maanantai 24. joulukuuta 2012

Mustaa joulua!

Maailmanloppu ei sitten tullutkaan ja vuoden 2012 joulupostaus pääsi päivänvaloon. Ajattelin, että synkistellään nyt kuitenkin läpi nämäkin juhlapyhät ja katsellaan jouluisia teinikauhuja. Hauskaa joulua ja kiitoksia kaikille lukijoille supportista! How queer! palailee linjoille loppiaisen jälkeen, sitten kun kinkut on syöty, kuplajuomat juotu ja vuosi vaihtunut uuteen. Vuoden 2012 uutuusleffojen hyvyyttä ja huonoutta arvioidaan jälleen Oscar-gaalailtana.

Pahoittelen muuten screencappien puutetta. Vietän joulunalusaikaa hieman, öh, tietotekniikkarajoitteisessa ympäristössä.


Musta joulu (Black Christmas, 1974)
Musta joulu on slasher-genren kulttiklassikko 70-luvulta. Veitset alkoivat tosissaan heilua kauhuleffoissa vasta seuraavan vuosikymmenen puolella (Halloweenia, 1978, lukuunottamatta), joten Mustaa joulua voi pitää tämän kauhun alalajin edelläkävijänä.

Mystinen läähätyspuheluiden soittelija piinaa tyttöjen college-asuntolaa. Joulu on lähestymässä ja osa tytöistä pakkailee jo kamppeitaan lähteäkseen viettämään juhlapyhiä vanhempiensa helmoihin. Eräänä iltana läähättäjä soittaa taas ja seuraavana aamuna yksi tytöistä on salaperäisesti kadonnut. Isä on tullut hakemaan tytärtään jouluksi kotiin, mutta Clarea ei löydy mistään. Poliisi ei aluksi ota juttua kovinkaan tosissaan, mutta kun metsästä löydetään kuollut lapsi, katoamistapaus ja läähätyspuhelut alkavat kiinnostaa viranomaisiakin. Jospa näillä täysin irtonaisilla tapauksilla olisikin joku yhteys...?

Jess, Barb ja Phyl jäävät asuntolaan. Poliisi alkaa kuunnella ja jäljittää taloon tulevia puheluita. Todellinen kauhu alkaa tyttöjen saadessa selville, että puhelut tulevat lähempää kuin he kuvittelivatkaan...

Jostain syystä en odottanut tältä elokuvalta kovinkaan paljoa ja yllätyin lopulta posiitivisesti. Odottelin jotain amatöörimäistä räpeltämistä, mutta todellisuudessa leffa on hyvin kuvattu ja sen katsoo oikein mielellään loppuun saakka. Tositoimiin päästään heti aluksi, kun mystinen murhaaja listii Claren, mutta sitten tahti (valitettavasti) hiljenee olemattomiin. Seuraavan kerran teineiltä otetaan nirriä pois vasta reilusti puolen välin jälkeen. Keskiosa uhkaa mennä tylsän puolelle, kun Clarea etsitään kissojen ja koirien kanssa ja kyynistä poliisia yritetään saada kiinnostumaan tämän katoamisesta.

Hahmoista ei ole juurikaan erityistä mainittavaa. Päärooliin nousee raskaana oleva Jess, joka kertoo pianisti-poikaystävälleen haluavansa abortin. Jess on tytöistä niitä selväjärkisimpiä ja onnistuu pitämään päänsä kylmänä tappajan riehuessa valloillaan. Barbista taas ei voi sanoa samaa. Naikkonen on stereotyyppinen collegeopiskelija, joka ryyppää jatkuvasti ja tykkää puhua seksistä - ihan koko ajan. Muutaman ihan hauskan alkukohtauksen jälkeen juttu käy tosi kuluneeksi ja tylsäksi. Ehkä 70-luvulla Barbin kaksimieliset puheet toivat leffaan jotain uudenlaista shokkiarvoa.

Naurahdin muuten hieman, kun näin tuon leffajulisteen, sillä Claren kuolemalla mässäillään leffassa ihan naurettavan paljon. Aina pienenkin tilaisuuden tullen päästään dramaattisesti zuumailemaan tuohon muovikelmutettuun päähän. Ihan helvetin ruma juliste muutenkin... Mutta niin, olisin toivonut enemmän sitä vanhaa kunnon teinienlahtausmeininkiä erilaisin tavoin. Sellaista jännittävää, mutta lähestulkoon naurettavan viihdyttävää kauhua.

Murhaaja ja lopullinen juoni on hyvin salaperäinen ja salaisuudet paljastuvat aivan viime hetkillä - vai paljastuvatko sittenkään? Mystisyyden ansiosta leffa kestää hyvin vähintään toisenkin katselukerran, mutta välillä salailussa mennään jo absurdeihin mittoihin. Loppuratkaisu ei jätä juurikaan lopullista tyydytystä eikä palkitse mitenkään. Salaisuuksien verkkoa ei olisi tarvinnut kutoa ihan näin suurisilmäiseksi, nyt katsoja putoaa helposti sen läpi eikä salaperäisestä tunnelmasta ole tietoakaan.

Musta joulu (Black Christmas, 1974)
Ohjaus: Bob Clark
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


Black Christmas (2006)
Reilu 30 vuotta alkuperäiselokuvan jälkeen Musta joulu sai remaken, Black Christmas. Jos odotukset olivat alkuperäisen kohdalla matalalla, niin nyt ne ovat suorastaan maanraossa. Uudelleenlämmittelyt harvoin toimivat ja usein kaikki se, mikä alkuperäisteoksessa toimi parhaiten, on nakattu romukoppaan.

Osittain Black Christmas on edeltäjänsä kanssa identtinen, mutta lopulta myös hyvin erilainen. Jälleen muovipussit kiristyvät ja terävät esineet heiluvat asuntolassa, mutta murhaajankin tarina kerrotaan, eikä salaisuuksista ole tietoakaan. Asuntola on Lenzin perheen entinen asuintalo. Perheen esikoispoika Billy näki äitinsä ja tämän poikaystävän tappavan isänsä. Äiti sulki pojan ullakkohuoneeseen. 80-luvulla Billy sai pikkusiskon Agnesin - joka oli samalla hänen oma tyttärensä (kyllä, insestiä).

1990-luvun alussa Billy viimeinkin sekosi lopullisesti ja murhasi äitinsä ja isäpuolensa erityisellä julmuudella. Agnes jäi henkiin, mutta menetti toisen silmänsä ja sekosi hänkin. Agnes joutui orpokotiin ja jäi vaille uutta perhettä. Kukapa nyt haluaisi puolisokean sisäsiittoisen lapsen, jolla on mielenterveysongelmia? Billy suljettiin vankimielisairaalaan, josta hän nyt yrittää karata joka joulu päästäkseen jouluksi kotiin...

Asuntola valmistautuu joulunviettoon, kun tyttö toisensa jälkeen alkaa kadota. Aattona ulkona riehuu myrsky ja apu on kaukana, kun mielisairaalasta karannut Billy saalistaa. Useimmiten surmametodi on sama: muovipussi päähän, teräase pään läpi, silmämunat irti. Päitä putoaa myös muilla, hieman mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Plussaa jääpuikosta kallon läpi, ihosta ja lihasta tehdyistä pipareista sekä teräväksi imeskellystä karkkitikusta murha-aseena. Silmäväkivaltaakaan ei liene koskaan liikaa.

Jos Mustan joulun kohdalla odottelin jonkinlaista tappofestia, nyt sen sain. Tässä leffassa lahdataan porukkaa moninkertaisesti alkuperäisteokseen verrattuna. Se nyt ei tosin ole niin kauhean yllättävää, nykyaikaistetuissa versiossa kun kaikkea pitää olla enemmän ja enemmän. Se karsittu tyyli, mikä sinänsä Mustassa joulussa toimi, on tyystin poissa, eikä mitään arvoituksia oikeastaan ole jätetty katsojalle pohdittavaksi. Hahmot ovat alkuperäistä huonompia. Jonkinlaiseksi sankarittareksi nousee tällä kertaa Britney Spears-lookalike Kelli, jolla ei juuri karismaa ole. Kameratyöskentelyä nyt ei voi millään verrata alkuperäisteoksen hienoihin ottoihin ja komeisiin kuvavalintoihin.

Leffa jaksaa olla viihdyttävä ja hauska loppumetreille asti, mutta sitten sukelletaan pää edellä metsään. Absurdi killing spree menee jo yli ja murhaajan herääminen vielä ruumispussistakin aiheuttaa väsynyttä huokailua. Enää ei jaksa edes hymähtää huvittuneesti. Rajansa kaikella. Black Christmas tuskin toimii enää toisella katselukerralla, mutta yhden kerran viihdykkeeksi se on varsin kelvollinen. Jos kaipaat viihdyttävää teinienlahtausleffaa ja haluat lepuuttaa aivojasi, Black Christmas toimii mainiosti.

Black Christmas (2006)
Ohjaus: Glen Morgan
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

My little baby, off to destroy people.

Tässä postauksessa matkataan muinaiseen Kreikkaan ja Kiinaan ja katsastetaan Disneyn ysärinlopun sankaritarinat, Herkules ja Mulan.


35. Herkules (Hercules, 1997)
Koska Notre Damen kellonsoittaja päätti oman kiinnostukseni Disney-klassikoita kohtaan (tai siis ainakin näitä "uusia" kohtaan), katsoin Herkuleksen ensi kertaa vasta muutama vuosi sitten. Silloin ajattelin elokuvan olevan keskinkertainen, mutta silti rutosti parempi kuin olin kuvitellut.

Elokuva sijoittuu tietysti muinaiseen Kreikkaan. Jumalat Zeus ja Hera saavat lapsen, jolle he antavat nimeksi Herkules. Kaikkialla Olympos-vuorella juhlitaan, mutta Zeusin ilkeä veli Hades, Manalan herra, suunnittelee kaappaavansa vallan pois isoveikaltaan. Vain Herkules on Hadeksen suunnitelman tiellä. Kahdenksantoista vuoden kuluttua planeetat olisivat ihanteellisessa asennossa vallankaappausta varten, mutta Herkules olisi silloin jo aikuinen ja hyvin vahva. Hades päättää hankkiutua pojasta eroon. Hadeksen apurit Piina ja Paniikki juottavat vauvalle seerumia, joka kumoaa hänen kuolevaisuutensa. Suunnitelmaa ei kuitenkaan saada vietyä ihan loppuun asti ja Herkules jää eloon.

Kuolevainen pariskunta löytää pienen Herkuleksen hylättynä Maasta ja päättää kasvattaa tämän omanaan. Piina ja Paniikki eivät tietystikään kerro epäonnistumisestaan Hadekselle. Ongelmia syntyy vasta, kun Herkules kasvaa ja tuntee yhteenkuulumattomuutta muiden Maan asukkien, tavallisten kuolevaisten kanssa. Kun hän saa tietää olevansa jumalien poika, hän alkaa treenata jumaluutta varten sankareiden kouluttajan Filoctetesin kanssa. Jos hän onnistuu osoittamaan olevansa oikea sankari, hän saa kuolemattomuutensa takaisin. Pian planeetat ovat juuri oikeassa asennossa Hadeksen vallankaappausta varten...




Vaikka Herkules on leffana ihan ookoo, en ole koskaan pitänyt sen piirrostyylistä, jotenkin kummallisen muotoisista ihmisistä ja pääsankarin korvapuustikorvista. Ja Zeuksen korvapuustikiharoista ja korvapuustinänneistä ja Herkuleksen kolmiopolvista ja törröttävistä pohkeista. Olen katsonut leffan jo muutaman kerran, mutten koskaan pääse yli rumasta visuaalisesta ilmeestä. Herkules näyttää muutenkin enemmän imelältä amerikkalaisbodarilta kuin kreikkalaiselta jumalalta. Vain muutama hahmo näyttää edes jokseenkin miellyttävältä tai kiinnostavalta. Näitä ovat mm. Pegasos, Hades ja Manalan Kohtalottaret, joilla on valta päättää kuka elää ja kuka kuolee.

Hades toivottomine apureineen on ihan hauska pahis, jonka leiskuvat raivonpuuskat ovat leffan parasta antia. Musiikkinumeroita on totuttuun tapaan useita, mutta niistä ei jää mieleen yksikään. Leffaa katsoessa muutama veisu kuulostaa ihan hyvältä, mutta lopputeksteihin päästyä kaikki on jo pyyhkiytynyt mielestä. Mitään mullistavaa musiikkikappaletta tuskin jäi tästä elokuvasta elämään muutenkaan.





Leffasta tulee monessa kohtaa mieleen Disneyn kulta-ajan menestykset. Vallankaappausjuoni tuo tietysti mieleen Leijonakuninkaan, mutta sen pahis Scar myös vilahtaa leffassa leijonantaljana. Filoctetes on kasvonpiirteiltään jopa hämmentävän lähellä Aladdinin Henkeä ja vertailu vie usein huomion itse tarinalta.

Juoneen on tietysti tuotu myös nykyaikaisuutta. Kun Herkuleksesta tulee Theban suurin sankari, hän saa mittavan oheistuotesarjan, johon kuuluu figuureita, nimikkosandaaleita ja ties mitä oheiskrääsää. Miksei maltettu pysyä ajan hengessä? Veikkaisin, että esimerkiksi Leijonakuningas olisi ollut hitusen vähemmän suosittu, jos savannin elukoilla olisi ollut omat kaupat, työpaikat, koulut jne. Eläinten yli-inhimillistäminen ja menneiden aikojen modernisointi ovat keskenään yhtä ärsyttäviä juonielementtejä ja mielestäni Herkuleskin olisi toiminut paremmin ilman nykyajan krääsää. Muinaisen Kreikan ajoille on vaikea olla 100% historiallisesti uskollinen, mutta vähän yritystä, pliis.

Herkules (Hercules, 1997)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10


36. Mulan (1998)
Mulan kuului myös niihin klasikkoihin, jotka näin vasta teini-iässä, kun innostuin Disney-klassikoista uudelleen. Leffasta tulikin heti yksi suosikeistani.

Tällä kertaa Disney vie meidät Kiinaan. Nuori Mulan valmistautuu liitonsopijan arvioitavaksi mahdollista tulevaa sovittua avioliittoa varten. Asia toisensa jälkeen menee mönkään ja liitonsopijan tuomio on murskaava: Mulanista ei ole morsiameksi. Tyttö joutuu miettimään elämäänsä uusiksi.

Samalla hunnit ovat hyökänneet muurin yli ja yksi mies kaikista perheistä kutsutaan taisteluun muukalaisia vastaan. Fan perheen ainoa lapsi on tytär Mulan. Niinpä tämän huonokuntoisen isän täytyy ilmoittautua sotaan. Mulan vastustaa päätöstä, mutta määräys on määräys. Yön tullen tyttö ottaa isänsä haarniskan, leikkaa hiuksensa ja lähtee isänsä tilalta sotaan mieheksi pukeutuneena.

Kun suvun edesmenneiden esi-isien haamut huomaavat tapahtuneen, he päättävät lähettää suojelijan tytön perään. Alun perin tarkoituksena on valjastaa hommaan suuri Kivilohikäärme, mutta gonginpaukuttaja-Mushu mokaa ja joutuukin lähtemään ammattisuojelijan tilalle. Mushu on minilohikäärme, joka on menettänyt paikkansa suvun suojelijoiden keskuudessa epäpätevyytensä vuoksi. Kuten arvata saattaa, kaksikko Mulan-Mushu joutuu vaikka minkälaisiin seikkailuihin ja sekasotkuihin yrittäessään piilottaa Mulanin todellisen sukupuolen ja pelastaa Kiinan.




Ensimmäistä kertaa sitten Pocahontasin Disney-klassikkoleffassa on hyvä eläinsidekick. Sanavalmis Mushu hönkäisee ilmoille leffan parhaat one-linerit. Toisaalta sitten sivuosissa olevat toiset kiinalaiset sotilaat (kiintiöläski, kiintiötyhmä ja kiintiölyhytjahelvetinvihainen) ovat välillä suorastaan ärsyttäviä. Pahis-hunnit eivät ole niitä mielenkiintoisimpia tai ilmeikkäimpiä Disney-pahiksia. Itse asiassa hunnit jäävät sen verran statisteiksi, että tätä kirjoittaessa piti ihan tosissaan miettiä kuka tässä leffassa on se pääpahis.

Leffan visuaalinen ilme on onneksi maltillisempi kuin edeltävien leffojen. Ällöttäviä väriyhdistelmiä ei juurikaan löydy, vaan värimaailma on rauhallinen ja teemaan sopiva. Tästä suuren suuri plussa. Pitkästä aikaa Disney-klassikko, jota on miellyttävä katsoa. Pocahontasinkin turkoosi-pinkki teema alkaa toisinaan ällöttää.

Mulan osoittaa myös jälleen sen, että Disneyn naissankarit toimivat miehiä paremmin, ainakin kun ihmisistä puhutaan. Leffa on kokonaisuudessaan yksi parhaita kultakauden jälkeisiä klassikoita. Suomi-dubbauskin on pitkästä aikaa oikeasti toimiva, vaikka ei ylläkään Aladdinin ja Leijonakuninkaan loistosuoritusten tasolle. Mulan kestää useamman katselukerran ihan kevyesti, toisin kuin sysipaska, 2000-luvun puolella valmistunut jatko-osa (siitä ehkä lisää joskus toiste).




Lauluistakin voi antaa pitkästä aikaa oikeasti plussaa, vaikka Reflection-kappaletta voikin syyttää Christina Aguileran uran starttaamisesta. Aguilera ei sentään ole laulamassa biisiä itse leffassa, mistä jälleen lisää plussaa. Reflection ja I'll Make a Man Out of You (esittäjänä Donny Osmond) ovat ihan kelpo kipaleita, varsinkin kun verrataan pariin aiempaan leffaan.

No, tämä arvostelu meni nyt vähän vertailuksi... Summa summarum: jos menetit uskosi Disney-klassikoihin kultakauden jälkeen, Mulan voi sen palauttaa.

Mulan (1998)
Ohjaus: Tony Bancroft & Barry Cook
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10

lauantai 15. joulukuuta 2012

Kulttuurieroista ja lastenelokuvista

Talven pimeys ja koulun uutisviikot veivät bloggaamisen hetkeksi mennessään. Tavoitteenani oli saada tällä viikolla yksi työn alla ollut postaus pakettiin, mutta se saa nyt hetken odottaa. Sen sijaan ajattelin postata tännekin Oamkin verkkolehteen Vienettiin tekemäni elokuva-aiheisen jutun.

Kävin haastattelemassa Niko - Lentäjän poika ja Niko 2 - Lentäjäveljekset -elokuvien ohjaajaa Kari Juusosta Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaalilla viime kuussa. Tunnin jutustelusta syntyi nettijuttu, jonka voi käydä lukemassa täältä.

Ensi viikolla yritän olla reipas ja saada jotain aikaiseksi. Joulukin on tulossa ja perinteinen joulupostaus ilmestyy ajallaan jouluaattona. Siihenkin on vain reilu viikko!

lauantai 8. joulukuuta 2012

Millainen leffavuosi on 2012?

On jo joulukuu ja olisi korkea aika tsekkailla mennyttä leffavuotta ja sen huippuhetkiä. Luulin, että viime vuosi oli leffavuotena vaisu, mutta taisin valittaa liian aikaisin: 2012 vaikuttaa ainakin tähän mennessä poikkeuksellisen tylsältä. Olenko vain kyltynyt ja kyynistynyt? Joka toinen leffa tuntuu olevan 90 prosenttisesti tietokoneella räpellettyä tusinatoimintaa. Missä omaperäisyys?

Muutama ihan mielenkiintoiselta vaikuttava draama olisi tulossa, mutta vasta ihan vuoden lopussa tai ensi vuoden alussa. Viime vuonna tässä vaiheessa oli jo tiedossa muutamakin ulko-amerikkalainen kiinnostava teos (esim. upeat Iho jossa elän ja Nader ja Simin: Ero), mutta nyt nekin tuntuvat suorastaan loistavan poissaolollaan. Onko kaikki hyvä pakattu loppuvuoteen vai mistä kiikastaa?

Joka tapauksessa, kaipaisin jälleen lukijoiden apua. Mitä leffoja tänä vuonna kannattaa oikeasti katsoa? Valtavirran Hollywood-pläjäykset ovat tiedossa, mutta mitenkäs pienemmän budjetin leffat tai esimerkiksi aasialaiset tai eurooppalaiset tuotokset? Löytyykö mistään mitään kiinnostavaa vai onko leffavuosi 2012 tuhoon tuomittu? Saa toki suositella myös niitä valtavirran pläjäyksiä, jos niistä löytyy jotain oikeasti maininnan arvoista. Toki myös ilahduttavan huonot teokset kiinnostavat, kuten aina. Ehdotuksia kehiin! Olen tämän vuoden suhteen jo niin epätoivoinen, että kaikki kelpaa!

torstai 29. marraskuuta 2012

México luchar de nuevo

Santo-projektissa katsastetaan nyt, olivatko viime kerran timanttiset leffat vain sattumaa vai onko projektin kokonaislaatu todella noussut kohisten.


43. Santo and Blue Demon vs Doctor Frankenstein (Santo y Blue Demon contra el doctor Frankenstein, 1974)


Edellinen Santo-postaus saattoi olla (lähes) täyttä rautaa, mutta jo tämän leffan nimen näkeminen aiheutti pienen surunpuuskan. Ehkäpä Blue Demon voisi kuitenkin piristää varsin tavanomaiselta kuulostavaa konseptia?

Tohtori Frankenstein kaappaa nuori naisia ja tekee heille kokeellisia aivojensiirtoja. Koenaiset kuitenkin useimmiten kuolevat leikkauspöydälle. Frankensteinin kokeilla on motiivikin (mitä ihmettä!!): hänen oma vaimonsa sairastui 80 vuotta sitten aivosyöpään ja tohtori on pitänyt häntä jäädytettynä siitä saakka, etsien sopivia aivoja siirrettäväksi hänen kehoonsa. Frankenstein itse on antanut seerumilla itselleen ikuisen nuoruuden, kuten myös apureilleen. Frankensteinilla on myös sivuprojekti: Golem-niminen tummaihoinen jättiläismies, jolle hän aikoo siirtää Santon aivot. Väkivahva Golem saisi näin Santon painiskillsit ja voisi hakata kaikki. Frankensteinista tulisi maailman valtias. Ihailtavan yksinkertaista!




Santo sotkeutuu Frankensteinin puuhiin, kun tohtori kidnappaa hänen hyvän ystävänsä ja opettajansa tyttären Alician. Yhdessä Blue Demonin kanssa Santo lähtee etsimään ystäväänsä, mutta asettaa itsensä samalla vaaraan. Tohtori muuttaa leikkauspöydälle kuolleet naikkoset zombieiksi, jotka lähtevät riistämään henkeä viattomilta kaduntallaajilta. Typerä veto sinänsä, koska zombienaiset tuntuvat tappavan vain oman perheensä jäseniä ja toimivat lähinnä vinkkinä siitä, että jotain vielä kamalampaa on tapahtumassa jossain muualla. Jos tohtori haluaisi puuhailla rauhassa, kannattaisi varmaan hävittää ruumiit kaikessa hiljaisuudessa.

Blue Demonin osaksi lankeaa jälleen pelkän statistin rooli. Naisten kanssakaan ei käy samanlainen flaksi kuin hopeanaamaisella kollegalla. Yhdesti Demonista on oikeasti hyötyä, kun hän pelastaa Santon Frankensteinin leikkauspöydältä, mutta noin muuten sinimaskisen painijan rooli käsittää pelkkää patsastelua ja pari muka hauskaa repliikkiä silloin tällöin. Katsokaa nyt miten surulliselta Blue Demon näyttää tuossa julisteessakin! Ikuinen köykäisen sidekickin rooli ei taida oikein maistua.




Taas muuten painitaan areenalla, jossa ei ole lainkaan yleisöä. Oliko niitä yleisöareenoita niin vaikea kuvata? Välillä kuitenkin kuvataan joukkoa ihmisiä, jotka ovat muka yleisönä painimatsille. Hämärää.

Vaikka juoni on jälleen perus-Santoilua, yksi asia tekee näistä paha tohtori/professori-tarinoista hauskoja. Ne kaikki miljoonat vilkkuvat valot, joilla ei ole mitään tarkoitusta. Jokaisen tohtorin labrat ovat täynnä valotauluja, joissa vilkkuu pieniä lamppuja. Mitään nappejakaan ei aina ole, pelkkiä valoja! Joskus niistä kuuluu myös mystisiä blimblom-ääniä. Nerokasta lavastusta! Miksi käyttää hirveästi rahaa monimutkaisiin pömpeleihin, kun muutama vilkkuva lamppu riittää?

Santo and Blue Demon vs. Doctor Frankenstein (Santo y Blue Demon contra el doctor Frankenstein, 1974)
Ohjaus: Miguel M. Delago
95 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10


44. Santo in Anonymous Death Threat (Santo en Anonimo mortal, 1975)
Hyvät naiset ja herrat, tässä on oma nimisuosikkini kaikista Santo-leffoista. Hakkaa jopa Suicide Missionin. Santo nimettömässä tappouhkauksessa! Tätä on pakko rakastaa. Odotukset pamahtavat jälleen taivaisiin, vaikka nimethän eivät tunnetusti kerro mitään elokuvan mahdollisesta todellisesta laadusta.

Kaikki alkaa, kun korukauppias surmataan liikkeen sulkemisaikaan. Miehellä ei pitänyt olla vihollisia, eikä murha ole varkauskaan - tappajat jättivät kaikki liikkeessä ennalleen. Mysteeri alkaa selvitä, kun toinenkin mies kuolee. Hänet törkätään alas kerrostalon katolta. Paljastuu, että molemmille miehillä on lähetetty identtiset tappouhkaukset: "Sinun on aika kuolla. Olet itse tuominnut itsesi." Molemmissa viesteissä on annettu surmille eri päivämäärät. Pian löytyy lisää tappouhkauksen saaneita ja yksitellen, määrättynä päivänä, päät putoilevat.

Santo lähtee selvittämään tapausta yhdessä yksityisetsiväpariskunnan Pablon ja Yvetten sekä poliisin kanssa. Tappouhkausmysteeri saa uuden twistin, kun paljastuu, että kaikki uhkauksen saaneet ovat olleet toisessa maailmansodassa todistajina erästä natsirikollista vastaan. Kyseessä on kosto - uusnatsit ovat saapuneet Meksikoon!




Vaikka odotukset olivat varovaisen korkealla, Death Threat ei ollut mikään pettymys (!!!). Huonotkin natsi-Santot ovat useimmiten jollain tavalla hauskoja. Huvittavaa on vähintäänkin se, että salassa kokoontuvien natsien kokouspaikan seinät on koristeltu kauttaaltaan valtavilla natsimerkki-lipuilla. "Tämä on hyvin salaista. Kukaan ei saa tietää, että täällä kokoontuu natseja. Koristellaan nyt kuitenkin varmuuden vuoksi seinät ja lattiat kauttaaltaan natsimerkeillä." Vähän niin kuin se salainen asiakirja edellisessä natsi-Santossa. Juuri sen kanteenhan se natsimerkki kannattaa laittaa. Ja miksi niitä natsi-käsinauhojakaan tarvitsee pitää? Eivätkö natsit muuten tiedä olevansa natseja?

Tässä leffassa on myöskin ihan järkevä naissidekick, eikä sellainen bimbo kuin yleensä. Yvette on ihan pätevä apuri murhajuttujen tutkinnassa. Santo-projektin edetessä naiset tuntuvat olevan yhä useammin muutakin kuin ruudunkoristeita. Tarina saa kuitenkin pientä kissatappelu-twistiä, kun Yvette kohtaa natsirikollisen tyttären.




Etelä-Amerikalla ei ollut osaa tai arpaa itse natsisodassa, mutta moni pakoon päässyt ex-natsi piiloutui Etelä-Amerikan maihin valheellisen identiteetin turvin, uuden elämän toivossa. Tätä skenaariota kuvaavia elokuvia on tehty Amerikassakin, ensimmäisenä mieleen tulee Maratoonari (The Marathon Man, 1976), jossa Sir Laurence Olivier esittää Etelä-Amerikkaan paennutta, jalokiviin mieltynyttä natsirikollista. Natsimeininkiä on nähty Santoissa pariin otteeseen ennenkin ja eteläamerikkalainen tatsi asiaan on ihan jännä. Heiltä puuttuu tässä historian synkässä luvussa se syyllisyyden ja hienovaraisuuden tunne, mikä eurooppalaisilla on hyvinkin syvälle juurtunut. Helposti tämän batchin paras Santo!

Santo in Anonymous Death Threat (Santo en Anonimo mortal, 1975)
Ohjaus: Aldo Monti
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10


45. The Mystery of the Black Pearl (El misterio de la perla negra, 1976)


Ei tarvitse olla rakettitieteilijä huomatakseen, että tätä elokuvaa tuskin on oikeasti tehty vuonna 1976. Tämä taitaa olla taas niitä elokuvia, jotka ovat IMDb:n listauksessa ajautuneet väärälle paikalle. Julisteessa mainostetaan näköjään värejäkin, mutta ei niitä tästä versiosta ainakaan löytynyt.

Koska leffa lienee oikeasti tehty joskus edelliseen vuosikymmenen puolella, se tarjoaa hyvän ikkunan siihen, millaisia Santo-leffat aiemmin olivat. Tätä katsoessa alkoi kieltämättä tuntua turhalta valittaa "nyky-Santoista"...

Santon tehtävä on napata helmivarkaita Meksikon rannikolla. Liigan ydin, kaksi hemaisevaa naista ja yksi mies, punovat juoniaan sankarimme pään menoksi. Toinen naisista, hemaiseva klubitanssija Wu Li päättääkin siirtyä Santon leiriin ja auttaa tätä pakenemaan muiden asettamista ansoista.

Jep. Juoni oli oikeastaan siinä. Paria hassun hauskaa kohtausta lukuunottamatta leffa on puuduttavan tylsä. Uudempiin Santoihin verrattuna nämä vanhemmat tekeleet alkavat vaikuttaa epäelokuvamaisilta räpellyksiltä. Tässäkään leffassa ei ole juonta juuri nimeksikään, eikä edes siitä minimaalisesta juonen määrästä meinaa saada millään otetta. Ensimmäiset puoli tuntia vain rapsuttelin päätäni ja mietin kuka nyt oli kuka ja mitä tuo tyyppi tekee tuolla yms. Mitään logiikkaa tästä leffasta lienee turha etsiä muutenkaan.




No, entäs ne hauskat kohtaukset sitten? Oma suosikkikohtaukseni on surkein/paras kuolinkohtaus ikinä. Santo jahtaa pahista huvipuistoon, jossa tämä juoksee päin n. 30km/h kulkevaa avaruusaluslaitetta ja kuolee siihen paikkaan. Mitä ihmettä? Lisäksi laite on käynnissä, mutta ketään ei ole kyydissä. Tämä huvipuisto ei taida olla mikään jättimenestys. Muutenkin ihmiset kuolevat ja pyörtyilevät uskomattoman helposti. Yksi pahis lyö paetessaan vartijaansa nyrkillä olkapäähän ja tältä lähtee taju samantien.

Yksi omia suosikkejani on myös "vankila, josta kukaan ei ole koskaan paennut." Miksei? Vankila on ihan perusbetonimurju, jossa vankia pidättelee vain pari puuovea. Ovatko vartijat maailman huippuluokkaa vai miten helvetissä tuolta ei muka pääse omin avuin ulos?

Muista epäloogisuuksista hauskimpia ovat perinteiset yön ja päivän vaihtelut. Rannalla on juhlat, näyttäisi siltä että on päivä tai korkeintaan alkuilta. Sadan metrin päässä, kauempana väkijoukosta, on kuitenkin täysi, sysimusta yö. Sama toistuu muutamassa muussakin kohtauksessa. Välillä kuvan tummuus/kirkkaus vaihtelee kesken kohtauksen rajustikin. Liekö tekijöillä ollut jotain teknisiä vaikeuksia vai olisiko yhden ajankohdan valitseminen ollut liian työlästä.




Leffan loppukohtaus on myös maininnan arvoinen. Tiedän ja toivon, että tuskin tulette tätä leffaa koskaan katsomaan, joten spoilaaminen lienee luvallista. Santo saa tietää, että Wu Li on pettänyt häntä koko ajan. Oikeasti naikkonen on liittoutunut sen toisen naisen kanssa ja he ovat huijanneet myös liigaan kuulunutta miestä. Naisten tavoite on saada helmet itselleen ja lähteä viettämään makeaa elämää Eurooppaan. Santo kuitenkin ilmestyy paikalle. Sen sijaan, että hopeamaskinen sankarimme nakkaisi naikkoset niska-persotteella tyrmään, hän vie heidät risteilylomalle. Kyllä, luit oikein. Santo käy makoilemaan naisten keskelle aurinkotuoliin. "He ovat lomansa ansainneet, sillä he menevät tämän reissun jälkeen linnaan pitkäksi aikaa", Santo selittää poliisikavereilleen. Reilu tyyppi!

The Mystery of the Black Pearl (En misterio de la perla negra, 1976)
Ohjaus: Fernando Orozco
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.4/10

tiistai 20. marraskuuta 2012

Regina ja Fedja, osa II

Edellisen postauksen teema jatkuu. Nyt siis lupaamani Teuvo Tulio-Regina Linnanheimo-yhteistyöleffat. Molemmat leffat löytyvät Teuvo Tuolio-DVD-boksista (osa 2), johon sijoitin rahani viime talvena. Hyllystä löytyy nyt myös ykkösboksi, mutta kolmonen on jäänyt uupumaan. Jos joku tietää, mistä sen voisi hankkia kohtuuhintaan niin ilmoitelkaa ihmeessä. Parit nettikaupat olen jo tsekkaillut läpi, mutta tuloksetta. Olisi hienoa saada DVD-hyllyyn koko Tulion tuotanto!


Levoton veri (1946)
Levoton veri sai joitakin vuosia myöhemmin uusintaversion Mustasukkaisuus, jonka toteutuksesta vastasi myöskin Linnanheimo-Tulio-pari. Näin Mustasukkaisuuden ruotsinkielisen version alkuvuonna ja vaikka sitä on parjattu edeltäjäänsä huomattavasti huonommaksi, sitä saunatappelukohtausta on pakko rakastaa.

Levottomassa veressä jalkansa loukannut Outi on syvästi rakastunut komeaan lääkäriinsä Valteriin. Teini-ikäinen tyttö on kuitenkin aikuiselle miehelle liian nuori kumppani. Valteriin on rakastunut myös Outin isosisko Sylvi. Valter valitsee Sylvin ja pari menee naimisiin. Outin sydän särkyy. Hän matkustaa Leipzigiin saadakseen hoitoa jalkaansa ja jää ulkomaille useaksi vuodeksi parantelemaan kehoaan ja mieltään.

Sillä välin Sylvi ja Valter saavat pojan, Matin, josta tulee heidän rakkaudella vaalittu aarteensa. Matti ei kuitenkaan ehdi edes kouluikään, kun hän menehtyy traagisessa onnettomuudessa. Valter syyttää pojan kuolemasta vaimoaan ja Sylvi on murheen murtama. Pari ajautuu eroon toisistaan, epätoivoissaan Sylvi juo myrkkyä ja sokeutuu. Pian tapahtuman jälkeen Outi saapuu kuin tilauksesta takaisin ja nyt Valterinkin tunteet kuumenevat nuorta kaunotarta kohtaan. Alkaa salasuhde. Sokea Sylvi jää yksin pimeyteen ja voi vain arvailla, mitä hänen selkänsä takana touhutaan. Mustasukkaisuus tekee hänet miltei hulluksi.





Tulio on kiistatta melodraaman kuningas. Levottoman veren tarina on joka käänteeltään tunteikas, traaginen, dramaattinen ja raivokas. Tuliomaisia epäloogisuuksia vilisee siellä täällä, kuten aina. Elokuvan alussa ei ole mitään käsitystä minkä ikäinen Outi mahtaa olla. Toisaalta hän näyttää aikuiselta naiselta (näyttelijä Toini Vartiainen oli 23-vuotias), toisaalta käkkärä tukka ja rusetti saavat hänet näyttämään irvokkaalta aikuiselta vauvalta. Hyvin, hyvin hämmentävää. Sokeus tarkoittaa muuten ilmeisesti myös sitä, että silmät eivät liiku lainkaan.

Ilmeikäs Regina Linnanheimo tulkitsee Sylvin roolin Tulion teoksiin sopivalla paatoksella. Polttavaa katsetta lukiessani sain selville, että Tulio usein yllytti Reginaa ylilyönteihin. Regina näytteli omat roolinsa myös ruotsinkielisissä rinnakkaisversiossa, joita ohjasi Tulion ohella Roland af Hallström. Hallströmille riitti vähempikin elehtiminen, joten ruotsiversiot ovat kuulemma usein paljon maltillisempia. Tulion elokuvien maailmaan Reginan ilmeikkyys, intensiiviset katseet ja raivokas elehtiminen sopivat täydellisesti.





Tarina on hyvin tavanomainen Tuliolle, kolmiodraama, joka tuhoaa yhden ihmisen elämän täysin. Yksi Tuliolle ominainen teema leffasta kuitenkin puuttuu: suomalainen maalaismaisema. Tarina sijoittuu kokonaisuudessaan ainakin jonkinlaiseen kaupunkiin (välillä tavataan salaa vieressä olevan järven rannalla, mutta lähin hattukauppakin on kävelymatkan päässä) ja siinä oleillaan paljon sisällä. Uusintaversio Mustasukkaisuus sen sijaan sijoittui kuohuvan kosken rannalle. Aluksi en edes ymmärtänyt, mikä Levottomassa veressä oli niin erilaista. Vasta jälkeenpäin mietittynä hoksasin mistä oli kyse. Tulio on kuitenkin parhaimmillaan maaseudun kuvaajana, joten Levoton veri jää helposti etäiseksi. Kuvaus ei ole läheskään niin komeaa kuin monissa muissa Tulion teoksissa.

Summa summarum: ei Tulion tuotannon terävintä kärkeä, vaikkei Levotonta verta voi lukea minkäänlaiseksi epäonnistumiseksikaan. Keskinkertainen on ehkä oikea termi. Nyt tekisi kovasti mieli katsoa se Mustasukkaisuus uudelleen.

Levoton veri (1946)
Ohjaus: Teuvo Tulio
91 minuuttia
Oma arvosana: 7.3/10


Hornankoski (1949)
Kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsin, legendaarinen Åke Lindman näyttelee Hornankoskessa ensimmäisen elokuvaroolinsa. Leffasta jäi Lindmanille melkoinen stigma, se antoi hänelle ikuisen pahiksen varjon. Regina Linnanheimon vastanäyttelijänä toimiminen oli lukemani mukaan nuorelle Lindmanille myöskin hyvin hermostuttava kokemus.

Elokuva noudattelee Tuliolle tuttua kolmiodraamaa, mutta hieman eri twistillä. Yli-Koskelan veljekset Aarne ja Artturi ovat kuin yö ja päivä. Aarne on vallaton ja ilkikurinen naistenmies, joka tykkää pelata korttia ja kulkee mielellään tukkilaisten matkassa Suomen saloilla. Lindmanin esittämä Artturi on puolestaan vastuuntuntoinen ja vakava. Artturi rakastuu Linnanheimon esittämään Leaan, kauniiseen naapurin piiaan. Hän saa taivuteltua äitinsä, Yli-Koskelan vanhan emännän ottamaan Lean talon palvelukseen saadakseen olla tämän vierellä kaikki päivät.

Pian Aarne kuitenkin tulee kotiin tukkilaisten mukana ja iskee hänkin silmänsä Leaan. Aarnen suorasuikaiset lähentely-yritykset jättävät Artturin ujot kuiskuttelut varjoonsa. Aarne ja Lea alkavat viihtyä yhdessä, mikä saa raivon nousemaan Artturin rinnassa. Artturi päätyy valheellisiin, epätoivoisiin tekoihin saadakseen Lean omakseen.





Heti alkuun voin todeta, että Hornankoskesta tuli kertaheitolla yksi suosikki-Tulioistani. Aiemmin näkemissäni Tulioissa mustasukkaisuus riivaa useimmiten naista ja miesten mahdollinen mustasukkaisuus on ratkaistu yhdellä nyrkkitappelulla. Åke Lindman tekee mielettömän hienon esikoisroolin Artturina, joka on samalla jäyhä, surumielinen, vahva ja heikko. Näyttelijäsuorituksista toinen erityismaininta menee piia-Irmaa esittävälle Rauha Rentolalle. Rakkaudessa pettyneellä Irmalla on aina jotain näpsäkkää sutkautettavaa, mikä vain lisää Artturin piinaa. Yli-Koskelan piia ja renki ovatkin elokuvan comic relief.

Hornankoski on myös törkeän komeasti kuvattu. Juuri luontokuvissa Tulion elokuvat ovat upeimmillaan, eikä tässä elokuvassa juuri sisätiloissa viihdytä. Harvinaislaatuisesti kerran tulee myös talvi! Tulion elokuvien ikuinen Suomen suvi katoaa! Ja alastonta mieskomeutta pääsee ihastelemaan tukkilaisten saunassa. Mitähän 1940-luvun lopun sensuuri-ihmiset tykkäsivät muuten saunakohtauksista? Ainakin 1930-luvulla Tulion elokuvat joutuivat sensuurin kouriin jo pelkästä pikkuvilautuksesta.





Tuliolle tyypilliset pienet epäloogisuudet ovat jälleen läsnä, niistä suurimpana kosken ylittävä silta. Kuka on niin ääliö, että jakaa maatilansa rakennukset ja pellot eri puolille kuohuavaa koskea ja rakentaa niiden välille, kalliolta kalliolle, vain maailman köykäisimmän riippusillan? Kun Aarne saa haavan käteensä verstaalla puutöissä, vettä ja liinoja joudutaan hakemaan talosta kosken toiselta puolen. Mitäs jos sattuisi jotain todella vakavaa? Silta on niin hutera, että hyvä jos ihminen siitä yksin pääsee yli. Entä jos toiselle puolelle pitää kuljettaa tavaroita? Tai viljaa? Ylipäätään jotain? Nämä ovat taas sellaisia seikkoja, joille ei pitäisi tuhlata liikaa mietintäaikaa.

Ai niin, plussaa myös Yli-Koskelan vanhasta emännästä, joka tiirailee nuorten touhuja ikkunastaan vähintäänkin kriittinen ilme kasvoillaan. Ja lopun hautajaisista, joissa on väkeä kuin vähän isommassakin kylässä. Oikeasti. Kukaan ei koskaan käynyt vainajan luona vierailulla, naapureita ei koskaan nähdä, eivätkä ystävät pidä yhteyttä, mutta silti hautajaisia on todistamassa tuhatpäinen väkijoukko. Ihan loistava elokuva!

Pieni murto-osa hautajaisvieraista

Hornankoski (1949)
Ohjaus: Teuvo Tulio
105 minuuttia
Oma arvosana: 8.0/10