perjantai 23. syyskuuta 2011

Tervetuloa aurinkoiseen Pohjois-Koreaan!

Luin vasta Guy Delislen sarjakuva-albumin Pjongjang, joka kertoo hänen kahden kuukauden oleskelustaan pohjoiskorealaisella animaatiostudiolla. Delisle on kanadalainen animaattori, joka on työskennellyt myös muissa Aasian maissa ja dokumentoinut matkansa sarjakuvin (Shenzhen ja Merkintöjä Burmasta).

Diktatuurissa elävät maat ovat mielenkiintoisia. Ne nostattavat rajattoman määrän kysymyksiä. Miksi nämä  kansalaiset suostuvat tällaiseen pelleilyyn? Miten sulkeutuminen ja eristäytyminen on mahdollista ns. vapaassa maailmassa? Millainen kusipää pitää olla johtaakseen tällaista valtiota? Vaikka monet Pjongjangissa käsitellyt asiat ovat jo ennestään tuttuja, on silti häkellyttävää, miten aivopestyiltä pohjoiskorealaiset vaikuttavat. Delislen tulkki oli jopa päässyt ulkomaille ja käynyt esimerkiksi Pariisissa. Silti hän palasi takaisin ja väittää kiven kovaan, että Pohjois-Korea on todellinen ihannevaltio, jossa kaikki voivat hyvin ja kaikki on mahdollista. Pelko saa ihmiset tekemään mitä tahansa. Yleensä Pohjois-Koreasta pääsevät ulkomaille vain perheelliset miehet. Paluu diktatuuriin on siis väistämätön, ellei kyseessä satu olemaan täysin tunnevammainen isä ja aviomies. Voin vain kuvitella, mitä perheelle tapahtuisi, jos isukki lähtisikin työmatkallaan karkuun.

Elokuvista puhutaan jonkin verran Delislen albumissa. Hänen hotellinsa lähellä on elokuvateatteri, joka on toiminnassa vain harvoin. Silloinkin siellä näytetään vain juustoisia pohjoiskorealaisia propagandafilmejä. Niissä amerikkalaiset ovat kapitalistisia syöpäläisiä ja pohjoiskorealaiset urheita sotilaita, marttyyrin viitta harteillaan.

Kansalaisten pelko heijastuu myös Delislen piirroksissa, joissa kaikki pelkäävät tulevansa ilmiannetuiksi ja joutuvansa "uudelleenkoulutusleirille" tai pahimmassa tapauksessa loppuiäksi pohjoiseen, elinkautisvankien alueelle. Arviolta 50% pohjoiskorealaisista on jossain vaiheessa antanut ilmi naapurinsa/sukulaisensa/ystävänsä. Niinpä pelko on jatkuvaa. Jo se, ettet muista aina puhdistaa rinnassasi roikkuvaa Kim Jong-Ilin tai Kim Il-Sungin (tai molempien, jos olet oikein isänmaallinen) rintamerkkiä voi olla merkki siitä, ettei sinuun kannata luottaa.

Useimmat tietävät, että Korean demokraattisen kansantasavallan suuri, voittamaton johtaja Kim Jong-Il on elokuvahullu. Amerikkalaisetkin elokuvat kelpaavat oikein mainiosti, vaikka muuten Amerikka on demonisoitu pahimmaksi mahdolliseksi viholliseksi kommunistiselle Juche-aatteelle. Pohjois-Koreassa myös tehdään yllättävän paljon elokuvia. Ainakin kun ajatellaan, että kansa näkee nälkää ja sähköstäkin on jatkuva pula. Mieleni on kauan tehnyt katsoa muutama, mutta niiden löytäminen on vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta. Onneksi internet tulee avuksi.

En keksinyt viikonlopun krapulaillaksi parempaakaan tekemistä, joten päätin katsastaa hieman pohjoiskorealaista laatuviihdettä.


Pulgasari (1985)
Pulgasari on yksi kansainvälisesti kuuluisimpia pohjoiskorealaisia elokuvaprojekteja, mutta ei niinkään tarinansa/menestyksensä tai minkään muunkaan elokuvallisen syyn vuoksi. Se on PK:n oma vastine japanilaisille Godzilla-leffoille, joista Kim Jong-Il kovasti tykkää. PK:n elokuvateollisuus oli 70- ja 80-luvuilla vielä verrattaen alkeellinen ja Kimin mielestä hittileffat parantaisivat maan mainetta kansainvälisissä piireissä. Joten mitä Kim sitten teki? Kidnappasi eteläkorealaisen huipputuottajan ja tämän ex-vaimon Hong Kongista! Koska mikään ei paranna maasi kansainvälistä mainetta kuin viattomien ulkomaalaisten kidnappaaminen. Mikä pettämätön logiikka!

Tuottaja Shin Sang-ok vietti neljä vuotta pohjoiskorealaisessa vankilassa (voin vain kuvitella miten ankeaa siellä on) ennen kuin suostui ohjaamaan elokuvia Kim Jong-Ilille. Tuloksena oli yhteensä seitsemän täyspitkää elokuvaa. Pulgasari on niistä tunnetuin. Kim myös "ehdotti", että Shin menisi uudelleen naimisiin ex-vaimonsa kanssa ja näin tapahtui. Pariskunta pääsi vihdoin pakenemaan bisnesmatkallaan Wieniin vuonna 1986 ja haki poliittista turvapaikkaa Yhdysvalloista. Shin uskalsi palata Etelä-Koreaan 90-luvun puolivälissä ja kuoli siellä vuonna 2004 maksasairauteen.

No, itse elokuva sitten.

Tarina sijoittuu Goryeo-ajan Koreaan (918-1392). Vanha seppä asuu pienessä kyläyhteisössä ja valmistaa raudasta aseita ja käyttötavaroita. Kuninkaalta tulee käsky, että kaikki rauta tulee käyttää aseisiin. Käsky johtaa kylän ahdinkoon, kun astiat ja maatalousvälineet tulee sulattaa ja valmistaa erilaisiksi tappovälineiksi. Seppä pyytää vallankumousta suunnittelevaa nuorisoa rauhoittumaan. Pian seppä joutuu kuitenkin telkien taakse yhdessä kylän nuorten miesten kanssa, koska heitä epäillään rautavarkaiksi.




Vanhaa seppää näännytetään vankilassa nälkään ja kun hänen lapsensa salakuljettavat hänelle riisiä, loogisin teko tietysti on muovailla siitä pieni hirviöfiguuri. Vanhus kuolee ja hänen tyttärensä Ami löytää figuurin. Illalla Amin ommellessa neula pistää häntä sormeen ja tippa verta putoaa figuurin päälle. Hirviö herää henkiin ja paljastuu rautaa syöväksi Pulgasariksi. Ystävällinen monsteri on ensin vain kämmenen kokoinen, mutta kasvaa syödessään hurjan kokoiseksi, yltäen lopulta puiden latvoihin asti.

Yhdessä Pulgasarin kanssa kyläläiset vapauttavat toverinsa vankilasta ja vallankumous alkaa. Vihaiset maanviljelijät muodostavat tehokkaan iskujoukon, joka Pulgasari apunaan hyökkää kuninkaan palatsiin. Kuninkaan joukot yrittävät tuhota Pulgasarin usein eri keinoin ja epäonnistuvat joka kerta. Avulias hirviö osoittautuu kuitenkin pian kyläläisille todelliseksi uhaksi, sillä sen ruokahalu on kyltymätön eikä rautaa ole loputtomiin. Lopulta Ami ymmärtää, että Pulgasari on vaaraksi paitsi kyläläisille, myös koko maailmalle.

Ensinnäkin, pakko myöntää, etten olettanut leffan olevan ihan näin kovaa kamaa. Luulin, että kyseessä olisi äärimmäisen juustoinen teos täynnä läpinäkyvää propagandaa, mutta olin (osittain) väärässä. Kokonaisuudessaan Pulgasari oli erittäin viihdyttävä teos. Propaganda tosin on aika maltillista. Harmi? Luulin, että elokuvissa diktaattorikreiseily vietäisiin ihan uudelle levelille.




Puvustus muistuttaa usein enemmän naamiais- kuin rooliasuja. Muutenkin niissä kohdissa joissa hirviötä ei näy elokuvalla on enemmänkin näytelmän habitus lavasteineen kaikkineen. Näyttelijäsuoritukset pääsivät yllättämään. Odottelin myötähäpeää aiheuttavaa epäaitoutta, mutta siinäkin olin väärässä. Vaikka mitään palkintoja en ehkä suorituksista jakaisi, ei näyttelemisessä ollut mitään suuren suurta vikaa. Aika perinteistä aasialaista B-leffameininkiä, mitä on jo tottunut näkemään elokuvakaupalla. Ehkä siihen on turtunut.

Turha varmaan sanoa, että tahatonta hauskaa tässä elokuvassa riittää alusta loppuun asti. Parhaimpia ovat tietysti kohdat, joissa Pulgasari on mukana. Muuten ei aina niin jaksa kiinnostaa, sillä pelkästään ihmisiä sisältävät kohtaukset ovat aika huttua. Alkukin menee vain monsteria odotellessa. Erikoistehosteet ovat hulvattomia, sillä Pulgasari on tietysti toteutettu perinteistä "mies hirviöpuvussa" -tekniikkaa käyttäen. Pulgasarilla ei ole muuten edes mitään special skillssejä. Ei tulen syöksemistä, ei salamoiden iskemistä. Oikeastaan ainoa erikoinen asia Pulgasarissa on se, ettei mikään tunnu saavan sitä hengiltä. Rakennuksiakin Pulgasari hajottaa lähinnä kävelemällä niihin pahki.

Olin näkevinäni, että leffa löytyisi pätkissä YouTubesta kokonaisuudessaan. Muutenkin jos tähän joskus törmää, kannattaa ehdottomasti tsekata. Pohjoiskorealaisia leffoja ei ole liikkeessä mitenkään liikaa. Olen lukenut, että Pulgasari olisi kielletty Pohjois-Koreassa, missä ei mielestäni ole mitään järkeä, kun Kim Jong-Il on itse tuottanut tekeleen. Kuuleman mukaan leffa ei varsinaisesti ollut kielletty, mutta sitä ei esitetty kotimaassa ennen 90-luvun puoliväliä. Ehkä vielä tuolloin hallitseva isä-Kim (joka kuoli vuonna 1994) ei tästä niin hirveästi digannut.

Pulgasari (1985)
Ohjaus: Chong Gon Jo & Sang-ok Shin
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

9/11 (elokuva)muistoissamme

Ajankohtaisuus yrittää taas puskea päätään pintaan tässä blogissa. Ja taas myöhässä! Yritän parantaa tahtia joskus tulevaisuudessa.

Sunnuntaina vietettiin 9/11-terrori-iskujen 10-vuotismuistopäivää. Muistan yhä missä olin ja mitä tein tuolloin. Olin 13-vuotias ja tulin koulusta kotiin tavalliseen tapaan bussilla. Olin yksin kotona, kunnes äiti tuli töistä. Ajankuluksi avasin TV:n ja näin kamalat uutiset. Aluksi tuntui kuin olisin katsellut elokuvaa. Noihin aikoihin meillä näkyi myös ulkomaisia uutiskanavia, kuten CNN ja MSNBC. Vaihdoin CNN:n puolelle ja näin suorassa lähetyksessä tornien sortuvan.

Seuraavien päivien ajan seurasin uutisointia tiiviisti. Meiltä löytyy yhä kotoa minun säilyttämäni Kalevat, Hesarit ja iltapäivälehdet tuolta viikolta. USA:ssa hallituksen ja puolustusvoimien kritisoiminen sekä 11.9. päivän tapahtumien kommentointi olivat pitkän aikaa arkoja aiheita. Vuonna 2006, viisi vuotta tapahtumien jälkeen, valmistui kuitenkin kaksi iskuista kertovaa elokuvaa, jotka päätimme muistopäivän "kunniaksi" katsoa.


World Trade Center (2006)
Suomessa 9/11-leffoista tunnetuin lienee WTC:n iskuihin keskittyvä World Trade Center. Tekijäkaartista löytyy nimekkäitäkin henkilöitä. Elokuvan on ohjannut Oliver Stone ja sen yhdessä pääosassa nähdään Nicolas Cage.

Aamu valkenee New Yorkissa 11.9.2001. Port Authorityn poliisit saapuvat töihin, heidän mukanaan John McLoughlin (Cage) ja Will Jimeno (Michael Peña). Heti aamusta päivän suunnitelmat menevät uusiksi, kun ensimmäinen kone törmää World Trade Centerin pohjoistorniin. John toimii johtajana ja valitsee suureen pelastusoperaatioon joukon miehiä. Yhdessä he lähtevät hakemaan poliisien hätävarusteita tornien vierellä sijaitsevasta WTC5:stä. Aletaan huhuta, että myös etelätorniin olisi osunut. Tilanteen vakavuus alkaa valjeta.

Poliisien pelastusjoukko on juuri tulossa WTC5:stä varusteineen, kun alkaa jyristä. Etelätorni on alkanut sortua. Valtavat massat sortuneiden rakennusten osia pölyineen vyöryy sisään WTC5:teen. John ajattelee nopeasti ja komentaa joukkonsa hissikuiluun. Vain kolme poliisiseista selviytyy kuiluun asti, John, Will ja kolmas poliisi nimeltä Dominick Pezzulo. Kolmikko jää loukkuun syvälle rakennuksen alle. John ja Will eivät pääse liikkumaan, sillä sementtilohkareet painavat heidän jalkojaan. Kun pohjoistorni sortuu, myös Dominick loukkaantuu ja lopulta kuolee. John ja Will jäävät kahdestaan pimeyteen.

Paitsi poliiseja, elokuva seuraa myös Johnin ja Willin perheitä, kun nämä yrittävät saada tietoa läheistensä kohtaloista. Molemmilla miehillä on vaimo ja lapsia. Lisäksi tärkeä osa on merijalkaväensotilas Dave Karnesilla. Karnes työskenteli Connecticutissa kirjanpitäjänä iskun aikaan ja lähti töistä pian nähtyään uutiset New Yorkista. Hän kävi rukoilemassa, leikkautti itselleen armeijatukan, puki päälleen merijalkaväen uniformunsa ja lähti auttamaan pelastajia Ground Zerolle.




Odottelin, ettei World Trade Center ole kummoinen elokuva, sillä olin jo etukäteen kuullut siitä pelkkiä haukkuja. Olin ehkä vielä siltikin pettynyt. WTC ei saa aikaan puoliakaan siitä tunnelatauksesta, mikä jo pelkillä uutiskuvilla on. Lisäksi tekijät ovat onnistuneet käyttämään kaikkia "dramaattinen elokuva"-kliseitä mitä tiedän. Varsinkin alussa hidastettuja kuvia on riesaksi asti. Suosikkini kaikista ylidramaattisista kohdista on kuitenkin se, kun etelätorni alkaa sortua ja John huutaa hidastettuna RRRRUUUUUUUNN!! Toinen suosikkini on saippuasarjahehkussa kylpevät flashbackt. Ja se Jeesus-juttu! Mikä ihme se oli?

Muutenkin koko teos maistuu pahasti muovilta. Näyttelijäsuoritukset loistavat epäuskottavuudellaan ja sentimentaalisuus on huipussaan. Kaikista pahiten on mokattu merijalkaväensotilas Karnesin tarina. Ei tuota tyyppiä vain voi ottaa tosissaan! Ylidramaattisena patsasteleva ja kliseitä suustaan suoltava Karnes ei toivon mukaan tosielämässä ole ihan tuota B-luokan supersankariosastoa. Itse asiassa kuulin, että tosielämän Karnes oli yksi niitä henkilöitä, jotka eivät avustaneet elokuvan teossa. On silti vaikea uskoa, miten hahmon suunnittelu on mennyt noin pahasti reisille. Cagen hahmo John taitaa myös liiallisen dramatiikan tiukoilla katseillaan ja tyhjää kumisevilla repliikeillään. Jopa normaalisti niin miellyttävä Maggie Gyllenhaal onnistuu ärsyttämään.




Välillä elokuvaa katsoessa olo oli suorastaan vaikea, eikä se johtunut kamalasta tilanteesta tarinassa tai yleisestä "tämä tapahtui oikeasti"-ahdistuksesta vaan siitä miten nolo tämä koko elokuva on. Olen hirveä herkkis ja kokenut elokuvaitkupilli, mutta tästä ei tullut edes surulliseksi. Katsokaa nyt tuota julistettakin!

Osa kriitikoista ja vielä suurempi osa yleisöstä suhtautui elokuvaan yllättävän myönteisesti. Ehkä aihe on vieläkin sen verran herkkä, että on vaikea kritisoida edes siitä tehtyä elokuvaa. Enemmistö puhuu kuitenkin onneksi eri kieltä. 9/11-iskut ovat tapahtuma, jota ei tarvitse ylidramatisoida. Se on dramaattisia ja yksi niitä harvinaisia tapahtumia, jotka onnistuvat koskettamaan enemmän kaukaisina uutiskuvina kuin elokuvissa.

World Trade Center (2006)
Ohjaus: Oliver Stone
129 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.5/10



United 93 (2006)
United Airlinesin lento 93 oli yksi 11.9. kaapatuista neljästä koneesta. Sen tarina on kiinnostusta herättävä ja inspiroiva ja ansaitsi ehdottomasti oman elokuvansa.

Elokuva on suurelta osin reaaliaikainen, alkua lukuunottamatta. Itse tarina alkaa 11.9. aamulla, kun United 93:n matkustajat astuvat koneeseen Newarkin lentokentällä. Joukossa on neljä kaappaajaa, jotka teeskentelevät, etteivät tunne toisiaan. Kaikki menee tavanomaiseen malliin pientä myöhästymistä lukuunottamatta ja New Yorkin yli lennettäessa matkustajat näkevät World Trade Centerin kaikessa loistossaan. Kaikki on vielä hyvin.

Yksi kaappaajista käy vessassa kyhäämässä pommin koneeseen tuomistaan osista ja kiinnittää sen itseensä. Kaappaajat hyökkäävät veitset kädessä ja pakottavat koneen matkustajat kakkosluokan perälle. Lentoemännän avulla he pääsevät ohjaamoon ja surmaavat molemmat pilotit. Yksi kaappaajista ottaa koneen haltuunsa ja kääntää sen ympäri kohti Washingtonia. Matkaa on n. 45 minuuttia.

Selvittyään ensijärkytyksestä matkustajat alkavat soitella satelliittipuhelimella rakkailleen. Matalalla lennettäessä osa pystyy käyttämään myös matkapuhelimiaan. Puhelimessa he kuulevat kahden matkustajakoneen iskeytyneen World Trade Centerin torneihin. Alun epäusko alkaa hälvetä, kun useamman matkustajan sukulaiset kertovat puhelimessa samasta tapahtumasta. Myös Pentagoniin on isketty. Matkustajat alkavat ymmärtää, mikä kaappaajien tavoite on ja huomaavat myös kaappaajien lentävän konetta pilottien sijasta.




On aika toimia ja yhteinen päätös tehdään: kuolemme joka tapauksessa, meidän on pakko yrittää. Yhdessä he etsivät kaiken aseeksi käyvän ja hyökkäävät kaappaajien kimppuun. Kuten tositapahtumista olemme oppineet, kone kääntyi taistelun tuoksinassa ylösalaisin ja ohjautui pellolle Pennsylvaniassa. Kukaan ei selvinnyt iskusta, mutta sankaruudellaan United 93:n matkustajat pelastivat todennäköisesti monen muun ihmisen hengen.

Matkustajien lisäksi elokuvassa seurataan eri kaupunkien lennonjohtoa. Työntekijät huomaavat muutaman koneen harhautuvan reitiltään ja pian he kuulevat puhelinyhteyden välityksellä, että koneet on kaapattu. Kaksi koneista katoaa Manhattanin yllä ja CNN:n uutiskuvat kertovat karun totuuden. Tilanne aiheuttaa suurta hämmennystä. Aletaan jo puhua mahdollisesti kaapattujen koneiden ampumisesta alas. Välillä on epäselvää mitkä koneet on kaapattu ja mitkä iskeytyneet rakennuksiin. Tilanne oli myös lennonjohdon kannalta ennennäkemätön.

Verrattuna World Trade Centeriin, United 93 suorastaan loistaa. Se onnistuu välittämään kotikatsomoon aitoja tunteita, kuten matkustajien epätoivoa ja paniikkia. Sohvalla tulee ihan epämukava olo, tällä kertaa ahdistuksesta. Vaikka lopputuloksen tietää, kun tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa aina, jännitys nousee loppua kohden huikeisiin mittoihin. Kerronnassa ja tyylissä World Trade Centerin ja United 93:n ero on kuin yöllä ja päivällä. United 93:sta paistaa välittömyys ja aitous. Kaappaajatkaan eivät jää kasvottomiksi muukalaisiksi, vaikka sympatiaa heille ei annetakaan.



Koska kukaan ei selvinnyt hengissä törmäyksessä, ei koskaan voida varmistaa mitä koneessa todella tapahtui. Matkustajien lukuisat puhelut omaisilleen ovat kuitenkin auttaneet tarinan luomisessa. Kukaan ei voi tietää onko totuus tarua ihmeellisempää vai olivat matkustajat todella niin sankarillisia kuin annetaan olettaa. Onneksi näinkin arasta ja kipeästä aiheesta saatiin tehtyä hyväkin elokuva. Suosittelen!

United 93 (2006)
Ohjaus: Paul Greengrass
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.8/10


Jo 10 vuotta on kulunut näistä kamalista tapahtumista, mutta iskut vaativat yhä ihmishenkiä. Useat ensimmäisinä kutsuun vastanneet palomiehet, poliisit ja pelastustyöntekijät kärsivät nykyään monista eri taudeista, jotka palavista ja sortuneista rakennuksista noussut pöly on aiheuttanut. Pöly on aiheuttanut lisääntynyttä syövän riskiä sekä suuren määrän erilaisia hengitystiesairauksia. Tuo pöly oli uskomaton kemikaali-cocktail, joka sisälsi mm. kultaa, elohopeaa, lyijyä, titaania, asbestia, sementtiä ja lasia. Todennäköistä on, että nämä terrori-iskut tulevat vaatimaan uusia uhreja ensimmäisistä vastanneista vielä vuosia.

Ensimmäisten vastaajien sairauksien lisäksi uhreja ovat vaatineet ulkomailla käydyt sodat, jotka ovat olleet suoraa seurausta iskuista. Vuonna 2003 alkanut Irakin sota, jolla väitettiin olevan yhteyksiä 9/11-iskuihin on vaatinut lähes 4500 amerikkalaisen sotilaan hengen. Siis enemmän kuin itse iskut! Haavoittuneiden määrä on myös järkyttävä. Haavoja on niin fyysisiä kuin henkisiäkin: useat kotiinpalaavat sotilaat kärsivät vakavista mielenterveysongelmista. Ja jos amerikkalaisia on kuollut paljon niin entäs sitten irakilaisia?

On hirvittävää ajatella kuinka kalliiksi nämä iskut maailmalle lopulta tulivat kaikkine seurauksineen. Ne ovat myös olleet omiaan virittämään pelkoa ihmisten mieliin ja kaivamaan kuilua lännen ja Lähi-Idän välille. Pelko kasvattaa tuota kuilua entisestään ja kuilun kasvaminen lisää ihmisten pelkoa. Itseään ruokkiva noidankehä on valmis ja voi vain toivoa, ettei sillä olisi tulevaisuudessa enää yhtä tuhoisia seurauksia.

perjantai 9. syyskuuta 2011

IIK!! Röllit hyökkää!

Juuri kun blogin synttäreistä on päästy etiäppäin aletaankin valmistua IIK!! Kauhuelokuvafestivaalien 10-vuotispippaloihin. Kuten viime festareilla lupailtiin, juhlavuosi on näkynyt erilaisina teemaan soveltuvilla tapahtumilla myös Oulussa. Jonkin tosi huonon syyn takia tuli missattua aiempi säestetty mykkänäytös, mikä vähän harmittaa, mutta onneksi juhlanäytöksia on muitakin. Lauantain pimenevässä illassa kauhutunnelmaa luotiin Hupisaarten kesäteatterilla, Ainolanpuistossa.

(Tässä välissä voin huomauttaa, että ajankohtaisuus ei todellakaan ole tämän blogin vahvoja puolia. Välillä päässä on niin monta erilaista ajatusta, että kirjoittaminen hidastuu radikaalisti. Eihän tässä nyt mennytkään kuin melkein viikko saada tämä postaus maailmalle. Pyrin jatkossa olemaan ripeämpi!)


Troll Hunter 
(Trolljegeren, 2010)


Ryhmä opiskelijoita aikoo tehdä dokumentin laittomista karhunmetsästäjistä. He ryhtyvät seuraamaan salametsästäjäksi luulemaansa Hansia, joka ei aluksi ole kovinkaan haltioissaan perässään roikkuvista uteliaista nuorista. Hans lähtee usein myöhään yöllä autollaan metsään ja palaa vasta aamunkoitteessa. Eräänä yönä opiskelijat seuraavat varusteineen Hansia metsään ja saavat selville pelottavan totuuden: peikkoja on olemassa ja Hans on peikonmetsästäjä!

Peikot ovat suuren suuria, jokseenkin ihmismäisiä olentoja, joita on useampaa eri lajia. Hieman vastahakoisesti Hans ottaa nuoret dokumentaristit jahtireissuilleen mukaan ja kertoo lisää työstään ja peikoista kameran käydessä. Jännittäviä tilanteista ja yllättäviä käänteitä seuraa, kun nuoret pääsevät mukaan öiseen metsään kuvaamaan peikkojen metsästämistä. Aseenaan Hansilla on kirkas valo, joka muuttaa peikon kiveksi. Osa peikoista myös räjähtää valon voimasta.

Troll Hunter on mockumentary, joka on koostettu nuorten kuvaamasta materiaalista, joka löydettiin näiden kadottua mystisesti. Tuskin tarvitsee edes mainita, että Blair Witch Project (1999) tulee mieleen heti. Troll Hunter ei ole mikään tyylipuhdas kauhuelokuva, sillä pelottavia kohtauksia on oikeastaan aika vähän ja hauskoja sitäkin enemmän. Enkä nyt siis puhu mistään tahattoman hauskasta camp-sekoilusta vaan ihan tarkoituksellisesta hauskasta. Vanhoja kansantarinoita ja peikkosatuja käytetään totta kai hyväksi useammassa eri kohdassa, mikä kiehtoo muutenkin saduista kiinnostunutta bloggaajaa. Peikkokliseitä kierrätetään sujuvasti ja hauskasti. Kaikkihan tietävät, että nämä jumalattomat olennot voivat haistaa kristittyjen veren?

Blair Witch pelotteli meitä aikoinaan tuntemattoman pelolla ja kauhuntunteen jatkuvalla läsnäololla. Troll Hunter ei piilottele mörköjään, vaan marssittaa ruudulle jos jonkinlaista CGI-örkkiä. Olin hieman kahden vaiheilla häiritseekö peikkojen liiallinen esitteleminen vai ei. Kumpikin ratkaisu tuottaa taatusti pettymyksen jollekin: toinen odottaa peikkoja, toinen toivoo niiden jäävän mystisimmiksi. Olisi aika kökköä vältellä peikkojen näyttämistä oikein olan takaa, sekin alkaisi häiritä. Tässä asiassa voi siis mennä metsään niin monella tavalla, mutta Troll Hunterin valitsema tie toimii. Tapahtumineen ja yksityskohtineen elokuva onnistuu luomaan eräänlaisen uuden maailman, joka jaksaa kiinnostaa loppumetreille asti.

Elokuvan loppu tietysti tökkää, kuten asiaan kuulukin (onhan materiaali löydetty keskeneräisenä jne), mutta ei jätä tarpeeksi mietittävää. Arvoituksellisuus puuttuu, mikä on suuri miinus. Elokuvan jälkeen ei oikeastaan jää sen kummemmin miettimään, mitä kuvausryhmälle tapahtui. Olo on enemminkin sellainen "Jaa, tää loppu tähän", mikä ei ehkä tarjoa täydellistä tyydytystä. Aivan kuin luovutettaisiin kun ollaan jo voitolla. Kokonaisuutena Troll Hunter on silti hauska kauhukomedia, joka toimi Ainolassa edukseen. Voisko saada tätä lisää?

Ulkoilmanäytöksiä ei ehkä ihan heti ole tiedossa, mutta Troll Hunteria tulee kuin tuleekin lisää, mikä ei välttämättä ole niin kauhean hyvä juttu. Amerikkalaiset eivät jaksa lukea tekstityksiä ja katsoa elokuvaa norjaksi, joten vääntävät sitten oman remakensa. Alustavien tietojen mukaan kyseinen tekele on tulossa vuonna 2014. Kaikista remakeista inhoan eniten juuri näitä amerikkaversioita ulkomaalaisista elokuvista.

Troll Hunter (Trolljegeren, 2010)
Ohjaus: André Ovredal
103 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10

lauantai 3. syyskuuta 2011

Guitar Wolf vastaan zombiet

Blogin synttäriviikko jatkuu blogiin hyvin sopivalla elokuvalla. Alun perin tämä teos oli tarkoitus katsoa ensimmäisenä elokuvana uudessa kodissa, kun valkokangas oli saatu paikoilleen. Systeemeissä oli kuitenkin sen verran säätöä, että leffafiilikset ehtivät mennä ja elokuva jäi varastoon odottelemaan. Ja nyt on sen aika ja hyvä aika onkin.


Wild Zero 
(2000)


Vasta Suomessakin piipahtanut japanilainen "jet rock n' roll" bändi Guitar Wolf on Wild Zeron vetonaula. Omistan itsekin yhden bändin levyn ja tämän leffan jälkeen harmittaa vielä enemmän, kun ei tullut mentyä keikalle. Vaikka keikka tuskin olisi ollut niin super awesome kuin tämä elokuva. Joka tapauksessa, Guitar Wolf on kolmijäseninen rock-bändi, jonka musiikki on saanut vaikutteita punkista, noisesta ja garage rockista. Ulkoinen style on tarkkaan suunniteltu: nahkatakit, aurinkolasit ja (kitaristia lukuunottamatta) fiftarityyliset "elvis-tukat". Bändin jäsenet on nerokkaasti nimetty: Guitar Wolf, Bass Wolf ja Drum Wolf.

Elokuva alkaa kun fiftarimeininkiin hurahtanut nuorukainen Ace lähtee Guitar Wolfin keikalle. Acella on unelmana tulla suuremmaksi staraksi kuin idolinsa ja hän aikookin marssia keikan jälkeen suoraan klubin johtajan puheille. Klubin johtaja on Captain, perverssinnäköinen, aivan liian lyhyitä shortseja käyttävä mies, jolla on typerä tukka. Takahuoneessa on keikan jälkeen hälinää, kun Guitar Wolf saapuu paikalle. Paha Captain uskoo enemmän bisnekseen ja rahaan kuin oikeaan rock n' rolliin. Pian kaikki osoittelevatkin jo toisiaan aseilla ja Ace joutuu keskelle ammuskelutilannetta puoluestaessaan rock n' rollia. Guitar Wolf pitää Acen tyylistä ja antaa tälle pillin, jolla bändiä voi kutsua avun tarpeen tullen (!!!!).




Seuraavaksi elokuva alkaa seurata bändin ja Acen lisäksi myös joukkoa sekalaisia muukalaisia. Pariskunta Toshi ja Hanako ajelevat ystävänsä Masaon kanssa autolla erämaassa kohti Asahia, jonne on vasta pudonnut meteoriitti. Nuori nainen Tobio kävelee tienlaitaa samaan suuntaan. Myös Ace on samalla matkalla moottoripyörällään kohti seuraavaa Guitar Wolfin keikkaa. Kaikkien matkan katkaisee kuitenkin harmaiden zombien hyökkäys. Ace ihastuu Tobioon ja päättää pelastaa tämän verenhimoisilta örisijöiltä. Siihen tarvitaan kuitenkin Guitar Wolfin apua. Eikä rakkauskaan ole ihan mutkatonta, kun paljastuu, ettei Tobio ole 100% nainen... Asioita hankaloittaa myös Captain, joka kantaa elämää suurempaa kaunaa Guitar Wolfille ja aikoo etsiä bändin käsiinsä hinnalla millä hyvänsä.
 


Yksi suosikki-screencappejani ever.

Guitar Wolf esittää elokuvassa tavallaan itseään, mutta ennemminkin eräänlaista rock n' roll superhero-itseään, totta kai. Elokuva lainailee muita tunnettuja kulttileffoja, eikä maailmassa ole varmaan yhtään elokuvagenreä, jota ei jossain vaiheessa sivuttaisi edes hetken verran. Tässä pieni lista asioista joita tämä leffa muun muassa sisältää:

[x] Supersankari-rokkitähtiä
[x] Singolla ampumista
[x] Miekka kitaran sisällä
[x] Zombeja!
[x] Ufoja
[x] TISSIT
[x] Ihmisten suolistamista
[x] Tulta syökseviä mikrofoneja, soittimia ja ajoneuvoja
[x] Räjähdyksiä
[x] Rakennusten tuhoamista silmistä ammutuilla salamoilla
[x] Helvetin hienoja huonoja CGI-tehosteita
[x] Räjähtäviä päitä
[x] Hempeä(hkö) rakkaustarina
[x] "Oho, rakastamallani naisella onkin penis"

Lisäksi luvassa on myös suuria puheita siitä, miten usko rock n' rolliin pelastaa kaikki ja kaiken kaikelta. On vaikea keksiä mitään mikä tekisi tästä leffasta vielä hienomman. Tekijät itse suosittelevat DVD:n takakannessa juomapeliä, jossa pitää juoda mm. joka kerta kun joku kampaa tukkaansa ja aina kun jokin syöksee tulta. Voin kertoa että lopputuloksena olisivat mielettömät koomakännit.


Tämä on se ilme, joka tulee, kun huomaat että tyttöystävälläsi on ylimääräisiä osia.


Leffan zombiet ovat myös hienoja/hauskoja/siistejä. Siniharmaat (joskus vihertävät) elävät kuolleet näyttävät liikehtiessään joltain peruszombien ja avant garde-tanssahtelijan risteytykseltä. Maskeeraus on hyvin toteutettu. Gorea on sopivasti, verellä ja suolenpätkillä ei mässäillä loputtomiin, vaikka niitäkin toki on. Erilaisia kuvakikkoja on käytetty paljon. Rakastuneita ihmisiä näkyy sydänten sisällä, välillä toimintaa on nopeutettu reippaasti, välillä hidastettu hitusen ja leikkaukset ovat dramaattisimmissa kohdissa salamannopeita.

Koska elokuvassa on vaikutteita lukuisista muista kulttielokuvista ja genreistä, myös suoria viittauksia löytyy. Yhdessä suosikkikohdassani Toshi valittelee, ettei tullut katsoneeksi Night of the Living Deadia (1968), josta olisi varmasti saanut hyödyllisiä vinkkejä zombiesotaan. "Olisin kyllä katsonut, jos olisin tiennyt, että näin käy," hän surkuttelee zombie-invaasion keskellä.




Dialogi ja näyttelijäsuoritukset pelaavat harvinaisen hyvin tämäntyyliselle elokuvalle. Suurin osa, ellei jokainen, näyttelijöistä on sisäistänyt leffan idean kiitettävästi ja hahmot ovat omalla tavallaan ehjiä uskomattomasta perseilystä huolimatta. B- ja camp-leffoille ominaista näyttelijöiden vaivaantuneisuutta ei joudu katselemaan. Erityinen awesome-maininta menee Acea näyttelevälle Masashi Endolle, jonka ilmeily on yksi hauskimpia juttuja koko leffassa.

Lyhyesti sanottuna kyseessä on yksi parhaista näkemistäni B/camp/kulttileffoista. Jokin toteutuksessa muistuttaa minua Tromasta, vaikka tyyli onkin eri. Tässä on samaa laatutekemistä kuin parhaissa Troma-pätkissä. Hieno todiste siitä, miten hyvä-huono elokuva tehdään tyylillä ja supercoolisti. En halua spoilata kaikkia leffan tapahtumia, vaan pitemmittä puheitta suosittelen katselukokemusta lämpimästi. Mikään juoniselostus, screencap, traileri tai arvostelu ei tee oikeutta tälle elokuvalle.

Wild Zero (2000)
Ohjaus: Tetsuro Takeuchi
99 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10