maanantai 30. syyskuuta 2013

Adios, Santo

Lupasin viimeisen Santo-postauksen syyskuulle ja ehdin juuri ja juuri! Santolle jätettiin hyvästit syyskuun viimeisenä viikonloppuna, kolme vuotta ja kaksi viikkoa projektin aloituspäivästä. Ja alle viikon sisällä Santon 96. syntymäpäivästä. Hieno sattuma!

En todellakaan tiedä mitä ajattelin aloittaessani tämän projektin. Olin nuori ja tyhmä. Tämä projekti on ollut tuskaa, naurua, iloa, kyyneleitä, humalaa ja krapulaa. Santo on kavereineen tarjonnut meille hienoja yllätyksiä ja kuluneita kliseitä. Nyt on aika nostaa malja tälle hienolle miehelle, katsoa viimeinen elokuva ja listata projektin parhaat ja pahimmat.

Ensin teemme kunniaa itse miehelle. Hirveästi Santo-tietoutta ei netissä ole, mutta jotain sentään. Rodolfo Guzmán Huerta eli El Santo syntyi 23.9.1917. Mies oli painijalegenda jo ennen elokuvauraansa, joka alkoi vasta 50-luvun puolella, Santon ollessa lähes 40-vuotias. Toisin kuin monissa muissa urheilulajeissa, lucha libressä ikä ei tunnu olevan este, sillä Santo jatkoi painiuraansa elokuvien ohella 80-luvulle asti, siis aikalailla nykyiseen viralliseen eläkeikään saakka.

Ennen elokuvia Santo teki aluevaltauksen sarjakuvissa, kun Santo-sarjakuvalehteä alettiin julkaista 50-luvun alussa. Sarjis teki Santosta hitin ja lehden julkaisua jatkettiin vielä muutaman vuoden ajan hänen kuolemansa jälkeenkin. Pari ensimmäistä, Kuubassa kuvattua leffaa eivät juuri menestyneet (eikä ihme, koska ne ovat ihan paskoja), mutta pian Santo-elokuvistakin tuli hyvin suosittuja. Parhaimmillaan ne ovatkin kuin liikkuvia sarjakuvalehtiä: Santo mätkii turpaan hirviöitä, marsilaisia, vampyyreja, ihmissusia...

Ei siis epäilystäkään, etteikö Santo olisi todellinen meksikolaisen viihdeteollisuuden legenda. Santo teki lucha librestä elokuvailmiön ja monet muut painijat seurasivat hänen esimerkkiään. Hyvä esimerkki Santon jalanjäljissä seuraavista on Blue Demon, jonka elokuvia tässäkin projektissa nähtiin muutama. Myös Mil Mascaras on näytellyt omissa elokuvissaan ja lucha libre -elokuvia tehdään yhä tänäkin päivänä - joskin tuntuvasti vähemmän kuin Santon kultavuosina.

Elokuvien, sarjakuvien ja painiuran lisäksi Santo jätti jälkeensä peräti kymmenen lasta, jotka kaikki ovat syntyneet hänen avioliitostaan María de los Ángeles Rodríguez Montañon kanssa. Pari meni naimisiin jo ennen Santon kuuluisuuden päiviä. Kuten jo aiemmin mainittu, lapsista nuorin, Jorge, on seurannut isänsä jalanjäljissä lucha libre -kehään - ja myös elokuviin. Jorge nähtiin yhdessä isänsä kanssa edellisessä Santo-batchissa. Jorge painii yhä nimellä El Hijo del Santo, Santon poika. Jorgen poika, El Nieto del Santo eli Santon pojanpoika on lähetetty painioppiin Japaniin. Hopeamaskit eivät koskaan kuole!

Lucha libre menetti suosiotaan 70-luvun lopulla, mutta Santo jatkoi rikollisten ja hirviöiden jahtaamista elokuvissa vuoteen 1982 saakka. Samoihin aikoihin hän jäi myös eläkkeelle painijan hommista, tavallaan. Kokonaanhan mies ei malttanut esiintymistä lopettaa ennen kuin sydänkohtaus vei Santon pois tästä maailmasta 5.2.1984, vain viikko sen jälkeen kun hän oli ensimmäistä kertaa ikinä paljastanut kasvonsa televisiossa. Mies haudattiin omasta pyynnöstään hopeamaskissaan. Epäilemättä sankarimme painii nyt galaktisia hirviöitä vastaan jossain toisessa maailmassa.

Mitkä sitten ovat tämän projektin huippuhetket? On paljon elokuvakohtauksia, joita muistelen erityisellä lämmöllä ja jotka ovat jääneet elävästi mieleen. Lukaisin vasta kaikki kirjoittamani lähes parikymmentä projektipostausta ja voi niitä muistoja! Tangokuningas-Dracula ja disco-Chewbacca, Santon panoalbumi, mateleva pressuhirviö, jouskarilla ihmisiä ampuva muumio, maaginen telkkari... Voi pojat mitä tykitystä!

Kun miettii, missä kaikessa Santokin on ollut mukana, ei voi kun nostaa hattua. Mies on Interpolin agentti, mystinen supersankari, hänen verensä takaa ikuisen nuoruuden ja Santon aivojen avulla pahis voi valloittaa vaikka koko maailman. Santon painiskillsit ovat niin kovaa kamaa, että koko maailma olisi pulassa jos pahikset saisivat sankarimme ohjelmoitua puolelleen. Santon esi-isät olivat sankareita, mutta myös vastuuttomia kusipäitä, joiden sekoilujen takia sekä Santo että tämän painijakaverit joutuvat kärsimään. Jos pahisnaiset ovat tarpeeksi kauniita, Santo vie ne risteilylomalle ennen vankilaa. Ja mikäpä olisi parempaa aktiviteettiä kauniiden naikkosten kanssa kuin vesihiihtäminen? Joskus rikosten selvittäminen unohtuu ja uhri jää kidnappaajien armoille, kun tiedossa on kosteat bailut Ecuadorissa. Santo on niin mahtava, että hänen seinällään on muotokuva hänestä itsestään. Santo pystyy pakenemaan maahan haudatusta ruumisarkusta puskemalla arkun kantta perseellään. Santo on paininut ihmisten lisäksi pantterien ja krokotiilien kanssa, kävellyt viidakossa ihan tolkuttomia matkoja ja voittanut muutaman tusinan tärähtäneitä professoreja, jotka yrittävät vallata maailman milloin milläkin tavalla.

Kun Santo painii, hänen salainen aseensa on rautainen kestävyys. Turpaan otetaan, toki, mutta kukaan ei ota turpaansa kuin Santo. Santoa saa lätkiä nyrkillä vaikka tunnin, eikä tunnu missään. Sitten kun Santo vihdoin saa yhden hyökkäyksen sisään, vastustaja on mennyttä. Santo on niin vahva, että pysäyttää lentoon lähtevän lentokoneen paljain käsin. Santo on matkannut Tuonelaan ja käynyt pumppuleikkauksessa, puolustanut kylää spitaalisilta ja tapellut yhtä aikaa kääpiötä, pahaa professoria, vampyyria, paria naisvampyyria, muumiota, Frankensteinin hirviötä, ihmissutta ja kyklooppia vastaan.

Santoiluun on lähes alusta saakka kuulunut kiinteänä osana meksikolainen ruoka - joka on muuten sotkuisuutensa vuoksi usein surkeinta leffaruokaa ikinä. Kaikki keskittyminen menee siihen, että ruoan saa suuhun syliin kippaamisen sijaan. En ihmettelisi vaikka sohvan uumenista löytyisi vieläkin tacokuorien palasia vuodelta 2011. Viimeisen Santo-illan eväinä vetelimme tuulensuojaan hyvin juustoisen nachosetin ja tequila-drinkkejä. Viva Santo!

Gurr.


52. Fist of Death (El puño de la muerte, 1982)
Tämä projekti kohtaa arvoisensa päätöksen, kun käy ilmi, että kaksi viimeistä leffaa on katsottu väärässä järjestyksessä. Fury of the Karatecas on oikeasti Fist of Deathin jatko-osa. Sinänsä on ihan sama missä järjestyksessä nämä hutut katsoo, sillä leffat ovat keskenään melko itsenäisiä. Ja yllättävää kyllä, niissä ei ole juurikaan uudelleenkäytetty toisen kuvamatskuja! Voisiko tästä päätellä, että 52 leffan aikana Santojen tekijät ovat oppineet jotain? Ensimmäiset kaksi leffaahan olivat käytännössä toistensa kopioita, sillä erotuksella, että toisessa soitti meksikolainen tanssibändi ja toisessa ei.

Fist of Deathissa Santo saa telepaattisen viestin Kungyanilta ja Ragurilta. Kungyanin paha, Saatanalle sielunsa myynyt sisko Queria yrittää estää kiinalaisen prinssin ja Viidakkotytön väliset hääsuunnitelmat. Tässä leffassa häitä siis vasta suunnitellaan, Fury of the Karatekasissa ne sitten pidetään. Santohan ryntää paikalle kuin tuulispää - tai oikeastaan ei. Ensin Santo matkustaa ponttooniveneellä, sitten pienlentokoneella ja lopuksi moottoriveneellä. Ja arvatkaa näytetäänkö niitä siirtymäkohtauksia ihan helvetisti?

Kun Santo vihdoinkin pääsee sidekickeineen perille, avuntarvitsijat ovatkin lähdössä. Kantajat vievät Viidakkotytön ja Kungyan syvälle viidakkoon johonkin meditaatiomestaan, jonne Santonkin tulee seurata myöhemmin, kunhan nyt ensin lepää. Eihän olisi mitään järkeä näyttää tuota matkaa vain kerran. Ensin matkalla ovat siis naiset ja prinssi. Ensin kantajien kanssa, sitten veneessä... Santo vähän lepäilee ja lähtee perään. Kantajien kanssa, veneessä... Syvä huokaus.




Yksi piristys siirtymissä sentään on. Ilmeisesti kaikkien kulkuneuvojen ohjaus lähtee ihan lapasesta heti kun niitä päin ammutaan puhallusnuolilla tai niitä päin heitellään keppejä. Montakohan kertaa se ponttoonivene kiepsahti villisti ympäri, ihan vain nuolien takia.

Muutakin onneksi on. Querian ketkuttelutanssit viidakkossa jatkuvat random-aikoina. Välillä näytetään ihmisiä matkaamassa viidakossa ja sitten muutama minuutti Querian ketkutusta, ihan muuten vain. Tissien ja perseen heiluttelun avulla Queria pystyy muuttumaan tiikeriksi ja käärmeeksi ja hyökkäämään matkalaisten kimppuun. Nainen pystyy myös muuttumaan karvatuppomieheksi, joka on vieläkin yksi omituisimpia juttuja Santo-leffoissa ikinä.

Fist of Death on vähän niin kuin edellinen leffa, mutta siitä on poistettu lähes kaikki taistelukohtaukset ja ne on korvattu kävelyllä ja tanssilla. Sanoisin, että aika paska diili. Leffassa on myös hahmoja, joita jatko-osassa ei nähty, kuten Viidakkotytön lemmikki"susi" ja tyttöön ihastunut palvelija. Yksi huima tappelukohtaus kuitenkin löytyy - ja huomattavasti gorempi kuin Santojen tappelut yleensä. Juuri kun Santo on sidekickeineen astumassa lentokoneeseen, heidän kimppuunsa hyökätään. Like a boss Santo sinkoaa yhden hyökkääjän lentokoneen potkuriin - ja tämä menee keskeltä kahtia. No, oikeastaan Santo ei edes heitä sitä tyyppiä, vaan väistää vain ovelasti niin, että mies juoksee potkuriin itse... Mutta hei, sinne päin!

Minun piti varastaa kivi, joten toin koko pöydän. 

En edes tiedä mitä sanoisin. 


Taistelu- ja painikohtausten vähenemiselle on todennäköisesti syy myös Santon heikkenevässä terveydessä. Kuusikymppinen sankarimme sai ensimmäisen sydänkohtauksensa hieman näitä leffoja aiemmin painimatsissa. Hyvässä kunnossahan Santo noin muuten on ikäisekseen. Leffoja katsoessa en ole oikeastaan koskaan antanut ajatusta Santon iälle, sillä naamiossaan ja painitrikoissaan mies on melko ajaton. Öljytty kroppa ei ole kauheasti vuosien saatossa muuttunut.

Leffa on siinä tuskaisen rajamailla, mutta hämmentävät hahmot ja ympäristöt pitävät mielenkiintoa yllä. Ketä nämä ihmiset oikein ovat? Santo liihottelee lentokoneella ja nämä ihmiset käyttävät ihmiskantajia liikkuakseen paikasta A paikkaan B! Karvabikineitä, kiinalaisia (?) ihmisiä, Viidakkotyttö, susia, powerrangereita... Kenen idea tämä oikein oli? 10-vuotiaan pojan?

Lopulta Fist of Death menee samoille viivoille Karate-leffan kanssa. Ei niin hyvää, mutta ei niin huonoakaan. Karatessa sentään tapellaan enemmän, joten onhan se nyt parempi. Näiden leffojen nimet on kyllä päätetty ihan noppaa heittämällä. Fist of Death? Täh?

Viimeisen leffan kunniaksi bonus-screencappeja!


Karvatuppomiehen paluu! 

Paras onnentoivotus ikinä.

Fist of Death (El puño de la muerte, 1982)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.0/10


Siinä se nyt oli, kaikkien aikojen 52. Santo. Ilta ei kuitenkaan loppunut vielä tähän, vaan tequilakippistelyn jälkeen katsoimme YouTubesta parit Santo-dokkarit, joita suosittelen myös muille kiinnostuneille. Tämän meksikolaisen TV-dokkarin saa Google Translate -enkkuteksteillä, kun klikkaa alareunasta teksityksen -> käännä -> englanti. Tekstityksen pitää olla päällä, jotta käännöksen voi tehdä. Lopputuloksesta saa joten kuten jotain tolkkua.

YouTuben uumenista löytyy neljään osaan pätkittynä myös brittiläisen Jonathan Rossin The Incredible Strange Film Shown jakso, joka kertoo hopeamaskisesta sankaristamme. Osa 1, Osa 2, Osa 3, Osa 4. Noin 40-minuuttinen dokkari kannattaa katsoa jo pelkästään Blue Demonin katkeran tilityksen vuoksi. Miehelle jäi selvästi jotain hampaankoloon, kun Santo sai aina olla sankari ja Blue Demon itse pelkkä pökkelöinen statisti joka ei saa edes naisia. Jopa Blue Demonin omassa leffassa Santo tulee ja pelastaa päivän!

Sokerina tämän postauksen pohjalla ovat listat. Mitkä ovat olleet projektiin parhaat ja tuskaisimmat teokset?


Ensin TOP 10:

  1. Operation 67 (Operacion 67, 1967), 7.5/10
  2. Santo ja marsilaisten hyökkäys (Santo contra la invasion de los marcianos, 1967), 7.2/10
  3. Santo versus the Diabolical Brain (Santo contra el cerebro diabolico, 1963), 6.9/10
  4. Santo vs the Riders of Terror (Santo contra los jinetes del terror, 1970), 6.5/10
  5. Santo and Blue Demon vs the Monsters (Santo y Blue Demon contra los monstrous, 1970), 6.4/10
  6. Santo vs the Kidnappers (Santo contra los secuestradones, 1973), 6.4/10
  7. Santo vs the She-Wolves (Santo contra las lobas, 1976), 6.3/10
  8. The Revenge of the Crying Woman (La Venganza de la Llorana, 1974), 6.1/10
  9. Santo in the Anonymous Death Threat (Santo en anonimo mortal, 1975), 5.8/10
  10. Santo vs Dr. Murder (Santo contra Dr. Muerte, 1973), 5.8/10


Ja sitten huonoimpien viiden kärki:

  1. Chanoc and Son of Santo vs the Vampire Killers (Chanoc y el Hijo del Santo contra los vampiros asesinos, 1981), 1.5/10
  2. Santo vs the Infernal Men (Santo contra hombres infernales, 1961), 2.0/10
  3. Santo and the Tigress in The Royal Eagle (Santo y La Tigresa en el aguila real, 1973), 2.2/10
  4. Santo in the Suicide Mission (Mision Suicida, 1973), 2.7/10
  5. Baron Brakola (El baron Brakola, 1967), 2.9/10


Listoilla ei nyt varsinaisesti ole mitään suuria ylläreitä. Parhaiden kolmossija tosin yllätti, sillä olin pitkälti unohtanut koko leffan. Kyseessä on yksi alkupään Santoja, jotka muuten loistavat top-listalla poissaolollaan. Huonoimmasta päästä niitä sen sijaan löytyy. Santo vs the Infernal Men on juuri se sarjan toinen leffa, joka oli pitkälti koostettu ensimmäisestä elokuvasta. Ja silti Chanoc and Son of Santo vs the Vampire Killers on sitä huonompi!

Projektista löytyy onneksi myös sellaisia leffoja, jotka voisin ihan hyvin katsoa joskus uudestaan. Näitä ovat mm. Operation 67, Santo ja marsilaisten hyökkäys ja Santo and Blue Demon vs the Monsters. Epäilemättä tämä kolmikko tuleekin vielä joskus tsekattua uudestaan. Marsilaisten hyökkäyksen YLE Teema on jopa joskus esittänyt, joten laittakaahan nyt pikapikaa viestiä sinne - ehkä tämä kulttuuriteko vielä uusitaan. 

Vaikka projekti nyt päättyykin, Santoa emme unohda koskaan - eivätkä unohda muutkaan. Miehelle on tehty hyvin kunniaa kotikaupungissaan Tulancingossa, josta löytyy Santo-patsas. Myös kaupungin pääkatu on nimetty Boulevard Rodolfo Guzmán Huerta, El Santoksi. True story. Kaupungissa sijaitsee myös Museo de El Santo.

Sankarimme on ollut myös hämmentävän suosittu Turkissa. Kyllä, Turkissa. Kuulemani mukaan erään istanbulilaisen elokuvateatterin edessä on jopa oma Santo-patsas! Santo teki invaasion myös turkkilaisiin elokuviin, kun elokuva 3 Dev Adam eli 3 Brave Men julkaistiin vuonna 1973. Leffa tunnetaan myös nimellä - vetäkää syvään henkeä - Captain America and Santo vs Spider-Man. Huh huh! Oikeaa Santoahan tässä leffassa ei tietenkään nähdä, vaan hopeamaskin on vetänyt ylleen joku turkkilainen näyttelijä. Turkkilaiset tosiaan diggailivat Santosta!

Ja kukapa ei? Kaikista kököimmistäkin leffoista huolimatta tätä miestä on pakko rakastaa.

torstai 26. syyskuuta 2013

Dorian Gray goes trash

Kuten viime viikon Dorian Grayn muotokuva -postauksessa lupailin, nyt legendaarinen tarina menee ihan uusiin sfääreihin.


The Secret of Dorian Gray 
(Das Bildnis des Dorian Gray, 1970)


Pääpiirteittäin juoni on tietysti sama, mutta nykyaikaan (eli tässä tapauksessa 1970-luvun alkuun) sijoitettuna. Ei liene vaikeaa arvata millaisia Dorian Grayn synnit ovat, kun leffa on tehty heti 60-luvun seksuaalisen vallankumouksen jälkimainingeissa.

Elokuva on monikansallinen eurooppalainen tuotanto. Näyttelijät ovat vähän mistäsattuupäin mannerta, moni on itävaltalainen. Leffan alkuperäisnimi on useimmiten englanniksi tai saksaksi, mutta tekijät ovat italialaisia ja koko komeus on puhuttu englanniksi (ja dubattu myös italiaksi). Tarina myös tietysti sijoittuu Englantiin ja mukana on myös brittinäyttelijöitä. Tuotanto on silti merkitty italialaiseksi tekijäkaartinsa vuoksi.

Leffa alkaa, kun Dorian kohtaa Sybilin, joka tällä kertaa on ihan ihka oikea Shakespeare-näyttelijä surkeassa teatterissa. Vasta myöhemmin nuorukaisen maalaus on valmis ja hän esittää kohtalokkaan toiveensa tavattuaan Henry Wottonin. Alkuperäistä tarinaa on tietysti jouduttu muokkaamaan rutkasti, koska 1890-luvun sosiaalinen koodisto suurilta osin vanhentunut 80 vuodessa. Dorianin ja Sybilin 70-luvun suhde on - totta kai - häpeilemättömän fyysinen. Seksiä ja puolialastomia naisia nähdään enemmänkin, mutta seksploitaatioleffalle melko maltillisesti.

Henry Wottonin ja Dorianin suhde puolestaa on välillä avoimenkin homoseksuaalinen ja pari nähdään mm. yhdessä suihkussa. 70-luvun versio ei häpeile korostaa homoseksuaalisia vivahteita, jotka vuoden 1945 versio häivytti tarinasta täysin. Pientä lesboiluakin on saatu liimattua mukaan!




Tuskin tarvitsee kertoa, että leffa poikkeaa kirjasta ihan helvetisti. Dorian Gray syömässä hodaria on sellainen kuva, jota en uskonut koskaan näkeväni. Maailma on muuttunut ihan helvetisti kirjan kirjoittamisen ja tämän leffan välillä, vaikka siinä välissä on tosiaan vain 80 vuotta. Leffan Dorianin synnit ovat selkeästi nähtävillä, eikä niiden ympärille ole luotu sellaista mystisyyden verhoa kuin kirjassa. Seksiähän ne suurimmaksi osaksi tietysti ovat ja pettämistä. Dorian myös poseeraa jonkin XX-lehden mallina.

Leffa ei ole mitään tuskastuttavaa katsottavaa, mutta mutta... No, näyttelijäsuoritukset näin ensinnäkin. Dorian Grayn näyttelijä tavallaan näyttää enemmän siltä Dorianilta, jonka kuvittelin kirjaa lukiessani, suureksi osaksi sen takia, että sekä kirjan että leffan Dorianit ovat blondeja. Doriania näyttelevä itävaltalainen Helmut Berger ei vain ole kummoinen näyttelijä. Useimmissa kohtauksissa näyttelyn voi sivuuttaa ja jättää huomioimatta, mutta ne kohdat, kun Dorian suuttuu ovat aika kivuliaita myös katsojalle.

Toinen kipuilua aiheuttava juttu on leffan hirveät musiikit. Eipä ole diipadaapampaa scorea hetkeen kuultu. Yhdessä kohtauksessa Dorian ja Sybil tekevät syntiä Englannin maaseudun raikkaassa ulkoilmassa ja taustalla soi musiikki, jonka tahtiin voisi kuvitella piirretyn karhuperheen lähtevän piknikille.




Jos pystyy katsomaan huonon näyttelyn ja järkyttävän huonon musiikin ohitse, leffa on ihan kelpo viihdettä. Välillä vähän junnataan ja välillä kaikki menee pikakelauksella, mutta niinhän siinä helposti käy kun itse juonen lisäksi pitää keksiä tekosyitä näyttää tissit ja/tai puolialastomia miehiä. Sinänsähän Dorian Grayn tarina sopii loistavasti dekadentin seksploitaatioleffan aiheeksi. Harmi vain, että viime hetkellä The Secret of Dorian Gray alkaa aina nynnyillä, eikä mitään kovin dramaattista tai järkyttävää nähdä. Tässähän olisi ollut aineksia vaikka mihin!

The Secret of Dorian Gray (Das Bildnis des Dorian Gray, 1970)
Ohjaus: Massimo Dallamano
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10

torstai 19. syyskuuta 2013

Ikuisen nuoruuden pauloissa

Lueskelin tässä vasta Oscar Wilden klassikkoteoksen Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1890). Samalla aloin miettiä teoksesta tehtyjä elokuvaversiota - niitähän on taatusti useampi ja ainakin Britanniassa kirjaa on versioitu myös TV-näytelmäpuolella. Tarina on hyvin visuaalinen ja kirja maalaa mieleen melko selkeät mielikuvat niin henkilöiden kuin maisemienkin puolesta, joten ajattelin, että olisi kiinnostavaa kerrankin katsoa leffaversio heti tuoreeltaan kirjan lukemisen jälkeen.

Tässä siis se klassisin elokuvaversio vuodelta 1945. Ensi viikolla Dorian Gray tavataan uudelleen, mutta lievästi ilmaistuna erilaisessa ympäristössä...


Dorian Grayn muotokuva 
(The Picture of Dorian Gray, 1945)


Kirjallisuuteen perehtyneille juoni on tuttu. Kuvankaunis nuori mies Dorian Gray istuu mallina maalariystävälleen Basil Hallwardille, kun hän kohtaa Hallwardin ystävän lordi Henryn. Lordi Henry on paheellinen, kyyninen keikari, joka istuttaa nopeasti moraalisen rappion siemenen viattoman nuorukaisen päähän. Vain kauneus ja nuoruus ovat tärkeitä, hän korostaa. Dorian Gray ymmärtää molempien ominaisuuksien olevan katoavaisia ja tekee kohtalokkaan toivomuksen: kunpa hänen muotokuvansa vanhenisi ja muuttuisi hänen sijastaan. Kunpa hän itse saisi säilyä ikuisesti nuorena ja pitää kauneutensa.

Vuosien saatossa Dorian Grayn ulkomuoto säilyy nuorekkaana, eikä hän tunnu vanhenevan päivääkään, vaikka yhä skandaalimaisemmat huhut hänen yksityiselämästään kiertävät ympäri Lontoota. Muotokuva on piilotettu suljettuun ullakkohuoneeseen, jossa se kaikessa yksinäisyydessä vanhenee ja muuttuu yhä kammottavammaksi ihmisen irvikuvaksi. Maalaus kantaa Dorian Grayn synnit ja kuvastaa hänen sielunsa rappiota.




Aluksi täytyy todeta, että olin yllättynyt siitä, miten erilainen leffaversio oli kirjaan verrattuna. Kehykset ovat toki samat, sekä kaikki merkittävät juonenkäänteet, mutta leffa sisältää myös yllättäviä lisäyksiä - jopa kokonaisia henkilöhahmoja, joista ei kirjassa ole tietoakaan. Ja mitä ihmettä, mikä helvetin egyptiläinen kissajumala? Kirjaa lukemattomalle kanssakatsojalle teki mieli koko ajan tähdentää, että tuota kissajuttua ei sitten ollut siinä kirjassa. Elokuva vihjaa, että Dorianin toive olisi täyttynyt juurikin tuon pienen egyptiläisen patsaan johdosta ja jopa turmeltunut maalaus sisältää kuvan kissasta. Suorastaan santomainen käänne! Ja mitä ne ihmeen Buddha-jutut oli?

Elokuva on kuitenkin huolellisesti toteutettu ja tyylikkäästi kuvattu. Hurd Hatfieldin tulkitsema Dorian Gray on hieman pettymys. Kirjassa Dorian on eloisa, turhamainen ja usein innokas, kun taas elokuvan Dorianista ei saa oikein mitään irti. Kenties puupökkelömäinen olemus kertoo miehen sieluttomuudesta, mutta minua ilmeettömyys jäi häiritsemään. Ei ihme, että tarinaan tarvitaan kertojanääntä selittämään, mitä Dorian milloinkin tuntee! George Sandersin lordi Henry on kuitenkin aikalailla sellainen, jollaiseksi hänet kuvittelin kirjaa lukiessani.

Ymmärrän toki sen, että kirjan muuttaminen elokuvaksi vaatii tiettyjä muutoksia ja kompromisseja, mutta joidenkin kohtien muuttamista en vain kertakaikkiaan tajua. Muotokuvamaalari Basil Hallwardille on luotu sukulaistyttö, joka rakastuu Dorianiin. Kaksikko on jopa menossa naimisiin! Dorianin ensirakkaus Sibyl Vane on laulaja rähjäisessä vaudevillessa, ei loistava Shakespearen tulkitsija syrjäkujan teatterissa. Kirjassa Dorian suuttuu nuorikkoonsa, koska rakkaus Dorianiin on tuhoamassa hänen uransa. Elokuvassa lordi Henry heittää Dorianille ehdotuksen kummallisesta viattomuuskokeesta, jossa Sibyl epäonnistuu.




Kirjaa lukiessani näin selvästi edessäni edellytykset mahtavaan, visuaaliseen elokuvaan ja mielestäni nämä turhalta tuntuvat muutokset häiritsivät leffaan keskittymistä. Erityisesti se helvetin kissajumala. Huh, miten huono idea! Elokuvaa piristävät kuitenkin komean kuvauksen lisäksi Dorianista tehty maalaus, joka nähdään mustavalkoisen elokuvan keskellä Technicolor-väreissä. Turmeltuneessa maalauksessa on mieletöntä voimaa! Maalauksen tekeminen kesti (muistaakseni) vuoden päivät ja se on todella hätkähdyttävää katsottavaa.

Kotikatsomossa istui siis kirjan lukeneen lisäksi hyvä vertailuhenkilö, eli sivistymätön moukka katsoja, jolle kirja ja oikeastaan koko tarina oli alun alkaen outo. Hän piti leffasta huomattavasti enemmän. Mikään huono teos ei kyseessä olekaan, mutta pettymys voi olla kova, jos odottaa ehdottomampaa uskollisuutta alkuperäisteokselle. Kaikista vaikeinta oli tottua Dorian Grayn ilmeettömyyteen ja elottomuuteen.

Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1945)
Ohjaus: Albert Lewin
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10

perjantai 13. syyskuuta 2013

Vuoden 2013 hitit - mitä ne ovat?

Aloittelin tällä kertaa uusien leffojen katseluprojektin hyvissä ajoin, mutta törmäsin heti ongelmaan. Mitä leffoja tänä vuonna on edes julkaistu? Mikä on vuoden must see -hittileffa? Onko sellaista?

Kaipailen siis taas lukijoiden apua. Mitä tänä vuonna kannattaa katsoa? Hitto vieköön, olen valittanut huonoista leffavuosista jo parina vuonna putkeen ja nyt leffat ovat niin mitäänsanomattomia, etten edes muista niitä! Oikeastaan juuri mikään ei ole vielä herättänyt suurta katsomishinkua. Kaikki Finnkinon superpäivätkin ovat menneet ohi, koska ohjelmistosta ei ole löytynyt mitään lipunhinnan arvoista.

Jatko-osia tänä vuonna on pukannut ainakin ihan helvetisti, sen tiedän. Ja sen aion kertoa heti kärkeen, että Iron Man 3:a minua ei saa katsomaan kirveelläkään. Tämä supersankarivillitys ei ilmeisesti ole ihan heti menossa ohi, koska toinen vuoden tunnetuimmista leffoista (sikäli kun minä tiedän) on Teräsmies-filmatisointi Man of Steel. Nämä modernit sankarifilkat eivät vain nappaa, eivät sitten yhtään.

Jo julkaistuista leffoista on vaikea löytää mitään mielenkiintoista, mutta onko mitään jännää edes tulossa? Erityisesti kiinnostavat hyvät ei-amerikkalaiset leffat. Tällä hetkellä oman 2013-toplistan kärkisijaa pitää Bollywood-äksönpläjäys Special Chabbis. Leffa ei ollut ihan mestariteostasoa, mutta mitään parempaakaan ei ole vielä tullut vastaan.

Sana on vapaa. Mitä minä katson? Kertokaa!

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Pahistytöt sotasilla

No niin, nyt vihdoinkin se synttärielokuva! Mietin pitkään ja hartaasti minkä leffan katsoisin. Ensimmäisen vuoden synttäreillä katsottiin japanilaista rock 'n roll/zombie-perseilyä ja viime vuonna seksikomediaa 70-luvulta. Kolmas synttärielokuva yhdistelee elementtejä molemmista. Komedia jää välille, samoin rokkizombiet, mutta Japania ja seksiä kyllä löytyy.

Japanilainen pinku (a.k.a. pink film tai pinku eiga) on varmasti eksploitaatiofaneille tuttu genre. Tärkein genren määrittelijä on ns. aikuisille suunnattu sisältö eli toisin sanoen seksi ja/tai graafinen väkivalta. Usein pinku yhdistetään pelkkiin erotiikkaelokuviin, mutta niin kapea genre ei kuitenkaan todellisuudessa ole.

Nyt siis pinkua 70-luvulta, olkaa hyvät!


Terrifying Girls' High School: Lynch Law Classroom 
(Kyofu joshikoko: boko rinchi kyoshitsu, 1973) 


Lynch Law Classroom on itse asiassa Terrifying Girls' High School -sarjan toinen osa, joten teen pienen poikkeuksen tavoissani. Tavallisesti en halua katsoa osia väärässä järjestyksessä, vaikka ne eivät juonellisesti toisiinsa liittyisikään. Lynch Law Classroom on kuitenkin sarjansa tunnetuin ja juonet liittyvät (tietääkseni) yhteen sarjaksi vain teemojensa vuoksi joten menköön. Osa näyttelijöistä on näytellyt muissakin sarjan osissa, mutta eri rooleja ja ohjaajakin on sama vain kahdessa ensimmäisessä pätkässä.

Kolme uutta siirto-opiskelijaa saapuu tiukkakuriseen tyttökouluun School of Hopeen. Koulu on tarkoitettu erityisesti ongelmaisille, kapinallisille tytöille, joista koulitaan hyviä vaimoehdokkaita. Uudet opiskelijat saapuvat haasteelliseen aikaan, sillä yksi koulun opiskelijoista on juuri murhattu. Korruptoitunut poliisi julisti murhan onnettomuudeksi, mutta uusien tyttöjen epäilykset heräävät välittömästi. Yksi tulokkaista on jengijohtaja Noriko "Boss with the Cross" Kazama, joka saa pian tietää murhatun tytön olleen hänen oikea kätensä Jokohamassa. Kazama saa välittömästi tukea muilta tulokkailta ja osalta muista oppilaista, kun hän päättää kostaa ystävänsä kuoleman ja ottaa selvää siitä, mitä koulussa oikeasti tapahtuu.

Koulun pelko on vararehtorin kasaama kurinpitokomitea, joka koostuu koulun omista oppilaista. Komitean tehtävä on rangaista sääntöjenrikkojia parhaaksi katsomallaan tavalla. Erilaisia kidutusmenetelmiä hyödyntävä komitea on myös vastuussa aiemmasta oppilaan kuolemasta.





Lynch Law Classroom on hyvä esimerkki japanilaisesta sukeban-elokuvasta. Sukeban on termi, joka tarkoittaa tyypillisimmin jengipomoa, joka on tyttö. Sukebanit olivat vakiokamaa 70-luvun eksploitaatioleffoissa ja juuri Lynch Law Classroomin ohjaaja Norifumi Suzuki teki ne tunnetuiksi elokuvissaan. Tyttöpomot olivat suosittuja myös 70-luvun mangassa. Tämän leffan kiistaton pomotyttö on tietysti Noriko Kazama (Miki Sugimoto), joka tunnetaan myös nimillä Boss with the Cross ja Noriko Cross.

Kouluympäristön ja nuorisojengien yhdistelmä ei myöskään ole mitään uutta japani-eksploitaatiossa. Lynch Law Classroomissa on jotain hyvin anime/mangamaista, luultavasti johtuen siitä, että sen teemat ovat tuttuja myös aikuisemmalle yleisölle suunnatuista piirretyistä. Tyttöjen pitämä kurinpitokomitea jää harmittavan särmättömäksi ja kasvottomaksi, sillä sen riveistä ei löydy tarpeeksi kovaa vastavoimaa Noriko Kazamalle. Viihdyttävimmiksi jutuiksi nousevat groovy 70-luvun musiikki, ajoittain komea kameratyöskentely ja tietty, japanilaisille elokuville ominainen naiivi huumori, joka luo mielenkiintoisen kontrastin seksikohtauksille. Elokuva on muutenkin jotenkin miellyttävästi 70-lukulainen, sopivasti, jopa hurmaavasti vanhentunut.





Jostain syystä juoneen on pitänyt saada mukaan myös Kazaman kisailu Jokohamasta saapuneen haastajan kanssa. Keskinäisen kilpailun pointti ei oikein välity katsojalle, mutta kaksikon lopullinen yhteenlyöttäytyminen sitoo elokuvan nätisti nippuun. Muutenkaan ihan kaikkien juonenkäänteiden pointti ei tule ihan selväksi, minkä vuoksi leffasta olisi voinut varmaan, lyhyestä kestostaan huolimatta, karsia löysiä pois. Näytteleminen menee usein yli että paukkuu, mutta suoritusten uskottavuus ei olekaan tässä se pääasia. Tällä ei ole arkirealismin kanssa mitään tekemistä.

Sukeban-elokuvat ovat varmasti olleet aikoinaan suorastaan vallankumouksellisia. Japanin päällisin puolin sovinnallisessa kulttuurissa kapinalliset, estottomat koulutytöt erottuvat joukosta räävittömyydellään. Näitä neitoja eivät säännöt juuri kosketa. Kaiken kaikkiaan Lynch Law Classroom on viihdyttävä paketti tyypillistä pinkua. Toivottavasti joskus tarjoutuu mahdollisuus katsoa myös Terrifying Girls' High School -sarjan muutkin osat.

Terrifying Girls' High School: Lynch Law Classroom (Kyofu joshikoko: boko rinchi kyoshitsu, 1973)
Ohjaus: Norifumi Suzuki
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10