lauantai 26. maaliskuuta 2011

Santo, el mascarado de plata, osa 6

Santon seikkailut jatkuvat jälleen kolmen elokuvan verran. Sitä ennen hieman yleistä höpinää.

Blogi on ollut pystyssä nyt puolisen vuotta, hieman päälle. Sinä aikana lukijoita on kertynyt juhlalliset 10! Kun saavuin paremman puoliskoni luokse Tornioon torstaina sain tämän merkkitapahtuman kunniaksi itseleivotun kinkkupizzan, jonka päällä oli pekonista tehty luku 10. :) Blogin kuukausittaiset kävijämäärät lähentelevät myös kovaa kyytiä kuuttasataa. Ei pöllömmin näinkin nuorelta saitilta. Kiitokset kaikille tuesta!

Ja nyt siihen asiaan, eli rasvatun meksikolaispainijan uusimpiin koitoksiin.




16. Operation 67 (Operacion 67, 1967)
Vau, ensimmäinen värillinen Santo!! Leuat meinasivat tulla tätä katsoessa kipeäksi, sillä haavi oli auki oikeastaan alusta loppuun asti. Ja ah, niin monesta syystä! Paitsi, että on hienoa nähdä Santo täysissä väreissä, leffa oli muutenkin ihan erilainen kuin edeltäjänsä.

Aasialaisilla ilkimyksillä on yksi päämäärä: romahduttaa Meksikon talous väärennetyllä rahalla! Ovelat paskiaiset. Vain Santo voi pelastaa kotimaansa pahisten ilkeiltä suunnitelmilta!

Katsojan leuka loksahtaa auki jo ensimmäisen vartin aikana, kun Santo nähdään rannalla ottamassa aurinkoa uimahousut jalassa ja maski päässä. Whaaaaat?! Missään muussa leffassa Santoa ei ole nähty muissa vaatteissa kuin tiukoissa painitrikoissa. Santo on rannalla hieman homohtavan apurinsa Jorgen ja parin hemaisevan naisen kanssa. Juuri kun Santo on poistamassa maskinsa paljastaakseen todelliset kasvonsa naiselleen, tulee kutsu töihin. Totta kai.

Operation 67 on täynnä James Bond-fiilistä, siinä on selkeästi tunnistettava "vakooja-leffa"-tyyli. Uimahousujen lisäksi Santo nähdään mm. aamutakissa ja tyylikkäässä puvussa. Vau. Apuri-Jorge on tietysti kunnon naistenmies, vaikka itse olenkin täysin vakuuttunut tämän homoudesta. Jorge taitaa lopulta viettää enemmän aikaa ruudun edessä kuin itse pääjehu Santo, mutta jokaisessa yhteiskohtauksessa Santo varastaa show'n.




Jorgea näyttelevä Jorge Rivero (joskus amerikkalaisissa leffoissa George Rivero) on itse asiassa ihan kunnon stara, eikä mikään tusinanäyttelijä. Rivero on näytellyt mm. John Waynen rinnalla elokuvassa Rio Lobo (1970). Meksikossa Rivero oli aikoinaan kunnon seksipommi. Grau. Jorge nähdään myös toisessa Santo -leffassa, joka on omassa projektissa vielä tulossa.

Operation 67 on ensimmäinen Santo-leffa, jolla vaikuttaa olevan jonkinlainen budjetti. Leffassa seikkaillaan maassa, ilmassa ja merellä, ja yhdessä päräyttävimmistä kohtauksista Jorge ampuu helikopterin alas singolla. Sinko tosin oli kuulemma ostettu lelukaupasta, mutta hei silti, SINKO. Operation 67 on myös ensimmäinen Santo, jossa näkyy ihan oikeasti tissit pelkän kevyen vihjailun ja alusasushow'n sijaan. Itämaisella stripparilla on alkupuolen kohtauksessa päällään vain tulitikkurasiaan mahtuvat stringit. Wooo!




Toivon että olisin leffan aikana tehnyt fiiliksistäni muistiinpanoja, sillä kommentoitavaa oli niin runsaasti. Joka tapauksessa, ehdottomasti viihdyttävin Santo tähän mennessä. Mahtavuutta. Tätä lisää?

Operation 67 (Operacion 67)
Ohjaus: René Cardona Jr. & René Cardona
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.5/10


17. Santo vs. the Villains of the Ring (Santo contra villanos del ring, 1968)
Takaisin mustavalkoiseen Meksikoon. Edellisen elokuvan värikkyyden jälkeen mustavalko-Santo tuntuu jotenkin köyhältä. Plaa.

Huomasin tätä leffaa tutkiessa, että Santo -leffojen kronologinen järjestys vaihtelee suuresti lähteen mukaan. Itse olen käyttänyt IMDb:n järjestystä, mutta esimerkiksi Wikipediassa järjestys on eri ja siinä tämä leffa on viimeinen mustavalko-Santo, jonka jälkeen siirrytään Operation 67:n ihmeelliseen ja värikylläiseen maailmaan. Noh, mennään nyt tällä järjestyksellä kun on kerran aloitettu.

Elokuvassa Villains of the Ring Maria Elena on saamassa kuolemansairaalta tädiltään mittavan perinnön. Pian tädin kuoleman jälkeen tytön puheilla käy mies, joka kertoo olevansa jostain mystisestä lahkosta, joka auttoi hänen tätiään suuresti tämän elämän aikana. Koska Maria Elena ei ole vuosikausiin ollut tätinsä kanssa läheinen, hän ei tiedä lahkosta mitään. Mies kutsuu nuoren naisen spiritismi-istuntoon, jossa tämä tulee saamaan viestin tädiltään. Istunnossa täti kertoo Marialle, että tämän tulee antaa puolet perinnöstään lahkolle.

Santo on myös Marian lähisukulainen ja alkaa välittömästi epäillä lahkon motiiveja. Piirin takaa paljastuu tietysti mittava huijausten sarja. Santo käy lahkoa vastaan apureinaan kaksi muuta painijakaveria, joista ainakin toinen on taatusti ostanut maskinsa jostain fetissiseksiliikkeestä.




Santo saa leffan kuluessa enemmän turpaansa kuin ehkä ikinä. Tappelukohtauksia on valtavasti ja niistä viimeisessä Santo saa myös ilkimysten luodista rintaansa. Loppujen lopuksi aika perus-Santo, ei mitään ihmeellistä tai suuresti poikkeavaa. Juoni lahkoineen on kuitenkin ihan jännä ja vähän muista Santoista poikkeava. Ihan hauska nähdä miten Santo käy huijarilahkoa ja heidän spiritismiuskottelujaan vastaan omalla oikeudentajullaan ja maalaisjärjellään. Lisäksi on ihan hauska nähdä mukana Santon painijakavereita, fetissimaskeineen kaikkineen. Ihan viihdyttävä, joskaan ei Operation 67:n jälkeen tunnu oikein missään.




Santo vs. the Villains of the Ring (Santo contra villanos del ring, 1968)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
87 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.7/10


18. Santo in the Attack of the Witches (Atacan las brujas, 1968)
Kuten Villains of the Ringissä, myös tässä leffassa taistellaan nuoren naisen perinnön edestä. Orvoksi jäänyt tytär saa eräänä iltana vieraakseen vanhempiensa sihteerin, joka kertoo että hän on saamassa perinnöksi suuren kartanon. Tytön täytyy vain asua kartanossa ensin vuosi. Sähköttömässä, vanhanaikaisessa talossa asuessaan tyttö alkaa nähdä painajaisia, joissa sihteeri onkin ilkeä noita.

Painajaisissa sihteerinoidalla on talossa oikein noitien konventti. Noidat ovat tietysti tässä tapauksessa hemaisevan kauniita naisia, eikä mitään vanhoja koukkunokkia. Nainen avautuu unistaan kihlatulleen, joka puolestaan ottaa yhteyttä Santoon, joka on myös ollut mukana näissä painajaisissa. Santo lähtee tutkimaan tapausta ja huomaa etteivät noidat ole pelkkää painajaista.

Elokuva on välillä tehty niin sekavasti, että unijaksot ja oikeat tapahtumat menevät helposti sekaisin. Välillä samanlaisia tapahtumia näytetään uudestaan ja uudestaan. Leffassa myös käytetään propseina samaa saatanalepakkoa, joka on aiemmin nähty leffassa Diabolical Hatchet. Ja kuten Diabolical Hatchetissa, myös tässä leffassa on ikuisuuden jatkuva kohtaus, jossa Santo hiippailee yksin tyhjässä talossa. Huoh.




Attack of the Witches on niin suuressa määrin vanhan kierrätystä, ettei koko leffa oikein tunnu missään. 76 minuutin kestokin tuntui liian pitkältä, kun samoja juttuja ehdittiin sinä aikana toistaa jo niin paljon. Puuh. Ei mene Santojen kirkkaimpaan kärkeen ei.




Santo in the Attack of the Witches (Atacan las brujas, 1968)
Ohjaus: José Diaz Morales
76 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.1/10

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

MusiXine 2011, osa 2

MusiXine jäikin sitten omalta osaltani aiottua lyhyemmäksi kokemukseksi, sillä perjantainen kova pääkipu muutti suunnitelmia. Alun perin perjantaina oli tarkoitus käydä katsastamassa The Shukar Collective Project (2010) ja The White Stripes Under the Great White Northern Lights (2009), mutta huonon voinnin eli vuoksi nämä jäivät välistä. Onneksi lauantaina oli kuitenkin uusi päivä ja vaikka päässä jyskytti edelleen, jaksoin olla reipas ja käydä Studiossa tsekkaamassa Lemmyn.


Lauantai 18.3.



Lemmy (2010)
49% motherfucker, 51% son of a bitch.

Lemmy Kilmister on äijä, senhän tietää kaikki. Kaiken logiikan mukaan Motörheadin nokkamiehen hautajaisia olisi pitänyt viettää jo aikoja sitten, mutta Lemmy se vaan jatkaa rokkaamista. Lemmy on niitä harvoja, joille rankka rock n' roll -elämäntyyli päihteineen kaikkineen tuntuu sopivan. Tuskin mikään voisi kaata tätä järkälettä.

Viime vuonna julkaistu dokumentti Lemmy on aiheensa näköinen henkilökuva. Ei turhaa bullshittia, ei turhaa kiertelyä ja kaartelua. Haastateltavina on suuri joukko nimekkäitä artisteja, jotka ovat joko ammentaneet inspiraatiota Motörheadin musiikista tai Lemmyn henkilökohtaisia kavereita. Tai vähän molempia.

Lemmy on harvinainen nykymusiikin hahmo, jonka ympärillä tuntuu koko ajan leijuvan jonkinlainen erityinen aura. Jo se, että Lemmy kävelee ruudun läpi Motörheadin pauhatessa lujaa taustalla on mahtavaa katsottavaa. Kenestä pystyy sanomaan samaa?

Olin aluksi hieman skeptinen leffan pitkästä kestosta. Pitkät dokkarit muuttuvat helposti puuduttavaksi puuroksi tai pelkäksi sarjaksi puhuvia päitä, mutta onneksi tekijöillä on ollut aiheeseen hyvä ote. Hauskinta ovat ehdottomasti muusikoiden, kiertuecrew'n ja ystävien muistelut, jotka koskevat useimmiten vuosien varreilla sattuneita tapahtumia ja valottavat samalla hyvin Lemmyn off-stage persoonaa, sitä millainen hän oikeasti on.

Menneisyys ja Lemmyn henkilöhistoria käydään läpi aika lyhyesti ja dokumentti painottuu enemmän miehen persoonaan, josta paljastuu ehkä yllättäviäkin piirteitä. Vaikka Lemmyn elämäntyyli on kovin erilainen, kuin mitä koskaan toivoisin omani olevan, ihailen suuresti miehen no nonsense -asennetta. Lemmy tekee mitä haluaa, omalla tyylillään ja muut voivat joko seurata perässä tai häipyä, aivan sama. Olisi kieltämättä hienoa itsekin joskus olla noin päättäväinen oman tien kulkija. Varmasti juuri tuo lujatahtoisuus on osa Lemmyn ja Motörheadin suurta suosiota. Mieshän elää unelmaansa. Ihmiset kyllä huomaavat, kun joku tekee juuri sitä mitä on aina halunnut tehdä.

Lemmystä, niin elokuvasta kuin itse miehestäkin, on vaikea olla pitämättä. Leffan flow on hyvä, Lemmy on totta kai kiinnostava mies dokkarin aiheeksi ja haastattelut ovat mukavan rentoja ja tuttavallisia. Suosittelen niillekin, jotka eivät ole mitään suuria Motörhead -faneja. Tämän dokkarin jälkeen olette, uskokaa pois.

Lemmy
(2010)
Ohjaus: Greg Olliver & Wes Orhoski
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.7/10


Kaikki näkemäni MusiXine-leffat olivat hyviä omassa lajissaan, mikä oli hieno yllätys. Usein, kun käy katsomassa elokuvia joista ei tiedä juuri mitään, tulee nähtyä muutama huonokin tekele. Festivaalit päättyivät eilen palkintojenjakoon ja voittajaelokuvan esitykseen 45 Specialissa. Voiton nappasi jo edellisessä postauksessa esiintynyt puolalaisdokumentti Beats of Freedom. Onnittelut palkinnon arvoiselle voittajalle!

perjantai 18. maaliskuuta 2011

MusiXine 2011, osa 1

Oulun MusiXine -musiikkielokuvafestivaali potkaistiin käyntiin jo viime sunnuntaina, kun Talvikylässä esitettiin erikoisnäytöksenä Leonard Cohenin livekeikka Isle of Wightilta vuodelta 1970. Itse en ollut tapahtumaa seuraamassa, olin itse asiassa jo autuaan unohtanut, että moinenkin häppeninki on. Itse varsinaiset festivaalit käynnistyivät eilen torstaina 17.3. ja päättyvät huomenna lauantaina 19.3. palkintojenjakogaalaan. Oma ns. raportti nähdyistä elokuvista tulee postautumaan kahdessa osassa. Tässäpä hieman leffafiiliksiä eiliseltä.


Torstai 17.3.


Luulin ensin etten mitenkään ehdi kaikkiin kolmeen torstaille kaavailemaani näytökseen. Onneksi koulupäivä päättyi kuitenkin reilusti odotettua aiemmin ja pääsin mukaan menoihin jo iltapäivästä. Ensimmäiset kolme elokuvaa olivat jo melkoista pyöritystä, kun musiikki vei katsojan maailmanympärimatkalle Japanista Puolan kautta aina Jamaikalle saakka.


We Don't Care About Music Anyway (2009)
Ranskalainen dokumentti ottaa tähtäimeensä kourallisen japanilaisia avant-garde muusikkoja, jotka rikkovat rajoja kukin tyylillään. Yksi on löytänyt vähintään 101 luovaa tapaa käyttää selloa, toinen käyttää instrumenttina omaa sydäntään kontrolloimalla sen lyöntejä erityisellä hengitystekniikalla.

Elokuva koostuu artistien esiintymisistä ja musisoinnista sekä mustavalkoisista osuuksista, joissa artistit istuvat yhteisen pöydän ääressä keskustelemassa taiteestaan ja tekemistään ratkaisusta. On vaikea päättää kumpi on mielenkiintoisempaa, sillä nähtävää ja kuultavaa riittää molemmissa osioissa. On kiinnostavaa kuulla omaperäisten taiteilijoiden kommentteja omista ja muiden tekemisistä.

Välillä luotu musiikki kuulostaa vain sarjalta eritasoisia pirinöitä ja pörinöitä, mutta onnistuu silti olemaan omalla tavallaan kaunista. Moni artisteista ammentaa inspiraatiota ympäristön normaaleista äänistä. Ja ympäristön ääniähän Tokiossa riittää! Minua on juuri aina kiehtonut arkipäivän äänet ja huomaamatta syntyvät rytmit. Elokuva inspiroi ilmeisesti minuakin, sillä ympäristö tuntui kummasti heräävän henkiin heti kun astuin Valveelta ulos. Autojen hurina, rekan peruutusäänet ja ihmisten puhe tuntuivat soljuvan yhteen muodostaen oman, toimivan äänimaailmansa.

Elokuvan nimi We Don't Care About the Music Anyway kuvaa kenties sitä, kuinka kukaan artisteista ei ainakaan myönnä osaavansa soittaa mitään "oikeaa" soitinta. Heidän tekemänsä musiikki on mitä suurimmissa määrin esittävää taidetta, eikä se välttämättä edes toimi levyltä soitettuna. Nämä muusikot tekevät omaa juttuaan, normeista välittämättä.

Myös itse dokumentin tyyli on samankaltainen kuin musiikki josta se kertoo. Kiehtova teos, joka vaatii avointa mieltä ja luovaa ajattelua.

We Don't Care About Music Anyway (2009)
Ohjaus: Cédric Dupire & Gaspard Kuentz
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


Beats of Freedom (2010)
Beats of Freedom kertoo puolalaisesta rokista ja siinä rinnalla maan yrityksestä päästä kommunismin ikeestä. 1960-luvulla, samalla kun Amerikassa hippiliike kukoisti, Puolan tilanne oli surkea. Köyhyys oli kova ja kommunistihallinto ankara. Silti maassa oli marginaaliryhmä hippejä, jotka hallitus esitti syrjäytyneinä rikollisina. Pienin askelin rock-musiikki rantautui Puolaan ja paikalliset nuoret ottivat sen avosylin vastaan.

Rockista ja punkista Puolan nuoret saivat väylän käsitellä turhautumistaan ja vapauden kaipuutaan. Suurin osa ajan rock-musiikista oli protestilauluja, joissa arvosteltiin maan politiikkaa. Sensuuri oli kuitenkin kovaa ja kaikki laulujen sanoitukset tuli antaa tarkistettavaksi ennen levyn nauhoittamista.

1970-luvulla nuoret saivat luvan pitää oman rock-festivaalinsa, ensimmäisen laatuaan maassa. Jarinco -festivaali toi yhteen koko maan nuorison, joka pääsi näin kerran vuodessa olemaan vapaa. Monikaan Jarincossa esiintyneistä bändeistä ei koskaan saanut levyään ulos sensuurin vuoksi. Dokumentissa on videomateriaalia festivaaleilta. Osalla yleisöstä oli mukanaan kasettinauhurit, joilla he nauhoittivat keikkoja ja kopioivat niitä kavereilleen. Dokumentin kiinnostavinta antia onkin videomateriaali sorron vuosilta.

1980-luvulla Puolassa tapahtui samankaltainen mullistus, kuin USA:ssa pari vuosikymmentä aiemmin. Musiikki synnytti nuorisokulttuurin ja sai nuoret tuntemaan yhteenkuuluvuutta keskenään. Vanhan videomatskun lisäksi kiinnostavaa on kuulla tuon ajan muusikkojen muistoja. Vaikka rokkarit saattoivat olla todella kuuluisia, he olivat silti yhtä köyhiä kuin muukin kansa. Joku muistelee rakentaneensa itse omat soittimensa ja vahvistimensa, sillä merkkikitaraa varten olisi saanut säästää rahaa vuosikausia. Siinä valossa tuntui absurdilta, että välillä edes roskia ei saanut viedä rauhassa ulos, kun fanit olivat jo hyökkäämässä kimppuun. Muusikot olivat kaikkien tuntemia kerjäläisiä.

Beats of Freedom on musiikin voiman ylistys. Musiikki saa ihmiset kokoontumaan yhteen, se saa ihmiset toimimaan yhdessä. Se voi jopa vaikuttaa kokonaisen kansakunnan tulevaisuuteen. Ainoa selkeä miinus teokselle tulee siitä, että se tuntui loppuvan jotenkin kesken. Olisin kaivannut vielä jonkinlaista loppurykäystä. Muutenkin dokumentti on aika lyhykäinen, vartti lisää olisi voinut tehdä ihan hyvää. Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että se olisi hyvin kantanut vielä hetken.

Beats of Freedom (2010)
Ohjaus: Leszek Gnoinski & Wojciech Slota
73 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.7/10


Holding on to Jah (2009)
Dokumentti kertoo Jamaikasta, rastafari -kulttuurista ja reggae-musiikista sekä niiden historiasta ja merkityksestä. Haastateltavaksi on valikoitu nimekkäitä reggae-artisteja ja alan asiantuntijoita.

Olin itse asiassa hieman yllättynyt, miten kaukaistakin historiaa elokuvassa valotettiin. En tiedä olinko jo hieman väsynyt, kun olin ollut koko päivän liikkeessä, vai oliko asioiden käsittely jokseenkin sekavaa muutenkin. Loppujen lopuksi itse reggae-musiikkiin keskityttiin verrattaen vähän ja kaikista suurin rooli oli rastafari -liikkeellä ja sen historialla. Reggaehan tosin on juuri rastafari-kulttuurin aikaansaannosta, joten sikäli musiikkia sivuttiin koko ajan.

Rastafari on 1930-luvulla alkunsa saanut elämäntapa, johon liittyy usko siitä, että edesmennyt Etiopian keisari Haile Selassie I (1882-1975) oli messias, Jumalan inkarnaatio. Termi rastafari tulee Selassien syntymänimestä Ras Tafari Makonnen. Aluksi rastafarit joutuivat Jamaikalla sorron ja syrjinnän kohteeksi, heitä jopa pelättiin. Monet rastafarit pitivät majojaan muun asutuksen ulkopuolella.

Reggae syntyi 1960-luvulla, edeltäjinään ska ja rocksteady. Dokumentissa reggaeta käsitellään oikeastaan vasta loppupuolella ja omasta mielestäni liian lyhyesti. Kuten aiempi Beats of Freedom, myös Holding on to Jah on viesti musiikin yhdistävästä vaikutuksesta. Ihan kiinnostava dokkari, mutta ehkä itse musiikilla olisi voinut olla isompi rooli. Lisäksi turhaa toistoa tuli jonkin verran, pieni karsiminen olisi ollut paikallaan. Täytyy silti ihailla jamaikalaisten rastafarien ja reggae-muusikoiden letkeää elämänasennetta ja meininkiä. Kelpo dokkari, joskaan ei itselläni yltänyt ihan samanlaisiin tuntoihin kuin kaksi aiempaa.

Holding on to Jah (2010)
Ohjaus: Roger Landon Hall
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.5/10


Tänään ja huomenna olisi tarkoitus käydä vielä tsekkailemassa leffa tai pari. Tätä kirjoittaessa olo on hieman heikko kovan päänsäryn vuoksi, mutta jospa tuo jomotus lakkaisi iltaan mennessä ja pääsisin katsomaan ne leffat mitkä aioinkin.

Kaikki nämä kolme elokuvaa kilpailevat MusiXinen kilpasarjassa, jonka voittaja julkistetaan lauantai-iltana. Beats of Freedom on mahdollista käydä vielä tsekkaamassa Valveen elokuvateatteri Studiossa lauantaina 12.00 alkaen ja We Don't Care About Music samassa osoitteessa kello 16.00. Voittajaelokuva esitetään 45 Specialissa lauantaina 20.00.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Nihon eiga

Olen surullisin mielin seurannut viime päivinä Japania koetelleita onnettomuuksia. Olen lapsesta saakka kokenut jonkinlaista outoa yhteenkuuluvuutta japanilaisen kulttuurin kanssa, mikä vain lisää surua ja myötätuntoa entisestään. Usein on ollut hetkiä, kun japanilainen mentaliteetti on tuntunut enemmän omalta kuin suomalainen.

Japanilaiset ovat kiistatta ystävällisimpiä ihmisiä, mitä olen koskaan tavannut. Kävin Japanissa (liian) lyhyesti kolmisen vuotta sitten keväällä, kirsikankukkien kukkiessa täydessä loistossaan. Tokion ihmisvilinässä oli helppo hukata itsensä ja unohtaa kaikki mitä ei halua muistaa. En oikeastaan kokenut matkalla minkäänlaista kulttuurishokkia ennen paluuta takaisin Helsinkiin.

Sanna 19 vee Japanissa.

Uusi ja vanha kulkevat Japanissa käsi kädessä.

Elokuvamaailmassa japanilaiset on opittu tuntemaan rohkeina elokuvantekijöinä. Rakastan japanilaisten elokuvien mielikuvituksellisuutta, joka on joskus silkkaa outoilua. Nykypäivänä tunnetuimpia japanilaisia elokuvantekijöitä ovat upeita anime-elokuvia tehtaileva Hayao Miyazaki, usein hälyä elokuvillaan aiheuttava Takashi Miike ja palkittuja elokuviakin ohjannut näyttelijälegenda Takeshi Kitano.

Japanissa tokusatsu -elokuvat ovat aina olleet suuressa suosiossa. Tokusatsu on oma genre sci-fi/hirviö/supersankari -elokuville, joissa käytetään runsain mitoin erikoistehosteita ja kuvakikkoja. Tunnetuinta tokusatsua ovat mm. japanilaiset Gojira -elokuvat. Toinen suosittu genre, jidaigeki, on eri aikakausiin sijoittuvaa draamaa. Useimmiten jidaigekit sijoittuvat jonnekin 1600- ja 1800-lukujen välimaastoon. Akira Kurosawan tunnetuimmat teokset ovat samalla hyviä esimerkkejä laadukkaasta japanilaisesta jidaigekista.

Useille länsimaalaisille elokuvaharrastajille tuttu on myös japanilainen genre pinku, joka on eräänlaista softcore pornoa. Se ei kuitenkaan kerro genrestä kaikkea, tai oikeastaan mitään. Pinkua on vaikea kuvailla, sillä länsimaista vastinetta ei oikeastaan ole. Japanissa alastomuuden ja seksin näyttäminen valkokankaalla oli tabu hyvin pitkään. Yksi syy pinkun omaleimaiselle tyylille onkin tekijöiden yritykset kiertää sensuuria erilaisin luovin keinoin. Idässä pinku -elokuville pidetään omia vuosittaisia palkintojuhlia ja sen suosio on ollut nousussa jo vuosia esimerkiksi USA:ssa.

Jo pelkkä Japanin ajattelu saa aikaan suuren halun katsoa jotain japanilaista. Päätin katsoa uudelleen yhden japanilaisen elokuvasuosikkini, Nagisa Oshiman jidaigekin Tabu (Gohatto, 1999).


Tabu (Gohatto, 1999)
Nagisa Oshiman kuvankaunis elokuva sijoittuu 1800-luvun Kiotoon ja seuraa samuraimiliisi shinsengumia. Shinsengumi oli historiallinen shogunia puolustava ryhmä, joka hyväksyi jäsenekseen myös samurailuokan ulkopuolisia ihmisiä. Elokuva alkaakin valintakokeesta, jossa miliisiin hyväksytään kaksi uutta jäsentä, Sozaburo Kano ja Hyozo Tashiro.

Kano (Ryuhei Matsuda) on petollisen kaunis nuorukainen, joka tekee vaikutuksen myös taistelutaidoillaan. Ei kulu aikaakaan, kun Tashiro rakastuu Kanoon ja huhut alkavat jyllätä shinsengumissa. Myös muutama muukin samurai lankeaa Kanon kauneuden edessä, heidän joukossaan mm. joukon komentaja Kondo Isami. Varakomentaja Hijikata (Takeshi Kitano) tyytyy seuraamaan tilannetta sivusta. Kano jättää lopulta oman jälkensä jokaiseen shinsengumin jäseneen, tavalla tai toisella.

Elokuva seuraa myös muuta miliisin toimintaa, mutta keskittyy Kanon aiheuttamaan jännitteeseen joukon miesten keskuudessa. Homoseksuaalisuuden lisäksi teemana on samuraiden aikakauden loppu, jota elokuvan (harvinaisen upea) viimeinen kohtaus hienosti kuvaa. Kuten jo aiemmin mainittu, elokuva on erittäin kauniisti kuvattu ja ajankuvana hieno. Oshima lähestyy aihetta hillitysti, lähes runollisesti. Viipyilevä musiikki sopii elokuvaan täydellisesti ja vain korostaa jo muutenkin salaperäistä tunnelmaa. Taistelukohtaukset on myös toteutettu upeasti ja niitä katsoo erittäin mielellään.


Sozaburo Kano on loistava hahmo, mystinen ja kiehtova henkilö, jonka siron ulkokuoren alta löytyy muutakin kuin kauneutta. Kanoa esittää elokuvan aikaan vasta 16-vuotias Ryuhei Matsuda, jolle Kano oli näyttelijänuran ensimmäinen rooli. Sittemmin Matsuda on esiintynyt muissakin loistavissa japanilaisissa elokuvissa, kuten Toshiaki Toyodan Aoi Harussa (2001) ja 9 Soulsissa (2003). Molemmat lukeutuvat suosikkeihini, niistä ehkä lisää joskus myöhemmin. Kanona hän tekee hienon suorituksen, varsinkin ikäisekseen.

Vaikka Tabu onkin fiktiivinen tarina, shinsengumi on todellinen. 1800-luvun puolivälissä Kiotossa toiminutta ryhmää johti oikeastikin komentaja Kondo Isami, joskin elokuva lienee ottanut ns. taiteellisia vapauksia hahmon esittämisessä. Myös muutamalla muulla hahmolla on esikuvansa oikeassa shinsengumissa.


Olen nähnyt Tabun jo monen monta kertaa. On aivan sama kuinka monta kertaa sen näen, aina se onnistuu nostattamaan pintaan samanlaisia tunteita kuin ensikerrallakin. Tabu on uskomattoman kiehtova ja jokaisella katselukerralla siitä löytyy jotain uutta ja aiemmin huomaamatta jäänyttä. Tabu on paljon suurempi elokuva kuin pintapuolisesti näyttää. Kaikki loksahtaa ihailtavasti kohdalleen ja jo mainittu upea loppukohtaus yhdistää tapahtumat toimivaksi kokonaisuudeksi.

Tabu (Gohatto, 1999)
Ohjaus: Nagisa Oshima
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.8/10


Jo tämän blogin perimmäisestä luonteesta johtuen japanilaisia elokuvia tulee varmasti katsottua melko paljon tulevaisuudessakin. Vielä on katsomatta monen monta outoa japanilaista tokosatsua! Aiemmin blogissa on arvioitu Naoyuki Tomomatsun päräyttävä Maid-Droid.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Haaveet kaatuu?

Coyote Ugly (2000)
Violet on New Jerseyn kasvatti, joka haaveilee urasta lauluntekijänä. Elokuvan alussa Violet muuttaa pois leski-isänsä luota New Yorkin suurkaupunkiin seuratakseen unelmiaan. Aluksi nuoren tytön uratoiveet murskataan minne hän sitten meneekin tarjoamaan laulujaan. New York on yhtä armoton kuin elokuvissa yleensä. Joka paikassa hänelle kerrotaan, että hänen tulisi esittää itse laulujaan, mutta asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen. Violet potee nimittäin sairaalloisen pahaa esiintymiskammoa.

Rahavarojen loppuessa Violet joutuu etsimään muita töitä ja saa paikan baarimikkona Coyote Ugly -nimisessä baarissa. Coyote Uglyn vetonauloja ovat paikan naispuoliset, tiskillä tanssivat baarimikot ja Violet joutuu voittamaan pelkonsa pysyäkseen vauhdissa mukana. Muut baarin työntekijät ovat yksiulotteisia, seitinohuita karikatyyreja, joista ei saa oikein mitään irti. Blondi on kova flirttailemaan, brunette on pahansisuinen ämmä ja baarin omistaja Lil tiukka bisnesnainen.

New Yorkista Violet löytää myös poikaystävän, australialaisen Kevin O’Donnelin. Mies tekee oman osansa päästääkseen Violetin esiintymispelostaan.

Kuten sanottu, juoni on peruskauraa. Tällaisia ”nuori tyttö lähtee isoon kaupunkiin” -leffoja tuntuu välillä sikiävän joka puolelta. Hahmot ovat tylsähköjä ja Violetia esittävä Piper Perabo on liian karismaton kantaakseen elokuvaa oikeastaan mihinkään. Elokuva on selkeästi tehty nuoria tyttöjä silmällä pitäen ja voi olla että se tavoittaakin kohderyhmänsä. Olin itse elokuvan julkaisun aikaan n. 12-vuotias ja muistan tykänneeni tästä leffasta.

Muutamia tuttuja tyyppejä vilahtaa leffassa cameorooleissa. Jackass -stara Johnny Knoxville on ruudussa muutaman sekunnin baarin miespuolisena asiakkaana ja Alice Cooper vilahtaa leffassa ohikiitävän hetken ajan pääparin käydessä levykaupassa. Tyra Banks tekee pienen roolin Coyote Uglyn taakseen jättävänä Zoena. Mukana on tietysti myös LeAnn Rimes, joka toimii Violetin lauluäänenä ja esittää kappaleet leffan soundtrackilla.

Coyote Ugly (2000)
Ohjaus: David McNally
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.8/10


Orange County (2002)
Shaun on innokas opiskelija Orange Countysta, joka haaveilee pääsystä Stanfordin yliopistoon ja urasta kunnioitettuna kirjailijana. Paikan yliopistossa pitäisi olla jo varma, mutta hämmentynyt opinto-ohjaaja onkin sekoittanut Shaunin paperit jonkun luuserin kanssa. Pojan maailma musertuu, kun opiskelupaikkaa ei herukaan.

Shaunin tarrautuva äiti on hylkäämisestä oikeastaan onnellinen. Lance -veli on jatkuvasti jonkin sortin aineissa, isäpuoli on lähestulkoon vihannes ja biologinen isä on naimisissa bimbon nuoren blondin kanssa. Ajatus tulevaisuudesta Orange Countyssa dysfunktionaalisen perheen loukussa raastaa Shaunia. Shaun lähtee Lancen ja yliavuliaan tyttöystävänsä Ashleyn kanssa Stanfordiin tapaamaan yliopiston dekaania ja korjaamaan tapahtuneen virheen.

Orange County on parhaimmillaan ihan hauska teinisekoilukomedia, jonka jaksaa lyhyen kestonsakin vuoksi pari kertaa katsoa. Jack Black on ihan hauska Lancena, vaikka perushuumehörhö onkin, mutta parasta elokuvassa ovat mielestäni Shaunin biologiset (hieman sekavat) vanhemmat, joita esittävät Catherine O’Hara ja John Lithgow. Näyttelijöiden välinen kemia toimii hienosti. Nuoret näyttelijät Colin ”Tominpoika” Hanks ja Schuyler Fisk eivät myöskään tee pöllömpää työtä rooleissaan. Ihan piristävä pätkä, jos mielentila on sopiva.

Orange County (2002)
Ohjaus: Jake Kasdan
79 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10


Swimfan (2002)
Ben on opiskelija ja lahjakas nuori uimari, joka haaveilee ammattiurasta vesileikkien parissa. Pojan menneisyys on synkkä ja surullinen, mutta rakkaus ihanaan tyttöystävään on kääntänyt kaiken parempaan suuntaan. Pikkukriminaalista on kasvanut toiveikas urheilija, jolla kaikki tuntuu olevan mallillaan. Uinti sujuu, koulu sujuu, tyttöystävä on yhä ihana ja tiedossa on lähes varma paikka hyvässä yliopistossa Kaliforniassa.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kouluun tulee uusi oppilas, Madison. Vaaleatukkainen tyttö saa Benin pauloihinsa ja muutama aluksi viattoman oloinen kohtaaminen johtaa sekstailuun uima-altaassa. Tyttöystävän pettäminen heittää Benin täysin raiteiltaan. Yhtäkkiä mikään ei enää suju, jopa uintihommat menevät pieleen.

Ben yrittää epätoivoisesti päästä eroon Madisonista, mutta tyttö on korviaan myöten rakastunut. Pian Benistä tulee Madisonille pahanlaatuinen pakkomielle. Benistä tulee koko ajan vain vainoharhaisempi, kun psykopaattityttö alkaa systemaattisesti terrorisoida hänen elämäänsä. Aluksi kiusanteko on pientä, mutta kärjistyy pian murhaksi, tai jopa pariksi. Samalla Benille alkaa valjeta, kuinka sekopäinen Madison todella on.

Swimfan on kaiken kaikkiaan heikko esitys. Näyttelijäsuoritukset ovat korkeintaan keskinkertaisia ja toteutus onnistuu välillä ärsyttämään pahemman kerran. Oikeasti, onko joka toisen kuvan pakko olla sininen? Eikä siis vähän sinisävyinen tai vihjaava vaan ihan vitun SININEN. Sairaala, jossa Ben työskentelee on taatusti sinisin paikka koko maailmassa. Loistava idea. Luin jostain, että koko elokuvassa on vain pari kohtausta, jossa kuvaan ei ole lisätty sinistä värikorjailussa. Upeaa, ihanaa.

Elokuva tietysti myös vilisee epäloogisuuksia ja naurettavia juonenkäänteitä, kuten mikä tahansa hätäisesti sutaistu tusinaleffa. Erityisen paskuusmaininnan huonosta näyttelijäsuorituksesta ansaitsee Madisonia esittävä Erika Christensen, joka ei onnistu tuomaan hahmoon mitään eloa. Swimfan on erittäin mitäänsanomaton kokemus, ei voi suositella.

Swimfan (2002)
Ohjaus: John Polson
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.8/10

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Even miracles take a little time

Vihdoinkin! Disneyn pakettianimaatiot ovat finaalissaan. Tässä postauksessa viimeisen yllätysnyytin lisäksi yhtiön ensimmäinen pitkä satuelokuva sitten Bambin (1941). Hurraa!!


11. The Adventures of Ichabod and Mr. Toad (1949)
Ensimmäinen Disney -nimike, jolle en löytänyt suominimikettä sitten niin mitenkään, vaikka tiedän että kyseinen leffa on DVD -lätylläkin julkaistu täällä pohjolassa ihan viime vuosien sisään. Joka tapauksessa, elokuva sisältää kaksi klassikkotarinaa. Toinen niistä on klassikko brittikirjallisuudessa, toinen amerikkalaisessa. Kerronta keskittyy erityisesti tarinoiden hahmoihin

Brittikirjallisuudesta esiin on nostettu Kaislikossa suhisee, jonka pääjehuna on karismaattinen sammakko Mr. Toad. Hän on pohjimmiltaan rehellinen ja hyväntahtoinen, mutta pistää huvitukset velvollisuuksien edelle. Mr. Toadia miellyttää vauhti, säpinä ja seikkailu. Eläinkaverit yrittävät puhua itsepäiselle ystävälleen järkeä, mutta Mr. Toadia ei moinen tylsäily kiinnosta. Lopulta sammakko joutuu suuriin vaikeuksiin autovarkausepäilyjen vuoksi. Tarinan lukijana toimii legendaarinen brittinäyttelijä Basil Rathbone.

Amerikkalaisen kirjallisuuden edustajaksi on valittu Päätön ratsumies ja sen päähahmo Ichabod Crane. Bing Crosbyn lukema tarina on huomattavasti edeltäjäänsä ärsyttävämmin toteutettu. Luiseva ja hassunkurisen näköinen opettaja Ichabod Crane saapuu pieneen kaupunkiin ja aiheuttaa hämmennystä, ihastusta ja kiukkua joka puolella. Naiset tuntuvat jostain syystä lakoavan miehen jalkoihin, mutta kaupungin karskit korstot taas inhoavat Cranen saamaa huomiota. Lisäksi Ichabod -raukka on ihastunut samaan naiseen kuin kaupungin suurin uhoaja, joka päättää hankkiutua kilpakosijastaan eroon. Hän tietää Ichabodin olevan taikauskoinen ja kertoo tälle tarinan kauloja katkovasta päättömästä ratsumiehestä.


Molemmissa tarinoissa nähdään tuttuja hahmoja muista aiemmista tai myöhemmistä Disney -elokuvista, sekä useiden tulevien hahmojen esikuvia. Kaislikossa suhisee -tarinan hahmoja on nähty myös Mikki Hiiren joulutervehdyksessä. Päättömän ratsumiehen miehekäs kilpakosija on samoine mannerismeineen esikuva Kaunottaren ja hirviön (The Beauty and the Beast, 1991) Gastonille. Jossain välissä ruudulla vilahtaa myös esikuva samaisen elokuvan hullujenhuoneen johtajalle.


Vaikka Ichabod and Mr. Toad ei olekaan mikään täydellinen elokuva, se on silti pakettianimaatiosta paras. Kaislikossa suhisee -osion katsoi erittäin mielellään, mutta Päätön ratsumies ei jaksanut innostaa. Siinä laulutkin olivat ihan uskomattoman rasittavia.

The Adventures of Ichabod and Mr. Toad (1949)
Ohjaus: James Algar, Clyde Geronimi & Jack Kinney
68 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10


12. Tuhkimo (Cinderella, 1950)
Jes, vihdoinkin. Tätä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Takaisin satuanimaatioiden pariin!

Tuhkimo on itselleni lapsuudesta tuttu. VHS -kassu on majaillut hyllyssäni niin kauan kuin muistan. Nytkin leffaa katsoessa kaikki tapahtumat muistaa vielä ulkoa, vaikka viimenäkemästä on vuosikausia. Katsoin tosin nyt ensikertaa leffan alkuperäisdubbauksilla. Hahmojen äänet olivat itse asiassa hämmentävän samanlaisia suomiversion kanssa, varsinkin Tuhkimon.

Koska Tuhkimo perustuu tunnettuun satuun, mitään spoilaamista tuskin tapahtuu vaikka juonen kertoisi miten pikkutarkasti. Itse asiassa koko leffa on jo valmiiksi spoilattu ainakin VHS -kasetin takakannessa. Tuhkimon äidin kuoltua hänen hyväsydäminen leski-isänsä meni jostain ihmeen syystä naimisiin asennevammaisen akan kanssa. Äitipuolella oli myös kaksi Tuhkimon ikäistä tytärtä, Druzella ja Anastasia. Kun myös Tuhkimon isä kuolee, elämästä tulee helvettiä ja neito joutuu alistetuksi piiaksi omaan kotiinsa.

Tuhkimo on kuitenkin kauniimpi, sirompi ja ihmisenä parempi, kuin kateelliset sisarpuolensa. Tuhkimolla on myös satumaisen ihana lauluääni, varsinkin verrattuna rumien sisarpuoltensa kailotukseen. Mikäs siinä, näinhän se aina Disney -universumissa menee. Kauniilla ihmisillä on myös kaikki henkiset hyveet ja taiteelliset lahjat. Tuhkimon kauneus ja hyvyys vetää puoleensa myös eläimiä, sillä nuoren neidin lähimmät ystävät ovat hiiriä ja pikkulintuja. Joku voisi pitää tätä vähän säälittävänä.


Kun kuninkaan linnassa järjestetään suuret tanssiaiset, myös Tuhkimo haluaa osallistua. Äitipuoli kuitenkin onnistuu kaikessa vittumaisuudessaan estämään moiset suunnitelmat. Tuhkimo saa apua hyvältä haltiattarelta ja pääsee kuin pääseekin juhliin, jossa hän tietysti hurmaa prinssiltä jalat alta. Haltiattaren taiat raukeavat kuitenkin puoliltaöin ja Tuhkimo joutuu pakenemaan. Kiireessään hän kuitenkin pudottaa toisen lasikengistään. Prinssi alkaa etsiä tyttöä joka puolelta valtakunnastaan. Tai siis, pistää jonkun toisen etsimään. Eihän prinssi nyt tuommoisia hommia itse tee, edes rakkaudesta. Kuninkaan neuvonantaja kulkee talosta taloon sovittamassa lasikenkää joka tytölle. Ärsyttävä äitipuoli yrittää väkisin naittaa omia rumilustyttäriään prinssille ja estää Tuhkimon "löytymisen". Elukkaystävät kuitenkin tulevat avuksi ja kaikki päättyy hyvin.


En tiedä johtuiko tämä nyt vain uuvuttavista pakettileffoista vai mistä, mutta Tuhkimo vaikutti lähestulkoon mestariteokselta ja ainakin parhaalta Disney -klassikolta tähän mennessä. Tai sitten tässä on nostalgiaakin pelissä, kuka tietää. On kuitenkin mukava nähdä Disney taas oikeilla raiteilla. Animointiin on käytetty samanlaista huolellisuutta, kuin esimerkiksi Bambiin. Kaunista on! Hahmot ovat ilmeikkäämpiä ja huolellisemmin suunniteltuja. Laulut ovat välillä vähän raastavia, ainakin siinä krapulatilassa jossa leffan katsoin.

Elokuva sisältää myös pieniä viittauksia Disneyn muihin suosikkihahmoihin. Kuninkaan ja hänen neuvonantajansa pudotessa kattokruunusta äänessä on käytetty Hessu Hopon kuuluisaa huudahdusta, joka on selkeästi tunnistettavissa. Tuhkimon laulaessa lattioita pestessään kolme saippuakuplaa muodostavat ikoniset Mikki Hiiren pään ja korvat. Kuuleman mukaan myös muita Mikki Hiiri -symboleja löytyy. Tuhkimo on myös Disneyn historian kannalta tärkeä elokuva, sillä sen menestyksen varassa oli oikeastaan koko studion tulevaisuus. Tuhkimo oli samanlainen riski, kuin Lumikki aikoinaan ja osoittautui onneksi suurmenestykseksi.


Hauskana elokuvaan liittymättömänä triviatietona voisi mainita, että Topeliuksen versiossa Tuhkimo -sadusta sisarpuolten nimet ovat Barbra ja Superba. Ei lisättävää.

Tuhkimo (Cinderella, 1950)
Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson & Hamilton Luske
72 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10