keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää joulua 2014!

Christmas Martian
(Le martien de Noël, 1971)


Hyvää joulua! Blogin joulupaketista paljastuu tänä vuonna kanadanranskalainen jouluperseily, Christmas Martian. Lieneekö jotain sukua 60-luvun Santa Claus vs. the Martians -mestariteokselle. No, ihan sille tielle ei lähdetä, vaan kyseessä on ainakin päällisin puolin huomattavasti viattomampi tekele. Katsoin leffasta (hirvittävästi) enkkudubatun version, joten käytän tässä tekstissä myös hahmojen englanninkielisiä nimiä.

Cathy ja Frankie pääsevät joululomalle ja lähtevät kaatamaan joulukuusta. Isä on uskonut tärkeän tehtävän Frankielle. Mikä voisi mennä vikaan, kun kaksi lasta lähtee lumiseen metsään kirveen kera? Puu kaatuu ja kotimatka alkaa, mutta sitten tapahtuu jotain kummaa. Mystinen ulkoavaruuden asukki alkaa lasten kanssa hippasille! Sama hiippari on jo kerran aiemmin nähty vanhan miehen pitämässä sympaattisessa kaupassa, josta lapset kävivät ostamassa joulutarpeita.

Tässä välissä pitänee todeta, että tekijöiden näkemys marsilaisesta on vähintäänkin omaperäinen. Vähäinen budjetti haisee kotisohville asti, kun marsilainen on vain ihminen kokovartalo-verkkosukkiksissa ja turkistakissa. Mitä helvettiä? Oliko jopa kasvomaali liian kallista? Nyt tyyppi vaikuttaa vain joltain kylähullulta lasten ahdistelijalta, jonka ansaan lapset menevät.





Cathy ja Frankie löytävät tiensä marsilaisen avaruusalukselle ja astuvat sisään - miksipä ei. Mielikuvat pedari-marsilaisesta lisääntyvät entisestään, kun otus suorastaan hukuttaa lapset karkkiin. Juotuaan erikoista eliksiiriä marsilainen alkaa puhua englantia ja kommunikointi on huomattavasti sujuvampaa. Tyypin avaruusalus on hieman rikki ja se pitää korjata, jotta hän pääsee takaisin kotiin perheensä luo. Lapset ryhtyvät auttamaan marsilaista, mutta samaan aikaan muualla kylässä kohisee. Muutkin ovat huomanneet marsilaisen eivätkä katso tämän touhuja hyvällä silmällä. Loppuhuipennuksessa vihainen väkijoukko hyökkää avaruusaluksen laskeutumispaikalle moottorikelkoilla, Canadian style.

Aluksi ajattelin, että tästä tulee ihan helvetin pitkä 65 minuuttia ja olin osittain oikeassa. Onneksi tahatonta hupia riittää liki koko keston ajaksi. Englanninkielinen dubbaus on karmeimmillaan lähestulkoon Agapio Racing Team -tasoa. Koko leffa löytyy YouTubesta ja näyttää ihan ookoolta, mutta jostain syystä omassa versiossani ulkokuvien white balance oli päin helvettiä, kuten kuvista näkyy. Musiikki taas on revitty jostain bizarro-maailmasta ja on sekoitus ylipirteää lastenelokuvamusiikkia, typerää rallattelua ja mystisiä electropop bleep bloop -ääniä, joiden on ilmeisesti tarkoitus korostaa avaruusvierailijan outoutta. Tehtävä suoritettu!


Tämä mies on menettänyt halunsa elää.



Kaikista häiritsevintä koko leffassa on tietysti tuo namusetä-marsilainen noin niinkuin kokonaisuudessaan. Miksi, miksi, oi, miksi se näyttää tuolta? Ilmeisesti leffan koko budjetti haaskattiin avaruusaluksen vilkkuviin valoihin ja sen takia yksi elokuvan päähahmoista piti verhota vanhan venäläisnaisen yltä revittyyn turkkiin. Mitä avaruusmaista siinä on? Lisäksi alus on ihan törkeän pieni verrattuna itse marsilaisen kokoon. Ei liene yllätys, että sisäkuvissa tilaa näyttää olevan rutkasti enemmän kuin ulkoapäin vertailtuna. Peruspaskaa.

Ai niin, siitä tulikin mieleeni... Unohdinko mainita, että marsilaisen nimi on Poo Flower. Oikeasti. Kakka Kukkanen!

Christmas Martian (Le martian de Noël, 1971)
Ohjaus: Bernard Gosselin
65 minuuttia
IMDb & koko leffa YouTubessa
Oma arvosana: 3.2/10


Vetäkäähän sisuksenne täyteen joulusapuskaa. How queer palaa linjoille loppiaisen jälkeen. Toivon mukaan lomalla on enemmän aikaa elokuvien katsomiseen ja postaustahtikin hieman paranee.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Man with a pussy

Mr. Angel 
(2013)


Seksuaalivähemmistöjen asiat ovat pinnalla enemmän kuin pitkään aikaan, niin koko Suomessa kuin omassakin elämässäni. Tasa-arvoisesta avioliittolaista tuskin voi sanoa enää mitään, mitä ei olisi jo jossain sanottu. Itse taas olen viime aikoina viettänyt aikaani editissä kasaamassa transnaisesta kertovaa lyhytdokkaria, joka toivon mukaan esitetään joskus jossain ensi vuonna. Ehkä. Kaikki on vielä niin vaiheessa, että mistä sitä tietää, mitä tässä tapahtuu.

Aikuisviihteen parissa työskentelevä Buck Angel on transmies, jonka tarina jatkaa How queerin lgbt-dokumenttien sekalaista sarjaa. Aiemmin on katsottu Tom of Finland -dokkaria ja tutustuttu homomiesten elämään 70-luvulla. Nyt voisi miettiä miksi kohteena on aina mies, mutta kai näitä vain on tehty miehistä enemmän. Toisaalta, väliäkö hällä.

Buck Angel tunnetaan miehenä, jolla on pillu (man with a pussy). Hän syntyi naiseksi, mutta on korjannut sukupuoltaan mieheksi ilman sukuelinkirurgiaa. Äkkiseltään katsottuna Angel on hyvinkin miehisen näköinen äijänköriläs ja hän mainitseekin yhdeksi inspiraatiokseen Tom of Finlandin mustaan nahkaan verhotut miekkoset.

Dokkarissa Angelia seurataan eurooppalaisilla erotiikkamessuilla, kotona Meksikossa ja keikoilla, joilla hän puhuu yleisölleen itsensä hyväksymisestä. Samalla kuullaan miehen elämäntarina paitsi hänen itsensä, myös puolison, vanhempien ja sisaren vinkkelistä. Onnettomasta ja vihaisesta naisesta tuli päihdekierteen ja itsemurhayritysten jälkeen onnellinen mies. Kaikkia hänen suorapuheisuutensa ja avoimuutensa eivät taatusti miellytä ja palautesähköpostit ovatkin karua kuultavaa. Angel on kuitenkin löytänyt myös vankan seuraajakunnan esimerkiksi transmiehistä, jotka ovat samassa tilanteessa kuin hän itse. Hän on antanut äänen kokonaiselle vähemmistöryhmälle.

Sisällöltään dokkari on ihan täyttä asiaa, mutta toteutus ei ole mitään kauneinta katsottavaa. Unohdin jo jossain välissä, että tämä tehtiin tosiaan viime vuonna, eikä vähintään kymmenen vuotta sitten. Kuvauskalustosta ei ole mitään hajua, mutta kuva on amatöörimäisen näköistä. Osaltaan kehnoa kuaa selittää se, että dokkaria kuvattiin peräti kuusi vuotta. Heittoja siis tulee väkisinkin. Visuaalisuus nyt sinänsä on sivuseikka, kun kerrotaan kiinnostavista tosiasioista, mutta Buck Angelin tarina tarjoaisi paljon mahdollisuuksia myös visuaaliseen ilmaisuun.

Asian puolesta dokkarista välittyy hyvin Angelin elämäntarina, vaikka joihinkin seikkoihin olisin halunnut parempaa valaistusta. Kysymyksiä jää ilmaan. Ehdottomasti plussaa kuitenkin siitä, ettei Angelin erilaisuudella mehustella ihan tolkuttomasti, vaan maltetaan katsoa pintaa syvemmälle. Dokkari on suositeltavaa katsottavaa, jos aihe yhtään kiinnostaa ja/tai jos haluat avata silmiäsi aiheelle, joka ei ole ennestään tuttu. Mr Angel löytyy ainakin toistaiseksi sekä Suomen että USA:n Netflixistä.

Mr. Angel (2013)
Ohjaus: Dan Hunt
68 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10

lauantai 22. marraskuuta 2014

Pucker up!

Disney Animated Classics -projekti jatkuu sopivasti IIK:n ja Disney Worldissa kuvatun Escape from Tomorrow'n jäljiltä. Etukäteen odotin molemmilta tämän postauksen leffoilta aika paljon, sillä varsinkin jälkimmäistä on kehuttu melkoisesti. Molemmat ovat tavallaan paluuta klassikkojen juurille eli moderneja versioita perinteisistä saduista. Hetkeen ei ole tällaista nähtykään. Prinsessa ja sammakko on tietysti versiointi Sammakkoprinssistä ja Kaksin karkuteillä hieman vähemmän ennalta-arvattavasti Tähkäpäästä. Taiteellisia vapauksia on varmasti otettu enemmän kuin aiemmissa satujen Disney-versioissa.


48. Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog, 2009)
Vaikka elokuvan tarina on pääpiirteittäin sama kuin klassikkosadussa, uutta twistiä löytyy vaikka millä mitalla. Samalla elokuva on paluu vanhan menestysreseptin pariin: Prinsessa ja sammakko on satuperinteestä ammentava animaatiomusikaali, jonka ohjaajanpuikoissa häärää parinvuosikymmenen takaisista menestysanimaatioista tutut Ron Celements ja John Musker. Miesten käsialaa ovat esimerkiksi Pieni merenneito ja Aladdin.

Tarina on sovitettu 1920-luvun New Orleansiin, gumbon, Mardi Gras'n ja voodoon maailmaan. Tapaamme heti alussa hyvin erilaiset kaverukset: tummaihoisen köyhän Tianan ja rikkaan perheen hemmotellun Charlotten, jolle Tianan ompelijaäiti suunnittelee prinsessamekkoja. Tiana haaveilee isänsä tavoin omasta ravintolasta, jossa tarjota maailman parasta gumboa. Raha on kuitenkin onnen esteenä. Isän kuoltua nuori neito joutuu tekemään useampaa työtä kerätäkseen hiluja haaveiden ravintolaa varten.

New Orleansiin saapuu eräänä päivänä mahtipontinen ja itseriittoinen prinssi Naveen, johon Charlotte välittömästi ihastuu. Voodoo puuttuu peliin, kun Naveen käy apurinsa kanssa Facilier-nimisen noidan puheilla. Työhönsä kyllästynyt apuri Lawrence saakin Naveenin nuoren ja komean vartalon, kun taas Naveen muuttuu sammakoksi. Tiana kohtaa Naveenin Charlotten isän järjestämissä naamiaistanssiaisissa. Suudelma ei kuitenkaan muuta sammakkoa prinssiksi vaan Tianan sammakoksi. Samaan aikaan Lawrence liehittelee Charlottea ja tämän suvun omaisuutta Naveenin kehossa. Tianan ja Naveenin täytyy tehdä yhteistyötä muuttuakseen takaisin ihmisiksi.




Ensinnäkin, New Orleans on oivallinen näyttämö tälle tarinalle. Vaikka elokuva muistuttaa monesta aiemmasta Disney-klassikosta eikä siten ole kovin omaperäinen, se tuntuu raikkaalta tuulahdukselta monen epäonnistuneen tietokoneanimaation jälkeen. Paluu klassiseen tyyliin on onnistunut. Biisit ovat kelpoja, niihin on haettu jazz- ja blues-inspiraatiota, hahmot ovat hyviä ja ääninäyttely toimii erityisen hyvin, happotrippimäiset animaatio-osuudet tekevät paluun ja tarinasta on uskallettu tehdä oikeasti jännittävä. Tyyli tuo onnistuneesti mieleen 80-luvun lopun ja 90-luvun alun menestyselokuvat.

Prinsessa ja sammakko aloitti todenteolla Disneyn klassikoiden uuden tulemisen. Kuin Pieni merenneito vuonna 1989, Prinsessa ja sammakko on juuri se piristysruiske, mitä elokuvasarja kaipasi. Olin yllättynyt miten paljon pidin tästä leffasta. Osittain tykästyminen johtuu varmasti pitkästä kuivasta kaudesta. Kuten jo aiemmin mainitsin, leffa ei ole sieltä omaperäisimmästä päästä, vaikka miljöö ja prinsessa ovatkin miellyttävän erilaisia. Päällimmäisenä mieleen tulee Aladdin, josta muistuttavat niin prinssi Naveen (kuin versio prinssi Alista) ja pahis, voodoo-mies Facilier (kuin ilmetty Jafar pienin muunnoksin). Hahmojen yhtenäisyys ja ulkoinen samankaltaisuus nyt ei ole Disney-leffoille mitään uutta, joten menköön.




Kaiken kaikkiaan Prinsessa ja sammakko on viihdyttävä, perinteikäs Disney-pätkä, jonka voisin hyvillä mielin katsoa uudelleenkin. Samaa ei voi sanoa suurimmasta osasta 2000-luvun Disney-teoksia.

Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog, 2009)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


49. Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010)
Täytyy myöntää, ettei Tähkäpää-satu ollut kovinkaan tuoreessa muistissa, kun tätä aloin katsomaan. Muistan kyllä tarinan pääpiirteittän: neito vankina tornissa, prinssi kiipeää hiuksia pitkin ja pelastaa, happy end. No, jotain sinne päin. Liekö sillä edes väliä, kun Disney pistää kuitenkin kaiken uusiksi?

Ilkeä vanha kurppa kidnappaa prinsessa Rapunzelin linnastaan tämän hiuksien vuoksi. Pienokaisella on taianomainen, hohtava kuontalo, jolla on parantava ja nuorentava voima. Hiuksia ei voi leikata, tai ne menettävät tehonsa. On siis siepattava koko tyttö. Hiusten taian avulla kurppa säilyy nuorena ikuisesti. Hän sulkee Rapunzelin korkeaan torniin ja näyttelee tälle äitiä. Tyttö ei koskaan pääse käymään ulkona, eikä saa tietää olevansa kadonnut prinsessa.

Joka vuosi prinsessan syntymäpäivänä kaupungista lähetetään taivaalle tuhansia valolyhtyjä. Rapunzelin syntymäpäivä on (tietysti?) samana päivänä ja 18-vuotiaslahjakseen Rapunzel haluaa päästä katsomaan lyhtyjä niiden lähtösijoille, kaupunkiin, mutta äiti ei anna lupaa. Paikalle osuu juuri sopivasti etsintäkuulutettu rosvo Flynn. Rapunzel houkuttelee äitinsä lähtemään kotoa muutamaksi päiväksi ja suostuttelee Flynnin viemään hänet kaupunkiin katsomaan lyhtyjä. Matkasta tulee vaarallinen, sillä rosvon perässä ovat niin petetyt rosvokaverit kuin virkavaltakin, eikä kestä kauaa kun äitylikin huomaa taikahiuksisen aarteensa kadonneen.




Tangledin myötä Disney teki paluun tietokoneanimaation pariin, tällä kertaa aiempaa onnistuneemmin. Animointi on huolitellumpaa ja sujuvampaa, eikä juuri mikään pistä häiritsevästi silmään. Välillä jo melkein kuvittelee katsovansa Pixar-elokuvaa, mikä ei liene ihme - onhan tuottajana Pixarin guru John Lasseter. Mukana on myös monta mestaritason säestystä Disney-leffoihin tehnyt Alan Menken. Lauletut biisit eivät ole mitenkään ihmeellisiä, varsinkaan Prinsessaan ja sammakkoon verrattuna, mutta score on huikaisevan hieno.

Tangledissa on montakin mukavaa asiaa, joita aiemmissa digianimaatiopätkissä kaipaili. Tarinassa on kerrankin jotain itua niin, etteivät edes epäloogisuudet herpaannuta keskittymistä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, hahmot ovat miellyttäviä ja samastuttavia eikä kaikkea tarvitse alleviivata niin maan helvetisti. Juonenkuljetus on niin vaivatonta - juuri tällaista sen pitäisikin olla. On hienoa huomata, että Disney on pitkän tauon jälkeen löytänyt äänensä. Loppuratkaisukin on vain puoliksi ennalta-arvattava.




Ei Tangledkaan mikään maailman omaperäisin tai ihmeellisin elokuva ole, mutta yhdessä Prinsessan ja sammakon kanssa ehdottomasti parhainta Disneyta aikoihin. Pidin molemmista leffoista yhtälaisesti, mutta hieman eri syistä. Ensimmäisen vahvuus on hyvä huumori, ääninäyttely ja toimiva perinteinen animaatio, toisen vauhdikkuus, jännittävyys ja tarinankerronta. Kahden menestystarinan jälkeen vähän pelottaa - seuraavana projektissa on vuorossa nimittäin Disneyn uusin, vain tunnin mittainen, Nalle Puh -elokuva. Huh.

Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010)
Ohjaus: Nathan Greno & Byron Howard
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10

tiistai 11. marraskuuta 2014

IIK!! 2014

Nyt se on taas takanapäin, IIK!! kauhuelokuvafestivaali vuosimallia 2014. Festari oli järjestyksessään kolmastoista eikä epäonnen numeron vaikutukselta vältytty. Oulun iki-ihanan bussiuudistuksen (ja opiskelijan kroonisen persaukisuuden) vuoksi yksi leffa jäi välistä ja festareille kuljettiin muutenkin autolla, joten perinteiset punaviinin lipittelyt ja Seo-baareilut jäivät välistä. Harmi, mutta elokuvathan tässä kuitenkin ovat pääasia. Niitä tuli tänä vuonna katsottua vain kolme, mutta jokainen oli kokemuksena aika hieno.


Escape from Tomorrow (2013)
Randy Mooren huuruinen esikoiselokuva Escape from Tomorrow on noussut otsikoihin Suomessakin. Elokuvasta tekee poikkeuksellisen sen kuvaustapa - se on nimittäin kuvattu lähes kokonaisuudessaan salaa Disney Worldissa, Floridassa. Tämä on varmasti sellainen seikka, joka vetää katsojia puoleensa. Itsehän olen tällaisten kikkojen edessä hyvin skeptinen. Mitenkäs itse teos sitten?

Elokuvassa Jim vie perheensä lomalle Disney Worldiin. Suhde Emily-vaimoon on hieman kuivahtanut ja lasten, Saran ja Elliotin, vahtiminen alkaa vähän tökkiä. Kaikkea korostaa vielä se, että Jim on saanut aamulla puhelimitse potkut. Heti matkalla hotellilta huvipuistoon Jimin huomion kiinnittävät kikattavat, vähäpukeiset ranskalaistytöt. Jim lähtee seuraamaan heitä puistossa Elliotin kanssa ja paljastuu pikkuhiljaa kunnon siaksi, jota nuorten typyjen tsiigailu kiinnostaa enemmän kuin mikään muu.

Jo alusta lähtien Disney Worldissa tuntuu olevan jotain vialla. Koko perheen viihdeparatiisin pimeä puoli paljastuu pikkuhiljaa niin perheelle kuin katsojillekin. Salaisuuksia paikassa riittää, eivätkä ne kaikki ole ihania ja satumaisia.

Escape from Tomorrow potee pientä esikoiselokuvan kirousta. Siihen on nimittäin yritetty ängetä ihan liikaa tavaraa ja välillä on vaikea erotella mikä liittyy mihinkin ja miksi. Sivujuonia alkaa rönsyillä vähän joka suunnalta, eikä lankojen päitä sidota koskaan kiinni. En tiedä avaisiko toinen katselukerta jotain uutta. Salaa kuvatuksi elokuva on komean näköinen. Mustavalkoisuus johtuu pääasiassa yhtenäisyyssyistä, sillä elokuvaa jouduttiin kuvaamaan useina eri päivinä hieman erilaisissa olosuhteissa. Se tuo kuitenkin mukanaan miellyttävää "etäisyyttä", toisen maailman tuntua.

Vaikka tarina lähtee rönsyilemään, eikä kaikkia tehokeinoja käytetä tarpeeksi hyväksi, pidin Escape from Tomorrow'sta enemmän kuin luulin. En osaa edes kunnolla perustella miksi. Ehkä odotukseni ylittyivät tai ehkä elokuvassa oli juuri sopivasti päätöntä perseilyä tekemään siitä hyvän. Jostain syystä odotin tämän olevan vakavampi elokuva ja ilahduin ollessani väärässä. Varmasti IIK:n hyvällä tunnelmalla oli myös osansa asiaan.

Jim on hahmona yliampuva sikailija, jonka toilailuja seuraa mielellään. Yllätyin, kun luin jostain katsojien kommenteista, että hahmoa on inhottu ihan tosissaan. Mitä hittoa? Huono isä-Jim sopii Disney Worldiin kuin nenä päähän! Näyttelijäsuoritukset ovat kaikkiaan ihan hyviä, vaikka tehtävä on varmasti ollut haastava. Kuulemani mukaan porukka joutui ajamaan samoissa laitteissa melkoisen monta kertaa, että kaikki kuvat saatiin purkkiin. Vähemmästäkin lähtee järki.

Elokuvaa ei ole liiemmin kehuttu, minkä veikkaisin johtuvan isoksi osaksi odotusten ja lopullisen teoksen ristiriidasta. Kieltämättä itsekin olisin toivonut, että elokuvassa olisi paljastunut joku Disney Worldin supersalainen paha puoli ja aluksi elokuva lähtikin siihen suuntaan. Lopulta pahuutta on monenlaista ja moni mielenkiintoinen juttu sivuutetaan turhan nopeasti. Ehkä esikoiselokuvan tekijöillä ei ollut vielä tarpeeksi kokemusta ja uskallusta karsia ideoitaan. Sivujuonista olisi saanut tehtyä toisenkin ihan mielenkiintoisen itsenäisen teoksen.

Iso plussa muuten siitä, että leffa nähtiin festareilla 35 mm filmiltä. Harvinaista uutuusleffalta!

Escape from Tomorrow (2013)
Ohjaus: Randy Moore
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.5/10


The Creeping Terror (1964)
Yksi maailman huonoimmista kauhuelokuvista, The Creeping Terror, juhlistaa tänä vuonna 50-vuotista taivaltaan. Sen kunniaksi IIK:ssä oli tarkoitus esittää elokuva hyvin poikkeuksellisella tavalla: live-suomidubbauksella ja theremin-säestyksellä. Valitettavasti muusikko sai sairaskohtauksen juuri minuutteja ennen esityksen alkua ja kyseinen hupi jouduttiin perumaan. Elokuva esitettiin sen sijaan alkuperäisessä ääniasussaan. Aluksi pelkäsin leffan olevan niin huono, ettei sitä jaksaisi katsoa ilman erityistä, räätälöityä ohjelmanumeroa. Edes kyykkyhyllyn punaviinipulloa ei ollut käden ulottuvilla. Pettymys unohtui itseltäni ja varmasti monelta muultakin pian, sillä elokuvahan puri ihan täyttä häkää näinkin. Ja mikä parasta, muusikko on jo tolpillaan ja korvaava esitys järjestetään (toivon mukaan) pian Oulussa.

Miten voisin sanoin kuvailla Creeping Terroria... No, pääasiallinen juoni on tässä: avaruudesta laskeutuu (??) alus (lue: NASAn raketti), jonka sisällä on pari ulkoavaruuden örkkiä (ks. juliste), jotka syövät ihmisiä. Paljon kirkumista ja hukattuja mahdollisuuksia paeta. Paljon kuvia hitaasti mönkivästä mattohirviöstä. Vähän dialogia. Sitäkin hauskempi kertojanääni.

Elokuvassa tosiaan on hämmentävän vähän dialogia ja juonen kuljetuksesta vastaa lakoninen kertojamies. Miksi näin? Sanotaanko lyhyesti, että dialogin äänityksessä oli säätöä ja lopulta narulla oli vain suutaan aukovia päitä. Dialogista jälkiäänitettiin osa ja kertoja paikkaa loput, tai siis suurimman osan. Juuri tämän vinksahtaneen käänteen takia Creeping Terror olisi oivallinen uusintadubattava.

Hienoja kohtauksia tässä elokuvassa on niin paljon, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Elokuvassa tuntuu olevan joku ihan helvetin köykäisesti toteutettu sanoma. Lähes kaikki monsterin kitaan joutuvat ovat nuoria miehiä ja naisia, joilla on vähintäänkin moraalittomat huvit: muhinointia metsikössä, piknik kitaran lurittelulla maustettuna, mystinen iltapäivädisco, jossa porukka twistaa kuin viimeistä päivää... Toisaalta monsteri ahmii menemään myös tervehenkisesti kalastusreissulla olevat isän ja pojan. Joko tämä kertoo jotain näiden ihmisten moraalista tai sitten kaikki analyysit voi nakata mäkeen.

Kertojanäänellä toteutettu tarinankuljetus on välillä ihan mahtavaa. Eräässä kohtauksessa kertojanääni ruotii kahden miespuolisen kaveruksen suhteen muutosta, kun toinen heistä on mennyt naimisiin. Miesten istuessa sohvalla kertojanääni vakuuttaa, että tuore aviomies todella nauttii elämästään, vaikka poikamies ei sitä ymmärrä. Mihin sitä dialogia kaipaisi? Kertojahan pääsee paljon syvemmälle näiden hahmojen sisimpään. Ihan kreisiä character developmentia. Myös hahmojen reaktiot kertojan sanomisten aikana ovat loistavia. "He got quite apprehensive" kertoja sanoo ja hahmo ruudulla tehostaa asiaa kurtistamalla kulmiaan. Koska dialogia ei juuri kuulu, mutta hahmot keskustelevat, kertojanääni on usein "he said this and then he said that and then the other guy said..." -osastoa.

Elokuvan hitaasti hiippaileva monsteri tuo muuten välittömästi mieleen pressuhirviön eräästä Santo-leffasta. Näissä kahdessa on paljonkin samaa, vaikka pressuhirviö on ulkonäöltään vieläkin karumpi. Molemmat matavat niin hitaasti, että karkuun pääsisi vaikka kävellen. Silti ihmiset jostain syystä joutuvat näiden petojen kitaan ja välillä tuntuvat suorastaan tarjoilevan itseään lautasella. Dance hall-kohtauksessa yksi pariskunta jää muiden taustalle, kun hirviö hyökkää ja vieteripäinen alien tuntuu jättävän heidät täysin huomioitta - kunnes se kääntyy takaisin ja syö heidätkin. Ei missään vaiheessa käynyt mielessä paeta? Alun kohtauksista suosikkini on se, jossa poikakaverinsa kanssa pusikoissa muhinoinut nainen käytännössä työntää itsensä hirviön kitaan ja huutaa samalla kuin, no, syötävä.

Asiaa tästä leffasta löytyisi varmaan vaikka kuinka. Tämähän on yhtä hauskaa kohtausta toisen perään. Oululaiset, menkää ihmeessä katsomaan se livedubbaus-theremin-esitys, kun se jonain päivänä tulee. Toivottavasti pääsen niihin karkeloihin itsekin. IIK!! oli täydellinen paikka tämän teoksen katsomiseen. Kiitokset yleisölle, joka todella ymmärtää kunnon roskan päälle! Mikään mitä sanon ei voi tehdä täysin oikeutta tällä kajahtaneelle mestariteokselle. Jos et aio katsoa koko elokuvaa, suosittelen tsekkaamaan ainakin kuuluisan dance hall-kohtauksen. Rakastan noiden ihmisten tanssimuuvseja!

The Creeping Terror (1964)
Ohjaus: Vic Savage
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.5/10


Faust (Faust - Eine deutsche Volkssage, 1926)
Perinteisenä mykkäelokuvakonserttina nähtiin tänä vuonna F. W. Murnaun ohjaama, huikean visuaalinen Faust. Säestyksestä vastasi pianisti Risto Pelli, joka on säestänyt IIK:ssä aiemminkin vuonna 2007. Tästäkään näytöksestä ei selvitty täysin ongelmitta, sillä filmiversiota ei saatukaan näkymään. Onneksi digiversio oli varalla ja ajoi asiansa, vaikkei mikään täysin voikaan korvata filmiä. Digiversio oli onneksi oikein hyvälaatuinen, mikä ei aina ole itsestäänselvyys.

Elokuva perustuu Faustin tarinan perinteiseen kertomaan sekä Goethen versioon. Faust on vanha alkemisti, joka asuu ruton riivaamassa kylässä. Hän rukoilee apua ruton sairastuttamille, mutta mitään ei tapahdu. Epätoivoisena hän polttaa Raamattunsa ja päättää kutsua pahan voimat avuksi. Hän ei tiedä, että enkeli ja demoni ovat lyöneet vetoa maailman kohtalosta. Jos demoni onnistuu tuhoamaan sen, mikä Faustissa on hyvää, paholainen saa vallan. Demoni, Mephisto, saapuu ja tekee sopimuksen Faustin kanssa. 24 tuntia miehellä on parantamisen voima, mutta hänen sielunsa kuuluu Saatanalle.

Kun sairaat kyläläiset alkavatkin kaihtaa Faustia huomatessaan tämän epäkristilliseksi, mies tekee uuden sopimuksen paholaisen kanssa. Vastalahjaksi sielustaan hän saa nuoruutensa takaisin ja viettelee kauniin naisen. Aika alkaa kuitenkin loppua ja Faust on nuoruutensa ja intohimonsa pauloissa. Niinpä hän tekee pysyvän sopimuksen paholaisen kanssa. Hän rakastuu kauniiseen Gretcheniin ja tulevat tapahtumat koettelevat sekä Faustin että tytön moraalia ja sielua.

Elokuva alkaa hyvin erilaisella tavalla kuin miten se jatkuu ja millainen se lopulta on. Itselleni Faustin tarina oli etukäteen tuttu vain nimeltä ja pääpiirteittäin, joten en oikein tiennyt mitä odottaisi. Keskikohdan pienessä suvantovaiheessa mietin jo, että ehkä tarina olisi mielenkiintoisempi hieman toisenlaisella painotuksella, mutta loppua kohden huomasin olleeni täysin väärässä. Jälkimmäinen puolisko on lopulta vähintään yhtä tehokas kuin ensimmäinenkin.

Näyttelijäsuoritukset ovat todella hyviä. Erityismaininta menee ilmeikkäällä Mephistolle, jota näyttelee elokuvalegenda Emil Jannings. Mies on itselleni aiemmin tuttu Sinisesta enkelistä (Der blaue Engel, 1930). Jannings oli aikoinaan ensimmäinen parhaan pääosanäyttelijän Oscar-palkinnon voittanut mies, mutta pysti ei tullut kummastakaan mainitusta elokuvasta. Ruotsalaisnäyttelijä Gösta Ekman, melkoinen legenda hänkin, nähdään Faustin roolissa. Mies jäi tällä kuvausmatkallaan kokaiinikoukkuun ja addiktio johti lopulta hänen kuolemaansa vuonna 1938, kaksitoista vuotta Faustin jälkeen.

Faust poikkeaa aiemmista mykkäkauhuista lähes eeppisillä teemoillaan. Elokuva on myös ihan tolkuttoman komeaa katsottavaa. Olen lukenut, että monet kohtaukset olivat hyvin haastavia ja niiden kuvaamisen käytettiin paljon aikaa. Yhteen alkupään lyhyeen pätkään käytettiin kuulemani mukaan peräti kokonainen päivä. On helppo huomata, että lopputulos on kaiken vaivan arvoinen. Monessa kohtaa kylmät väreet hiipivät iholle jo pelkästä kauneuden määrästä.

Murnaun edellinen elokuva, The Last Laugh, oli menestys ja studio tarjosi ohjaajalle käytännössä äärettömän budjetin Faustia varten. Lopulta elokuvaan upposi peräti kaksi miljoonaa Saksan markkaa, mikä mahdollisti kohtausten pitkän hiomisen. Ihan pikkurahalla ei olisi ollut varaata hassata kokonaista päivää yhteen, alle minuutin otokseen. Vain noin puolet menoista saatiin aikoinaan takaisin lipputulojen muodossa.

Entäs säestys sitten? Pellin säestys oli perinteinen pianosäestys, joka sopi elokuvaan liki täydellisesti. Niin saumaton yhteensopivuus oli, että välillä jopa unohti kuuntelevansa musiikkia, joka ei alun perin kuulunut tähän elokuvaan. Se on jo jotain se. Elokuvan säestäminen ei ole ihan yksinkertainen juttu ja Risto Pelliltä se onnistui juuri niin kuin pitääkin. Perinteisistä pianosäestyksistä tämä on ehkä suosikkini!

Faust (Faust - Eine deutsche Volkssage, 1926)
Ohjaus: F. W. Murnau
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.6/10

perjantai 31. lokakuuta 2014

Paskaa Halloweenia 2014!

Taas on se aika vuodesta. Esimakua tähän kauhukauteen saatiin jo kuun alussa kauhuteemaisen VHS-illan muodossa ja vielä on IIK!! -kauhuelokuvafestarit edessä. Oululaisten ja muiden kynnelle kykenevien kannattaa muuten käydä tsekkaamassa IIK!!:n vuoden ohjelmisto. Luvassa näyttää olevan vaikka mitä kivaa.

Tähän väliin mahtuu Halloween-teemapostaus, joka saapuu perinteisesti näin lokakuun viimeisen päivän kunniaksi. Aiemmissa Halloween-teemoissa on nähty vampyyreja, leirislasheria, brasilialaista vuosikertakauhua ja mutanttivauvoja. Mitäs tänä vuonna sitten on luvassa? Yritin keksiä taas jotain hieman erilaista. Nyt siis kolmikko scifi-kauhua!


Xtro (1983)
Brittiläinen alien-kauhu Xtro on pitkälti, höm, monitaituri Harry Bromley Davenportin hengentuotetta. Mies on elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja sekä soundtrackin säveltäjä ja esittäjä. Huh huh. Elokuvan esikuvat ovat selkeästi nähtävillä: teos on aikamoinen Alien (1979) kohtaa John Carpenterin -kauhukollaasi. Elokuvan nimellä ja sloganilla "Some extra-terrestrials aren't friendly" yritetään vielä hypätä E.T.:nkin (1982) reppuselkään.

Pieni Tony-poika on menettänyt isänsä hämärissä olosuhteissa kolmisen vuotta sitten. Kaksikko oli leikkimässä huvilan pihalla, kun taivas muuttui yhtäkkiä sysimustaksi ja mystinen valonvälähdys vei isän. Tonyn kertomusta tapahtumien kulusta ei uskottu, vaan Rachel-äiti totesi hulttiomiehensä ottaneen hatkat silkkaa kusipäisyyttään. Vuosien saatossa Tony ei ole päässyt tapahtumista yli. Ne vainoavat häntä yhä painajaisissa eikä poika suostu hyväksymään äidin uutta poikaystävää isänsä paikalle.

Ehkä ei tarvitsekaan? Isä tekee nimittäin paluun. Ulkoavaruuden örkkien kidnappaama Sam palaa maan pinnalle vähintäänkin erikoisissa olosuhteissa. Mitenhän sen sanoisin... Hän saapuu ensin maahan alien-muodossa ja sitten... Hän tavallaan syntyy aikuisena miehenä aikuisen naisen vartalosta. Juu, se ei ole kaunista. Sam etsiin perheensä käsiinsä ottaakseen paikkansa Tonyn isänä. Oikeasti salainen suunnitelma on kaapata poika muihin maailmoihin. Kun Sam antaa pojalleen yliluonnollisia voimia, kauheita alkaa tapahtua.





Xtrossa on samaan aikaan jotain todella perinteistä ja jotain miellyttävästi omaperäistä. Alien tulee totta kai väkisin mieleen ja no, vaikka mikä muukin. Se nyt tuskin on mikään salaisuus, että iso osa tästä leffasta on plagioitu edes epäsuorasti jostain muualta. Tähän meininkiin kannattaa tottua, sillä samaa on luvassa jatko-osissakin. Ulkopuoliset vaikutteet alkavat onneksi unohtua loppua kohden, kun Tony-pojan lelut heräävät henkiin ja lähtevät toteuttamaan pojan kauheita ajatuksia.

Odotin tästä jotain minimaalisen budjetin megaperseilyä, mutta visuaalisesti tässä on ihan nähty vaivaa. No, ainakin välillä. Ulkoavaruuden örkki on käppäinen, mutta hieno, pitkäraajainen ja limainen heinäsirkkaotus. Efektit ovat toimivia ja vaikka veri on välillä oikeasti ketsuppia, kotikutoisuus on ihan miellyttävää. Myös avoimeksi jäävä loppuratkaisu ihan toimii, vaikka poikkeaakin täysin koko muun leffan tyylistä.




Kaiken kaikkiaan ennalta-arvattavaa, mutta ihan tyydyttävää kasarin avaruushypellä ratsastusta. Hyväksyn. Pitkä miinus tulee kuitenkin siitä, ettei elokuvassa juurikaan ole jännitettä. Tapahtumat etenevät liian yllätyksettömästi, eikä mikään kohta jännitä, säikäytä tai tee oikein muutakaan. Hätkähdyttävimmissä kohtauksissa on poweria, mutta sekin lopahtaa aika nopeasti. Plussaa parista pienestä alastonkohtauksesta, joista vastaavat Rachelin ranskalainen kotiapulainen ja tämän poikaystävä.

Xtro (1983)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10


Xtro 2: The Second Encounter (1990)
Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miksi tätä leffaa edes pitäisi pitää alkuperäisen Xtron jatko-osana. Näillä kahdella elokuvalla ei nimittäin ole oikeastaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Ohjaaja on sama ja alien on mukana kuvioissa, muuten kyseessä on ihan omanlaisensa elokuva. Ai niin, ja hittielokuvilla ratsastusta on täällä nähtävissä. Vai mitäs tykkäätte sloganista "Part alien. Part predator. All terror!" Kunnon B-leffakäppää!

Kakkososassa ollaan Amerikassa. Joukko tiedemiehiä kokeilee labrassaan uhkarohkeaa koetta - he yrittävät lähettää kolme kollegaansa toiseen ulottuvuuteen. Miksipä ei? Mikä voisi mennä pieleen? No, vaikka kaikki. Heti alkumetreillä koe menee täysin metsään, kun yhteys labran ja mystisen toisen ulottuvuuden välillä katoaa. Muiden täytyy päättää mitä nyt tehdään: lähetetäänkö perään sotilaista koostuva etsintäpartio (lol) vai unohdetaanko koko juttu. Lopulta yksi kolmesta tiedemiehestä pääsee palaamaan, mutta selvästi huonossa kunnossa. Häntä hoidetaan labrassa, kunnes huomataan, että hän on kuljettanut sisällään muukalaisen toisesta maailmasta. Alien purkautuu ja lähtee jahtaamaan tiedemiehiä, jotka joutuvat labraansa loukkuun.




Ei varmaan tarvitse erikseen korostaa, että tästä tulee ihan täysin mieleen Aliens. Koko homma sijoittuu paria kohtausta lukuunottamatta yhteen, hämärään rakennukseen, jossa porukka yrittää päästä eroon ilmanvaihtokanavassa lurkkivasta avaruuspedosta. Alienkin on enemmän Alienin näköinen, eikä enää sellainen vinksahtanut käppyrä kuin ennen. Ja tällä kertaa alien on jonkun sisällä sen sijaan, että joku olisi alienin sisällä, kuten Tonyn isä ykkösosassa.

Jatko-osan budjetti on taatusti ollut helvetisti ykkösosaa pienempi, näyttelijät ovat huomattavasti surkeampia ja kaiken kukkuraksi juoni etenee aivan heeeeelveeeetin hitaasti. Hidastelun ansiosta leffa tuntuu vähintään kolmituntiselta. Aika vähän tässä loppujen lopuksi tapahtuu. Ja mitä hittoa, käsitettä toisesta ulottuvuudesta heilutellaan nenän edessä kuin herkkupalaa koko helvetin leffan ajan eikä sinne mennä kertaakaan! Edes hetkeksi! Voi saatana! Odottelin niin kovasti, että kohta ruutuun pläjähtäisi joku päräyttävä toisen ulottuvuuden visio, johon koko budjetti olisi hassattu. Mutta kun ei niin ei. Jumalauta. Vähemmästäkin tulee petetty olo.




Sille on muuten syynsäkin, miksi kakkososan juoni on niin erilainen. Davenport halusi tehdä jatko-osan Xtrolle ja rahastaa vähän ykkösosan kulttimenestyksellä. Mistään taiteellisesta kunnianhimosta ei siis todellakaan ollut kysymys, kun tätä mestariteosta tehtiin. Isoin ongelma oli kuitenkin se, että Davenport oli luopunut alkuperäisen tarinan oikeuksista, eikä voinut enää käyttää sitä. Oikeudet Xtro-nimeen kuitenkin jäivät. Onneksi hyviä ideoita oli ihan helvetisti tai sitten ei.

Omanlaisensa vastus oli myös elokuvan päänäyttelijä Jan-Michael Vincent, jota leffa ei kiinnostanut sitten niin yhtään. Mies ei vaivautunut opettelemaan repliikkejään, joten Davenportin piti syöttää ne hänelle repla replalta kuvausten aikana.

Xtro 2: The Second Encounter (1990)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
92 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.6/10


Xtro 3: Watch the Skies (1995)
Kuten arvata saattaa, kolmososalla ei myöskään ole mitään tekemistä kahden edellisen kanssa. Davenport vihasi leffan kakkososaa ja teki sen pelkästä rahasta. Kolmososaa hän sen sijaan on kehunut kolmikon parhaaksi. Löytyykö tästä siis sitä suurta taiteellista näkemystä?

Ei.

Kolmannessa Xtrossa merijalkaväen sotilas kertoo tarinaansa toimittajalle motellissa ja koko kertomus näytetään takaumana. Mies joutui yhdessä maailman toheloimman työryhmän kanssa pomminpurkuhommiin autiolle saarelle. Pian ryhmä kuitenkin törmäsi saarella mystiseen betonirakennelmaan. He posauttivat siihen reiän ja paha pääsi valloilleen, kun kauan salassa pidetty avaruusolento lähti lätkimään vankilastaan.

Siinäpä se juoni oikeastaan olikin. Alien on tällä kertaa huomattavasti humanoidimman näköinen ja Alien-leffoista on otettu rutkasti vähemmän vaikutteita muutenkin. Mitä nyt titlesceenissä numero kolme on tyylitelty juuri samalla tavalla luin Alien 3:ssa... Tässä vaiheessa ketään tuskin kiinnostaa miten monista muiden tuotoksista on revitty juttuja, että seuraava Xtro saadaan tehtyä. Psst, Salaiset kansiot on yksi niistä.




Myös kolmososa tuntuu noin seitsemän tunnin mittaiselta megapläjäykseltä, koska kaikki tapahtuu kuin hidastettuna ja juonta on tosiaan aivan helvetin vähän. On vaikea uskoa, että tämä tosiaan on Davenportin oma suosikki. Miksi ihmeessä? Kenen mielestä tämä voi olla parempi kuin ykkönen? Pyh. Davenport taisi vain sanoa niin mainostaakseen tätä kakkapökälettä. Realistisempi kehu olisi sanoa, että tämä on kakkososaa parempi, koska se sentään on kiistatta totta.

Yksi niistä noin miljardista asiasta, jotka tekevät tästä esikoisteosta huonomman, on efektit. Vuoden 1995 tietokone-efektit eivät todellakaan ole ikääntyneet kauniisti eikä missään ole häivähdystäkään siitä visuaalisuudesta, jota ykkösosa tarjoili. Mistä tietää, että kaikki on pielessä? Edes räjähdykset eivät ole siistejä! Näyttelijöiden pökkelöisyydestä voi ehkä saada jotain hupia irti. Hahmoilla on niin vähän persoonaa, ettei niitä edes erota toisistaan. Eikä oikeastaan ole väliäkään, koska pelkkää alieninruokaahan he ovat melkeinpä kaikki.




Tällä kertaa mitään toivoa paremmasta ei ole, eikä sellaisen mahdollisuutta edes viitsitä väläytellä, kuten toistan ulottuvuutta edellisosassa.

Vaikka alien on humanoidi ja selkeästi vähemmän kiinnostava kuin ykköselokuvan vänkylä, se on toteuttu todella hyvin. Se voikin olla tämän leffan ainoa pelastava tekijä. Toinen pienen pieni piristys on saarella ilmeisesti edellisestä alien-invaasiosta asti asustellut kreisi tyyppi, joka vähän avaa menneisyyttä. Hahmo tuntuu kuitenkin useimmiten todella irralliselta ja päälleliimatulta, eikä oikein toimi mitenkään. Xtro 2:seen verrattuna tämä on silti mestariteos.

Xtro 3: Watch the Skies (1995)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10

tiistai 21. lokakuuta 2014

Kotimaista kalkkunaa

Ponterosa 
(2001)



Olen tahattomasti törmännyt tähän leffaan parikin kertaa viime viikkojen aikana ja pohtinut mistä olenkaan jäänyt paitsi. Kuulemani jutut ovat olleet niin kahtiajakautuneita, että leffa on ilmeisesti joko tuskallinen katsottava tai suorastaan neroutta uhkuva oman alansa mestariteos. Mikä sitten lienee totuus? Totta puhuen, en ole varma tiedänkö vieläkään.

Ponterosa on perseilysähellys, joka keräsi leffateattereissa vain vaivaiset 2 552 katsojaa. Tarina ei kerro kuinka moneen teatteriin leffa edes päätyi. Elokuva ei herättänyt ihastusta, vaan kriitikot haukkuivat sen maanrakoon ja ohjaaja-käsikirjoittajaveljekset Mika ja Pasi Kemmo eivät ole tämän hengentuotteen jälkeen tehneet yhtikäs mitään merkittävää.

Elokuva sijoittuu pääosin Ahvenanmaalle, jossa Mauri (Tony Halme) pitää leirintäaluetta. Paikalle saapuvat kaksi luuserikaverusta, Jussi ja Oskari, jotka ovat sattumalta kohdanneet laivalla, sekä kolme hemaisevaa mallityttöä ja heidän mallimammansa Stella, joka on Maurin sisko. Naislauma on lähtenyt spontaanille lomalle kuvauskeikan mentyä pieleen Ruotsin puolella. Kohtaamishetkestä eteenpäin elokuva etenee sekoilujen sarjana, jossa kaikki miehet yrittävät epätoivoisesti päästä mallien pöksyihin. Välillä nähdään Maurin vähintäänkin kajahtaneita lapsuusajan traumaflashbackeja, jotka yrittävät kieli poskessa avata sitä, miksi mies on sellainen kuin on. Sanotaanko nyt vaikka näin, että suhde isään ei ollut kummoinen.

Juonta tässä teoksessa ei ole edes sen vertaa kuin huonoissa eksploitaatiopätkissä yleensä. Silti se on erittäin viihdyttävä, eikä tunti neljäkymmentä minuuttia tunnu aivan täydeltä tuskalta. Miksikö ei? Käsikirjoitukseen on tungettu suunnilleen jokainen mauton, huono ja vanha vitsi mitä on olemassa. Juonen sijalla tarjotaan surkeaa onelineria ja kohelluskohtausta toisen perään. Kuka edes ehtii miettiä jotain tarinaa? Jos et osaa arvostaa vanhaa ja kulunutta, huonosti kerrottua junttivitsiä, pysy erossa tästä leffasta.

Kukapa voisi unohtaa sellaisen suomalaisen elokuvataiteen tähtihetken, kuin Halmeen esittämän Maurin ja Karita Tuomolan esittämän mallin ensikohtaamisen kesken aamupalan valmistuksen. "Oho, sori, mulla oli muna kädessä kun te tulitte", Halme pahoittelee käteltyään naista tahmaisella tassullaan. Tai elokuvan alkukohtauksen, joka määrää tyylin koko elokuvalle: Oskari on urologin vastaanotolla hakemassa viagrareseptiä ja tohtori (Vesa Vierikko) päivittelee miehen pientä piliä. Laatuviihdettä!

Jostain täysin käsittämättömätä syystä elokuvaan on saatu cameo-rooleihin kotimaisen elokuvan vakiokasvoja. Vesa Vierikon lisäksi ruudulla pyrähtävät mm. Santeri Kinnunen, Jarmo Mäkinen ja Esko Nikkari. Mattiesko Hytönen näyttelee tosimiestä, joka pääsee tyydyttämään pienipilisen Oskarin vaimon tarpeita. Näytteleminen tässä elokuvassa on ihan hirveää, mutta se nyt ei ole niin justiin. En ole koskaan piitannut Tony Halmeesta, mutta mies "näyttelee" riemastuttavasti ylitseampuvaa versiota itsestään: karkeaa perussuomalaista sikaniskaa, joka vihaa homoja ja yrittää jatkuvasti pönkittää heterouttaan olemalla iljettävä naisille. Mies vastaa myös monista elokuvan hauskimmista hetkistä.

Tuskin kenellekään täytyy vääntää rautalangasta, ettei tätä leffaa ole tehty ihan tosissaan. Siksi runsaat haukut jopa vähän kummastuttavat. Eihän tämän ole tarkoituskaan olla mitään taidetta ja elämää suurempaa, vaan päin vastoin. Juuri ultimaattinen paskuus tekee tästä hyvän, mutta elokuva vaatii tietyn mielentilan, jotta sen surkeita onelinereitä osaa arvostaa. Hyviä tällaisia ovat esimerkiksi kaatokänni, väsymyskrapula tai ihan vain pelkkä koomatasoinen uupumus.

Suomessa tehdään ihan liian vähän tällaisia perseilyteoksia, joten kyllä joukkoon yksi Ponterosa mahtuu. Paska elokuva on se, joka ei aiheuta muuta kuin välinpitämättömyyttä ja apatiaa. Ponterosa ei kuulu siihen sakkiin. Pahoittelen, ettei elokuvasta ole screencappeja - tuskin pystyn sanoin selittämään mistä tässä tekeleessä on kyse. Olennaiset pätkät löytyvät kuitenkin YouTubesta, josta suosittelen ne katsomaan. Mikään ei silti voita koko leffan katsomista esimerkiksi juomapelin voimin.

Ponterosa (2001)
Ohjaus: Mika Kemmo & Pasi Kemmo
101 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.6/10