torstai 24. joulukuuta 2015

Hyvää joulua 2016!

The Ref 
(1994)


Joulu, check. Dysfunktionaalinen perhe, check. Epäonninen murtovaras, check. Ysärinostalgiaa, check. Karmea komppis leffajulisteessa, check. Tämän vuoden joululeffa on rakennettu varsin perinteikkäistä aineksista.

Denis Learyn esittämä murtovaras, Gus, on täysin kusessa. Jouluinen murtokeikka kartanossa menee pieleen, pelokas pakokuski Murray luikkii paikalta ja mies jää yksin pakenemaan virkavaltaa kissanpissalta haisevana. Kohdalle osuu terapiasta palaamassa oleva pariskunta Caroline ja Lloyd, joiden avioliitto on jo kauan ollut pelkkää riitelyä ja toisen syyttelyä milloin mistäkin. Gus ottaa riitaisan kaksikon panttivangeikseen ja jää heidän kotiinsa odottelemaan pakokuskin kuulumisia. Murray aikoo hankkia veneen ja soittaa, kun paatti saadaan vesille.

Lisää ongelmia on tietysti tulossa. Caroline ja Lloyd isännöivät jouluillallista, jolle odotellaan Lloydin äitiä sekä veljeä perheineen. Lisäksi heidän poikansa Jesse on palaamassa kotiin lomille. Carolinen ja Lloydin äidin välit ovat suorastaan jäiset. Oikeastaan koko suvun keskinäiset kemiat ovat enemmän tai vähemmän pakkasen puolella. Jessekin on kohtuullisen kelvoton pojankloppi, joka pöllii joulukuvaelmasta Jeesuksen ja kiristää opettajaansa nakukuvilla.

Jouluaterian ajan Gus yrittää esittää Carolinen ja Lloydin terapeuttia hupaisin seurauksin. Paska iskee tuulettimeen viimeistään siinä vaiheessa, kun lahjoja avatessa koko suku päättää avautua toistensa virheistä ja huonoista puolista.

Oikeastaan koko pakomatka, panttivankitilanne ja muu rikollinen toiminta jää leffassa nopeasti taka-alalle ja pääpointti on hahmojen huonoissa väleissä. Tyylipuhdas komedia The Ref ei ole, vaan mukana on myös draamallisia elementtejä. Muutama aidosti hauska kohtaus naurattaa kunnolla (esimerkiksi Gusin reaktio, kun Murray kertoo löytäneensä veneen, joka "kaipaa vähän laittamista"), mutta suurin osa huumorista aiheuttaa lähinnä hyväksyvää hyminää. Ei silti ihan huono sekään.

Visuaalisesti elokuva on ysäriperheleffojen täydellinen mallikappale. Paljon pehmeitä sävyjä, ihanaa. Suomalaiset ja skandinaavit voivat tavata torilla, kun pohjoismaisella kokkauskurssilla taitojaan kartuttanut Caroline valmistaa suvulle "Scandinavian feastin" jouluillalliseksi ja koko konkkaronkka istuu pöydän ääressä Lucia-kynttiläpäähineissä.

The Ref ei missään tapauksessa ole huono elokuva, mutta siitä on vaikea repiä irti mitään mahdottoman omaperäistä. Aika liukuhihnalta tällaisia tekeleitä vedellään. Loppuratkaisu oli kuitenkin perheleffalle yllättävä, joten jaan sen tässä.

Nyt siis seuraa vähän spoileria, joten älä lue jos et halua tietää miten tämä seikkailu päättyy.

Alkuperäisessä loppuratkaisussa Learyn esittämä rosmo jää kiinni paetessaan talosta Jesse-pojan avustamana. Tarkoituksena oli välittää opetus, jossa Jesse ymmärtää, ettei rikos kannata. Poika kun on melkoinen vesseli mitä tulee kiristyshommiin ja muihin hämäräperäisiin tienesteihin. Testiyleisö ei välittänyt loppuratkaisusta, joten nyt jo edesmennyt ohjaaja Ted Demme (rip) muutti sitä niin, että pahis pääseekin karkuun. Melkoista joulumielen venytystä päästää rikollinen kuin koira veräjästä, mutta ehdottomasti se oikeampi loppuratkaisu. Kiinnijääminen olisi ollut täydellinen lässähdys ja Learya on muutenkin vaikeaa pitää tarinan varsinaisena pahiksena. Tyyppi varastelee jotain timanttikoruja ökyrikkailta, eikä edes oikeastaan vahingoita ketään koko aikana, hirveää. Myöhemmin Ted Demme on kuitenkin kertonut katuvansa loppuratkaisun muuttamista. Totaalisen väärä mielipide.

The Ref (1994)
Ohjaus: Ted Demme
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10

tiistai 22. joulukuuta 2015

Hanguk ja Nippon

Arvoin kauan tekisinkö kesäisestä Aasian seikkailusta reissupostausta, koska elokuvia tuli sivuttua koko reissulla vain... no, ei oikeastaan ollenkaan. Päätin nyt sitten lopulta kuitenkin riipustaa itse reissusta jotain, koska olihan se nyt aivan hemmetin upea seikkailu ja ehkäpä joku samoilla huudseilla tulevaisuudessa köpöttelevä voi saada tästä jotain vinkkejä. Pahoittelut aiheesta poikkeamisesta!

Reissussa oli käytännössä kaksi osiota, ensin kuukauden mittainen vaihto-opiskelu Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa ja sitten kahden viikon rundi ympäri Japania ihan vain turisteillen.


ETELÄ-KOREA, Soul, Jejun saari ja Joint Security Area

No, ensinnäkin, en oikeastaan tiennyt mitä Korealta odottaisin. Japani on maana itselleni tutumpi jo senkin vuoksi, että siellä tuli käytyä keväällä 2008. Ja onhan sieltä tullut ihan hemmetinmoinen määrä päräyttäviä elokuvia, TV-sarjoja ja musiikkijuttuja ja vaikka mitä. Vaikka koitin miten ottaa selvää Korean meiningeistä, maa jäi etukäteen vähän etäiseksi. K-pop nyt toki on tuttua, samoin monet elokuvat, mutta niistä ei tunnu löytyvän samalla tavalla persoonaa kuin japanilaisista vastineista.

Kouluni oli siis University of Seoul, julkinen yliopisto. Koska halusin kuukaudeltani opiskelun lisäksi myös turisteilua, valitsin vain yhden kontaktikurssin ja yhden itsenäisen esseenraapustelukurssin. Kontaktikurssina oli tosin beginner's Korean language, joka ei todellakaan ollut ihan helppoa settiä ja vaati treenausta myös vapaa-ajalla. Sehän tosin oli melko iisiä, kun erityisesti hangeul-merkkien lukemista pystyi harjoittelemaan missä vain. Puolivälissä kurssia osasin jo tilata ravintolassa Koreaksi ja tulkita suunnilleen numeroita, mistä oli oikeasti hyötyä.


Korealainen aamupala, jota piti hieman sulatella.

Tervetulojuhlat paikallisessa juottolassa. Tämä alkaa hyvin.

Ensimmäinen korean kielen tunti. Tuotaaa... Apua.

UoS oli järjestänyt kesäkurssilaisilleen myös ihan kivoja vapaa-ajan kulttuuriaktiviteetteja sun muuta mukavaa veloituksetta. Kesäkouluun sisältyi kahden esityksen verran teatteria (NANTA! ja The Story of Secretary Bae), reissut Geyongbokgung-palatsiin ja Joint Security Arealla Pohjois-Korean rajalle, hanbok-asujen kokeilemista ja perinteistä korealaista askartelua... Lisäksi ohjelmassa oli vapaaehtoinen neljän päivän reissu Jejun-saarelle, josta joutui maksamaan parisataa rahaa, mutta joka maksoi kyllä jo kokemuksena itsensä takaisin moninkertaisesti.

Soul yllätti kaupunkina. MERS-epidemian takia turistirintamalla oli erikoisen hiljaista, mikä oli ihan mukavaa, koska tungosta oli ihan tarpeeksi muutenkin. Silti oikeastaan vain Myeongdongin ostoslabyrintti ja perinteiset torit olivat ahdistavan tukkoisia.

Soulissa on paljon samaa kuin Japanin suurissa kaupungeissa ja samoin korealaisissa on jotain samaa. Toisten ihmisten kunnioitus ja kohteliaisuus ovat ihan perussettiä, mutta jotenkin rennommalla ja rempseämmällä tavalla kuin Japanissa. Ja mummot osaavat olla ihan hemmetin vihaisia, jos istut heille tarkoitetuille paikoille metrossa. Älä tee niin!

Gyeongbokgung-palatsi. 

 Vartijanvaihtoseremonia oli näkemisen arvoinen.


 Gyeongdong, itämaiseen lääketieteeseen erikoistunut perinteinen tori.


Korealainen ruoka pääsi myös yllättämään. Kimchiä ja gochujang-chilitahnaa olin tyypannut jo kotona ja juuri samoja merkkejä myytiin myös korealaisissa marketeissa. Paljoa en silti ruokakulttuurista tiennyt. Omiksi suosikeikseni nousivat riisisekoitus bibimbap, katuruokana tarjottavat tteokbokki-riisikakut, naengmyeon eli kylmä nuudelikeitto, grillattu samgyeopsal-possu ja bulgogi, mausteliemessä keitettyä naudanlihaa ja kasviksia. Monet ravintolaruoat paisteltiin pöydässä yhteisessä padassa ja jaettiin pöytäseurueen kesken lisukkeineen. Ja lisukkeitahan piisasi. Ruokailu olikin Koreassa erityisesti sosiaalinen tapahtuma. Puikoilla kannattaa osata syödä, sillä yleensä ruoan kanssa tarjotaan eteen metalliset syömäpuikot ja lusikka. Metallipuikot tuntuvat aluksi hankalilta ja liukkailta, mutta kun tekniikan oppii, ne ovat hemmetin kätevät ja tietysti myös ekologiset. Monet korealaiset silti pistelevät ruokansa poskeen lusikalla jos vain mahdollista, ja jotkut nuoret jopa tökkäämällä syömäpuikkonsa ronskisti ruokapalan läpi, mikä Japanissa on ihan no-no.

Korean kielen ja erityisesti hangeul-aakkosten tuntemuksesta oli suurta hyötyä, sillä loppujen lopuksi verrattaen harvassa ravintolassa oli menu myös englanniksi. Jos on halua aitoihin ruokailukokemuksiin budjetilla, vaihtoehtoina on joko osata lukea tai osoittaa sokkona merkkejä ja toivoa parasta. Täydellistä osaamista en silti itsekään osoittanut. Kerran naengmyeonia tilatessani sainkin eteeni kipon ramyunia eli tavallista nuudelikeittoa. Toisella kertaa halusin tutustuttaa paremman puoliskoni grillatun possun eli samgyeopsalin saloihin, mutta en tunnistanut tutun sanan edessä olevaa outoa sanaa. Pöytään kannettiin pannullinen siankylkeä ja kalmarin lonkeroita. Hurraa!

 Tyypillinen korealainen kattaus: ruokaa yhteisessä padassa ja runsaasti lisukkeita. Padassa porisee bulgogi.

Panjeon-pannukakkua Gwangjang-torilla. 

 Tero, soju ja bulgogi perinteisessä kortteliravintolassa, jossa istutaan lattialla. Eniten lisukkeita millään aterialla.

Yllätysruoka!

Alkoholitarjoilun kunkkuja olivat paikallinen mekju eli olut ja soju, paikallinen viini, joka oli todella petollista tavaraa. Maustamaton versio oli suoraan sanottuna vähän pahaa, kuin laimeaa vodkaa. Maustettu versio taas toi mieleen siiderin, mutta oli viinin vahvuista. Ei hyvä yhdistelmä sekään, kuten erään karaokeillan aamuna sain huomata. Maistoin myös makgeollia, hiivaisen maitomaista riisiviiniä, joka oli todella pahaa ja jota en suosittele edes pahimmalle viholliselleni. Maistelimme makgeollia puistossa Jejun saarella eräänä iltana ja kaikki päätyivät nakkaamaan oman annoksensa vaivihkaa olan yli lähimpään pusikkoon.

Olin suunnitellut käyväni Soulin lisäksi omatoimireissulla Busanissa jonain viikonloppuna, mutta aika hurahtikin yllättävän äkkiä. Tuntui, että Souliinkin jäi paljon tutkittavaa. Jejun saaren luokkaretkellä pääsi sentään tutustumaan vähän muihinkin maisemiin. Jeju on suosittu kuherruskuukausikohde korealaisille, ja myös kiinalaisten turistien lemmikki. Saari on tunnettu appelsiineistaan ja hallabong-sitrushedelmistä sekä mustasta possusta, jonka lihaa pääsee maistelemaan lukuisissa bbq-paikoissa.

Jeju on paratiisimaisen kaunis mesta. Kärtsäsin kalpean ihoni auringossa ihan kunnolla biitsillä, mutta onneksi tomeralta apteekintädiltä löytyi jääkaapista aloe veraa. Heinäkuun alussa Korean kelit olivat vielä ihan siedettävällä tasolla, mutta elokuun lähestyessä ilman kosteusprosentti nousi sellaiseen lukemiin, että se oli melkein nestemäistä. Ilma oli siis vähintäänkin trooppinen ja erittäin tukala. Reissun parilla ensimmäisellä viikolla sää suosi, kosteus pysyi kurissa ja pilvisyys sekä vieno tuulenvire lievitti monesti kuumotusta.

Vesiputouksia Jejun saarella. 

Kiipesin sammuneelle tulivuorelle ja alastulo hieman hirvitti. 

Oedolgae-kallio.

Jejun lisäksi vaihtoon sisältyi toinenkin kaupungin ulkopuolelle vievä retki eli reissu Pohjois-Korean rajalle, joint security arealle. Vaikka suhtaudun aika nihkeästi Pohjois-Korean tilanteen turistihyödyntämiseen, käväisy maailman suljetuimmalla rajalla oli vaikuttava. Ensin eteen työnnettiin lappu, johon piti rustata nimi. Se oli vastuuvapauslauseke, jolla taataan, ettei Korean tasavaltaa tai järjestävää tahoa haasteta oikeuteen jos jotain sattuu.

Alueella liikutaan YK:n bussilla, jossa tilannetta seuraa koko ajan YK:n korealainen sotilas. Kaikilla on oma merkitty paikka bussissa, passit tarkistetaan moneen kertaan, ja tilanteen virallisuus jäykistää selkärangan. Vierailu kuuluisien sinisien parakkien tienoilla jää lyhyeksi. Tuntuu irvokkaalta ottaa poseerauskuvia neuvotteluhuoneessa, joka jakaa niemimaan kahden valtion välillä.

Jäykkis sotilas Koreoiden välisessä neuvotteluhuoneessa. 

Kuuluisat siniset parakit. 

Dongdaemunin Design Plaza oli valaistu LED-kukin. 

Minä ja Hangang-joki.

Omat tärppini Souliin ovat seuraavanlaiset: välttele Myeongdongia kuin ruttoa. Se on ainoa paikka, jossa eksyin. Epäsosiaalista suomalaista myyjien tyrkyttävä ja kyttäävä asenne ahdistaa. Samat liikkeet esiintyvät pienessä sokkelossa moneen kertaan, mikä eksyttää entisestään. Shoppailua Soulissa on mahdollista harrastaa joka nurkalla, mutta itse suosittelen suuntaamaan perinteisille toreille ja kauppahalleihin, kuten Gwangjang-torille, josta saa maukasta torisapuskaa tai Gyeongdong-torille, joka on erikoistunut itämaiseen lääketieteeseen.

Jimjilbang on korealainen sauna, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Noin 10 000 wonin eli kahdeksan euron sijoituksella heltisi koko päivä hemmottelua Silloam-kylpylässä, josta löytyi miehille ja naisille omat kuumat kylvyt, suolasaunat ja muut sekä yhteiset tilat, jossa oli rentouttavia huoneita, kuten jadehuone, happihuone ja savikivihuone, jossa löllöiltiin lämpimien palleroiden päällä. Totaalisen rentouttavaa naurettavaan hintaan. Kompleksista löytyy myös pieni ravintola, pelihuone ja kuntosali. Ylimmässä kerroksessa on nukkumatiloja ja pienellä lisäsijoituksella kylpylässä voi viettää vaikka vuorokauden putkeen.

Korealainen ruoka on tutustumisen arvoista, mutta ketjupaikkoja ja pikaruokaloita kannattaa välttää. Insa-Dongin alueella on maine turistirysänä, mutta ainakin tänä kesänä siellä oli rauhallista ja alueen ravintolat ovat oman kokemukseni mukaan oikeasti hyviä ja kohtuuhintaisia. Insa-Dong on myös oikeasti hyvä ja edullinen paikka ostaa perinteisiä korealaisia tuliaisia, kuten ruokailuvälineitä. Lähikaupoista löytyy pikkunälkää gimbap-tuubeja, joiden sushinnäköinen sisältö on mausteista ja kaikin puolin hyvää. Koreasta löytyy myös oma versio Japanin onigiri-riisipalloista, tosin härskimmin maustein.

Suosikki-riisipalloni: valkosipuli-pekoni-fried rice. Oh. 

Koreastakin löytyy sauna! Rentouttava jimjilbang. 

Ja karaoke! Norebang.


JAPANI, Kioto, Okayama, Miyajima, Hiroshima ja Tokio

Japanilainen Peach Airlines tarjoaa huokeita lentoja Soulin ja Osakan välillä. Kun tinkii hinnasta, joutuu tinkimään vähän myös mukavuudesta. Jalkatilaa koneissa on historiallisen vähän, mutta onneksi matkakin kestää alle kaksi tuntia. Osakasta otimme heti junan Kiotoon.

Olen käynyt Kiotossa jo aiemmalla reissulla, mutta temppelien kaupunkiin jäi vielä paljon nähtävää. Yhtäkään temppeliä ei tullut kierrettyä uudestaan, sillä näkemistä oli uusissakin paikoissa ihan tarpeeksi. Hotelli oli ihan Kiyomizu-deran vieressä, mikä selvisi viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisenä aamuna lähdimme randomisti harhailemaan. Ihan mukava eksyä tuollaisiin upeisiin paikkoihin täysin vahingossa.

Kioton hotellihuone perinteisellä tatamilattialla. 

Pirteää punkkia Mojo Live Housessa. 

Nishiki-tori oli pullollaan paikallisia tuoksuja ja makuja. 

Kioton tyylin sushia.

Kosteus ei ollut Kiotossa kovinkaan suuri ongelma, mutta kuumuus oli. Suoraa auringonpaistetta ja 38 asteen lämpötiloja, huh! Muutama nähtävyys jäi näkemättä ihan silkan varjon tarpeen vuoksi, näistä eniten harmittaaman jäi elokuvakylä Eiga-mura. Ei puhettakaan, että huvipuistoilu kiinnostaisi tuollaisessa helteessä. Lämpöhalvaus oli lähellä muutenkin.

Kiotossa kannattaa ehdottamasti maistaa Kioto-tyylin sushia, joka poikkeaa suuresti jo tutuksi tulleesta Tokion tyylistä, nykyisestä valtavirtasushista. Kioton tyyli on etikkaisempi, merellisempi ja kaikin puolin umamimpi komeus - eikä hinnalla pilattu, varsinkaan lounasaikaan. Testasimme tarjonnan Izujussa, pienessä ravintolassa Gionin kupeessa. Hemmetin hyvä, 5/5. Vaikka okonomiyaki eli paistettu munakas-pannari on enemmänkin Hiroshiman juttu, myös Kioton hotellin läheltä löytyi kelpo okonomiyaki paikka teppanyaki-pöydällä. Yakisoba oli myös erinomaista.

Kiyomizudera. 

Fushimi Inari Taisha. 

Ensimmäinen ekiben. Se lokeromalli. 

Korakuen-puisto Okayamassa.

Kiotossa kannattaa varautua siihen, että ravintolat sulkevat melko aikaisin. Itsehän emme eräänä iltana varautuneet ja päivän syömiset jäivät vähän köykäisiksi. Onneksi konbineissa on aivan hyvä valikoima riisipalloja ja muuta mukavaa.

Kiotosta matka jatkui Okayamaan. Meillä oli Japan Rail Pass viikoksi ja Kioton jälkeen pääkohteena oli Miyajiman saari ja Hiroshima. Päätimme valita Kioton ja Hiroshiman väliltä jonkin välietapin ja sormi osui kartalla Okayamaan. Ei missään nimessä huono valinta. Okayamasta löytyi yksi Japanin parhaimmaksi arvioituja puutarhoja, Korakuen, sekä Okayaman linna, joka tosin on rakennettu uusiksi maailmansodan jälkeen.

Kävimme syömässä hotellin lähellä pienessä kodikkaassa ravintolassa, joka näytti melkein enemmän jonkun kämpältä. Paikkaa piti herttainen vanha pariskunta ja jääkaapin päällä loikoili kissa. Kareeraisu eli curryriisi ja gyudon-naudanlihapata olivat aivan kelpo kamaa ja lähtiessämme mies juoksi peräämme liikennevaloihin ja ojensi muutaman hienon postikortin.

Okayama taisi olla myös ainoa paikka, jossa kukaan kysyi mistä olemme kotoisin. Korakuen-puutarhassa joku nainen innostui välittömästi kehumaan Muumeja, kun kerroimme olevamme Suomesta. Persikat olivat Okaymassa kova juttu, ja Korakuenista saikin hemmetin hyvää persikkajätskiä.

Seuraavana vuorossa oli kuvankaunis Miyajiman saari Hiroshiman rannikolla. Täynnä turisteja, kyllä, mutta silti aivan hemmetin upea kokemus. Saarella kannattaa ehdottomasti olla yötä, sillä turistivirrat tyrehtyvät iltaa myöten ja saaren tunnusmainen valtava torii-portti on pimeässä upea näky. Pimeydessä hiippailevat kesyt peurat vähän kuumottivat. Jostain sivukujilta löytyi kalja-automaatteja ja ravintolatkin hiljentyivät illaksi. Auringonlasku Miyajimalla oli upea kokemus, samoin torii-portin luo kahlailu laskuveden aikaan. Miyajima onkin mielestäni yksi niitä paikkoja, joihin kannattaa turistiryysiksestä huolimatta suunnata.

Tero ja peura lenkillä Miyajimalla. 




Näkymät Misen-vuorelta.

Kesän sesonkiherkku: anagomeshi eli ankeriasriisi.

Seuraavana aamuna oli Hiroshiman ydinpommin muistopäivä. Kävimme aamupäivällä köysihissiajelulla Misen-vuorella ja lähdimme sitten lautalla ja junalla kohti Hiroshimaa. Ihmisiä oli tietysti joka paikassa ihan hemmetisti. Rauhanpuisto oli aivan täynnä ja museokäynti oli vähintäänkin takkuista ihmispaljouden vuoksi. Illalla kävimme jättämässä oman lyhtymme Rauhanpuiston läpi virtaavalle joelle. Kaiken kaikkiaan muistopäivä oli hiljentävä kokemus.

Hiroshimasta matka jatkui kohti Tokiota. Vaikka luotijunat ovat jo käyneet tutuiksi, matkan lyhyys ihmetyttää. Viidessä tunnissa Hiroshimasta Tokioon! Yli 800 kilometrin matka. Ja vielä yhdellä vaihdolla! Itse junien ohella myös japanilaiset junaeväät eli ekibenit tulivat tutuiksi. Osa oli hyviä, osa ei niin hyviä. Oma suosikkini oli ravunlihalla ja mädillä höystetty riisi. Kaiken kaikkiaan voisin sanoa, että on varmempi veto ottaa boksi, jossa on yksi ateria kuin sellainen, jossa on monen monta pientä eri lokerikkoa, vaikka sellainen toki houkuttaakin.

Atomic Bomb Dome. 

Rauhantervehdykset alkavat lipua joelle. 


Tokio oli sitä mitä muistelinkin, muurahaismaista ihmisvilinää ja tuhansia valoja. Majapaikkamme oli Minatossa, mikä oli oiva valinta. Alue oli rauhallinen ja takasi hyvät yöunet, mutta läheltä löytyi myös toimistotyöntekijöiden suosimia lounaspaikkoja ja izakaya-baareja. Junalle oli lyhyt matka ja sieltä pääsikin sitten minne vain.

Loppujen lopuksi nähtävyyksiä on Tokiossa verrattain vähän ja pääpaino on metropolin hulinassa. Shinjukun valovilinä, Shibuyan pelottava scramble crossing, Harajukun ihan sairas tungos ja Akihabaran meluisat pelihallit tulivat tutuiksi. Silti joka kerta tuntuu, että Tokio jää etäiseksi. Se on japanilaisen kulttuurin sulatusuuni, eikä sillä ole samanlaista paikkakuntakohtaista omaleimaisuutta, joka muualla on nähtävissä. Lisäksi jatkuva ihmistungos alkaa nopeasti väsyttää.

Sekä Kiotossa että Tokiossa kävimme myös keikoilla. Kiotossa listalla oli poppia ja punkia, Tokiossa noisea ja grindcorea. Tokion keikkapaikka oli älyttömän pieni koppi, mikä kuumotti entistä enemmän, kun yksi esiintyjistä oli täysi seko, joka töni ihmisiä, heilui mikkitelineen kanssa ja ryntäsi välillä mielipuolisesti paikasta ulos ja takaisin sisälle. Yhden miehen show lähti lätkimään pienen riehumisen jälkeen ja näkyi myöhemmin istuvan maansa myyneenä katukivetyksen reunalla. Loppuillasta mies jo olutta, hymyili ja selaili MacBookiaan.

Se paras ekiben. 

Neon Genesis Evangelion. 

 Hauskaa grindcorea maailman pienimmässä keikkapaikassa.

Odaiba, Fuji TV:n rakennus. Arkkitehti veti sieniä. 

Asimo-robotti esiintyy Miraikanin tiedemuseossa Odaibassa.

Yksi mielenkiintoisimpia reissuja Tokiossa oli laivamatka Odaibaan, keinotekoiselle saarella, joka on Tokion huvittelukeskus. No, okei, melkein koko Tokio on toimistotaloja lukuunottamatta yhtä huvittelukeskusta. Saarelle on kuitenkin rakennettu kunnon virkistäytymislabyrintti, josta löytyy pelihalleja, tiedemuseo, jänniä teemarakennuksia ja vaikka mitä. Saari on yllättävän iso ja sen näkemiseen menisi parikin päivää. Jo puolen päivän helteessä tarpomisen jälkeen olimme ihan poikki ja suuntasimme suosiolla tempura-aterialle.

Tokion parasta antia oli pelihallien lisäksi izakaya-ravintolat sekä Neon Genesis Evangelion -kauppa, jossa kävin sekoamassa. Kaupoissa parasta olikin niiden erikoistumiset. Löytyi Rilakkuma-kauppaa, Hello Kitty-kauppaa, One Piece -kauppaa... Ihan hirveästi shoppailua ei silti tullut harrastettua, opiskelijabudjetilla kun olin.


Tämmöstä. Tulipa nyt tämäkin saatua sisuksista ulos, juuri sopivasti ennen seuraavaa reissua. Uusi vuosi vaihtuu nimittäin tänä vuonna Italian Pisassa. Sitä ennen on vuorossa kuitenkin joulupostaus, jossa katsotaan se perinteinen jouluelokuva. Se siis aattona.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

IIK!! ja Varjo-IIK!! 2015

Aikataulusyistä tämän vuoden IIK!!-festarit typistyivät omalta osaltani pelkkään mykkäelokuvanäytökseen. Varjo-IIKkiä vietettiin lauantaina punaviinin ja Ken Russellin mainion huuruisen Yövieraiden voimin.


Kädetön Alfonso (The Unknown, 1927)
Tod Browningin ohjaama Kädetön Alfonso kertoo kiertävästä mustalaissirkuksesta ja sen tähdistä. Lon Chaney esittää kädetöntä Alonzoa, joka esiintyy yhdessä sirkuksen tirehtöörin tyttären, Nanonin kanssa. Alonzo heittää veitsiä varpaillaan Nanonin toimiessa ihmismaalina. Kaksikon välille on muodostunut syvä ystävyys. Nanon kammoaa huonojen kokemuksiensa vuoksi miesten hiplailevia käsiä. Alonzon kädettömyys on siis yllättävä etu kauniin neidon kanssa ystävystymiseen. Aika vinksahtanutta.

Nanon ei kuitenkaan tiedä, että Alonzo on todellisuudessa virkavaltaa pakeneva murhaaja. Ja hänellä on oikeasti kädet! Kunnon vitun sika. Hän on piilottanut kätensä, koska ne voisivat ilmiantaa hänet. Alonzolla on nimittäin molemmissa käsissä kaksi yhteenkasvanutta peukaloa. Vain Alonzon apuri Cojo tietää totuuden - hän auttaa Alonzoa iltaisin purkautumaan korsetistaan, joka sitoo käsivarret piiloon.

Kun Alonzo murhaa Nanonin isän, sirkuselämä päättyy. Nanon, Cojo ja Alonzo muuttavat yhteisen katon alle, mutta suhde naisen ja kädetöntä larppaavan miehen välillä pysyy platonisena. Nanonin perään lähtee sirkuksen voimamies Malabar, joka vannoo voittavansa Nanonin pelot. Kun kilpakosija ilmatuu itsepintaisesti paikalle, Alonzon täytyy toimia nopeasti. Hän aikoo pyytää Nanonin kättä. On vain yksi ongelma: viimeistään hääyönä totuus ja kädet paljastuisivat. Alonzo uskoo Nanonin antavan petoksen anteeksi, mutta Cojo muistuttaa Alonzoa kahdesta peukalosta. Nanon näki tuntemattoman miehen surmaavan isänsä, kurkkua kuristavassa kädessä oli kaksi peukaloa. Mitä neuvoksi? Ei kai auta kuin leikkauttaa kädet kokonaan pois!

Kun Alonzo palaa leikkauksesta, hän järkyttyy. Nanon on jo voittanut käsiä kohtaan tuntemansa pelon ja lupautunut Malabarin puolisoksi. Absurdin tilanteen paljastuminen vetää Alonzon naaman näkkärille. Ilmeikkään Lon Chaneyn kasvoilta on helppo lukea, mitä miehen päässä liikkuu.


Alonzo alkaa hautoa kostoa. Malabar täytyy saada pois pelistä. Alonzo ei aio kaihtaa mitään keinoja saadakseen Nanonin itselleen. Tämän nyt voi varmaan päätellä jo siitä käsien amputoinnista.

The Unknown oli kauan kadoksissa, kunnes kelat löytyivät Ranskasta. Osa elokuvaa puuttuu yhä, mutta menoa se ei haittaa. Puuttuvia kohtia on vaikea huomata, sillä kaikki tärkeimmät kohtaukset ovat tallessa. Juoni siis etenee sutjakasti näinkin. Lisähupia kokonaisuuteen tuo Alonzon jalkanäppäryys. Jalkoja itse asiassa näytteli sijaisnäyttelijä ja välillä sen kyllä huomaa. Iloisen akrobaattisia vetoja tarjoillaan pitkin leffaa.

Kaiken kaikkiaan The Unknown oli hemmetin nappi valinta IIK!!-ohjelmistoon. Ja livesäestys on edelleen ainoa oikea tapa näitä leffoja katsoa. Kiitokset Janne Kuusiselle näppäryydestä pianon ääressä.

Ja helsinkiläiset huomio! Leffasta on kinokonserttiesitys 20.11. kello 19.00 Teatteri Unionissa. Menkääpä sinne!

Kädetön Alfonso (The Unknown, 1927)
Ohjaus: Tod Browning
63 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10


Silloin, kun IIKkiin ei ole syystä tai toisesta päästy, iltaa on vietetty Varjo-IIKin voimin kotisohvalla - siis kauhuelokuvan tai parin merkeissä. Lauantai-illan ratoksi katsoimme vanhan kunnon Ken Russellin ohjaamaa sekoilua Yövieraiden muodossa.


Yövieraat (Gothic, 1986)
Maanpaossa Villa Diodatissa Genevenjärven rannalla elelevä runoilijalegenda lordi Byron viihdyttää eräänä myrskyisenä yönä kuuluisia vieraita. Mukana ovat runoilija Percy Shelley ja tämän nuori rakastajatar ja tuleva vaimo Mary, sekä Maryn siskopuoli Claire. Byronin seurassa kartanossa asuva nuori tohtori Polidori osallistuu myös hupailuun.

Viihteen seurueelle takaa laudanumi, oopiumista valmistettu kipulääke, jota 1800-luvulla käytettiin ahkerasti huumausaineena. He lukevat Byronin Phantasmagoriasta kauhutarinoita, ja päättävät keksiä omat hirveät tarinansa.

Seanssin seurauksena Claire alkaa voida huonosti. Pian kaikki huomaavat heidän pahimpien pelkojensa alkavan käydä toteen huuruisina, unenkaltaisina näkyinä. Tarinan keskiöön nousee Mary, jonka näkyjen päähenkilönä on hänen keskosena kuollut vauvansa. Yön tapahtumien seurauksena Mary kirjoitti yhden kaikkien aikojen tunnetuimmista kauhutarinoista, Frankensteinin. Polidori kirjoitti ja julkaisi myös oman kauhutarinansa, Vampyyrin, mutta se ei menestynyt läheskään Frankensteinin mittakaavalla.

Elokuvan asetelmat ovat kutkuttavat. Tarkkoja kuvauksia kirjailijoiden ja runoilijoiden illanvietosta ei ole, vain Maryn eleetön kertomus siitä, miten Frankenstein sai alkunsa. Tähänhän voisi siis kuvitella vaikka mitä jännää.





Suurimmaksi osaksi 87-minuuttinen teos onkin pelkkää unimaisilla harhoilla mässäilyä vailla juuri minkäänlaista mainittavaa juonenkuljetusta. Hommat lähtee nousuun tuosta vaan ja ihan tuosta vaan kaikki myös päättyy. Juonen puutteen vuoksi alkaa jo toivoa, että omakin viinilasi sisältäisi laudanumia.

Kiehtovia ovat myös illanviettäjien traagiset kohtalot, Marya ja Clairea lukuunottamatta. Percy Shelley hukkui tapaturmaisesti vain 29-vuotiaana. Polidori myrkytti itsensä 25 vuoden iässä, saavuttamatta menestystä lääkärinä tai kirjailijana. Lordi Byron menehtyi 36-vuotiaana sairauteen ottaessaan osaa Kreikan vapaussotaan. Sairastunutta runoilijaa heikensi paikallisen lääkärin suorittama kuppaus. Kaikkiin näihin kohtaloihin viitataan elokuvassa: Maryn näyssä Shelley hukkuu ja hänet polttohaudataan rannalla, Polidori uhkaa itsensä myrkyttämisellä ja Byron pelkää verta imeviä iilimatoja.





Yövieraissa olisi aineksia rutkasti parempaankin - nyt tuntuu, että kunnianhimoista ideaa lähdettiin toteuttamaan liian vähäisellä budjetilla, huonolla suunnittelulla, kehnolla käsikirjoituksella tai kaikilla edellämainituilla. Budjetin mainitsen siksi, että kaikki raha on hassattu erikoistehosteisiin sun muuhun krumeluuriin ja sen on arveltu riittävän koko leffan keston ajaksi. Keskikohdan suvantovaiheessa alkaa jo vähän puuduttaa, kun tehostetykitystä ei hetkeen tulekaan, eikä muuta oikein ole tarjolla.

Kirjallisuudesta kiinnostuneille leffa tarjoaa ehkä vähän ekstraa antamalla oman kuvauksensa 1800-luvun alun klassikkokirjailijoista. Ei sillä, etteikö Byronin kamaluus olisi hitusen yliampuvaa ja vapaan rakkauden teematkin ehkä vähän tuulesta temmattuja. Yövieraat ei silti ole mikään ihan turha tekele. Kesto on maltettu jättää sopivan lyhyeksi, joten juonen puutteesta ei ehdi kauaa kärsiä. Leffa onkin paras katsoa harhojen ilotuliksen vuoksi. Omassa sydämessäni Yövierailla on oma paikkansa, sillä elokuva puhutteli aikoinaan 16-vuotiasta Byron- ja Byrne-fania ihan erityisellä tavalla.

Yövieraat (Gothic, 1986)
Ohjaus: Ken Russell
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10