sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Myyräihmiset tulevat!

Kätketty maailma 
(The Mole People, 1956) 


1950-luku oli hyvää aikaa paitsi Hollywood-hömpälle myös sci-fille ja kauhulle. Vuosikymmen tuotti mm. sellaisia sci-fiklassikoita, kuten Maailmojen sota (The War of the Worlds, 1953), Sukelluslaivalla maapallon ympäri (20,000 Leagues Under the Sea, 1954) ja Mies joka kutistui (The Incredible Shrinking Man, 1957), mutta todellisuudessa sci-fi/hirviöelokuvia pumpattiin ulos tasaista liukuhihnatahtia. Nämä muutamat mieleenjääneet klassikot jättivät varjoonsa valtavan määrän halvalla tehtyjä hutaisuja. Kätketty maailma eroaa liukuhihnamassasta, mutta hukkui omaperäisestä juonestaan huolimatta roskan keskelle.

Elokuva alkaa, kun Frank Baxter tekee debyyttinsä ja selittää elokuvan teemoja yleisölle. Yliopistotason professori kertoo erilaisia teorioita siitä, mitä maan kuoren sisällä on. Pienen oppitunnin jälkeen päästään itse asiaan. Joukko Lähi-idässä vierailevia arkeologeja lähtee tutkimaan korkeaa vuorta leirinsä lähistöllä. Lumihuippuisen vuoren laelta löytyy vanhan sumerilaisen kaupungin raunioita. Yksi seurueen jäsenistä astuu ontolle pinnalle ja putoaa syvään kuiluun, pimeyteen maan sisälle. Muut arkeologit aloittavat pelastusoperaation ja kiipeävät köysien varassa kuilun pohjalle. Kivivyöry sulkee pian tien ja kolme arkeologia huomaa olevansa pimeyden armoilla.

Maan sisältä löytyy mutkikkaita käytäviä, joita seuraamalla kolmikko löytää kokonaisen maanalaisen kaupungin. Kaupunkia asuttavat muinaiset sumerilaiset. Vuosituhansien asuminen maan alla on tehnyt heistä kalpeaa albiinokansaa. Sumerilaisten orjia ovat mystiset, ihmisenkaltaiset myyräihmiset, joita albiinot pitävät itseään alhaisempina olentoina. Ylhäältä saapuneita vieraita he pitävät jumalattarensa Ishtarin lähettiläinä, kunnes pelottava ylipappi kääntää kansalaiset muukalaisia vastaan. Muukalaisten vierailu johtaa pian koko maanalaisen sivilisaation kriisiin.





Muinaisten kansojen ja historian kanssa elokuvantekijöillä on mennyt puurot ja vellit sekaisin. Ishtar ei ollut sumerilaisten jumalatar ja sumerilaisten rakennusten seinät on peitetty egyptiläisten jumalien kuvilla. Elokuva lienee suunnattu yleisölle, joka ei muutenkaan jaksa nillittää pienistä epäloogisuuksista ja epätarkkuuksista - niitä nimittäin riittää. Eikä faktojen tarkistaminen tai realistisuus koskaan ole ollut mitenkään merkittävässä roolissa näissä liukuhihnatuotannoissa.

Ihmisten käyttäytymismallit ällistyttävät tässä leffassa. Arkeologit lähtevät maanalaiseen kuiluun pelastamaan sinne pudonnutta ystäväänsä, joka kuitenkin on kuollut pitkän pudotuksen seurauksena. Kun kolme pelastajaa on päässyt pohjalle, viimeinen tulija aiheuttaa kivivyöryn ja hautautuu kivien alle. Ketään ei kiinnosta. Kukaan ei vaivaudu tarkistamaan kuoliko hän vai ei tai edes kauhistelemaan toverinsa kohtaloa. Yhtä kollegaa lähtee pelastamaan koko lössi, mutta toisen vammoja ei kukaan viitsi tarkistaa, vaikka hän makaa kivikasassa metrin päässä. Ilmeisesti eloonjäänyt kolmikko kantoi välittömästi kaunaa kivivyöryn aiheuttamisesta.

Kun trio lyötää sumerilaisen kaupungin, heidän luulisi saavan vähän lisäenergiaa. Kokonainen maanalainen sivilisaatio! Mikä uskomaton löytö! Tätä pitää päästä tutkimaan ja heti. Mutta ei - sen sijaan miehet pistävät maahan unille. Sumerilaisten albiinoihmisten joukossa on, tietysti, yksi "normaali" valkoihoinen nainen, johon yksi arkeologeista välittömästi rakastuu. Siis hei, sama ihonväri ja kaikki! Rakkautta ensisilmäyksellä! Leffan loppuratkaisua en ala edes kommentoimaan.

Kaikista epäloogisuuksista ja sekoiluista huolimatta leffa on tasaisen, jopa yllättävän, hyvin tehty ja sitä katselee oikein mielellään. Ja nuo sekoiluthan juuri ovat tämänkaltaisten elokuvien suola. Kätketyssä maailmassa niitä on juuri sopiva määrä. Myös juoni on sopivan omaperäinen, mutta markkinointi on vähintäänkin harhaanjohtavaa. Julisteessa "myyräihmiset" esitetään jonain alamaailman hirviöinä, jotka hyökkivät ihmisten kimppuun. Tosiasiassa noissa kyttyräselkäisissä olennoissa ei ole mitään pelättävää. Kyseessä ei muutenkaan ole mikään kauhuelokuva. Suominimi Kätketty maailma kuvaa elokuvaa paremmin kuin raflaava The Mole People. Hirviöiden rooli ei todellakaan ole niin iso kuin juliste ja nimi antaa ymmärtää.





Toisaalta juliste ja elokuvan nimi asettavat ennakko-odotuksia, jotka kumotaan mielenkiintoisella tavalla. Pelottavan näköiset monsterit ovatkin oikeasti hyväntahtoisia, kun taas myyräihmisiä orjuuttavat sumerilaiset ovat julmia ja sydämettömiä - hirviöitä.

Kaiken kaikkiaan Kätketty maailma on viihdyttävimpiä näkemiäni 50-luvun scifejä ja ehdottomasti aliarvostettu teos. Se erottuu joukosta tuhansien avaruus/alien-sci-fien seassa. Aukkojahan tässä elokuvassa on kuin Turhapuron verkkopaidassa, mutta elokuvan viihdearvo on niin hyvä että ketä kiinnostaa. Moni aukko on syntynyt elokuvantekijöiden naiivista asenteesta. Elokuva ei edes yritä selittää miten sumerilaiset ovat selvinneet maan alla tuhansia vuosia, mistä he saavat ruokaa, mistä happi tulee tai mistä valo tulee. "Nämä kalliot varmaan hohtavat jotenkin" ei ole mitenkään tyydyttävä selitys. Ja mistä helvetistä nuo myyräihmiset tulevat? Asuuko niitä joka puolella maan kuoren sisällä vai vain juuri tuolla? Täh? Kertokaa! Joka tapauksessa, pointti ei olekaan olla tieteellisesti tarkka tai edes realistinen, vaan mielikuvituksellinen. Ja siinä Kätketty maailma onnistuu.

Leffan käsikirjoituksen on kynäillyt unkarilainen László Görög, joka on kirjoittanut muutaman muunkin lupaavalta vaikuttavan B-luokan sci-fileffan 50-luvulla. En tiedä ovatko ne yhtä omaperäisiä kuin Kätketty maailma, mutta haluaisin ottaa asiasta tulevaisuudessa selvää.

Kätketty maailma (The Mole People, 1956)
Ohjaus: Virginl W. Vogel
77 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Miljonäärinmetsästäjät

Kuinka miljönääri naidaan 
(How to Marry a Millionaire, 1953)


Pitkästä aikaa kulta-ajan Hollywood-hömppää. How to Marry a Millionaire löytyy omasta DVD-kokoelmasta, mutta en ollut katsonut leffaa monen moneen vuoteen. Osittain se johtuu siitä, ettei CinemaScope-tekniikkaa hyödyntävä laajakangasleffa näytä kummoiselta telkkarista katsottuna, varsinkaan kun ensimmäinen oma telkkarini oli suunnilleen ruokalautasen kokoinen.

En ole koskaan pitänyt Marilyn Monroesta. Tämä leffa löytyy kokoelmastani ihan toisen naisen takia - Lauren Bacallin. Bacall + Monroe + Betty Grable on vähintäänkin erikoinen yhdistelmä, mutta Bacallin onkin tarkoitus olla tässä se järkevä osapuoli. Kanssaeläjäni on juuri lukemassa Bacallin omaelämäkertaa Tällaista se oli (By Myself), joten leffan katsominen tuntui ajankohtaiselta - ja tämä on valitettavasti ainoa Bacall-leffa jonka omistan.

Kolme mallina työskentelevää ystävystä muuttaa hulppeaan huoneistoon New Yorkin keskustaan, elämään yli varojensa ja etsimään unelmiensa rikasta prinssiä. Tavoitteena on päästä vihille miljonäärin kanssa. Kolmikko alkaa arvioida ympärillä pyöriviä kaksilahkeisia pelkän varallisuuden perusteella. Fiksu Schatze (Bacall) nappaa iäkkään teksasilaisen lesken, likinäköinen Pola (Monroe) yksisilmäisen öljymiljönäärin ja bimbo Loco (Grable) tylsääkin tylsemmän ukkomiehen. Schatzen mies näyttää lupaavalta, mutta karkaa takaisin Teksasiin. Pola kieltäytyy käyttämästä lasejaan julkisilla paikoilla ja eksyy väärään lentokoneeseen matkallaan Atlantic Cityyn tapaamaan tulevia appivanhempiaan. Loco lähtee ukkomiehen kanssa katastrofaaliselle lomalle hiihtomökille Maineen.




Lopulta kaikki menee tietysti ennalta-arvattavasti: etsiessään miljonäärejään kukin naisista kohtaa todellisen rakkauden köyhän miehen muodossa. Schatzea piirittää sinnikäs Tom Brookman, Pola kohtaa väärässä lentokoneessa heidän asuntonsa todellisen omistajan, veropakolaisen nimeltä Freddie Denmark ja Polan loma Mainessa muuttuu paremmaksi tämän kohdattua pennittömän metsänvartijan.

Hömppäinen ja höttöinen filkka on ihan ok tapa kuluttaa puolitoista tuntia, mutta mistään omaperäisestä tai erityisen hienosta elokuvasta ei ole kyse. How to Marry a Millionaire on kuitenkin jäänyt elokuvahistoriaan: se on kaikkien aikojen ensimmäinen CinemaScope-tekniikalla kuvattu elokuva. Välillä elokuva tuntuukin kovasti uuden teknikaan esittelyvideolta, kuten kaikki lajinsa ensimmäiset yleensä tuntuvat. Lähikuvia ei ole oikeastaan lainkaan ja paljon aikaa on tuhlattu alun valtaviin orkesteriesityksiin ja ikonisiin kuviin New Yorkin maisemista.




Useamman vuoden tauon jälkeen leffa tuntuu kuitenkin huomattavasti paremmalta kuin muistelin. Ehkä se johtuu osaksi siitä, että CinemaScope-tekniikka pääsee paremmin oikeuksiinsa videotykillä seinälle heijastettuna. Eniten tässä elokuvassa hiertää yliarvostettu Marilyn Monroe. Elokuvan selkeästi heikoimman lenkin varaan on laskettu koko elokuvan nykyinen markkinointi. Marilyn pääsee kotelon takakanteen ja DVD-valikkoonkin oikein kaksin kappalein samalla kun tuplasti paremmat roolisuoritukset tehneitä kolmikon osapuolia ei näy kuin kannen julisteessa. Juuri tämä hehkutus on yksi niitä syitä miksen Monroesta pidä. Jo pelkkä naisen läsnäolo tuntuu jättävän lahjakkaammat ja karismaattisemmat näyttelijät varjoonsa. Eikä Monroe todellakaan ole näyttelijänä kummoinen.

Jos pidät vanhasta Hollywood-meiningistä ja haluat katkaista aivotoimintasi täysin yhdeksi ja puoleksi tunniksi, How to Marry a Millionaire toimii tarkoitukseen loistavasti.

Kuinka miljönääri naidaani (How to Marry a Millionaire, 1953)
Ohjaus: Jean Negulesco
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

¡Beberemos!

Vihdoinkin! Kaikkien aikojen viimeinen kolmen Santo-elokuvan paketti tulee tässä! Ja tämä postaus on muutenkin special: juomapeli! Pitkästä aikaa! Jostain syystä blogin tähän mennessä ainoaksi juomapeli-postaukseksi on jäänyt Teenage Mutant Ninja Turtles (jonka olen kaikesta päätellen myös kirjoittanut tuhdissa humalassa) vuodelta 2010. Huutava vääryys korjataan tässä ja nyt.

Säännöt ovat tuttuun tapaan vähän vaihtelevia, mutta muutamista kohdista ei neuvotella. Aina, kun alku- tai loppukreduissa mainitaan Jorge tai Jesus, pitää juoda. Jorge siksi, että kokemuksen mukaan joka toisen häiskän nimi on Jorge ja Jesus siksi että no, hei, JESUS. Tämä pätee myös siihen, jos henkilöhahmon nimi on Jorge/Jesus. Silloin pitää ottaa hörppy aina kun joku sanoo vaikka "Jorge, vamos." Niin joo, ja silloin myös, kun joku sanoo ihan vaan "vamos". Hörppy silloin, kun muovilepakot lentelevät. Hörppy aina, kun vampyyri paljastaa hampaansa (toisen leffan kohdalla tulee hauskaa). Hörppy aina kun Santo heittäytyy koko painollaan vastustajan päälle (suicide dive) tai tekee camel clutch (la de a caballo) -liikkeen, jossa istuu vastustajan selän päällä ja pitää tätä kiinni leuasta. Aina pitää juoda kun tulee laulu- tai tanssinumero. Ja aina kun painimatsi alkaa ja loppuu. Ja aina kun Santon tyhmä sidekick tekee tai sanoo jotain tyhmää.

Vaikka tämä onkin viimeinen kolmen leffan paketti, vielä yksi Santo-postaus on tulossa. Silloin katsotaan viimeinen leffa ja poristaan vähän Santosta itsestään. Mikä tämä painija oli miehiään? Huomatkaa muuten, että kakkosleffassa Santolla on vain pieni cameo-rooli. Show'n varastaa hopeanaamion poika, El Hijo del Santo.

Kippis!


49. Santo vs. the TV Killer (Santo contra el asesinos de la TV, 1981)
Santo siirtyy kerralla nykyaikaan. 80-luku ja TV-murhaaja!

Magnus-niminen pahis ilmaantuu Meksikon TV-ruuduille kesken rutiinilähetyksen. Mies on kaapannut kaikki maan TV-signaalit ja hänen pärstänsä näkyy nyt joka kanavalta. Hän ilmoittaa kidnapanneensa kauniin näyttelijättären ja näyttääkin itse kidnappauksen ruudussa. Samalla hän ilmoittaa ryöstävänsä jalokiviliikkeen seuraavalla viikolla, hän ilmoittaa jopa tietyn viikonpäivän. Rikos tulee olemaan täydellinen ja se tullaan televisioimaan suorana lähetyksenä.

Luonnollisesti Santo pestataan ottamaan selvää TV-rikollisen aikeista ja pelastamaan näyttelijätär tämän kynsistä. Asia kiinnostaa myös mediaa. Sunin kaunis naistoimittaja Diana Diaz lähtee penkomaan juttua ja saa peräänsä toimittajakollega Gerardon, joka on myös cabaret-laulaja (kuinkas sattuikaan!). Poliisi on uudenlaisen pahiksen edessä täysin voimaton. Kun mies ilmoittaa televisiossa kidnappaavansa seuraavaksi cabaretin kauniin laulajattaren, Santo palkataan naisen suojelijaksi. Voiko edes hopeanaamioinen painijamme estää naista joutumasta rikollisten käsiin?




Ensinnäkin. Tämän täytyy olla laiskin Santo-leffa heti sen pressuhirviö-elokuvan jälkeen. Kun Magnus ilmoittaa jalokiviliikkeen ryöstön olevan täydellinen rikos, oletin, tyhmä kun olen, että Magnus olisi keksinyt jonkin ovelan tavan murtautua liikkeen holviin kenenkään huomaamatta. Että Magnus on oikeasti joku rikollisnero. No ei todellakaan. On äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi poliisi on tämän amatöörin edessä polvillaan. Nerokas, täydellinen jalokiviliikkeen ryöstö menee näin: kaksi Magnusin kätyriä (ei siis edes mies itse) ajaa tavallisella autonromulla liikkeen eteen. He menevät sisään aseet ojossa, ilman valepukuja tai muutakaan yritystä peitellä identiteettiään. "Rahat tänne," toinen miehistä sanoo tyynesti osoittaen myyjiä aseella. Myyjä avaa holvin ja miehet lähtevät rahat kourassa autolle ja kaasuttavat tiehensä. Eivätkä muuten lähde edes pakoon mitenkään nopeasti, vaan tavallista sunnuntaiajelu-vauhtia. Ryöstö näytetään telkkarissa ja Magnus kihertää: "Poliisi ei voi mitenkään estää meitä." Mitä vittua, MIKSEI?

Rikoksista siis vain puhutaan kuin ne olisivat täydellisiä, rikollisneron suunnittelemia alansa mestariteoksia. Se mitä todellisuudessa tapahtuu on ihan eri juttu. Sitä paitsi, poliisit kertoivat vartioivansa jalokiviliikkeitä, koska Magnus ilmoitti ryöväävänsä jonkun niistä. Ja koko operaatio toteutettiin keskellä kirkasta päivää. Ei, Magnus ei ole mikään nero, mutta jos kaupungin poliisivoimat ovat tätä luokkaa, ei "täydellisen rikoksen" tekeminen liene vaikeaa.



Tämä mies laulaa paljon.


Onneksi tällainen perseily kuitenkin lisää leffan viihdearvoa. Olisin kuitenkin mieluummin nähnyt millaisia oikeasti täydellisiä rikoksia meksikolaiset olisivat voineet keksiä. Tässä olisi ollut mahdollisuus tehdä jotain omaperäistä ja täysin epärealistista. Yhtenä elokuvan kirjoittajista on häärinyt jälleen Carlos Suarez, Santon tosielämän managerimies, joka myös näyttelee Santon tyhmää sidekickia, taas. Tämä mies ei vain suostu pysymään pois ruudusta, vaikka Santon apurin toilailut ovat ärsyttävintä katsottavaa ikinä. Kai apurin tarkoitus on olla Santolle jotain sukua? En usko, että kaikkivoipa painija-supersankari muuten ottaisi noin munatonta luuseriapulaista. Paitsi pelkkä Carlitosin läsnäolo saa varmaan Santon rasvatut rintalihakset näyttämään tuplasti isommilta verratessa.

Santo vs the TV Killer on perinteiseen Santo-tyyliin tehty B-luokan perseily. Olisin kuitenkin kovasti toivonut niitä omaperäisiä rikoksia. Tai edes vähän omaperäisempiä. Musiikkinumeroita nähdään paljon, sillä ilmeisesti itseään näyttelevä Gerardo Reyes laulaa luikauttaa välillä cabaretin puolella. Mies sombrerossa laulamassa tequilan juomisesta - tätä meksikolaisemmaksi ei pääse!

Ai niin, melkein unohdin kertoa suosikkikohtauksestani! Santo on suojelemassa kidnappausuhkauksen saanutta laulajatarta. Yhtäkkiä asuntoon aletaan ampua ihan helvetisti, luodit sinkoilevat ilmassa. Kaikki (paitsi Santo) menevät ihan paniikkiin - noin sekunniksi. Heti kun ampuminen loppuu, kaikki on kuin ennenkin. "Saanhan mennä cabaretiin laulamaan tiistaina, juuri sinä päivänä, kun Magnus on uhannut kidnapata minut?" laulajatar lirkuttaa jo parin sekunnin kuluttua siitä, kun luodit viuhuivat hänen päänsä yli.

Aloin muuten melkein itkemään, kun ekan kerran näin tuon leffajulisteen. Mitä helvettiä, miten mikään tuossa liittyy juoneen mitenkään?

Santo vs the TV Killer (Santo contra el asesino de la TV, 1981)
Ohjaus: Rafael Pérez Grovas
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.4/10


Humalatila ensimmäisen leffan jälkeen on aika miedolla tasolla. Välillä oli pitkiä aikoja, kun oikein mitään merkittävää ei tapahtunut. Toisaalta taas paini- ja tappelukohtauksissa sai kitata koko ajan, koska lähes kaikkien Santon klassikkomuuvsien kohdalla pitää ottaa hörppy. Ja laulukohtauksia oli monta. Päätettiin ottaa huikka myös joka kerta kun Gerardo Reyes mainitsee biisissä sanan tequila. Tai on muuten vain stereotyyppinen meksikolainen sombreroineen. Tämän leffan special sääntö oli ottaa hörppy joka kerta kun ollaan luolassa. Santoissa ollaan nimittäin luolissa aika usein.


50. Chanoc and Son of Santo vs. the Killer Vampires (Chanoc y el Hijo del Santo contra los vampiros asesinos, 1981)
Elokuvan alussa nähdään mystinen rituaali luolassa. Santo seisoo vastatusten uskomattoman typerän näköisen
poikansa kanssa ja kysyy, haluaako tämä pukea ylleen suvun perinteisen hopeisen maskin ja jatkaa isänsä työtä rikollisten jahtaajana. "Juu," toteaa poika. "Tästä hommasta ei sitten ole paluuta," Santo varoittaa. "Juu," sanoo poika jälleen. PUM! Savupilvi peittää pojan ja pian hänellä on päällään isänsä hopeinen painipuku.

Tämä onkin sitten ainoa hetki, kun Santoa nähdään tässä leffassa. Vuoro siirtyy nyt Santon pojalle, Hijo del Santolle, joka on siis Santon poika ihan oikeassakin elämässä. Vähän muuten harmittaa, kun tsekkasin asian vasta nyt, mutta Santon poika on siis todellakin kuvausten aikaan 18-vuotias perheen kuopus, Jorge Guzmán Rodríguez. Uskomatonta, mutta totta, tässä onkin koko kolmen leffan batchin ainoa Jorge! Aina ennen Jorgeja on vilahtanut alkuteksteissä vähintään viisi, mutta nyt ei yhtään.

Elokuvan nimessä mainittu Chanoc on Son of Santon kaveri, jonka hän pelastaa hukkumiselta. Kuin sattuman kautta Chanocin mukana on tämän setä, joka on vähintäänkin yhtä tärähtänyt kuin Santon sidekick/manageri. Ja kuinka ollakaan, Carlos Suarez ei malttanut pysyä poissa tästäkään leffasta! Hän on nyt Son of Santon manageri ja kaveri sekä tietysti leffan kirjoittaja. Jipii.




Tämän elokuvan juoni sitten? Ei mitään hajua. Chanoc joutuu setänsä kanssa törmäyskurssille jalokivivarkaiden kanssa. Sitten etsitään sitä jengiä. Jossain vaiheessa, jostain syystä hengaillaan hautausmaalla Tijuanassa ja puhutaan vampyyreista. Jotka vilahtavat ruudussa vain pari kertaa eivätkä välttämättä liity koko juoneen. Jossain on salkullinen rahaa ja vampyyritkin ovat vain jengiläisiä valepuvussa. Saatat kysyä, entä ne tappajavampyyrit, jotka mainitaan leffan nimessä? Et ole tainnut tutustua Santoihin aiemmin, joten tervetuloa mukaan. Jälleen yksi uskomattoman harhaanjohtavasti nimetty leffa! No puolet sentään menee oikein. Juonesta ei siis tosiaan ole mitään kunnon hajua, koska mitään ei oikeastaan koskaan edes tapahdu. Jos et usko niin katso vaikka näitä superjännittäviä screencappeja.




Son of Santolla on hyvin erilainen tyyli kuin isäpapallaan. Poika viettää suurimman osan ajasta ilman maskia (!!), aurinkolaseilla varustettuna. Kun hätä tulee, hän vaihtaa nopeasti painikamppeisiin ja ryntää auttamaan. Chanoc, tämän setä tai edes tyhmä sidekick eivät tiedä, että aurinkolasipäinen, ilmeisesti nimetön mies on todellisuudessa Son of Santo, supersankari. Tyhmä sidekick on siis todella tyhmä, koska hän on myös Son of Santon valmentaja. Son of Santo ei myöskään juuri käytä perinteisiä lucha libre -tekniikoita, asustaan huolimatta. Sen sijaan Pojan omat muuvsit ovat enemmän karate/martial arts -tyylisiä.

Lyhyesti: vittu mitä paskaa. Mulla on ikävä Santoa.

Chanoc and Son of Santo vs the Killer Vampires (Chanoc y el Hijo del Santo contra los vampiros asesinos, 1981)
Ohjaus: Rafael Pérez Grovas
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 1.3/10


Toisen leffan special-juomapelisääntö oli ottaa hörppy aina kun joku sanoo Tijuana. Ai miksikö? Koska Tijuana on ihan tolkuton bailumesta - paitsi tässä leffassa. No, ainakin sidekick-mies ja Chanocin setä ryyppäävät koko ajan. Ai niin, toinen special-sääntö: hörppy kun jossain on nainen bikineissä. Vaikka minkäänsortin painiliikkeitä ei tässä leffassa nähty, humalatila nousi selvästi jo pelkästään näiden kahden säännön vuoksi. Loppua kohden jo mietin, että jos olisin Tijuana-säännön keksiessäni tiennyt kaupungin nimen mainittavan noin minuutin välein, olisin ehkä antanut koko jutun olla.

Son of Santo on nykyisin lähes viisikymppinen lucha libre -painija, joka on myös esiintynyt sarjassa omia elokuvia. Ja arvatkaapa mitä? Santojen saaga jatkuu, kun El Nieto del Santo (Grandson of Santo) aloittaa treenaamisen tänä vuonna. En keksi tätä päästäni, niin herkullista kuin se onkin. El Nieto del Santon painidebyytti nähdään kuulemma jo ensi kuussa. Ja Pojanpoika on tietysti Son of Santon biologinen poika. Hurraa!


51. Santo in Fury of the Karate Experts (La furia de los karatecas, 1982)
Varoitan jo heti näin aluksi, että tämäkin kuuluu siihen uskomattoman harhaanjohtavasti nimettyjen Santo-
leffojen sarjaan. Ilmeisesti karate-ekspertiksi riitää se, että leffassa on aasialaisia ihmisiä. Ei siis kannata odottaa mitään martial arts -ilotulitusta.

Juoni on muutenkin ihan... out there. Santo on kutsuttu häihin ja hän saapuu paikalle laskuvarjohyppäämällä helikopterista yhdessä ärsyttävän, typerän sidekickinsa kanssa. Vähintäänkin show'n varastava sisääntulo! Naimisiin on menossa Jungle Girlinä tunnettu, susien kasvattama neito (wtf) ja kiinalainen prinssi (wtf x2). Neidon äiti on Kungyan-niminen nainen, joka hengailee mielellään pörröisissä valkoisissa bikineissä (kukapa ei?). Naisella on kaksoissisar, varsinainen pahan papitar Queria, joka on päättänyt estää avioliiton. Hänet tunnistaa muuten mustista bikineistä. Ja painovoimaa uhmaavista tisseistä.

Queria tekee saatanallisia rituaaleja pyhillä paikoilla ja lähettää Power Rangersilta näyttävän kätyrinsä Santon ja kumppanien kimppuun. Saatanalliset rituaalit ovat tässä tapauksessa ketkuttelutanssia ja hohtavan kivenmurikan hieromista. Queria taikoo Santon puolelleen ja yrittää saada tämän kidnappaamaan Viidakkotytön. Suunnitelma kuitenkin epäonnistuu, koska Queria käskee Santoa kidnappaamaan "vaalean tytön" ja samoilla huudeilla hengailee myös toinen blondi. Santo tuo siis paikalle väärän naisen. Lopulta Queria kidnappaa kiinalaisen prinssin ja korvaa tämän kopiolla. Kopioprinssin on tarkoitus taluttaa Viidakkotyttö Querian luo tapettavaksi. Ehtiikö Santo hätiin pelastamaan päivän?




Ohjaajan paikalla istuu tällä kertaa vanha tuttu Alfredo B. Crevenna, jonka tunnetuin aiempi Santo-ohjaus on La invasion de los marcianos vuodelta 1967. Tämä on ehdottomasti kolmikon omituisin tekele. Mikään ei oikein liity mihinkään, vaan elokuva on enemmänkin sekalainen kokoelma satunnaisia tapahtumia. Kaikista paras on selitys siitä, miksi Queriasta tuli niin paha. Hän oli metsässä yhdessä Kungyanin kanssa kun Viidakkotyttö löytyi susien keskeltä. Kungyanin puoliso kertoo Santolle tämän tarinan. Ilmeisesti Queria vain käänsi selkänsä muille ja hänestä tuli Saatanan kätyri. Ei mitään selityksiä, ei mitään logiikkaa. Lapsi löytyi metsästä ja Queria päätti että nyt riitti, lähden paholaiselle hommiin. Tapahtumalla on vähintäänkin hämmentävä syy-seuraus-suhde.

Kaikesta omituisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri sen takia Karate Experts on kolmikon viihdyttävin elokuva - minun mielestäni, ei juomapelin toisen osallistujan mielestä. Ilmeisesti naiset bikineissä ei vaan kelpaa. No joo, olisihan niitä Querian satanistitanssinumeroita voinut olla muutama vähemmän, mutta kaiken kaikkiaan Karate Experts on perseilyineen ihan uudella tasolla aiempiin verrattuna. Lavasteet on luultavasti tehty paperimassasta ja puvutkin ovat aika... luovia. Esimerkiksi kun Queria herättää henkiin hirviömiehen, jonka pitää napata Santo. Ehkä multa nyt meni jotain ohi, mutta en ymmärrä mitä pelottavaa on miehessä, jonka keho on kauttaaltaan naurettavan pienten karvatuppojen peitossa?


Ah, karvatuppomies. Olin jo melkein unohtanut karvatuppomiehen.

Ai niin, special-juomapelisääntö tähän leffaan: apinat. Tässä leffassa on aivan helvetisti apinoita. Mikä on niiden osuus juonesta? Ei mikään! Ne vain istuskelevat puussa, kiipeilevät ja toljottavat. Tässä leffassa on niin paljon pieniä mahtavia juttuja, että en edes muista kaikkea. Toivottavasti nämä ekstra-screencapit kertovat jotain. Humalatila muuten suorastaan räjähti tämän leffan aikana, sillä lähes joka kuvassa on joku bikineissä ja Queria tanssii koko ajan.




Nämä on ne sudet, jotka kasvattivat Viidakkotytön.

Santo in the Fury of the Karate Experts (La furia de los karatecas, 1982)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10


Jäähyväiset lähestyvät. Seuraavassa ja viimeisessä Santo-postauksessa katsotaan sarjan viimeinen elokuva ja listataan projektin parhaat ja pahimmat teokset.