perjantai 28. kesäkuuta 2013

Sodankylän elokuvajuhlat 2013

Sodankylän elokuvajuhlat eli Midnight Sun Film Festival oli ja meni jo aikaa sitten, mutta sain tämän postauksen aikaiseksi vasta nyt. Omalta osalta Sodis jäi tänä vuonna parin päivän mittaiseksi pikafestariksi, sillä jo perjantaina matka jatkui kohti Inaria ja sitä kautta Pohjois-Norjaa. Leffafestarit toimivat siis alkusysäyksenä lähes kahden viikon mittaiselle Pohjoisen turneelle.

Keskiviikkona ja torstaina festarointi olikin oikein mukava startti lomalle. Sodankylässä oli vielä verrattain rauhallista eikä mihinkään ollut kiire. Leffoja tuli katsottua laiskasti mykkäelokuvanäytös + kolme.


Keskiviikko 12.6.


Mykkäelokuvanäytöksiä nähtiin tämän vuoden festareilla peräti neljä kappaletta. Keskiviikkona ja torstaina nähtiin lyhärisikermiä ja viikonloppuna pitempiä pläjäyksiä. Keskiviikko starttasi hienosti klassisella komediaputkella, kun Cleaning Women säesti Chaplinia, Laurel & Hardya ja Buster Keatonia. Kimaran aloituspätkä, Chaplinin Valkokankaan takana (Behind the Screen, 1916), oli kolmikosta ainoa, joka ei ollut aiemmin tuttu. Cleaning Womenin säksättävä säestys sopi erityisesti tähän ensimmäiseen, vauhdikkaaseen ja lähes hyperaktiiviseen farssiin. Aivan loistava, ainutlaatuinen yhdistelmä! Laurel & Hardy -kaksikolta nähtiin loistava Leo McCarey-ohjaus Oi, ihana vapaus (Liberty, 1929), jonka akrofobiseen loppuhuipennukseen säestys toi erityistä jännitystä. Myös Keatonin moneen kertaan nähtyyn Viikko rakennusmiehenä (One Week, 1920) säestys toi paljon uutta.

Mykkäelokuvanäytöksessä oli mukana myös huomattavan paljon lapsia, mikä oli mielestäni ihan mielettömän hienoa. Kasvoin itsekin mykkäelokuvien parissa, mistä on kiittäminen vanhoja komedioita rakastavaa isääni. Ehkä ainakin joku noista vesseleistä vielä pimahtaa elokuviin samalla tavalla lapsuuden kokemustensa ansiosta.

Minun viestini Cleaning Womenille on tämä: jos tekemisen puute joskus yllättää, tehkää ihmeessä uusia soundtrackeja vanhoille mykkälyhäreille. Varsinkin Chaplinin vanhimpien lyhärien uudet julkaisut on pilattu täysin surkealla arkistomusiikilla ja asia kaipaisi pikaista korjausta.

Sodankylä jäi meidän reissullamme historiaan myös koko reissun kylmimpänä paikkana. Yöt olivat suorastaan armottomia! Toisaalta, kun matka perjantaina jatkui, oli lähes helle. Ehdin kuitenkin jo hetken hytistä kylmissäni, kun lähdin katsomaan Anssi Mänttärin uutukaista, Romanssia, isoon telttaan keskiviikkoyönä.


Romanssi (2013)
Mänttärin elokuvan maailman ensi-ilta ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Leffan aluksi ohjaaja itse kertoi tehneensä elokuvaansa pieniä muutoksia vielä edellisenä iltana, eikä ensi-iltakopiota oltu ehditty tarkistaa lainkaan. Kiire kostautui, kun digikopio sakkasi kesken leffan ja kuvat alkoivat vilistä kankaalla ihan tolkuttomassa järjestyksessä. Rauhallisesti tilanteen hanskannut Mänttäri viihdytti yleisöä sillä aikaa, kun paikalle haettiin uusi, vanhempaa mallia oleva, tarkistettu digikopio.

Huvittavaa oli myös se, että valitsin näytöksen osittain leffan pituuden mukaan. Kanssamatkustaja lähti katsomaan parituntista Invasion of Body Snatchersia, jota itsekin harkitsin. Totesin kuitenkin parin huonosti nukutun yön jälkeen todennäköisemmin simahtavani pitempään elokuvaan Lapinsuun mukavissa tuoleissa kuin lyhyempään näytökseen teltassa. Kaiken sekoilun jälkeen Romanssi kuitenkin kesti lähes yhtä kauan kuin toinen näytös.

Itse elokuvassa nainen kohtaa eräänä päivänä kadulla miehen, joka väittää heidän tuntevan toisensa vuosien takaa. Nainen ei kuitenkaan muista miestä lainkaan. Lopulta uteliaisuus vie voiton ja nainen suostuu treffeille, vaikkei vielä muista edes vanhan tuttavuutensa nimeä. Asetelma on mieltä kihelmöivä, kun nainen yrittää muistella vanhoja treffikavereitaan, yhden illan juttujaan ja tutustua mieheen, jota ei muista.

Sivuosassa elokuvassa on persoonallinen Bar Mendocino, naisen ja tämän ystävien kantabaari, jossa jaetaan tuoreimmat juorut ja uutiset ja hyppyytetään mieskokelaita. Hämärän baarin uumenissa soi usein live-musiikki.

Mänttärin Romanssissa on jotain viehättävää ja jotain luotaantyöntävää. Aluksi juonessa ja romanssin mystissä käänteissä haluaa olla mukana, mutta loppua kohden sulhoehdokkaan identiteetin arvuuttelu ja noin miljoonan menneen deitin muistelot alkavat puuduttaa ja junnata paikallaan. Eloa elokuvaan tuo omanlaisensa kotikutoisuus, joka varmasti viehättää toisia ja ärsyttää toisia. Vaikka leffan kesto on typistetty 84 minuuttiin, ei asiaa riitä edes niin pitkäksi aikaa. Romanssi toimisikin epäilemättä paremmin lyhytelokuvana tai ainakin enintään tunnin pituisena pätkänä.

Suurimman pettymyksen tuottaa kuitenkin elokuvan loppu. Se aiheuttaa ensin pettymyksen sekä päähenkilölle että katsojalle ja nostaa heti, ilman mitään harkinta-aikaa, toiveet taas ylös, vain päättyäkseen ja jättääkseen langanpäät sitomatta. Jotain jää kesken, eikä mitenkään sillä tavalla, mikä olisi saanut minut jatkamaan elokuvaa mielessäni. Se vain päättyy, töksähtää ja siinä se on.

Romanssi (2013)
Ohjaus: Anssi Mänttäri
84 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10


Torstai 13.6.


Torstain sää ei erityisemmin hellinyt festarikävijöitä. Mikähän kesäyön taika siinä on, että Sodis on yleensä aina enemmänkin Midnight Rain Film Festival? Kanssamatkustaja oli reipas ja lähti heti aamutuimaan katsomaan Puhdistusta, kun taas minä, kyseisen leffan jo nähneenä, valahdin takaisin unten maille. Onnistuin vääntäytymään ylös, onneksi, juuri sopivasti ennen seuraavaa leffaa.


Katalin Varga (2009)
Jo toinen näytös, jossa asiat eivät sujuneet ihan pohjapiirroksen mukaisesti. Ohjaaja Strickland kävi
esittelemässä elokuvansa lyhyesti ja filmi napsahti pyörimään. Kuvittele yllätykseni, kun ruudulle läjähtikin unkarinkielinen elokuva saksalaisella tekstityksellä! Mietin, että näinpä ei ole koskaan käynyt. Onkohan tämä moka, vai onko Sodiksesta tullut yhden välivuoden jälkeen lievästi sanottuna kansainvälisempi festari?

Hetken kuluttua filmi keskeytettiin ja paikalle toimitettiin digitaalinen versio (tässä tapauksessa siis ihan DVD) enkkuteksteillä. Voin vain kuvitella miten komeaa katsottavaa tämä olisi ollut filmiltä, mutta ei auta kuin tyytyä.

Brittiläisen Peter Sticklandin esikoisohjaus on Romanian mystisessä Transylvaniassa kuvattu kostotarina. Katalin Varga-niminen nainen asuu pittoreskilla maaseudulla poikansa Orbánin ja miehensä Zsigmondin kanssa. Perhe-elämän realiteetit helähtävät säpäleiksi, kun mies saa tietää kauhistuttavan asian Katalinin menneisyydestä. Orbán ei olekaan Zsigmondin poika. Katalin pakenee kotikylästään yhdessä Orbánin kanssa hevosrattailla. Hänellä on mielessään selkeä agenda. Orbán on hänet vuosia sitten raiskanneen miehen poika. Katalin aikaa kostaa raiskaajalle ja tämän sivustakatsoja-ystävälle kohtelunsa ja perheensä rikkoutumisen.

Matkalla yksinäinen nainen ja poika herättävät monenlaista huomiota. Kun Katalin vihdoinkin pääsee kostonsa lopulliselle kynnykselle, hän saa huomata, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia kuin hän on mielessään kuvitellut.

Stricklandin elokuva on erittäin kaunis ja hennon huolellisesti tehty, esikoisohjaukseksi suorastaan loistava. Pääosaa näyttelevässä Hilda Péterissä (ensimmäisessä elokuvaroolissaan) on yhtaikaa sekä hurjuutta että herkkyyttä. Juuri Péterin valkokangaskarisma kannattelee lopulta koko elokuvaa. Kuvat ovat komeita ja elokuva luo katsojan eteen ihan omanlaisensa maailman. Turhia ei selitellä tai alleviivata, vaan tarina etenee omalla painollaan ja lopulta mieleen tuleviin kysymyksiin saadaan vastaus.

Jälleen loppu on elokuvan heikoin kohta. Yhtäkkiä kaikki soljuu eteenpäin ihan liian nopeaa, hätäisesti. Aika alkaa loppua kesken, nyt pitää päättää tarina. Liiallinen hoppuilu uhkaa pilata elokuvan muuten niin verkkaisen tahdin. Loppuratkaisu on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun elokuva on kokonaisuutena niin hieno. Sinänsä mitään mullistavan omaperäistä tarinassa ei ole - näitä raiskauskostojuttuja on nähty jo monenlaisia. Romanialaiset maisemat ja mystisen kaunis Hilda Péter antavat tarinalle juuri sitä lisämaustetta mitä se kovasti kaipaa.

Katalin Varga (2009)
Ohjaus: Peter Strickland
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.4/10


Dry Summer (Susuz yaz, 1964)
Yksi festarin tämänvuotisia erikoiskategorioita oli turkkilaiset helmet eli turkish delights. Dry Summer
esitettiin torstaina ei-niin-kuivassa pienessä teltassa (nurmikolle pystytetyssä majassa on aina kevyen trooppinen ilmasto). Turkkilainen elokuva ei ole minulle ennestään juurikaan tuttua, mitä nyt olen kuullut ja nähnyt kuvia hämmentävistä turkkilaisista versioista klassikkoleffoille.

Dry Summerin kävi esittelemässä turkkilaisen Festival on Wheels -elokuvafestarin sihteeri Ahmet Boyacioglu. Elokuvassa tupakanviljelijäveljekset Osman ja Hasan odottelevat kesää. Nuorempi Hasan on kovasti ihastunut Bahar-nimiseen tyttöön ja tunne on molemminpuolinen. Osmanilla on isoveljenä valtaa Hasanin ja maatilan yli. Ahne Osman haluaa katkaista vedenjakelun naapureille, koska veden lähde on hänen maallaan. Hasanin mielestä idea on huono, sillä se tekisi naapureista heidän vihamiehiään.

Osmanin painostuksesta Hasan menee pian naimisiin Baharin kanssa ja tuo veljeksille naisen taloon ylimääräiseksi työvoimaksi ja taloudenhoitajaksi. Kun Osman toteuttaa uhkauksensa ja tukkii vedenjakelun, naapurit raivostuvat. Heidän satonsa on täysin riippuvainen vedestä. Naapurien väliset torat yltyvät lopulta vaarallisiin mittoihin ja Osman tulee vahingossa ampuneeksi yhden maalleen tunkeutuneen miehen. Ovela isoveli taivuttelee Hassanin ottamaan syyt niskoilleen. "Sinä olet nuorempi ja sinut tuomittaisiin lyhyemmäksi aikaa", hän sanoo. Vastentahtoisesti Hasan myöntää syyllisyytensä ja hänet tuomitaan kahdeksan vuoden vankeuteen.

Osman jää kaksin ihanan Baharin kanssa, eikä edes yritä peitellä ihastustaan nuoreen naiseen. Naapurustossa liikkuvat huhut, että Osman on hoitanut Hasanin pois tieltään vain saadakseen tämän nuorikon itselleen. Huhut eskaloituvat, kun traaginen uutinen leviää: Hasan-niminen mies on saanut surmansa vankilassa.

En oikein tiedä miten alkaisin kuvailla tätä elokuvaa. Ensinnäkin, olen ihan helvetin onnellinen, että kävin katsomassa Dry Summerin. Sodis on tällaisten elokuvien katsomiseen juuri sopiva paikka ja 60-luvun turkkilainen klassikko yllätti minut täysin. Osman on aivan mieletön elokuvahahmo! Hänessä on sellaista zampanomaista (La Strada) äijämäisyyttä ja julmuutta, mutta myös jotain aivan käsittämättömän huvittavaa ja yllättävää. Miten voisin unohtaa kohtauksen, jossa Bahar ja Hasan eivät pääse häiden jälkeen lempimään kun Osman syöksyy ikkunasta vaatimaan, että Hasan siittää perheeseen pojan tässä ja heti. Sinnikäs Osman ei häviä ikkunasta, vaikka Hasan työntää eteen lipaston. Isoveikka puskee lipaston laatikon irti ja jatkaa huuteluaan. Vitsit mikä tyyppi! Ja mikä romanttinen aloitus yhteiselle elämälle!

Juuri Osman on se, joka tekee tästä elokuvasta niin hyvän. Mies tarjoilee yllätyksiä vähän väliä ja nauraa päälle räkäistä hohotustaan. Jälleen elokuvan loppu on sen heikoin kohta, mutta ei läheskään yhtä häiritsevästi huono kuin edellisissä elokuvissa. Aika vain loppuu jälleen hieman kesken ja asioita hoputetaan. Kuitenkin viimeiset kuvat palkkansa saavasta Osmanista ovat täyttä kultaa. Ihan mieletön leffa, jota suosittelen lämpimästi. Jos joskus saat mahdollisuuden tsekata tämän, älä ihmeessä jätä tilaisuutta käyttämättä.

Heikompi hermoisille on syytä mainita, että tämä elokuva ei koskaan saanut merkintää no animals were harmed... ja syystä. En tosin tiedä onko elokuvaa sensuroitu uudemmissa julkaisuissa tai mahdollisissa DVD-versioissa. Valitettavasti en löytänyt leffalle netin uumenista traileria.

Dry Summer (Susuz Yaz, 1964)
Ohjaus: Metin Erksan
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 8.5/10


Sodankylästä matka jatkui siis kohti pohjoista. Viime vuonna festarit jäivät täysin välistä, kun rahapula ja muu reissailu tulivat tielle. Kuitenkin tuntui kuin kotiin olisi tullut, kun tutut Sodankylän maisemat alkoivat auton ikkunasta näkyä. Jo Oulu (- Tornio) - Sodankylä -väli itsessäänkin on niin tuttu ja moneen kertaan nähty, että sekin tuntui omalla tavallaan kotoisalta. Mykkäelokuvanäytöksessä kyyneleet olivat lähellä, kun muistin taas miksi niin paljon Sodista rakastan. Mielettömät festarit, mieletön paikka, uskomattomia leffoja ja maailman mahtavin yleisö!

maanantai 10. kesäkuuta 2013

No touchy!

Aluksi ilmoitusluontoinen asia. Kesähelteillä blogin päivittäminen on muutenkin hidastunut, mutta tämän postauksen jälkeen How queer! jää täysin ansaitsemattomalle kesälomalle ainakin pariksi viikoksi. Tauon jälkeen on tulossa (todennäköisesti) pientä raporttia Sodankylän elokuvajuhlilta sekä Santo-projektin kauan odotettu viimeinen kolmen leffan setti.

Nyt jatkuu siis Disney Animated Classics. Tässäkään projektissa ei näköjään vältytä kummallisuuksilta. Usean netissä olevan listan (ja Wikipedian) mukaan Dinosaurus on Disney Animated Classics -sarjan 39. elokuva, mutta seuraavana vuorossa olevan Keisarin uusien kuvioiden 40. sija jäi mietityttämään. Kun tsekkasin oman DVD:ni päätynumeron, se kertoo Keisarin uusien kuvioiden olevan 39. elokuva. Sitten löysin vielä pari listaa netistä, joista Dinosaurus oli jätetty välistä. Päättäkää nyt, onko se klassikko vai ei?

Jostain hardcore-fanien foorumilta löysin sitten tiedon, että harvinaislaatuisesti Disney on lisännyt dinosaurusfilkan klassikkojen listaan vasta jälkikäteen, joskus vuosien 2008-2009 paikkeilla. Se selittää väärän numeron DVD:ssä. Mitä vittua Disney nyt ihan oikeasti? Dinosaurus ei edes millään mittakaavalla ansaitse statusta klassikkona. Muistaako joku tätä elokuvaa? Minulla ei ainakaan ollut mitään käsitystä ennen tätä projektia. Useimmista klassikoista on edes joskus kuullut. No jaa, ihmettelyn sijaan voimme nyt paneutua niihin syihin, miksi Dinosaurus ei kelpaa klassikkojen listalle.

Omana kompromissina päätin katsoa Dinosauruksen, mutta jätän sen tässä blogimerkinnässä vaille järjestysnumeroa. Siitäs sait. Muhahaha.


Dinosaurus (Dinosaur, 2000)
Vuonna 2000 julkaistu tietokoneanimoitu Dinosaurus oli yksi julkaisuvuotensa kalleimmista
elokuvaprojekteista. Itse asiassa elokuva yhdistelee tietokoneanimaatiota ja live action -kuvaa. Siinä missä taustat on kuvattu perinteiseen tyyliin on location, kaikki eläinhahmot on luotu tietokonetekniikalla. Onko kalliiksi tullu yhdistelmä oikeasti hyvä vai ylihintainen, nyt jo pahasti vanhentunut floppi?

Iguanodonin muna joutuu lemurien käsiin, kun carnosaurukset hyökkäävät. Kun munasta kuoriutuu pikkuruinen dinosaurusvauva, lemurit päättävät pitää sen ja nimeävä uuden tuttavuuden Aladariksi. Kaikki eivät tietenkään ole uudesta tulokkaasta mielissään: lemurien johtajauros haluaisi syöstä pedon kuolemaan, koska pienestä söpöstä sauruksesta kasvaa tulevaisuudessa lihansyöjä. Kuulostaako kaikki tämä tutulta? Eri lajiin kuuluva pentu eksyy omasta laumastaan toisen pariin ja uusi perhe kasvattaa eksyneen lampaan omaksi kuvakseen. Sitten pentu onkin hämmentynyt, kun kohtaa oman lajinsa edustajia. Erityisesti vastakkaisen sukupuolen edustajia. Tämähän on vähän kuin dinojen Tarzan!

Juoni ei tietenkään ole pelkästään tässä. Iguanodonit ottavat yhteen carnosaurusten kanssa, eikä luontokaan ole eläimille armollinen. Blaablaablaa. Siis anteeksi, mutta tämä elokuva nyt vain on ihan jumalattoman tylsä. Asiaa ei auta yhtään se, että dinosauruksista nyt vain on helvetin vaikea saada mitenkään miellyttävän näköisiä. Screencappien ottaminen tätä postausta varten oli melkoinen savotta, kun kaikki kuvat näyttävät ihan samalta: hiekkaa ja hiekanvärisiä dinoja. Piti ihan etsimällä etsiä jotain vaihtelua.




Juonikaan ei tosiaan ole mikään jännä. Ensinnäkin: ihan uskomaton kliseekokoelma? Teette elokuvan dinosauruksista ja silti saatte juonesta tehtyä tylsän ja mitäänsanomattoman, onneksi olkoon! Plussaa myös uskomattoman karismattomista ääninäyttelijöistä ja hahmoista. Yksikään hahmo ei saa minua kiinnostumaan siitä, mitä sille tapahtuu. "Oho, nyt tuo iso petosaurus tulee ja syö tuon söpön lemurin. No, ihan sama."

Mitenkäs se kallis animointi sitten? Jos ajatellaan, että Dinosaurus on tehty vuonna 2000 niin onhan se siihen nähden hyvä. Tietokoneanimaatio on kuitenkin sellainen laji, joka vanhenee nopeasti ja hyvin rumasti. Kun jossain Chaplinin 1920-luvun leffassa näkyy "erikoistehosteiden" käsityöläisyys, se on jotenkin nostalgisella tavalla hurmaavaa ja aikaansa kuuluvaa. Kun hieman kökömmin tehty tietokoneanimaatioleffa vanhenee, se alkaa näyttää kökösti retrolta tietokonepeliltä. Ja se ei ole kaunista se. Dinosaurus on kuitenkin kestänyt aikaa ihan hyvin, eikä animoinnin katsominen ole koko ajan tuskaa. Välillä vain. Enemmän ärsyttävät huonot ääninäyttelijät, joista ei saa oikein mitään irti. Äänet ovat hyvin geneerisiä, eivätkä tuo minkään hahmon persoonaa mitenkään esille.



Live action-taustojen ja tietokonehahmojen yhdistäminen tuntuu jotenkin kummalta. Itse asiassa taustat on saatu näyttämään jotenkin tosi "halvalta" ja köykäiseltä, yhdistelmä ei vain toimi. Värimaailmallakin on osansa asiassa, sillä silloinkin kun kaikki ei ole hiekanruskeaa, värit ovat jotenkin haaleat ja tylsät. Disneylla on pitkä historia live actionin ja animaation yhdistelemisestä, joten on vähän pettymys, miten huonolta tuo kombo tässä näyttää. Se saa myös hahmot näyttämään huonommalta kuin mitä normaalisti.

Summa summarum: ihan hirveää kuraa. Suosittelen varauksella perheen pienimille, jos en tykkäävät dinosauruksista. Jos eivät niin unohda koko juttu. Eri dinosauruslajien tuijottaminen on nimittäin luultavasti parasta mitä tästä leffasta saa irti. Jos odotat perinteistä klassikko-laatua, petyt ja pahasti.

Dinosaurus (Dinosaur, 2000)
Ohjaus: Eric Leighton & Ralph Zondag
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.0/10


39. Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove, 2000)
Keisarin uudet kuviot on vähintäänkin hieman poikkeuksellinen Disney-klassikko. Ohjaajan puikoissa hääri aiemmin Disneyn efektiosastolla tutuksi tullut Mark Dindal, jonka käden jälkeä voi ihailla mm. elokuvissa Aladdin (1992), Bernard ja Bianca Australiassa (1990) ja Pieni Merenneito (1989). Dindal on ollut myös mukana kirjoittamassa leffaa.

Keisarin uusien kuvioiden juoni on Disneyn mittakaavalla suorastaan absurdi. Jossain päin Etelä-Amerikkaa elelee itserakas ja hemmoteltu keisari Kuzco (äänenä David Spade), joka suunnittelee parhaillaan itselleen uutta palatsia, synttärilahjaksi itseltä itselleen. Palatsi aiotaan pykätä suoraa pienen maalaiskylän päälle. Kylässä asustaa hyväsydäminen laamapaimen Pacha (John Goodman) perheineen. Pacha vastustaa keisarin suunnitelmia, mutta ei voi mitään mahtavalle valtionpäämiehelle.

Samaan aikaan Kuzcon ilkeä velhoapuri Yzma (Eartha Kitt) suunnittelee vallankaappausta yhdessä rusina-aivoisen sidekickinsa Kronkin (Patrick Warburton) kanssa. Yzma aikoo myrkyttää Kuzcon, mutta hullusti käy: sopat menevät sekaisin ja Kuzco muuttuukin laamaksi! Pohjimmiltaan hyväsydäminen Kronk ei henno tappaa laama-Kuzcoa suunnitelmien mukaan, vaan Kuzco päätyykin Pachan huomaan. Epäsopusuhtaisen parin täytyy päästä takaisin palatsiin etsimään vastalääkettä ennen kuin Yzma ja Kronk pääsevät heidän jäljilleen.




Piirrostyyliltään Keisarin uudet kuviot edustaa sitä hieman kulmikasta tyyliä, josta on nähty viitteitä jo aimmissa Disneyn piirroselokuvissa. Tämä leffa vie kuitenkin tuon kulmikkuuden ihan uudelle tasolle ja tyyli jatkui yhtenäisenä vielä tästä eteenpäinkin, kun seuraavana vuonna teattereihin pamahti Atlantis - Kadonnut kaupunki kulmanaamaisen sankarinsa Milon kanssa. On varmasti ihmisiä, joita tämä tyyli ei lainkaan miellytä ja itsekin olen vähän siinä rajoilla. Kaikkeen tottuu.

Piirrostyyli eroaa siis aiemmasta, mutta niin eroaa moni muukin asia, mm. huumori, joka on suhteellisen nokkelaa (toisia varmasti ärsyttää), nopeatempoista ja kaikin puolin epädisneymäistä. Lauluja ei ole mukana käytännössä ollenkaan, ellei lasketa alun Theme Song Guyn vetäisemää tunnaribiisiä. Mitään aiempien Disney-leffojen musikaalinumeroita ei siis ole. Sitä myöten leffa onkin sitten himppaisen edeltäjiään lyhyempi.




Itse pidän tästä leffasta ihan suunnattomasti, varsinkin suomenkielisestä versiosta, joka on mielestäni alkuperäistä hauskempi dialoginsa puolesta. En jaksa edes laskea kuinka monesti olen nähnyt tämän leffan, vaikka ensimmäinen katselukerta ajoittui johonkin vuoden 2006 paikkeille. Mitään samanlaista syvällisyyttä ja taiteellisuutta kuin esim. Leijonakuninkaassa ja Kaunottaressa ja Hirviössä tässä ei ole, mutta toisaalta hyvä niin. Tämä leffa on rehellisesti 78 minuuttia pelkkää hupailua, pienellä mutta saarnaamattomalla opetuksella varustettuna. Kronk on hyvä koominen sidekick, Yzma on ihan kelpo pahis ja Pachakin toimii straight manina ihan hyvin. Itse laamakeisari taas menee kaikessa itsekkyydessään pitkästi absurdin puolelle ja juuri Kuzcon todellisuudesta vieraantuneet edesottamukset aiheuttavat parhaat naurut. Asetelmat on siis kohdallaan.

Voin kuvitella, että Keisarin uusia kuvioita on myös helppo vihata ja on varmasti ihmisiä joita se ärsyttää, mutta leffa kannattaa katsoa avoimin mielin. Jätä Dinosaurus välistä ja siirry suoraan tähän.

Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove, 2000)
Ohjaus: Mark Dindal
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10