maanantai 16. huhtikuuta 2012

Diamantes y mierda

Venyttelimme hieman uuden Santo-batchin katsomista, sillä elokuvien samankaltaisuus alkoi tosissaan turruttaa. Pelko oli kuitenkin osittain turhaa, sillä tästä setistä löytyi todellinen Santo-helmi.


34. Santo vs. the Kidnappers (Santo contra los secuestradones, 1973)
Ensinnäkin, tämä elokuva alkaa mahtavasti. Santo on satamassa isolla aluksella ja vetää porukkaa turpaan. Kun matsi on ohi ja kaikki miehet kanveesissa, laiturille astelee yksi poliisi, leppoisasti kuin sunnuntaikävelyllä. Käydään keskustelu, joka on kutakuinkin tällainen:

Santo: "Ne etsimäsi salakuljettajat ovat tuossa paatissa."
Poliisi: "Jaahas. Kiitos Santo!"
S: "Lähdenpä tästä lomalle paratiisiin."
P: "Moro!"

Santo lähteekin tosiaan lomalle, mutta se katkeaa lyhyeen. Tavallaan. Santo saa puhelun Interpolilta ja joutuu lähtemään Ecuadoriin etsimään kabaret-tanssija Elsan kadonnutta veljeä Pedroa. Rikollisliiga on todennäköisesti kidnapannut Pedron väärentämään heille rahaa. Väärennetyllä rahalla kriminaalit tietysti romahduttaisivat koko Etelä-Amerikan talouden.

Elokuva vaikuttaa tavalliselta "Santo Interpolin leivissä"-leffalta, jossa Santo tutkii rikosta ja vetää sitten rikollisia turpaan. Yleensä tutkimukset keskeyttää vain satunnainen, pakollinen painimatsi. Nyt Santoa ei kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa joku Pedron löytyminen. Välillä epäilyttää kiinnostaako ketään muutakaan, mukaan lukien Elsa-siskoa. Sivujuoni ja -hahmot ovat itse asiassa suuremmassa osassa kuin itse päätarina!




Kaiken sekaannuksen takana on Elsan taksinkuljettajakaveri Evaristo. Köyhä pikkumies on yleensä melko epäonninen, mutta nyt hän voittaa raveissa kolme miljoonaa, öö, paikallista rahaa. Matkalla lunastamaan voittoja pankista sattuu kuitenkin kolari. Toisen auton kuljettaja vaatii Evaristoa oikeuden eteen ja he lähtevät tapaamaan tuomaria. Kun tuomari kuulee Evariston voitosta, hän lähtee henkilökohtaisesti saattamaan tätä pankkiin, jotta hän voi nostaa rahat ja maksaa sitten toiselle kuljettajalle aiheuttamastaan vahingosta. Pankki on kuitenkin jo kiinni ja viikonloppu alkamassa. Hetken mielijohteesta Evaristo, Elsa, tuomari (!!), liikennepoliisi (!!!!) ja Santo lähtevät bailaamaan Elsan kabaret-klubille. Siellä paukut pistetään tietysti Evariston piikkiin. Kesken illan porukka saa huiman idean: lähdetään jatkamaan bailuja Guayaquilin viikonlopuksi. Ecuador bailutour 1973!

Viikonlopun biletyksen jälkeen Santo palaa sitten hommiin. Kidnappaajat ovat alkaneet ahdistella Elsaa ja häntä pitää vahtia. Santo päättää hoitaa vahtimisen lopulta itse, mutta lähettää Evariston omaan hotelliinsa vahdiksi, jos joku vaikka soittaa. Ja Evaristohan lähtee. Menee noin sekunti Santon hotellihuoneessa hengailua, kun Evaristo huomaa pöydällä viinapullon ja hommat lähtee nousuun!

Tarvitseeko sitä edes sanoa? Tämä elokuva oli mahtava! Vihdoinkin piristystä tähän projektiin. Olen jo kauan odotellut kunnon perseily-Santoa, jossa tapahtuu paljon typeriä, satunnaisia asioita. Tämä on juurikin sitä. Evariston sekoiluihin keskitytään enemmän kuin itse kidnappauksen tutkimiseen, eikä veljen kohtalo tunnu oikeasti kiinnostavan yhtään ketään. Sääliksi käy Pedroa, joka joutuu painamaan väärää rahaa rikollisille sillä välin kun sisko-rakas bailaa! Välillä ihan unohtaa, että tässä oli tosiaan joku rikos selvitettävänä. Täyttä tykitystä, ei voi muuta sanoa.




Ai niin, ei pidä unohtaa Santon panoalbumia! Evaristo löytää Santon hotellihuoneesta valokuva-albumin. Ensimmäiset pari sivua näyttävät ihan normaalilta, kunnes sitten huomataan että Santo on joka kuvassa eri naisen kanssa. Ilmeisesti tämä on joku Santon "naiset joita olen kuksinut"-lista. Aika ahdistavaa, että se pitää saada matkallekin mukaan... Mutta eihän sitä koskaan tiedä milloin listaan pitää lisätä uusi nainen.


Pieniä naurunturskahduksia aiheutti alussa muuten myös kameran käyttö. Ilmeisesti Ecuadorin yöelämän kaoottisuutta ja vilinää oli yritetty kuvata heiluttelemalla kameraa puolelta toiselle. Yritys on yksi kököimpiä mitä olen koskaan nähnyt. Go, Santo, go!

Santo vs the Kidnappers (Santo contra los secuestradones, 1973)
Ohjaus: Federico Curiel
88 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.4/10


35. Santo vs. the Killers from Other Worlds (Santo contra los asesinos de otros mundos, 1973)


Odotin niiiiin paljon tältä leffalta. Odottelin sellaista Santo and the Blue Demon vs. the Monsters II:sta. Ja mitä sainkaan?

Leffa ainakin alkaa vauhdikkaasti, kun ulkoavaruuden hirviö hyökkää jo ensiminuuteilla ihmisten kimppuun. Yhdellä uhrilla on vaikeuksia pidätellä naurua, eikä ihmekään kun hirviö näyttää tältä:


Jep. Hurja tappajamonsteri ulkoavaruudesta on todellisuudessa lauma ihmisiä pressun alla. Tämän leffan tekijöillä täytyy olla kookospähkinän kokoiset pallit kun ovat kehdanneet pistää tämän filmille! Huh huh. Aluksi hirviö aiheuttaa hämmentyneitä naurunturskahduksia, mutta ei tällekään koko leffaa jaksa nauraa.

Leffa on muutenkin huono jopa Santo-asteikolla mitattuna. Eräässä ylipitkässä kohtauksessa Santo joutuu kohtamaan ilkeän, öö, professorin (?) kolme parasta taistelijaa hiekkaisella taisteluareenalla saman 10 sekunnin mittaisen musiikkipätkän loopatessa loputtomasti taustalla. Poooooh. Ilkeä proffa (tai mikä lie maailmanvallotuishaaveilijamies tällä kertaa onkaan) on tosiaan vastuussa avaruusolion irtipäästämisestä. Hänellä on hallussaan salaperäinen kuukivi, joka maan ilman kohdatessaan alkaa vähitellen muuttua pulppuavaksi kermavaahtoläjäksi ja sitten pressuhirviöksi. Kivi -> kermavaahto -> liikkuva pressu. Loogista evoluutiota!



Yksi tylsimpiä kohtauksia on Santon ja hänen ystäviensä pakomatka. Kolmikko pakenee pressumonsteria jalan vaihtelevassa maastossa, kun Santon naisystävä nyrjäyttää nilkkansa. Santo ja naisen isä auttavat häntä linkkaamaan pakoon. Niin miksei tämä ole jännittävää? No, ensinnäkin, pressuhirviö liikkuu sellaisella kilometrin tuntivauhdilla. En edes ymmärrä mitä mieltä olisi juosta pakoon alun perinkään. Kyseessä on taatusti elokuvahistorian tylsin ajojahti. Pakoon pääsisi vaikka kontaten!

Näyttelijäsuoritukset ovat tietysti mahtavia. Mainitsinko jo sen tyypin, joka heti ensimmäisessä kohtauksessa meinaa purskahtaa nauruun hirviön nähdessään? Miehenhän pitäisi pelätä henkensä edestä! Santollakin on välillä epäuskoinen ilme kasvoillaan: "Mitä helvettiä teen tässä leffassa? Tiedän, että olen tehnyt kaikenlaista paskaa, mutta joku raja!" Pointseja kevyestä hassuttelusta, miinusta täydellisestä jännityksen puutteesta.



Santo vs the Killers from Other Worlds (Santo contra los asesinos de otros mundos, 1973)
Ohjaus: Rubén Galindo
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.0/10


36. Santo and the Tigress in The Royal Eagle (Santo y La Tigresa en el aguila real, 1973)
Mistähän aloittaisin tämän leffan kanssa... Voin sanoa jo näin heti kärkeen, että kyseessä on yksi huonoimpia Santoja ikinä. Huonommaksi jää vain se alkupään Santo, joka oli suurimmaksi osaksi koostettu eräästä aiemmasta leffasta.

Elokuvan katsominen pelotti heti alkuun erityisesti pituutensa vuoksi. 101-minuuttinen Santo-leffa? Huh huh. Pelot osoittautuivat aiheelliseksi heti ensi minuuteilla, kun Santon typerä kaljupäinen sidekick pölähti ruudulle. Tuota mänttiä ei olekaan näkynyt piiiiitkään aikaan, eikä ole ollut ikävä. Muutamassa aiemmassa leffassakin nähty sidekick-mies on yksi surkeimpia hahmoja ikinä. On vieläkin täysi arvoitus, mitä tämä kylähullu tekee Santon kanssa. Mitään hyötyä sidekickistä ei ole ollut kertaakaan.

Santo saapuu sidekickinsa Carlitosin kanssa tapaamaan vanhaan tuttavaansa Irma Moralesia. Moralesin isä on juuri kuollut ja jättänyt tyttärelleen kartanonsa ja maansa. Pian isäpapan kuoleman jälkeen Irmankin henkeä on alettu uhata. Uhkauskirjeen jälkeen muutama suora murhayrityskin on jo ehditty tehdä. Irma haluaa Santon selvittämään, kuka uhkausten takana on.




Siinäpä juoni pääpiirteittään. Muuta en juuri osaakaan siitä sanoa, sillä loppuaika vain arvotaan kuka murhayritysten takana mahtaa olla. Luontaisten vihollisten (maata havittelevien naapurien) lisäksi listalle päätyy palvelusväkeä ja mystisiä hiipparimiehiä. Muutama ylipitkä laulunumero nähdään, samoin painia... Arvoitukseksi jää miksi elokuvaa piti venyttää niin helvetisti. Juonta olisi riittänyt ehkä noin tunnin pituiseen leffaan. 45 minuutin kohdalla jo luulin, että tämä päättyy ihan pian. Kun huomasin olevani väärässä, lähdin keittiöön tekemään uppomunia. Pysyin juonessa silti ihan kohtuullisen hyvin kärryillä lauluosioiden ja muun humpuukin vuoksi.

Tästä elokuvasta on vaikea löytää mitään hyvää. Parhaaksi jutuiksi jäivät alun viiksimiehen serenadi, Irman mulkoileva lemmikkikotka sekä kukkotappelu, johon Irma vei Santo toivottaakseen tämän tervetulleeksi. Kukkotappelua edelsi mystinen sing off Irman ja "vihollisnaapurien" naisen välillä. Naiset lauloivat vuorotellen toisiaan suohon, mutta laulupätkissä ei ollut tekstitystä. Ei siis mitään hajua millaisia solvauksia naisten välillä lenteli. Harmi.




Ohjaaja Alfredo B. Crevenna on ollut vastuussa myös parista muusta aiemmasta Santosta, joista Santo vs the Martians oli ihan kelvollinen. Nyt sen sijaan mennään metsään niin että rytinä vain käy. Valitettavasti tulossa on vielä muutama Crevennan ohjaama Santo, joita en tämän jälkeen kyllä odota erityisen vastaanottavaisin mielin.

Santo and the Tigress in the Royal Eagle (Santo y La Tigresa en el aguila real, 1973)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
101 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 2.2/10

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Oh, I wish I'd stayed a toad.

Disney Animated Classics -projekti saavuttaa puolivälin ja tarjoaa nyt muutaman vähemmälle huomiolle jääneen Disney-klassikon.


25. Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985)
Hiidenpata oli aikoinaan todellinen floppi. Elokuva unohtui pitkäksi aikaa ja se julkaistiin suomeksi dubattunakin vasta 90-luvun lopussa. Kotivideo julkaisukin saatiin aikoinaan vasta yleisön erillisestä pyynnöstä. Ehkä kohta selviää miksi...

Hiidenpata perustuu löyhästi Prydainin kronikka-fantasiakirjasarjaan, joka puolestaan perustuu walesilaiseen mytologiaan. Mikä taas selittää hahmojen hankalat nimet. Elokuvan alussa nuori poika Taran huolehtii vastentahtoisesti velho Dallbenin siasta Hen Wenista (suom. Hennikki). Nuorukainen haluaisi suureksi sotasankariksi, ei sikapaimeneksi. Pian Taranille kuitenkin selviää, että Hen Wen ei ole mikään ihan tavallinen possu, vaan se pystyy tuottamaan näkyjä. Kyllä, taikasika!

Hen Wenin vuoksi Taran on pian pulassa. Maata hallitseva paha kuningas Hornansarvi on saanut pikkusian salaisuuden selville ja haluaa käyttää sitä päästäkseen käsiksi mystiseen Hiidenpataan. Padan avulla Hornansarvi voisi herättää valtavan kuolleiden armeijan ja valloittaa maailman. Taran lähtee viemään Hen Weniä piiloon metsään, mutta epäonnistuu tehtävässään. Hornansarven joukot saavat sian ja Taran joutuu lähtemään pelastusretkelle. Matkalla Taran kohtaa uusia ystäviä, kuten prinsessa Eilonwyn, bardi Fflewddur Fflamin (......) ja Gurgi-nimisen, koirannäköisen örkin.




Aluksi olin ihan häkeltynyt tästä leffasta. Näyttelijäsuoritukset nyt ovat heti alun alkujaan perseestä, mutta leffa itsessään on tosi hienon näköinen. Hetken jo mietin, miksen tosiaan ole katsonut tätä koskaan aiemmin. Animointi ja taustat ovat erittäin huolellisesti tehtyä (suurimman osan aikaa). Lopulta leffa on kuitenkin vain hyvän animoinnin tuhlausta, sillä mikään muu ei sitten toimikaan. Kuten jo sanoin, ääninäyttely on hirveää, kenties huonointa missään Disney-klassikossa ikinä. Hahmot ovat onttoja kuin vanhan puun runko. Erityisen hengetön on prinsessa Eilonwy, jonka ainoa tehtävä on kirkua, henkäillä ja puhua joutavia.

Itse tarinakaan ei jaksa kiinnostaa. Juonta on loppujen lopuksi todella vähän. Ja leffan viimeiset 10-15 minuuttia ovat aivan hirveät. Ilmeisesti käsikirjoitus nakattiin lopullisesti nurkkaan, sillä loppukamppailu ja sen jälkeinen loppuratkaisu ovat suorastaan tappavan tylsiä.





Hiidenpadalla Disney yritti selvästikin päästä osingoille 80-luvun fantasiabuumiin. Tässä kuitenkin nähdään mitä tapahtuu kun yritetään liikaa. Hiidenpata on omituinen sekamelska fantasiatarinaa ja Disneyn aiempia animaatioita, eikä sillä taida olla kovinkaan suurialaista kohdeyleisöä. Yhtään laulua ei kuulla koko leffassa (mikä on ihan hyvä juttu, koska tässä nekin olisivat varmaan olleet hirveitä) ja elokuva on pelottavampi kuin Disney-klassikot keskiverroin. Niinpä sen voisi luulla tavoittelevan vanhempaa yleisöä. Hahmot ja juoni ovat kuitenkin lopulta niin lapsellisia, että varmaan edes lapsellisimmat lapset eivät pidä tästä.

Ai niin. Tiedän, että tämä on fantasia-animaatio, mutta mikä hitto tuo Gurgi on? Äänen puolesta kyseessä voisi olla joko a) karvainen Klonkku tai b) vuosituhannen metsässä hortoillut Aku Ankka.

Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985)
Ohjaus: Ted Berman & Richard Rich
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.1/10


26. Basil Hiiri, mestarietsivä (The Great Mouse Detective, 1986)
Olen saattanut avautua tästä aiemminkin, mutta olen suuri Sherlock Holmes -fani. Olen lukenut kaikki Sir Arthur Conan Doylen alkuperäiset novellit ja romaanit ja useimmat löytyvät omastakin kirjahyllystä. Osan tarinoista olen lukenut sekä suomeksi että englanniksi. Yksi kirjahyllyni aarteista on englanninkielinen The Complete Sherlock Holmes, joka sisältää kaikki novellit alkuperäisillä kuvituksilla. Kunnon tiiliskivi!

Erilaisten elokuva- ja TV-sarja-adaptaatioiden suuntaan nyrpistelen usein nenääni. Guy Ritchien ohjaamat uudet Holmes-leffat ovat aiheuttaneet aivan ekstramäärän närästystä ja inhoa. Jeremy Brettin kuoltua vuonna 1995 maailma menetti ainoan todellisen Sherlock Holmesin.

Disneyn 26. klassikko Basil Hiiri on tietysti eräänlainen Holmes-muunnelma, vaikka oikeat Holmes ja Watsonkin pyörähtävät pikaisesti ruudulla varjojen muodossa. Pienen Olivia Flavershamin leluntekijä-isä on kidnapattu. Hänet löytää kadulta lääkäri David Dawson, joka auttaa tyttöä löytämään Basil Hiiren, mestarietsivän, joka voi ratkaista tapauksen. Ennen pitkää sekä Olivia että Dawson ovat mukana vauhdikkaassa seikkailussa. Käy ilmi, että Olivian isän on kidnapannut Basil Hiiren arkkivihollinen professori Ratigan, joka suunnittelee vallankaappausta Lontoon viemäreissä.




Okei, varmaan kaikki tajuavat heti, mikä minua tässä leffassa ärsyttää. Ei, ei se, että Sherlock Holmes on muutettu jyrsijäksi, eläimillä on vaatteet ja omia kauppoja sun muuta. No, sekin vähän, sillä eläinten yli-inhimillistäminen piirretyissä on oikeasti tosi ärsyttävää. Silti kaikista ärsyttävintä ovat kuluneet Holmes-kliseet, kuten metsästäjänhattu (jota oikea Holmes ei koskaan pitänyt kaupungissa). Toisaalta elokuva on piirretty, jossa mestarietsivä tosiaan on hiiri (eikä sen ole tarkoituskaan olla oikea Holmes), joten tästäkin ärsytyksestä pääsee onneksi nopeasti yli pipoa löysäämällä.

Vaikka elokuva on muuten aika tavanomainen, eikä herätä mitään ihan valtaisia tunteita, yksi asia tekee siitä erikoisen: Vincent Price. Legendaarinen kauhunäyttelijä antoi äänensä ilkeälle rotalle, professori Ratiganille. Toinen maininnan arvoinen asia on lopun kellotornikohtaus, jossa käytettiin ensimmäisiä kertoja merkittävissä määrin CGI-tekniikkaa. Kohtaus onkin hieno ja jännittävä. Silloin pienenä, kun ensikertaa näin Basil Hiiren (R-kioskin vuokravideo, taas), loppukohtaus oli melkein liiankin jännittävä. Ratiganin raivokas kamppailu Basil Hiirtä vastaan on elokuvan todellinen kohokohta. Muutenkin elokuva on tummasävyisempi kuin useammat Disney-klassikot, mikä tietysti miellyttää tällaista vanhempaa katsojaa kovasti.




Basil Hiiressä ei sinänsä ole mitään suuren suurta vikaa, mutta itseäni vaivaa pieni kyllästyminen. Leffa on majaillut DVD-hyllyssä vuosikausia ja se on tullut katsottua vähän turhan montaa kertaa. Yksi syistä siihen, miksi tämän ja edellisen projektipostauksen välillä on niin pitkä aika, on juuri se, ettei tätä leffaa vain yksinkertaisesti tehnyt yhtään mieli enää katsoa. Ehkä sellainen kymmenen vuoden breikki tekisi tässä välissä terää. Vain muutama asia tekee elokuvasta keskivertoa hieman paremman Disney klassikon.

Kaikesta keskinkertaisuudesta huolimatta suosittelen leffaa niille Disney-faneille, joilta tämä on jäänyt välistä.

Basil Hiiri, mestarietsivä (The Great Mouse Detective, 1986)
Ohjaus: Ron Clements, Burny Mattinson, David Michener & John Musker
74 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.0/10


Hauskaa pääsiäistä kaikille, jotka sitä juhlistavat! Täällä aletaan väsätä turkkilaistyylistä pizzaa ja illalla katsotaan lisää elokuvia. Seuraavassa Disney-projektipostauksessa tavataan Oliver ja kumppanit (Oliver & Company, 1988) sekä Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989).