lainkaan, sen verran viinanhuuruisia ovat kylän ukkojen jutut. Gogolin alkuperäisnovellien pohjalta on tehty itänaapurissa pari muutakin adaptaatiota, tosin TV:n puolelle. Ainakin kuvien perusteella niissäkin meno näyttää niin perusvenäläiseltä että oksat pois.

Leffan tapahtumat sijoittuvat jouluun, mutta silti joulu on leffassa vain sivuroolissa ja ihan hyvä niin. Joulu näkyy leffassa eniten joulukirkossa ja joululauluja laulavina tyttöjoukkoina, jotka kiertävät talosta taloon. Tällaiset satuhassuttelut ovat mielestäni olennainen osa joulua, onhan se omalla tavallaan taianomaista aikaa - jos ei muista niin lapsista ainakin. Dikanki oli juuri sopivaa katsottavaa joulupyhien alle.

Nyt vain toivon, että kinkku voisi siirtyä suuhuni telekineettisellä voimalla, jotta voisin samalla sekä syödä että olla tekemättä mitään. How queer! palaa tammikuussa uusin kujein! Hyviä pyhiä!

Evenings on a Farm Near Dikanka (Vechera na khutore bliz Dikanki, 1961)
Ohjaus: Aleksandr Rou
69 minuuttia
Oma arvosana: 7.8/10

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Täällä taas!

Elossa ollaan, vaikka hiljaiseloa on vietettykin! Lauantaina elokuvafania hemmoteltiin paikallisessa kuppilassa oikein kunnolla ja pitkästä aikaa elokuvaelämässä on jotain bloggaamisen arvoista. Syy siihen, että postailen vasta näin monta päivää myöhemmin on tietysti siinä, että sähelsin kuvien lisäämisen kanssa ja Blogger, tuo Saatanan kätyri, paiskasi tekstini kiitokseksi johonkin bittiavaruuteen. Näin on käynyt kerran aiemmin (ja itse asiassa muistaakseni juuri alla linkatun Sodis-postauksen kanssa), mutta silloin sain kuin ihmeen kaupalla palautettua tekstin. Kuu ja tähdet taisivat olla jossain mystisessä asennossa, koska nyt palauttaminen ei tietenkään onnistunut vaan koko paska piti kirjoittaa uusiksi. Kiitos Blogger ja hauskaa joulua!

Asiaan. Sodiksen mykkäelokuvasäestyksistä tuttu trio Cleaning Women keikkaili viikonloppuna Oulun Nuclear Nightclubissa ihan kahtena iltana - ja täysin erilaisilla seteillä. Oma lippuni oli lauantaille ja kun kuulin, että perjantain keikka oli startannut säestetyllä mykkäleffalla, ajattelin pääseväni uusimaan kesän Sodis-experiencea. Perjantaina mykkis oli Buster Keatonin Viikko rakennusmiehenä (One Week, 1920), joka nähtiin kesällä osana Sodiksen mykkiskimaraa, joten ounastelin lauantain starttileffan olevan joko Chaplinin Valkokankaan takana (Behind the Screen, 1916) tai Laurelin ja Hardyn Oi, ihana vapaus! (Liberty, 1929). Toivoin enemmän Chaplinia, koska Sodiksessa säestys toimi ihan älyttömän hyvin ja Oi, ihana vapaus on niin moneen kertaan nähty. 

Yllätyin kuitenkin positiivisesti, kun tarjolla oli ihan uusia kokemuksia. Cleaning Womenin lauantain aloitusleffa olikin George Mèliésin hurjan hieno scifipläjäys Matka kuuhun (La Voyage dans la lune, 1902)! Leffa on toki ennestään tuttu Airin uuden säestyksen kera, mutta olihan se hienoa saada tähän Cleaning Womenin rytmikäs kilinä ja kolina taustalle. Cleaning Women sopii mielikuvitukselliseen, surrealistiseen avaruusmaisemaan kuin nenä päähän, hanska käteen ja sika kainaloon. Ihan tolkuttoman kova meno! Keikalla oli muutenkin äärimmäisen hieno meininki, joten jos siivoustrio on tulossa kotikaupunkiisi, mene ihmeessä paikalle. Setti oli oivallinen sekoitus hypnoottisen tunnelmallisia hidasteluja ja kunnon bailausta. Aluksi vähän epäilin olisiko täyspitkä keikka lopulta liian itseään toistava, mutta mitä vielä. Olin ihan täysin väärässä. Ja nyt viimeistäänkin olen fani.

Cleaning Womenilla on jo pitkähkö historia mykkäleffojen säestyksessä. Yhtyeen suosituin ja useimmiten esitetty säestys lienee Aelita - Queen of Mars (1924), neuvostoliittolainen mykkäscifi. Kanssaeläjä kävi Sodiksessa katsomassa jokunen vuosi sitten myös toisen hienon livesäestetyn scifiklassikon, Metropolis (1927). Yhtye on kiertänyt leffojen kanssa muuallakin kuin Sodiksessa ja säestettyjä esityksiä on nähty ihan ulkomaan festareillakin. Toivottavasti Oulussa saadaan nauttia jotain tällaista vielä tulevaisuudessakin.

Kuten jo aiemminkin olen todennut, on ihan mielettömän hienoa, että uusia mykkäleffasäestyksiä viitsitään tehdä ja esittää. Vanhoihin mykkiksiin ei aina ole varta vasten säestettyä musiikkia ja halvoilla DVD-julkaisuilla asia on hoidettu ilmaisen arkistomusiikin voimin - ja se ei todellakaan toimi. Musiikki on todella iso osa mykkäelokuvakokemusta, eikä hommasta oikein tule mitään jos taustalla soi rahisevaa vanhaa folkkia, joka ei myötäile mitenkään elokuvan tapahtumia. Olen huomannut tämän pätevän erityisesti lyhäreihin.

Lopuksi vielä vinkkiniksi: kokeilepa joskus kuunnella Cleaning Womenin musisointia ulkoillessa tai matkalla. Sellaiset kappaleet, kuten Daydream is Over ja Phase saavat parhaimmillaan reissun Koskilinjojen paikallisbussilla tuntumaan Totoron kissabussilennolta toiseen ulottuvuuteen.

Tässä vielä maistiaisia Aelitasta.


torstai 28. marraskuuta 2013

Enemmän kuin pelkkä trippi

Fantastic Planet 
(La planéte sauvage, 1973)


Olen katsonut niin paljon huonoja elokuvia viime aikoina, että mieli teki vihdoinkin katsoa jotain edes potentiaalisesti hyvää. Katsottavaksi valikoitui ranskalaistsekkoslovakialainen Fantastic Planet -animaatio. Olen kuullut leffasta paljon aiemmin, mutta tarinaa on tuskin edes sivuttu missään lukemassani jutussa. Päällimmäisenä on aina leffan trippimäisen surrealistinen kuvasto ja soundtrack.

Harvoin eteen tulee sellaisia elokuvia, jotka jäävät elämään päänupin sisälle pitkiksi ajoiksi ja jotka voisi katsoa vaikka heti uudelleen. Fantastic Planet oli sellainen elokuva. En ole kummemmin soundtrack-ihmisiä, mutta silti leffan loistava musiikki on soinut läpi Spotifysta jo muutamaan otteeseen. Se on siis oikeasti todella hyvä. Elokuvan kuvat olivat niin hämmentäviä ja kauniita, että ne ovat kummitteleet päässä nyt jo kolmatta päivää. Fantastic Planet on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä surrealistinen trippi.

Fantastic Planet sijoittuu planeetalle, jota hallitsevat Traagit, jättiläismäiset siniset avaruusolennot. Tällä planeetalla ihmisiä kutsutaan nimellä om ja he ovat suosittuja lemmikkejä Traag-lasten keskuudessa. Tiva-niminen Traag adoptoi orvoksi jääneen Terrin, laittaa ihmiselleen kaulapannan ja leikkii hänellä yhdessä muiden lasten kanssa. Siinä sivussa Terr oppii paljon planeetasta ja Traagien maailmasta, sillä hän on mukana myös Tivan oppitunneilla, joiden aikana tämän aivoihin syötetään tietoa kuulokkeiden kautta.




Terr kuitenkin karkaa vapaan elämän toivossa ja törmää laumaan muita omeja, jotka asuvat hylätyssä puistossa. Terrin saapuminen ja erityisesti tämän tiedot Traageista ja heidän kielestään aiheuttavat aluksi hämmennystä. Muut omit tarvitsevat kuitenkin pian Terrin tietoja ja taitoja, sillä Traagit ovat päättäneet murhata koko om-yhdyskunnan, josta on tullut heille riesa.

Elokuvassa on monta vahvaa teemaa: orjuuttaminen, kansanmurha, rauhanpyrkimykset kansojen välillä... Näennäisesti kepeän surrealistisen animaation sisällä liikutaan syvillä vesillä. Yksikään teemoista ei kuitenkaan ole liian alleviivattu tai korostettu, saarnaamisesta ei ole tietoakaan. Tarinassa, niin kummallinen kuin se settingiltään onkin, on paljon yhtymäkohtia oikeisiin tapahtumiin. Tulkinnanvaraa jätetään ja lopullinen päätelmä on katsojan oma.

Elokuvan animointityyli tuo äänitehosteita myöten välittömästi mieleen Monty Pythonin lentävän sirkuksen ja Terry Gilliamin, joka käytti samanlaista cutout -animaatiotekniikkaa. Hahmojen liikkeet ovat uskomattoman sulavia ja cutout -tekniikka tuo kuvaan komeasti syvyyttä. Äänimaailma yhdistettynä surrealistisiin kuviin luo elokuvaan ainutlaatuisen unenomaisen tunnelman.





Mielenkiintoisinta juonen kannalta ovat elokuvan alku ja loppu. Keskivaiheilla sukelletaan lyhyen suvantovaiheen läpi, kun Terr saapuu muiden omien pariin ja vapautuneet lemmikit alkavat kouluttaa itseään Terrin varastamien kuulokkeiden avulla. Omeja mielenkiintoisempia ovat valtavat, sini-ihoiset Traagit, jotka meditoivat suuren osan päivästä ja ovat samalla sekä ihmismäisiä että täysin outoja kummajaisia.

Myös taustoissa ja satunnaisissa pikkutapahtumissa ja -hahmoissa riittää ihmeteltävää. Uskoisinkin, että toisella katsomiskierroksella Fantastic Planetin arvosana voisi olla ensikatselua korkeampi. Ensimmäisellä kerralla leuka on lattiassa niin suuren osan elokuvan kestosta, että varsinaiset päähahmot, dialogi ja tarinankerronta uhkaavat hukkua taka-alalle.

Fantastic Planet (La planéte sauvage, 1973)
Ohjaus: René Laloux
72 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.6/10

tiistai 19. marraskuuta 2013

Varjo-IIK!! 2013

Monen vuoden IIK!!-putki katkesi tänä vuonna, kun festarit jäivät sairastelun vuoksi väliin. Koska leffojen katsominen kotisohvalla on silti parasta toipilastekemistä, pidimme Varjo-IIK!! -festarit ja katsoimme läjän varastoon jääneitä kauhuleffoja. Lämmintä rommirusinaglögiä mukiin, paksu viltti päälle ja leffat pyörimään - siinäpä tämän talouden flunssalääke! Varjofestarointi aloitettiin jo perjantaina, kun katsottiin yhden leffan verran uudempaa toimintakauhua.


Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013)
Aloitetaan uutuuksilla. Elokuvateollisuus jatkaa "vanhat sadut uuteen muottiin" -villitystä tänä vuonna tekemällä Hannusta ja Kertusta ammattimaisia noidanmetsästäjiä. Tekele olisi varmaan jäänyt kokonaan katsomatta, mutta pari seikkaa tekee tästä kiinnostavamman kuin takavuosien muista saman kaavan teoksista. Ensimmäinen juttu on ohjaaja Tommy Wirkola, joka on tehnyt ihan mielenkiintoisia leffoja aiemmin. Toinen on suomalainen Pihla Viitala ensimmäisessä suuren maailman roolissaan. 

Leffa alkaa nopealla pikakeulauksella menneeseen. Isä hylkää Hannun ja Kertun pimeään metsään, josta nämä löytävät noidan karkkitalon. Noita ottaa lapset vangiksi ja aikoo lihottaa nämä sapuskaksi. Kuten sadussakin, Hannu ja Kerttu työntävät noidan uuniin ja pakenevat. Pian he jo niittävät mainetta noidantappaja-orpokaksosina.

Varsinaisen tarinan alkaessa nyt aikuiset Hannu ja Kerttu on pestattu noidanmetsästäjiksi pieneen kylään. Lapsia on kadonnut jo useita ja ihmiset ovat peloissaan. Kaksoset on palkannut kaupungin pormestari, mistä taas sheriffi (Peter Stormare) ei ole mielissään. Osapuolet ovat huonoissa väleissä heti kättelyssä, kun Hannu ja Kerttu pelastavat noidaksi syytetyn Minan (Pihla Viitala) sheriffin käsistä. Salaperäinen verikuun sapatti lähestyy ja vain silloin noidat voivat kehittää uuden loitsun ja tulla immuuneiksi tulelle. Lisää lapsia katoaa, kun noidat keräävät tarvitsemiaan aineksia.




Kuten näissä leffoissa on tapana, äksöniä piisaa ja porukkaa lahdataan mitä erilaisimmin tavoin vasemmalta ja oikealta. Leffa on sellainen "rusinat pullasta" -tyyliin tehty fantasia: se sijoittuu johonkin keskiajan tienoille, mutta käytössä on sarjatuliaseita ja, no, tuliaseita noin yleensäkin. Kaksosten taskusta löytyy myös eräänlainen kotitekoinen sähkölamautin. Tätä tyyliä on nähty viime aikoina enemmänkin ja siitä voi olla montaa mieltä. Yhdistelmä toimii tällä kertaa onneksi ihan viihdyttävästi, vaikka loppua kohden jatkuva toimintatykitys alkaa puuduttaa ja pahasti. Lopulta leffasta jää aika valju maku. Ei naurata, ei itketä eikä tunnu muutenkaan oikein miltään. Ai niin, Hannulla on muuten ylenpalttisesta karkinsyönnistä johtuva diabetes. Niinpä tietenkin. No, onneksi siihen on lääkkeet.

Mietin leffaa katsoessa miten on mahdollista, että nykyään ei osata enää tehdä efektejä. Siis edes niitä helpoimpia. Leffat näyttävät ihan paskalta jo julkaisuvuonna ja simppeleimmätkin efektit näyttävät olevan vuodelta 1999. Veikkaisin tämän johtuvan tuosta kirotusta kolmedeestä, sillä Hannu ja Kerttukin on alun perin kuvattu kolmedee-formaattiin. Välillä meno näyttää niin surkealta räpeltämiseltä, että tuskin saman paskan näkeminen kolmiulotteisena sitä pelastaa.




Hannun ja Kertun modernisointi toimii kuitenki himppasen paremmin kuin aiemmat saman sarjan tekeleet. Tarinakaan ei ole yhtä kaukaa haettu, kun alkuperäissatua ei ole lähdetty suoraan versioimaan (muuta kuin kaksosten vanhempien osalta), vaan leffa sijoittuu pääasiassa aikaan sadun päättymisen jälkeen. Jos osaat oikeasti kääntää aivot pois päältä eikä muovinmaku suussa haittaa, Hannu ja Kerttu menee viikonloppuviihteenä.

Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013)
Ohjaus: Tommy Wirkola
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10


Sauna (2008)
Kotimainen kauhutuotanto Sauna jäi aikoinaan näkemättä. Leffa on tuntunut jakaneen vahvasti mielipiteitä ja itse ainakin olen kuullut sekä kehuja että haukkuja. Odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta yllätys olikin sitten positiivinen.

Elokuva sijoittuu 1500-luvun loppuun. Ruotsin ja Venäjän välinen vuosia kestänyt sota on loppunut ja rajoja piirretään uudelleen. Kaksi ruotsalaista kartanpiirtäjää, veljekset Knut ja Erik kulkevat pitkin Karjalaa venäläisten kollegoidensa kanssa. Matkalla kaksikko yöpyy erään isännän ja tämän tyttären talossa. Äkkipikainen ja väkivaltainen Erik lukitsee tyttären kellariin ja tappaa isännän. Tulevina päivinä Knut alkaa nähdä tytön seuraavan heitä suolla. Hän saa tietää, ettei Erik koskaan päästänyt tyttöä pois kellarista.

Matka jatkuu pieneen suon keskellä sijaitsevaan kylään. Siellä on asukkaita 73, saman verran kuin Erikillä on henkiä omallatunnollaan. Kartanpiirtäjät alkavat selvittää, kummalle maalle kylä kuuluu. Asukkaat ovat eläneet muista eristyksissä vuosia, eikä kylässä ole käynyt ulkopuolisia. Kylän laidalla on salaperäinen, veteen rakennettu sauna, jonne paikalliset eivät uskalla mennä. Kellariin lukitun tytön henki alkaa vainota veljeksiä ja vain sauna voi puhdistaa heidän syntinsä.




Kuten jo aiemmin sanoin, leffa oli positiivinen yllätys. Se on silti kaukana täydellisestä. Noin 80 minuuttiin on yritetty ympätä ihan liikaa. Moni mystinen juttu jää lopulta ontoksi ja vähän turhaksi. Elokuvan tunnelma on oikeasti ihan jännittävä, mutta juonenkäänteet olisivat kaivanneet pientä yksinkertaistamista. Kaikenlaista ihmeteltävää riittää ja viimeisten kuvien jälkeen katsojalla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toki on hyvä, että kaikkea ei paljasteta ja asioita jätetään katsojan mielikuvituksen paikattavaksi. Saunassa kysymyksiä vain alkaa olla jo vähän liikaakin. Ehkä toinen katselukerta auttaisi.

Näyttelijäsuoritukset ovat huomattavan hyvät ja juoni pysyy mielenkiintoisen loppuun saakka. Itse tykkään kovasti siitä, että kauhuleffoissa on jotain hyvin mystistä, pelkkä pelottelu ei niinkään innosta. Tokihan tässä muutaman kerran säihkähtää ja mehut meinaa lentää syliin, mutta pelottelukin on ihan tyylikkäästi tehty. Visuaalisesti leffa on komeaa katsottavaa.




Summa summarum: komea leffa, mielenkiintoinen juoni, siinä rajoilla onko liian sekava kaikkine vivahteineen. Helppo ymmärtää, miksi leffaa on parjattukin, joillekin juoni ei varmaan aukea yhtään. Katso jos haluat nähdä kauhuelokuvan, joka ei puhu sinulle kuin lapselle.

Sauna (2008)
Ohjaus: Antti-Jussi Annila
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10


Let Sleeping Corpses Lie (Non si deve profanare il sonno dei morti, 1974)
Let Sleeping Corpses Lie tunnetaan myös nimillä The Living Dead at the Manchester Morgue ja Don't Open the Window.

Georgen päivä alkaa ihan helvetin huonosti, kun bensa-asemalla Edna-nimisen naisen auto töytäisee hänen moottoripyöräänsä. Motskari menee rikki ja se pitää jättää korjattavaksi. George hyppää Ednan auton rattiin ja kaksikko lähtee jatkamaan matkaa yhdessä. Kumpikin on menossa hieman eri suunnalle, mutta Ednalla tuntuu olevan kiire siskonsa luokse. Niinpä George päättää viedä Ednan perille ja lainata sitten tämän autoa omalle matkalleen. Kun he pysähtyvät kysymään neuvoa, Edna on näkevinään pelottavan miehen lähestyvän autoa. George ei kuitenkaan näe mitään ja matka jatkuu.

Ednan siskon, heroiiniriippuvaisen Katien, luokse päästyään kaksikko on heti keskellä dramaattisia tapahtumia. Katien mies Martin on kuollut ja Katie kauhuissaan. Hän on nähnyt juuri saman pelottavan miehen kuin Edna, juuri tuo mies on tappanut Martinin. Naisten kuvailujen perusteella mies paljastuu viikkoa aiemmin kuolleeksi paikalliseksi. Poliisit eivät tietenkään usko, että kuollut voisi enää tappaa ketään ja pääepäillyiksi joutuvat Katie, Edna ja täysin ulkopuolinen George. Kuolleita nousee haudoistaan kuitenkin pian vielä lisää, eikä kukaan ole turvassa...




Let Sleeping Corpses Lie on hyvin tyylikäs kauhuelokuva. Poliisit, itse poliisipäällikkö etunenässä, ovat kunnon sikoja, jotka epäilevät oletusarvoisesti nuorison sanoja, koska he ovat hippejä, narkkareita, satanisteja tai kaikkea kolmea yhtä aikaa. Elokuvan alkukohtauksessa kaupunki on masentava paikka täynnä omanlaisiaan eläviä kuolleita, saasteita, välinpitämättömyyttä ja harmautta. Englannin komealla maaseudulla vastavassa ovat ne todelliset elävät kuolleet, haudan levostaan nousseet zombiet.

Selitys kalmojen ylösnousemukselle on myös mielenkiintoinen. Georgen epäilysten kohteena on maatilalle vastikään hankittu kokeellinen tuholaistorjuja, joka tekee säteilyllä ötököistä aggressiivisia ja saa ne kääntymään toisiaan vastaan. Ihmisen luomalla keksinnöllä on tuttuun tapaan katastrofaalisia seurauksia ympäristölleen.




Zombieleffoissa minua jaksaa aina huvittaa se, miten kukaan ei pääse noita laahustavia ihmismöhkäleitä karkuun. Yhdessä kohtauksessa George ja Edna lukittautuvat hautausmaan piharakennukseen zombieita pakoon. Kun kävelevien ruumiiden huomio on muualla, olisi hyvin aikaa rynnätä ulos rakennuksesta ja pinkoa karkuun. Autokin odottaa hautausmaan porttien ulkopuolella.

Kaiken kaikkiaan komeaa eurokauhua, sopivasti twistiä perinteiseen tarinaan ja iso plussa kusipääpoliiseista. Hippi-George näyttää muuten varsinkin alussa ihan hämmentävän paljon Candy-Candy animen Albertilta.


Let Sleeping Corpses Lie (Non si deve profanare il sonno dei morti, 1974)
Ohjaus: Jorge Grau
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10


Death Bed: The Bed That Eats (1977)
Tässäpä mielenkiintoinen päätösleffa Alppilan kauhuleffafestarille: George Barryn Death Bed: The Bed That Eats näki virallisesti päivänvalon vasta DVD-julkaisun myötä vuonna 2004. Sitä ennen leffasta levisi vain muutama bootleg-kopio. Barry on itse kertonut unohtaneensa edes tehneensä koko leffaa. En tiedä miten huono muisti miehellä on, mutta luulisi, ettei tarina ihmisiä ahmivasta pedistä ihan heti unohtuisi. Ellei mies sitten ollut ihan totaalisen aineissa noihin aikoihin. Mikä taas on ihan mahdollista.

Joku on saattanut törmätä leffaan aiemmin Patton Oswaltin stand-upeissa. Pätkiä löytyy mm. YouTubesta.

Varsinainen juoni tässä leffassa on löyhä kuin mikä. Juonikuvaus Wikipediassa osasi selittää tämänkin asian paremmin, joten lukekaas tästä:

A large, black, four-poster bed, possessed by a demon, is passed from owner to owner. The Demon was a tree, who became a breeze and seemingly fell in love with a woman he blew past. The demon then took human form and conjured up a bed. While he was making love with the woman she died and his eyes bled onto the bed, causing it to become possessed. Those who come into contact with the bed are frequently consumed by it (victims are pulled into what is apparently a large chamber of digestive fluids beneath the sheets). The bed demonstrates a malevolent intelligence as well as some psychokinetic and limited telepathic abilities to manipulate dreams.





Oolrait. Leffan alussa sängyn luokse päätyy lempivä nuoripari (joka ei hätkähdä edes siitä, että sängylle asetetut omenat, kanansiivet ja samppakaljat katoavat sängyn ruoansulatukseen). Pari kokee ennalta-arvattavan lopun. Sitten paikalle saapuu kolmen naisen seurue: Diane, Sharon ja Suzan. Yksitellen sänky imaisee naiset sisuksiinsa, mutta Sharon tuottaa hankaluuksia. Nainen muistuttaa liikaa naista, johon demoni oli rakastunut. Naista pelastamaan tullut veli taas ei muistuta ketään tuttua, joten sänky syö tämän kädet.

Varsinaisen juonen välissä nähdään myös paljon takautumia, joiden aikana sänky ahmii ihmisiä erilaisissa olosuhteissa. Tarinan kertoja on myös oma lukunsa. Hän on mies, jonka sänky söi, mutta herätti sitten eloon vangittuna maalaukseen. Maalaukseen vangittu mies siis kertoo tarinaa sängystä, joka syö ihmisiä. Siinäpä lause, jota en koskaan uskonut sanovani tai kirjoittavani.

Vaikka leffa on täyttä perseilyä ja budjetti lähellä nollaa, Death Bedistä löytyy myös jotain hyvää. Erityisesti sängyn ruoansulatuksesta filmatut otokset ovat todella komeita. Niitä viljelläänkin sitten ihan helvetisti. Asiat voisivat olla paljon huonommin, joten ei parane valittaa. Näyttelijäsuoritukset ovat perusamatöörihuttua ja koko juoni yksi iso epälooginen musta aukko, joten muutamastakin komeasta kuvasta voi olla kiitollinen.





Kokonaisuudessaan leffa on katsomisen arvoinen vain kadonneena kuriositeettina. Juonta on niin vähän, että loppua kohden alkaa tosissaan väsyttää, niin lyhyt kuin teos onkin. Elokuvan venyttäminen näihinkin mittoihin lienee ollut haaste, jos jotain voi päätellä ylipitkästä kohtauksesta, jossa Diane yrittää pelastautua sängyn syövereistä ja ryömiä kohti ovea jalat yltäpäältä Tikkurilan maalissa. Osa kuvista on melkeinpä taidetta, melkein kaikki muu onkin sitten hirveää roskaa.

Suosittelen tosiaan tsekkaamaan tuon Patton Oswaltin stand-upin aiheesta, se avautuu hienosti vaikkei koko leffaa olisi ikinä nähnytkään.

Death Bed: The Bed That Eats (1977)
Ohjaus: George Barry
80 minuuttia
IMDb & traileri (Leffalla ei ole varsinaista traileria, ohessa klippikokoelma. Myös koko leffa löytyy YouTubesta.)
Oma arvosana: 4.3/10

maanantai 11. marraskuuta 2013

Väliaikapostaus, kahvia ja pullaa

Blogi on ollut kuun alun hiljaiselolla, kun mielessä on ollut niin paljon kaikkea turhaa, kuten opiskelu. Viikonloppuna pitäisi viimeistään ryhdistäytyä, sillä IIK!! tulee taas!

Perinteinen iiläinen kauhuelokuvafestari vietetään siis ensi viikonloppuna. Tarjolla on tuttuun tyyliin kahden illan kattaus klassikoita ja uutuuksia sekä tietysti B-luokan perseilyä. Näillä näkymin suuntaamme Iihin ainakin lauantaiksi. Ohjelmistoon voi käydä tutustumassa ja lippuja tilaamassa festarien omilta sivuilta. Psst, säestettynä mykkiksenä nähdään tänä vuonna Tri Caligarin kabinetin ohjaajan Robert Wienen harvoin nähty teos Orlacs Hände.

Festarointi jatkuu heti seuraavalla viikolla, kun Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaali starttaa 18.11. ja jatkuu koko viikon. Muutama leffa on sieltäkin kiikarissa, mutta olen osan viikosta näillä näkymin tien päällä. Lasten ja lastenmielisten ei kannata jättää näitä karkeloita välistä, sillä LEF on todella virkistävä tapahtuma omalla sarallaan. Se antaa toivoa siitä, että hyviäkin lastenelokuvia vielä tehdään. LEF:n ohjelmisto ja aikataulu löytyy heidän sivuiltaan.

Mitäs muuta... Uusien leffojen katsominen on lähestulkoon tappanut kaiken kiinnostukseni elokuviin. Olen yrittänyt usealle teokselle antaa reilun mahdollisuuden ja pettynyt usein. Vuoden paras leffa tällä hetkellä on Pixarin jatkolämmittely Monsters University arvosanalla 7.7. Huonoimman tittelistä puolestaan kisaa peräti viisi teosta alle 3.0/10 scorella! Hyviä uusia leffoja saa edelleen ehdotella. Olen katsonut ihan liikaa hömppää ja nyt mieli tekisi nähdä jotain aidosti hyvää, jotain mikä palauttaisi uskon elokuviin ja niiden tekijöihin. Jos tällä linjalla jatketaan, tulee vuosikatsauksesta aika masentava ilmestys.

torstai 31. lokakuuta 2013

Paskaa Halloweenia 2013!

Blogi palaa tänä Halloweenina takaisin kamalille juurilleen viimevuotisen Coffin Joe -ilottelun jälkeen. Tänä vuonna katselussa on vanhaa kunnon kauhuperseilyä, It's Alive -trilogia. Sarjan ohjaaja Larry Cohen on tullut aiemmin tutuksi tässä blogissa elokuvallaan Murhaavaa mössöä (The Stuff). Mies on tehnyt elokuvien parissa pitkän uran, ensin kirjoittajana ja mm. Muukalaiset -sarjan luojana, sitten B-leffojen auteur-ohjaajana. Lopulta Cohen palasi takaisin käsikirjoittamisen pariin. Miekkosen uudempiin työnäytteisiin kuuluu mm. Joel Schumacher -ohjauksen Phone Booth (2002) käsis.

It's Alive on trilogia, joka kertoo tappajamutanttivauvoista. Eiköhän tuossa liene jo tarpeeksi syytä tsekata tämä sarja. Pidemmittä puheitta, leffat pyörimään!


It's Alive (1974)
Davisin perheeseen on tulossa yksi ruokittava lisää. Frankilla ja Lenorella on ennestään 11-vuotias poika Chris. Elokuva alkaa, kun Frank lähtee viemään Lenorea synnytyssairaalaan. Pariskunta on melkein liiankin levollisen ja kiireettömän oloinen, aluksi kaikki sujuu hienosti itse synnytykseen asti. Davisien elämä menee sykkyrälle, kun vauva onkin epämuodostunut, verenhimoinen mutantti, joka tappaa heti synnytyskanavasta päästyään salillisen lääkäreitä ja hoitajia.

Mutanttijälkeläinen ei ole tavallinen vauva muutenkaan. Raadeltuaan hoitohenkilökunnan se pakenee synnytyssalin kattoikkunasta. Alkaa suuretsintä, kun vauvan perässä ovat niin poliisit kuin tiedemiehetkin. Outoja silpomismurhia alkaa paljastua ympäri kaupunkia. Lopulta vauva hakeutuu takaisin vanhempiensa huomaan. Frank on päättänyt ottaa hengiltä oman lapsensa, mutta isänvaistot istuvat tiukassa, vaikka vauva onkin hirviö.

Sanon heti aluksi, että Frankia näyttelevä John P. Ryan pelastaa tämän leffan ihan täysin. Juuri kun ehdit ajatella, että Frank on pökkelöisen huonosti näytelty kivikasvo, Ryan vetää uuden vaihteen silmään. Näyttelijäsuoritus on lopulta ihan täyttä B-leffatimanttia. Frank on koko leffan ajan kunnon like a boss -isukki. Jo alussa tämä tulee selväksi, kun miehellä ei ole mikään kiire tai huoli, kun vaimon synnytys alkaa. Toisaalta myös vaimon reaktio masuasukin saapumiseen on suorastaan hämmentävän rauhallinen. Eikä ole edes mikään kiire. Kyllä se vaavi nyt voi siellä kohdussa vielä hetken venailla sillä aikaa kun pakkaillaan vaatteet yms. Lisäksi miehen kasvoilla on koko ajan kunnon haista sinä kuule vittu -ilme.



Kummallisin ja rumin seinämaali/tapettikombo ikinä.

Teknisiltä ansioiltaan leffa ei ole kummoinen, ongelmia on etenkin jatkuvuudessa. Esimerkkinä välillä kolme tyyppiä seisoo ihan vierekkäin, liki toisiaan, otetaan lähempi kuva keskimmäisestä - näyttää siltä että tyypin ympärillä on hehtaari vapaata tilaa. Lähärit on lisäksi otettu välillä ihan eri kohtauksista kuin kokokuvat. Ei se oo niin justiin!

Äänenlaadussakin on toivomisen varaa. Jos kaksi tyyppiä keskustelee samassa, pienessä tilassa, toisen ääni on selkeä ja kuuluva ja toisen kuulostaa siltä kuin se olisi nauhoitettu seinän takaa. Tämän leffan jälkeen arvostan ihan vitusti kunnolla miksattua ääntä.

Maitomies huolehtii kylmäketjusta jättämällä maidot aurinkoon. Sietääkin kuolla. 

Loppuhuipennukseen siirrytään elokuvahistorian omaperäisimmän kuvauspaikan kautta. 



Elokuvan rytmi on melko verkkainen, mutta mielenkiinto pysyy mukavasti yllä, kun hirviölasta välillä vähän vilautetaan ruudussa. Kunnon kuvaa kakarasta ei tietenkään ole vaan katsojan mielikuvitukseen varaan jätetään, no, lähes kaikki. Budjetti ja erikoistehosteiden toteuttamisen vaikeus lienevät suurimmat syyt piilotteluun. Loppua kohden saadaan vähän jännitystäkin peliin, mutta kaiken kaikkiaan leffa on hieman turhan laimeaa tavaraa odotuksiin nähden. Efektipuolelle kaivattaisiin vanhaa kunnon kauhuelokuva-käsityöläisyyttä. Ei sillä niin väliä vaikkei kaikki näytä ihan siltä miltä pitäisi, joskus ajatus on tärkein!

It's Alive (1974)
Ohjaus: Larry Cohen
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10


It Lives Again (1978)
Mutanttivauvat tekevät paluun - tällä kertaa todellakin monikossa. Perheenlisäystä odottava nuoripari Eugene ja Jody Scott saavat vauvakutsuilleen yllätysvieraan. Ykkösosasta tuttu like a boss -isukki on tullut varoittamaan heitä synnytyksen lähestyessä. Eugene ja Jody eivät odotakaan ihan tavallista vauvaa, vaan heidän jälkeläisensä tulee olemaan samanlainen tappajamutantti kuin Frankin oma poika joitakin vuosia sitten. Nyt murhamonsterin syntymään on sentään varauduttu: hallitus on varautunut ottamaan sen hengiltä ennen kuin se ehtii lähteä killing spreelle.

Frank on nykyään jonkinlainen pro-monster -aktivisti. Hän kehoittaa Eugenea ja Jodya hyväksymään hirviölapsensa ja auttaa heitä pakenemaan sairaalasta ennen kuin pahikset (?) saavat lapsen haltuunsa. Eugene ja lapsi lähetetään syrjäiseen taloon, jonka kellarissa edellisosasta tutulla tiedemies tohtori Perrylla on kaksi muutakin hirviölasta hellässä huomassan. Mutantteja on nyt siis kolme, eikä aikaakaan kun ne pääsevät irti häkeistään...

Visuaalisesti jatketaan samoilla linjoilla kuin aiemmin, mitä nyt jatkuvuus on parantunut helvetisti eikä samoja amatöörivirheitä muutenkaan viljellä ihan samana tahtiin. Mutanttivauvoja näkyy ruudussa hieman enemmän, ehkä siksikin, että niitä oikeasti on useampi kappale. Uusi pääosa-isukki on ihan hirveä vässykkä, josta ei oikein ota mitään selvää. Onneksi John P. Ryan on mukana näyttelemässä edellisosasta tuttua Frankia ja parantaa rutkasti näyttelijäsuoritusten laadullista keskiarvoa. En tosin tiedä mihin Frank on perheensä hylännyt, sillä vaimoa ja poikaa ei mainita sanallakaan. Ehkäpä Frankin mutanttikersa-pakkomielle koitui rauhaisan perhe-elämän tuhoksi.




Vaikka molempien ensimmäisten leffojen pituus on liki sama, kakkososa tuntuu huomattavasti pidemmältä. Rytmi on sama verkkainen, mutta jännite puuttuu. Ei oikein tiedä mitä tässä odottaisi. Lopulta paljastuu tietysti, ettei mitään odotettavaa oikeastaan ollutkaan. Lopulta leffa on siis tasapaksu pettymys, ei oikeastaan ärsytä mutta ei tästä nyt voi varsinaisesti tykätäkään.

Leffan ehkä hienoin juttu niiden mutanttivauvojen lisäksi on Jodyn synnytystä varten järjestetty synnytysauto. Siis rekka, jonka kontissa on mobiili synnytyssali sänkyineen, hirivönhäkkeineen ja henkilökuntineen. Kovin lujaa ei tuolla kaaralla passaa hurjastella ettei satu vahinkoja. Voin vain kuvitella millaista jäljeä saataisiin aikaan, kun synnytys tapahtuisi vaikkapa kaupunkikeskustan mukulakivikaduilla.




Teemat ovat samoja kuin ensimmäisessäkin leffassa. Cohenin leffoissa on aina joku mielenkiintoisesti esitelty yhteiskunnallinen pointti, kuten sokerin vaarat Murhaavaa mössöä -teoksessa. It's Alive -trilogiaa on jossain tulkittu pro-life -kannanotoksi, mutta aihe on oikeastaan hieman monimutkaisempi, ainakin jos sitä lähtee ylianalysoimaan. Kaikissa trilogian elokuvissa mutanttihirviöiden vanhemmat tuntevat isällistä ja äidillistä rakkautta luomuksiaan kohtaan - siitä huolimatta, että pilkkupiltit raatelevat ja tappavat viattomia ihmisiä. Iseillä ja äideillä on myös syvempää tietoa siitä, mikä saa vauvat tappamaan. Pelko tietenkin. Pelottavissa tilanteissa lapsi hätääntyy ja puolustautuu repimällä "vastustajansa" kurkun auki. Eihän meidän pikku-Pertti muuten ketään murhaisi. Se on vain väärinymmärretty.

It Lives Again (1978)
Ohjaus: Larry Cohen
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10


It's Alive III: Island of the Alive (1987)
Kolmannessa mutanttivauvaleffassa epämuodostuneen lapsen isä Jarvis on Murhaavaa mössöä -leffastakin tuttu Michael Moriarty. Vauva on tuotu oikeuden eteen ja tuomari pohtii mitä näille "lapsille" pitäisi tehdä. Voiko niitä pitää ihmisinä, pitäisikö ne tappaa vai onko olemassa jokin humaanimpi ratkaisu? Tuomari määrää hirviölapset asumaan autiolle saarelle, jossa ne saavat kehittyä rauhassa. Vuosien päästä voidaan sitten käydä tsekkaamassa onko edistystä tapahtunut. En edes jaksa aloittaa luetteloa siitä, mikä kaikki tässä suunnitelmassa on pielessä.

Aluksi saarelle saapuu miesjoukko, joka ei ole tyytyväinen oikeuden päätökseen vaan aikoo ottaa vaavit hengiltä itse. Mikäs olisikaan parempaa urheilua kuin vauvojen lahtaaminen äijäporukassa? Seurueelle kuitenkin käy huonosti, yllättäen. Seuraavaksi saarelle saapuu Jarvis seurueineen, tarkoituksenaan tsekata miten vauvat ovat kehittyneet. Ja nehän ovat kehittyneet todellakin, fyysisesti ainakin. Pienokaiset ovat yllättävän aggressiivisia ja pian Jarvis huomaa olevansa yksin laivalla mutanttihirviöiden ympäröimänä.

Humalatila oli tätä leffaa katsoessa jo sillä tasolla, että ihan sokeasti ei kannata tuohon minun juoniselostukseeni uskoa. Todettakoon se heti näin aluksi. Kolmosleffa poikkeaa jonkin verran kahdesta edellisestä. Maisemat ovat tietysti ihan erit, kun hirviöt pääsevät mellastamaan omalle saarelleen. Vauvoja myös näytetään enemmän ja ne ovat huomattavasti vähemmän vauvan näköisiä. Vauvat seisovat kahdella jalalla ja lihasmassaa selvästi riittää. Hieman kehittyneet, saarella oleskelleet vauvat ovat irvokkaan näköisiä pullottavine suonineen ja hirviönaamoineen.




Leffa myös alkaa vauhdilla, kun nainen synnyttää mutantin taksin takapenkillä. Siihenpä se vauhti sitten jääkin. Vaikka tapahtumia sinänsä on huomattavasti enemmän kuin edellisleffassa, tahti on puuduttavan hidas. John P. Ryanin poissaolo on valtaisan pitkä miinus. Nyt viimeistään käy ilmi miten isosti mies oli vastuussa näiden leffojen viihdyttävyydestä. Cohenin luottonäyttelijä Michael Moriarty on Jarvisina ihan trainwreck, etenkin verrattuna Ryaniin. Moriartyhan on ihan hukassa! Tai ainakin sen näköinen.

Kakkos- ja kolmososan välissä oli peräti yhdeksän vuotta enkä kyllä oikein käsitä miksi kolmannelle leffalle oli edes mitään tarvetta. Sisällöltäänkin leffa on vähän turha. Se toistelee edellisleffojen teemoja hieman eri ympäristössä, mutta mitään ratkaisevasti eriä, uutta tai kiehtovaa ei ole. "Vauvavisiokin" on sama. Kaikissa leffoissa vauvan näkökulmasta kuvatut osat näkyvät kolmena. Miksi ihmeessä? Kikka ei ole sieltä toimivimmasta päästä, sillä monivisio näyttää, no, huonolta. Leffan ainoat pelastajat ovat nuo vauvat. Nyt efekteissä on sitä meininkiä mitä kaipasin alun alkujaankin.




Tosiaan nämä Halloween-leffat on ollut perinteenä katsoa maratonina ja viimeinen leffa ajoittui jonnekin kello yhden paikkeille. Kotiviinin tinttaaminen aloitettiin jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä teosta ja viimeisen kohdalla katsojat nuokkuivat ihan kiitettävästi. Kokonaisuutena It's Alive -sarja oli pieni pettymys ennakko-odotuksiin nähden, mutta etenkin ykkösosa on silti katsomisen arvoinen. Vaikka vain John P. Ryanin takia. Suitsutinko jo tarpeeksi?

It's Alive III: Island of the Alive (1987)
Ohjaus: Larry Cohen
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10


Jos It's Alive jätti kylmäksi, kannattaa tsekata myös viime vuosien Halloween-postaukset.

Coffin Joe (2012)
Sleepaway Camp (2011)
Vampyyrit (2010)