keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Minä muistan

Amarcord 
(1973)


Siitä on vuosia, kun viimeksi katsoin Federico Fellinin Amarcordin, joten oli aika katsastaa se uusiksi. Luulin elokuvan jättäneen minuun jonkinlaisen lähtemättömän muistijäljen, mutta kun katsoin traileria ennen itse leffailtaa, huomasin etten oikeastaan muista mitään koko elokuvasta. Hämmentävää, etenkin, kun elokuvan nimi on Amarcord eli minä muistan. Se, mikä muistiin oli elokuvasta tallentunut ei ollutkaan mikään yksittäinen kohtaus, juoni tai kuva vaan koko teoksen tunnelma. Mikä harvinaislaatuinen muisto!

Elokuva on löyhästi Fellinin omaan lapsuuteen ja tositapahtumiin perustuva. 1930-luku ja fasismin nousu on todellista, tapahtumapaikka kuvitteellinen, mutta etäisesti Fellinin merenrantaista kotikaupunkia, Riminiä, muistuttava.




Teini-ikäinen Titta perheineen on elokuvan keskushahmoja, vaikka varsinaista päähahmoa ei olekaan. Tittan päivän täyttävät koulukaverien kanssa keksityt kujeilut ja haaveilu ihanasta Gradiscasta, joka saa muutkin kaupungin miehet sekaisin. Teinien päätä pyörittävät myös tupakkakaupan uhkea myyjätär sekä haureutta auliisti harrastava Volpina.

Fasismi kasvattaa suosiotaan 1930-luvun Italiassa. Tittan isä vastustaa yhä yltyvää fasismin aatetta ja saa tuta sen nahoissaan. Yhdessä elokuvan ikimuistoisimmista kohtauksista nuoret heiluttavat aseitaan jättiläismäisen, Mussolinin kasvoja esittävän pytingin edessä.

Titan isän henkisesti rikki mennyt veli hämmentää kaikkia kiipeämällä puuhun, ja äiti Miranda pitää koko porukasta huolta läpi elokuvan omalla kiivaalla tavallaan. Dysfunktionaalinen perhe toimii omalla sympaattisella tavallaan.

Elokuva kuvaa vuotta kaupungin elämässä, keväästä kevääseen. Yksittäisen päähenkilön puute on yksi niistä asioista, jotka saavat muistamaan tunnelman paremmin kuin itse tapahtumat. Vaikka upeita kohtauksia on lukuisia, päällimmäisenä mieleen jää erään aikakauden kuva. Se jää mieleen tietyn värisenä ja tuntuisena. Toisen katsomiskerran jälkeen en enää ihmettele, että Amarcordista jää päällimmäisenä mieleen tunnelman muisto.




Yksi elokuvan aikaansaamista tuntemuksista on sama kuin aina Fellinin elokuvia katsoessa: tätä on Italia. Maassa vuodenvaihteessa pari viikkoa reissanneena Fellinin elokuvat heräävät nyt eloon ihan erityisellä tavalla. Olikohan Katja Kallio, joka kerran sanoi, että Italiassa käytyään ymmärtää Fellinin ohjanneen dokumentteja. Aika kärjistetty, mutta samalla täysin ymmärrettävä lausahdus.

Amarcord (1973)
Ohjaus: Federico Fellini
118 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.9/10