tiistai 29. toukokuuta 2012

Sean Connery tuo oikeutta Jupiterin kuuhun

Operaatio Outland 
(Outland, 1981) 


"In the distant future, a police marshal stationed at a remote mining colony on the Jupiter moon of Io uncovers a drug-smuggling conspiracy, and gets no help from the populace when he later finds himself marked for murder." (IMDb)

Kaukainen tulevaisuus! Jupiterin kuu! Huumehommia! Sean Connery! Herrajjumala mitä tykitystä! Juonikuvaus vaikutti vastustamattoman kiehtovalta heti ensisilmäyksellä. Leffan taglinet olivat myös aivan loistavia. Miten toimisi vaikka tämä: On Jupiter's moon something deadly is happening.

Odotukset olivat siis kohtuullisen korkealla. Toiveena oli nähdä jonkinlaista semi-kökköä sci-fi-pelleilyä, jossa Sean Connery on maailman kovin jätkä. Toiveet toteutuivat osittain.

Connery näyttelee William T. O'Nieliä, joka on komennuksella Jupiterin kuussa, Iossa. Mukana on myös hänen perheensä, johon kuuluvat vaimo Carol ja kouluikäinen poika Paul. Tukijoukot kuitenkin häipyvät kuvioista hyvin pian ja jättävät O'Nielin yksin. Carol on päättänyt viedä pojan takaisin Maahan, jossa tämä ei ole koskaan käynyt. Io on synkkä ja nihilistinen paikka, jota asuttavat lähinnä titaniumia louhivat kaivostyöläiset. Harmaan masentava yhteiskunta on rakennettu heidän ympärilleen. Iossa on poliiseja, lääkäreitä ja huoria.




O'Niel huomaa pian, että kaivostyöläisillä ei ole kaikki kunnossa. Jo heti parin viikon sisään useampi menettää järkensä ja tekee selittämättömän itsemurhan. O'Niel alkaa penkoa tapausta kollegoiden estelyistä huolimatta. Lääkärituttavansa avulla hän saa selville, että työläisille annetaan eräänlaista amfetamiinia, joka saa heidät työskentelemään tehokkaammin. Pitkässä juoksussa huume kuitenkin kärtsää työläisten aivot ja he sekoavat totaalisesti tuhoisin seurauksin. O'Niel päättää saada kaivosyhtiön vastuuseen tekosistaan, mutta huomaakin pian olevansa yhtiön pestaamien palkkamurhaajien listalla.

Ensinnäkin... Voi olla vaikea uskotella ihmisille, että leffa sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, kun kaikki tietokoneet ovat 70-luvulta. Fiksuja ne kyllä ovat, ei siinä mitään. Nyky-windowsilta tuskin voisi kysyä yhtä suoria kysymyksiä mistä hyvänsä aiheesta ja saada suoria vastauksia. Tietokoneen piirtelemät grafiikat ovat myös, no, hienoja. Tämä sama ongelmahan vaivaa jokaista vanhaa sci-fi-leffaa ja todennäköisesti jokaista uuttakin sitten kunhan teknologia jälleen kehittyy. Eli parempi antaa sen olla.




Muuten erikoisefektit on aikalaisittain hienosti tehty, eikä niiden osalta ole suurempaa moittimista. Avaruusaseman ulkokuvat ovat ainakin suurimmaksi osaksi pienoismalleja ja överiksi meneviä tehosteita on loppujen lopuksi vähän. Liekö se sitten huono vai hyvä juttu, sitä en osaa sanoa. Hyvät tehosteet lisäävät leffan uskottavuutta, mutta toisaalta huonot antaisivat lisää perseilypisteitä. Näyttelijät ovat yllättävän hyviä. Sean Connerykin vetää roolinsa asianmukaisesti, vaikka aluksi tuntuukin, että rooliin kaivattaisiin nuorempaa hemmoa. Sellaista vasta duunin aloittanutta idealistia.

Juoni on viihdyttävä ja pitää kiitettävästi otteessaan loppuun asti. Ajattelin, että uutuuden viehätys katoaa varmaan pian ja leffa alkaisi puuduttaa viimeistään puolivälin tienoilla, mutta olin väärässä. Ainoa pettymys on loppuratkaisu, joka tuntuu aivan liian helpolta ja tylsältä. Kolme palkkamurhaajaa on O'Nielin perässä ja silti ratkaisusta on saatu tylsä! Melkoinen saavutus. Outland on noin muuten ns. piristävää katsottavaa, sillä hyviä ja viihdyttäviä sci-fi-leffoja ei mielestäni ole mitenkään liikaa. Perseilystä ei juuri pisteitä heru, koska leffa on kaikin puolin melko maltillinen. Jos haluaa kunnon tulevaisuuden sekoilua ft. Sean Connery, kannattaa tsekata mieluummin John Boormanin loistava Zardoz (1974).

Operaatio Outland (Outland, 1981)
Ohjaus: Peter Hyams
112 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Fuuuuuuuck!!

Jenkkilää hehkutellaan vapauden ultimaattiseksi tyyssijaksi, mutta enemmän maan politiikkaa seuranneena voi helposti todeta tuon vapauden olevan monien asioiden kohdalla täyttä bullshittia. Konservatiivit ovat vetämässä sääpallon kokoista hernettä nenäänsä milloin mistäkin. Yksi suosittuja kauhistelun kohteita on tietysti järjetön kiroilu, jolle viattomat kansalaiset altistuvat tahtomattaan päivittäin. Seuraavassa muutama elokuva aiheesta.


Fuck (2005)
Lyhyesti ja ytimekkäästi nimetty dokumentti pohtii sanaa fuck, sen käyttöä, sen merkitystä ja sitä, miksi se nyt on niin paha juttu. Asiaa on pähkäilemässä joukko tunnettuja naamoja, joukossaan mm. Drew Carey, Pat Boone, Billy Connolly, Ice-T, Ron Jeremy,  ja Hunter S. Thompson. Molempia puolia kuullaan väittelyssä fuck vastaan no fuck ja myös historiallinen puoli saa valotusta.

Ensinnäkin, olin vähän yllättynyt siitä miten naurettavan iso asia se fuck tosiaan on. Olin varautunut hysteerisesti sössöttäviin kukkahattutäteihin (jotka ovat muuten nekin USA:ssa ihan eri luokkaa), mutta yllätyin silti. Tässä dokkarissa on niin paljon asioita, joita en ymmärrä. Sinänsä ymmärrän, etteivät aikuiset halua omien pikkupilttiensä suoltavan ns. huonoa kieltä tai oppivan kiroilemaan liian nuorena, mutta realistisesti katsottuna kirosanoilta tuskin voi välttyä. Miten se sanojen piippaaminen ja demonisoiminen jotenkin auttaa? Kielletyt asiathan ovat tunnetusti aina vain mielenkiintoisempia. Ja se on tosiaan vaan yksi helvetin sana! Eikä edes kovin kaksinen kirosana verrattuna raavaan suomalaismiehen kajauttamaan sotahuutoon PERRRRKELE!




Mielenkiintoisinta dokkarissa on (amerikkalaisen tekopyhyyden kauhistelun lisäksi) sanan historiallinen puoli. Kukaan ei oikeastaan tiedä mistä sana fuck tulee, vaikka arvailuja on jos jonkinlaisia. Sen merkitys on kuitenkin aina ollut aikalailla sama: se on ollut synonyymi kahden ihmisen väliselle seksuaaliselle kanssakäymiselle, jota hentomieliset kanssaihmiset varmaan kutsuisivat mieluummin helläksi rakasteluksi tai lempimiseksi (yrgh). Villit, mutta perättömät huhut arvuuttelevat sanan olevan lyhenne milloin mistäkin. Suosituin tuntuu olevan Fornication Under the Consent of the King.

Myös sanan fuck monipuolisuus on sinänsä ihan kiehtovaa. Vaikka sen historiallinen merkitys on aina ollut sama, vuosien saatossa sanaa on käytetty vaikka millaisissa yhteyksissä. Sana on saanut uusia käyttötapoja aina vain enemmän ja enemmän, kun kieli on ns. vapautunut.

Vaikka dokkarissa kuullaan molempia osapuolia, paino on selvästi enemmän kiroilun puolustajilla, eikä mistään puolueettomasta katsauksesta ole kyse. Sinänsä olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin ns. vastapuolen ihmisten kommentteja ja perusteluja. Kiista kahden puolen välillä jää melko yksiulotteiseksi kyllä-ei-kyllä-ei-väittelyksi. Tai no, ei varsinaiseksi väittelyksi tietenkään, koska jokainen haastateltava on kuvattu erikseen mustaa taustaa vasten. Nyt jälkeenpäin ajatellen olisikin ollut muuten hauska pistää muutama kiroilurajoitteinen kalkkis ja pari törkysuista koomikkoa samaan huoneeseen!




Screencapit tästä leffasta eivät ole muuten järin mielenkiintoisia, koska tosiaan suurin osa matskusta on vain puhuvia päitä mustaa taustaa vasten tai ruudussa rullaavaa tekstiä. Huomasin muuten screencappeja ottaessa, että ihmisen ulkonäöstä näkee hämmästyttävän usein, kummalla puolella hän mahtaa asiassa olla. :)

Fuck (2005)
Ohjaus: Steve Anderson
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10


South Park: Isompi, pidempi ja leikkaamaton (South Park: Bigger, Longer & Uncut, 1999)
Fuck-dokkarissa näytettiin pätkä South Park-leffasta, joka on tehnyt aikanaan kirosanaennätyksen. Luulin jo, että olen nähnyt tämän leffan kyllästyttävän monesti enkä tule katsomaan sitä pariin vuosikymmeneen, mutta niin siinä vain kävi että pakkohan se oli nähdä dokkarin loppukevennyksenä.

Näin South Parkin aikoinaan elokuvateatterissa (eli Haapaveden ammattikoulun auditoriossa). Olin 11-vuotias. South Park-sarja oli pyörinyt telkkarissa jo jonkin aikaa ja se oli mielestäni parasta ikinä. Nauhoitin joka jakson ja joskus valvoin vanhemmiltani salaa ja katsoin arkena yöllä näytettävän ohjelman pienestä matkatelkkaristani pimeässä ilman ääntä. Oi niitä aikoja! En usko, että minusta tuli South Parkin myötä mitenkään rääväsuisempi. Joka tapauksessa, auditorio oli täpösen täynnä ja tunnelma mitä mainioin. En tiennyt leffasta etukäteen yhtään mitään. Se oli aikaa ennen YouTuben leffatrailereita. En ole koskaan nauranut leffateatterissa niin paljon, enkä varmaan koskaan kuullutkaan vastaavanlaisia naurukohtauksia.

Elokuvassa ystävykset Stan, Kyle, Kenny ja Cartman keplottelevat itsensä katsomaan lapsilta kiellettyä Terrence & Phillip-leffaa Asses of Fire. Leffassa piereskellään ja kiroillaan eli huumori kukkii parhaimmillaan. Pojat saavat pahoja vaikutteita ja kun muutkin lapset näkevät leffan, lapsosten kiroilu lähtee lapasesta pahemman kerran. Kylen tiukkisäiti ryhtyy raivoisaan vastarintaan Terrencea & Phillipia vastaan. Lopulta tilanne kärjistyy pahimmilleen ja johtaa USA:n ja Kanadan väliseen sotaan. Samaan aikaan Saatana suunnittelee maailmanvalloitusta yhdessä uuden poikaystävänsä Saddam Husseinin kanssa. On nimittäin ennustettu, että kun Terrencen & Phillipin veri koskettaa USA:n maata, Helvetin portit aukeavat ja Saatanasta tulee maailman hallitsija. Sweet.




South Park -leffa on sarjan meininkiä parhaimmillaan. Kantaa otetaan tyyliin sopivan kärkevästi ja huumori on parhaimmillaan ihan hillitöntä. Pointti kiteytyy Sheila "Kylen äiti" Broflovskin sanoissa "Remember what the MPAA says; Horrific, Deplorable violence is okay, as long as people don't say any naughty woids! That's what this war is all about!" Leffa on luultavasti yksi onnistuneimpia TV-sarjasta elokuvaksi -sovituksia. Ote on elokuvamaisempi, mutta mitään niistä jutuista, jotka tekevät alkuperäisestä sarjasta niin loistavan, ei ole unohdettu.

Leffaan on sovitettu disneymäiseen tyyliin musiikkinumeroita, jotka vaihtelevat ihan hauskasta täysin absurdiin. Kovimmat naurut leffateatterissa sai aikoinaan aikaan Terrencen ja Phillipen laulunumero Uncle Fucka. Laulun alku oli kuin räjähdys täydessä salissa, eikä naurusta meinannut millään tulla loppua. Kaiken kaikkiaan elokuvassa kuullaan lähes 399 kirosanaa, mistä hyvästä leffa on päässytkin Guinnessin ennätysten kirjaan pahasuisimpana animaationa.




Elokuva pääsi tietysti todistamaan oman pointtinsa todenmukaisuuden, kun se sai USA:ssa ikärajoituksen R. Ja senkin pelkän kiroilun vuoksi! Tarkastajilla ei ollut mitään huomautettavaa piirretystä väkivallasta, kuten Kennyn kuolemasta tai sodan kuvaamisesta. Kauheintahan oli selkeästi hahmojen käyttämä kieli. Suomessa ikäraja oli K-12. Itse näin leffan tosiaan 11-vuotiaana eli vielä vuotta ikärajaa nuorempana eikä se korruptoinut moraaliani. Jännä juttu! En silloin tiennytkään millaiseen vaaraan olin itseni ja hauraan mieleni laittamassa.

Kaikin puolin hieno leffa. Pieni kyllästyminen vaivaa minua edelleen, mutta oli piristävää katsoa elokuva välillä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ollut nähnyt sitä pitkiin aikoihin. Yksin tuskin jaksaisin leffaa katsoa tosiaan siihen seuraavaan vuosikymmeneen. South Park oli yksi suosikkileffojani ala-asteella ja ostin VHS-kassunkin heti julkaisun jälkeen. Sarjanakin South Park on pysynyt verrattaen freesinä, vaikka ihan uusimpia jaksoja en olekaan katsonut.

South Park: Isompi, pidempi ja leikkaamaton (South Park: Bigger, Longer & Uncut, 1999)
Ohjaus: Trey Parker
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

We've got no troubles, life is the bubbles

Disney Animated Classics-projekti jatkuu jälleen. Nyt päästään vihdoinkin niihin elokuviin, jotka on julkaistu allekirjoittaneen elämän aikana.


27. Oliver ja kumppanit (Oliver & Company, 1988)
Muistan nähneeni pätkän tästä leffasta joskus vuosia sitten telkkarista, mutta muuten Oliver ja kumppanit oli minulle täysi mysteeri. Mitään lapsuudenmuistoja tästä leffasta ei ole, mikä alkaa olla Disney klassikot -sarjassa jo vähän harvinaista.

Elokuva kertoo kulkukissasta ja -koirista New Yorkin katuvilinässä. Pieni hylätty kissanpoikanen kohtaa eräänä päivänä Dodger-koiran (äänenä Billy Joel). Muutaman mutkan kautta kaksikosta tulee hyvät ystävät. Kisu tutustuu myös muihin Dodgerin jengin koiriin sekä heidän isäntäänsä Faginiin, jotka kaikki asuvat ränsistyneessä asuntoveneessä. Fagin on joutunut tuntemattomasta syystä suuriin velkoihin, joita ilkeä Sykes käy koirineen häneltä karhuamassa. Hänellä on kiire saada tarpeeksi rahaa kokoon velkojen maksua varten.

Kissanpoika pääsee Dodgerin koirajengin mukaan, kun he yrittävät huijata rahaa kadulla. Yksi sattuma johtaa toiseen ja johdattaa kissan kiltin Jenny-tytön kotiin. Jenny adoptoi kissan ja antaa sille nimeksi Oliver. Oliver ei voisi olla onnellisempi uudesta elämästään. Nyt hänellä on omistaja ja oma koti. Dodger luulee kuitenkin Oliverin olevan pulassa ihmisten luona ja käy pelastamassa tämän. Kun Fagin näkee, että Oliverilla on nyt kalliilla osoitteella varustettu kaulapanta, hän päättää pyytää Oliverista lunnaita saadaakseen velkansa maksettua.




Oliver ja kumppanit kuuluu melko keskinkertaiseen Disney-kastiin. Leffa alkaa ihan vauhdikkaasti, mutta se on vanhentunut armottomasti. Tämä on taatusti yksi aikaansidoituimpia Disney-elokuvia ikinä. Niin moni asia tässä elokuvassa on täyttä kasaria. Elokuva ei siis mitenkään onnistu samanlaisessa ajattomuudessa kuin osa Disneyn parhaista elokuvista. Musiikkinumeroiden taso vaihtelee laidasta laitaan. Billy Joelin esitykset rokkaavat, mutta Jennyn perheen itsekeskeistä diivakoiraa Georgettea esittävän Bette Midlerin musiikkinumero on suorastaan kamala, jopa vähän vaivaannuttava.

Tarina on paperilla ihan hyvä ja on piristävää nähdä piirroselokuvan hahmo, joka ei ole yksiulotteisen hyvä tai paha. Fagin on pohjimmiltaan hyväsydäminen pikkuroisto, jonka epätoivo ja pakko ajavat ilkeisiin tekoihin. Elokuvan tarina on mukaelma Charles Dickensin Oliver Twistista. Klassikko ei kuitenkaan siirry tämänkaltaiseen elokuvamuotoon vaivatta. Jotain jää puuttumaan, kenties jännitys? Vaikka leffassa on kidnappausdraamaa ja vaarallisia tilanteita, mikään ei nosta tunnelmaa tarvittavalle tasolle. Niinpä leffa jää kokonaisuutena melko laimeaksi.




Animointi on aika peruskauraa, mutta silloin tällöin vähän hutiloivaa. Leffasta ei jää sellaista oloa, että tähän olisi panostettu mitenkään erityisesti. Pähkinänkuoressa: Oliver ja kumppanit hukkuu auttamatta muiden Disney-klassikoiden alle ja jää tänä päivänä mieleen lähinnä kasarityylinsä vuoksi.

Ai niin, plussaa ihanan kauniista ihmishahmoista, kuten tästä:


Oliver ja kumppanit (Oliver & Company, 1988)
Ohjaus: George Scribner
74 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10


28. Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989)
Nyt aletaan päästä asiaan! Pieni merenneito on ensimmäinen Disney-leffa, joka kuuluu omaan animaatioiden fab four-nelikkoon. Synnyin vuotta ennen leffan julkaisua, enkä nähnyt sitä ennen kuin joskus ala-asteikäisenä. Silloin se teki minuun suuren vaikutuksen. Seuraava jälleennäkeminen tapahtui kuitenkin vasta nelisen vuotta sitten, kun lisäsin leffan DVD-kokoelmaani.

Meren kuningas Tritonilla on liuta kauniita tyttäriä, joista yksi erottuu joukosta. 16-vuotias Ariel on kapinallinen, eikä suostu noudattamaan velvollisuuksiaan. Hän haaveilee elämästä maan päällä ja keräilee hylätyistä laivoista ihmisten kauniita esineitä ystävänsä Flounderin kanssa. Triton on huolissaan Arielista ja määrää hovikapellimestarinsa Sebastianin pitämään tätä silmällä. Ariel ei saisi käydä merenpinnalla, mutta uteliaisuus on hänelle liikaa. Pinnalla hän näkee laivan ja sen kannella ihastuttavan prinssi Ericin. Laiva joutuu myrskyyn ja Ariel päätyy pelastamaan Ericin hengen.

Palattuaan mereen Ariel ei saa Ericia mielestään. Epätoivoissaan hän tekee sopimuksen pahan noidan Ursulan kanssa. Ursula antaa Arielille ihmisen muodon, mutta vain kolmeksi päiväksi. Sinä aikana Arielin on saatava Ericiltä rakkauden ensisuudelma tai taika raukeaa ja hän joutuu palaamaan mereen. Jos taika ehtii raueta, Ariel siirtyy Ursulan omistukseen. Maksuksi ihmisenäolosta Ariel joutuu luovuttamaan Ursulalle kauniin äänensä. Sebastian lähtee pakon edessä Arielin avuksi maanpinnalle. Samaan aikaan Eric ei saa mielestään kaunisäänistä tyttöä, joka pelasti hänet hukkumiselta.





Alan Menkenin musiikilla on mittaamaton merkitys elokuvan onnistumisen kannalta. Pieni merenneito tarjoileeki parhaita Disney-musiikkinumeroita tähän mennessä. Erityisen hyvä on Sebastian-ravun sooloilu Under the Sea. En muuten edes muistanut miten loistavan hauska hahmo Sebastian on noin yleensäkin. Itse asiassa Sebastian on varmaan koko leffan paras hahmo. Myös meren noita Ursula on hyvin onnistunut, sopivan groteski ja Poor Unfortunate Souls-kappale on yksi suosikkikappaleitani leffassa. Lapsena Ursula oli mielestäni juuri niin inhottava kuin kunnon pahiksen kuuluukin olla. Elokuvan musiikkinumeroista ei myöskään sovi unohtaa vesistön asukkien yhteistuotosta Kiss the Girl.

Elokuvan animointi on yksi Disneyn parhaita. Ottamani screencapit eivät tee oikeutta elokuvan kauneudelle. Maalauksellisien taustojen sijaan huomio keskittyy nyt enemmän itse hahmoihin, joiden elävöittäminen on mennyt ihan nappiin. Sivuhahmot ovat onnistuneita, naurut irtoaa useaan kertaan ja huonoja puolia leffasta onkin melkoisen vaikea löytää. Pieni merenneito on kiistatta yksi parhaita Disney-leffoja ja mestariteos moneen aiempaan leffaan verrattuna. Pienen merenneidon myötä Disney pääsi vihdoin takaisin sille tasolle, jolla se oli ennen Walt Disneyn kuolemaa.




Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10

tiistai 8. toukokuuta 2012

Teinihurmurit suden vaatteissa

Teen Wolf eli ihmissusi murrosiässä (Teen Wolf, 1985)
Yliluonnolliset teini-ikäiset ei ole mitenkään tuore elokuvan aihe, eikä se ollut sitä myöskään vuonna 1985. Vain muutamaa vuotta aiemmin samaa oli yrittänyt Full Moon High, jota Suomessa markkinoitiin nimellä Teen Wolf - pallokentän kauhu.

Elokuvassa Scott Howard (Michael J. Fox) käy high schoolia pienessä kotikaupungissaan. Hän on toivottoman ihastunut koulunäytelmän tähtöseen Pamelaan, mutta tyttö ei suostu katsomaankaan Scottiin päin. Scott kuuluu koulun koripallojoukkueeseen, joka häviää matsinsa poikkeuksetta suurin luvuin. Edes valmentajaa ei jaksa enää kiinnostaa.

Eräänä päivänä Scott kuitenkin huomaa itsessään pieniä muutoksia. Testosteronin jyllätessä koriskentällä kynnet alkavat kasvaa pituutta ja käsiin ilmestyy pitkiä karvoja. Scott huomaa muuttuvansa ihmissudeksi! Aluksi olin muuten hieman pettynyt, kun Scott alkaa muuttua ihmissudeksi jo leffan ensimetreillä, eikä tässä olekaan mitään "koira puri minua öisellä hautausmaalla täyden kuun aikaan"-tarinaa. Pettymys helpottaa kun Scottin muodonmuutoksen syy selviää: hänen isänsä geenipoolissa ei nimittäin ole hurraamista.

Pian Scott oppii valjastamaan muutoksensa omaan käyttöönsä. Hän oppii hallitsemaan muuttumistaan ja osaa muuttua ihmissudeksi tarvittaessa. Koripallo sujuu paremmin karvaisena ja pian koulun joukkue onkin matkalla tähtiin. Scott ei kuitenkaan pohjimmiltaan kiinnosta vieläkään ketään, kaikkia kiinnostaa vain erikoinen ihmissusi. Scottin täytyy lopulta tehdä valinta: haluaako hän pysyä ihmissutena ja saada haluamansa Pamelan vai pysyä Scottina ja myöntää ihastuksensa lapsuudenystäväänsä Boofia kohtaan.




Kuten arvata saattaa, kyseessä on hyvin tyypillinen teinihömppä. Leffa julkaistiin samana vuonna kuin Foxin tähdittämä Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985) ja Teen Wolfia markkinoinnissa hittileffaa käytettiinkin häikäilemättä hyväksi. Paluu tulevaisuuteen teki Foxista tähden, enkä ihmettelisi vaikka moni olisi mennyt katsomaan Teen Wolfin vain hänen takiaan.

Odottelin huomattavasti tuskaisempaa ja huonompaa leffaa, joten yllätyin positiivisesti. No, ainakin puoliksi. Leffa rullaa alussa melko hyvin, kasarisoundtrack pumppaa syntikkasoundeja pihalle kiitettävästi ja juonikin jaksaa kiinnostaa. Sitten kaikki katoaa jonnekkin. Juoni kun ei lopulta ole kummoinen ja draaman kaarikin jää jotenkin epäselväksi. Loppuhuipennus on niin laimea, ettei siihen juuri edes reagoi. Kaikki vain lipuu ohi hiljalleen.





Alkupuoli vaikutti niin lupaavalta, että loppu jää ihan harmittamaan. Alussa irtosi ihan naurutkin pariin otteeseen. Teen Wolfissa olisi sinänsä ainesta menestykseen. Ei tämä nyt ole sen kummempi kuin ne nuorisolle suunnatut elokuvat, joita itse esiteini-ikäisenä katselin ihan mielellään. Teen Wolfillekin siis todennäköisesti löytyy yleisönsä, kaikesta korniudesta huolimatta.

Ai niin, ja on tietysti vielä se penisjuttu. Tämä onkin ainoa asia, mistä tämä leffa oikeasti jaksetaan muistaa. Ohikiitävän hetken ennen lopputekstien alkua yksi ekstroista vetää pippelinsä ulos. Ilmeisesti kukaan tuotantotiimistä ei huomannut tapahtumaa tai sitten se on tietoinen veto heidän puoleltaan, mutta ainakaan sitä ei ole leffasta koskaan poistettu. En kyllä sitä itsekään huomannut ennen kuin tiesin mistä etsiä. Onnittelut leffan tekijöille! Teitte täyspitkän elokuvan, josta muistetaan vain sekunnin murto-osan mittainen penisvilahdus. Jotenkinhan sitä pitää erottua joukosta.

Teen Wolf eli ihmissusi murrosiässä (Teen Wolf, 1985)
Ohjaus: Rod Daniel
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.8/10


Teen Wolf Too (1987)
Niin uskomatonta kuin se onkin, jonkun mielestä oli oikeasti hyvä idea tehdä Teen Wolfille jatko-osa. Jipii!

Scottin serkku Todd (Jason Bateman) lähtee collegeen opiskelemaan eläinlääkäriksi. Ystävällisesti hän saa kyydin campukselle Scottin ihmissusi-isältä. Heti alussa hän huomaa, ettei collegen uusia tulokkaita kohdella silkkihansikkain. Kämppiksinä Toddilla on ensimmäisestä leffasta tutut Chubby (läski tyyppi) ja Scottin paras ystävä, luokan pelle Stiles (jonka näyttelijä on vaihtunut). Uusilla ystävillä on Toddin varalle odotuksia: muuttuuko hänkin ihmissudeksi?

Todd on päässyt opiskelemaan urheilustipendillä, joka hänelle on myönnetty nyrkkeilyansioista... joita hänellä ei tietenkään ole. Hieman ruipelonoloinen nuorukainen ei todellakaan ole nyrkkeilijäainesta ja ottaakin kehässä lukua heti kättelyssä. Hänen täytyy kuitenkin kyetä voittoihin, tai hänen stipendinsä perutaan ja opinnot loppuvat siihen. Arvaatteko jo miten tässä käy? Todd saa pian huomata kantavansa samaa geeniä kuin serkkunsa ja muutos ihmissudeksi alkaa juuri sopivasti collegen alettua. Ja kaikki urheiluhan sujuu niin paljon paremmin ihmissutena! Lopulta ennen niin tärkeät opinnot meinaavat jäädä kakkoseksi, kun ihmissuden muodossa saavutettu nyrkkeilymenestys alkaa maistua liiankin makealle.




Tästä eteenpäin juoni on 1:1 edellisen leffan kanssa. Heti campukselle saavuttuaan Todd tapaa ihastuttavan tytön, joka myös opiskelee tiedeaineita. Sen sijaan, että Todd myöntäisi ihastuksensa ja ryhtyisi tapailemaan tyttöä, hän alkaakin tavoitella blondia bimboa, jota Todd ei selvästi kiinnosta pätkääkään. Jes! Todd käy läpi kaikki samat identiteettikriisit kuin Scott aiemmin. Yhtä hyvin olisi vain voinut katsoa edellisen leffan uudestaan. Ainoaksi mielenkiintoiseksi asiaksi jää 18-vuotias Jason Bateman. Onhan se söpö, vaikka Michael J. Fox vetääkin tässä kisassa pitemmän korren. Fox osaa vetää roolin sopivasti koomisen överiksi, mutta Bateman on roolissaan aivan liian hillitty.

Yksi elokuvan comic relief on ilmeisesti tarkoitus olla koulun rehtori (tai vastaava) joka käy välillä karjumassa Toddille ja muistuttaa eri sanankääntein tätä harjoittelemaan nyrkkeilyä tai potkut tulee. Hahmo on lähinnä väsyttävä. Naurua yleisempi reaktio on "voi helvetti, taasko tuo tulee!"




Itse asiassa nukahdin leffan loppuhuipennuksen ajaksi, mutta en kuulemma missannut mitään. Ainoastaan urheilulaji oli eri, muuten loppukohtaus olisi voinut olla edellisestä leffasta. Propsit mielikuvituksen käytöstä! Ei ole vaikeaa todeta ensimmäistä leffaa kaksikon paremmaksi puoleksi. Onhan siinä se peniskin kaiken lisäksi. Ja huomattavasti parempi soundtrack! Jos siis tekee mieli seurata teini-ikäisten ihmissusien töppäilyjä, suosittelen kädenlämpöisesti ensimmäistä Teen Wolfia.

Teen Wolf Too (1987)
Ohjaus: Christopher Leitch
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.2/10