sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Leffavuosi 2011 - hittejä ja huteja

Lupasin siis tehdä katsauksen viime vuoteen Oscar-gaalapäivänä, jotta ehtisin katsoa useamman vuoden aikana julkaistun elokuvan. Parin viime viikon aikana olen ottanut kunnon loppukirin, minkä vuoksi tännekään ei ole uusia postauksia juuri ilmestynyt. Näkemättä on siltikin vaikka ja mitä, osaksi siksikin, että muutama mielenkiintoinen teos julkaistiin vasta joko vuoden viimeisinä päivinä tai uuden vuoden alkuviikkoina. Ja totta kai myös siksi, että ne mielenkiintoisimmat leffat eivät meinaa tännepäin saapua sitten millään.

Päällimmäisenä tunteena on pieni pettymys. 2011 ei missään nimessä ollut samanlainen leffavuosi kuin 2010, jolloin nähtiin jos jonkinlaista loistoelokuvaa (mm. Miesten vuoro, Inception, Toy Story 3...). Mietin ensin, että olen vain katsonut liikaa elokuvien sieltä huonommasta päästä, mutta en usko. Bottom5 -listalle oli kyllä kova tunku, mutta myös vuoden puhutuimpia elokuvia tuli katsottua useampi, eivätkä ne kaikki yltäneet hypen tasolle. Aloitetaan hyvistä uutisista.
  1. Iho jossa elän (Le piel que habito), 9.5/10 
  2. Midnight in Paris, 9.0/10
  3. Nader ja Simin: Ero (Jodaeyie Nader az Simin), 8.8/10
  4. Le Havre, 8.8/10
  5. Kung Fu Panda 2, 8.1/10
  6. Kaameat pomot (Horrible Bosses), 7.9/10
  7. Mama Africa, 7.8/10
  8. Red State, 7.6/10
  9. Hysteria, 7.5/10
  10. The Kid with a Bike (Le gamin au vélo), 7.3/10
Vuoden parhaan elokuvan tittelin nappaa minun listallani Almodovarin uusin, Iho jossa elän, joka oli todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Olin jo ehtinyt kyllästyä uusiin elokuviin niin monen huonon tai keskinkertaisen tekeleen jälkeen, joten Iho jossa elän toi aivan uutta potkua tähänkin projektiin. Leffa oli itse asiassa ensikosketukseni Almodovarin leffoihin ja näkisin niitä mielelläni lisää. Olen monesti meinannut jonkun teoksen katsoa, mutta se on aina jäänyt.

Kaurismäen Le Havre ei pettänyt. Missasin leffan Sodankylässä (kahdesti!), joten kävin katsomassa sen vasta varsinaisen teatterilevityksen yhteydessä. Ja vasta joulukuussa. Iltapäivällä. Elokuva oli yhtä aikaa sekä epätyypillisen että tyypillisen kaurismäkeläinen. Myös Kaurismäen Juhassa aikoinaan nähdyn André Wilmsin pelkällä läsnäololla oli suunnaton merkitys elokuvan onnistumisen kannalta. Täydellinen valinta pääosaan!

Ranska oli muutenkin tänä vuonna kovaa kamaa. Listan kärkeen valikoitui Le Havren ohella Midnight in Paris, Woody Allenin uusin. Täytyy myöntää, että myös Allen on ollut minulle musta aukko jo pitemmän aikaa. Ainakin siinä mielessä, että kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt nähdä jo monen monen monta Allenin elokuvaa enemmän. Midnight in Paris oli rakkaudentunnustus Pariisille, joka on inspiroinut taiteilijoita toisensa perään maalareista kirjailijoihin ja elokuvantekijöihin. Vaikka elämme nykyhetkessä, kaipaamme usein aikaa, jossa emme ole koskaan edes eläneet, kuten elokuvan päähenkilö kaipaa 20-luvun Pariisiin. Nostalgiatrippi parhaimmillaan.

Nader ja Simin: Ero oli itselleni yksi vuoden odotetuimpia, koska pidän tosi paljon iranilaisesta elokuvasta. Aluksi hieman petyin, mutta elokuva jäi elämään pään sisälle pitkäksi aikaa, ja mitä enemmän pohdin ja pyörittelin sitä, sitä enemmän siitä pidin. Se ei siltikään ole paras koskaan näkemäni iranilainen elokuva ja hiemanhan tuota on ylihypetetty, minkä takia moni varmasti pettyy. Leffa on kuitenkin hyvä portti iranilaisen elokuvan maailmaan sellaisille, jotka eivät ole niitä aiemmin nähneet. Suosittelen.

Dreamworks yllätti Kung Fu Panda 2:lla. Tykkäsin ykkösosastakin, mutta olin varma, että Dreamworks tunaroi jatko-osan kohdalla. KFP2 oli kuitenkin vauhdikas ja hauska, sekä lisäksi hienon näköinen elokuva. Eli viihde-elokuvana suorastaan täydellisyyttä hipova. Horrible Bosses ja Hysteria edustavat myöskin listalla harmittomia viihde-elokuvia. Molemmat ovat jokseenkin keskinkertaisia, mutta viihdepläjäyksinä ihan toimivia ajantuhlakkeita. Horrible Bosses tuskin saisi toisella katsomiskerralla yhtä hyvää scorea. Elokuvasta jäi positiivinen olo, koska se yllätti ja korkeahko arvosana on osittain sen ansiota.

Listalle pääsi myös toinen Kaurismäki, Mikan Mama Africa. Harmikseni missasin senkin Sodankylässä. Onneksi YLE pelasti. Tai tarkemmin YLE Areena, sillä unohdin katsoa Mama African, kun se tuli telkkarista. Kahdesti. Kaikista upeinta elokuvassa oli tietysti Miriam Makeban musiikki. Makeban elämä on muutenkin ollut mielenkiintoista, joten hän oli erittäin hyvä dokumentin aihe. Dokumentit loistavat poissaolollaan koko listalla, joten Mama Africa erottuu edukseen.

Red State pääsi yllättämään. Katsoin leffan ilman kummempia odotuksia ja kuinkas ollakaan, yllätyin erittäin positiivisesti. Mistään täydellisestä leffasta ei ole kyse, mutta omassa sarjassaan Red State loistaa ja on myös vuoden paras toimintaelokuva. Ennalta-arvattavuudesta elokuvaa ei voi syyttää, mutta loppua kohden pointtia tehdään selväksi turhankin ärhäkkäästi, mikä ärsyttää.

Listan kolmas jotenkin Ranskaan liittyvä elokuva on ranskalainen The Kid with a Bike, joka oli kokonaisuudessaan keskinkertainen, mutta pääsi listalle parempien elokuvien puutteessa. Päähenkilö, nuori poika, on hiljaisen sympaattinen ja nostaa leffan pisteitä.

Entäs ne huonot uutiset sitten?
  1. Zookeeper, 1.9/10
  2. Smurffit (The Smurfs), 2.1/10
  3. Kohti Marsia (Mars Needs Moms), 2.7/10
  4. The Resident, 3.4/10
  5. Beach Spike (Re lang qui ai zhan), 3.4/10
Tämä lista on täynnä pettymystä. Oikeastaan kaikki nämä leffat tuli katsottua viihdytyksen tarpeeseen eli hakusessa oli joku hauska komedia tai perseilyleffa. Ja mitä siitä sitten sai? Täyttä tuskaa. Että kiitos vaan.

Zookeeper saa kyseenalaisen kunnian olla vuoden huonoin elokuva. Aluksi elokuva vaikutti vain yritteliäältä, mutta tylsältä komedialta. Ja sitten eläimet alkoivat puhua! Herrajjumala, luulin että tällaiset leffat jäivät ysäreille! Vitsit olivat aivan uskomattoman huonoja, juoni erittäin ennalta-arvattava ja voi vittu niitä puhuvia eläimiä aaaaargh. Typerryttävän surkeiden vitsien kokoelma, jota en suosittelisi edes kidutusvälineeksi.

Mietin vieläkin, miksi katsoin Smurffit. En ollut edes humalassa. Mitään hyvää syytä en löydä. Periaatteessa leffa ei ollut niin oksettavan hirveä kuin etukäteen kuvittelin, mutta ei tätä kyllä vapaaehtoisesti katsoisi uudelleen. Tykkäsin pienenä smurffeista ja ajattelin ensin, että nyt lapsuusmuistoni raiskataan, mutta onneksi animaatio/live action -smurffileffa on niin kummallisen näköinen ja tyylinen, etten edes pystynyt yhdistämään sitä lapsuuteni smurffeihin.

Listan ainoa täysin animoitu elokuva on Disneyn Kohti Marsia, joka on toteutettu motion capture-tekniikalla. Katsoin leffan, koska sitä on haukuttu niin paljon. Sitä on kutsuttu jopa vuoden suurimmaksi flopiksi, mitä se minun puolestani voisi hyvinkin olla. Animointi on superrumaa, juoni on huttua ja hahmot lähinnä ärsyttäviä. Oli tosi suuria vaikeuksia saada tämä katsottua loppuun asti.

Listan suomalaisvahvistus on The Resident, josta olikin enemmän puhetta jo viime vuonna. Antti Jokisen sai esikoispitkäänsä sellaisia nimiä kuin Hilary Swank ja Christoper Lee, mutta tuloksena oli mielikuvitukseton tusinajännäri, joka ärsytti ennalta-arvattavuudellaan. Onneksi suomalaista osaamista löytyy myös top-listalta. Jokiselle kaikkea hyvää tulevaisuuden projekteihin, mutta älä tee enää näin huonoja leffoja. Please?

Listan viimeinen elokuva on hongkongilainen Beach Spike. Elokuva kertoo kahdesta lentopalloa harrastavasta  tytöstä, joiden biitsi aiotaan tuhota. Alueen voi pelastaa vain lentopallomatsilla, kuinkas muutenkaan. Ajattelin, että tässä leffassa voisi olla sellaista perseily-meininkiä, jota muista viime vuoden leffoista puuttui. Olin väärässä. "Juonta" oli ihan hämmentävän vaikea seurata, koska kiinankielessä joku yksikin pieni äännähdys voi tarkoittaa kokonaista lausetta. Tekstejä ei ehtinyt lukea juuri koskaan kokonaan ja suuren joukon keskustelut tuottivat tuskaa. Edes bikiniasuiset urheilijatytöt eivät pelastaneet tätä elokuvaa, sillä tytöt olivat suorastaan pelottavan laihoja. Lisäksi puolet elokuvasta on kummallisia high speed camera-hidastuksia. Sanon kummallisia, sillä en ymmärrä miksi pitää näyttää n. kymmenen kertaa putkeen sitä, kun lentopallo osuu tyttöä naamaan tai kun pelaaja mätkähtää hiekalle. Amatöörimäisyys on käsinkosketeltavaa. "Hei, tää on siisti tekniikka, käytänpä tätä nyt ihan vitusti!"

Hyvien ja huonojen elokuvien väliin jäi paljon keskinkertaisia elokuvia, joista osa on ihan maininnan arvoisia, joko hyvässä tai pahassa. Meryl Streepin uskotaan voittavan Oscarin suorituksestaan Margaret Thatcherina Rautarouvassa (The Iron Lady). Elokuva herätti paljon ristiriitaisia tunteita. Oli Thatcherista mitä mieltä hyvänsä, hänen uransa on ollut mielenkiintoinen, eikä hän ole lainkaan hassumpi elokuvan aihe. On kuitenkin omituista, että elokuvassa keskitytään niin paljon nykyaikaan, jossa Thatcher harhailee tylsässä arjessaan pahasti dementoituneena. Nämä osiothan ovat täyttä spekulaatiota ja vaikka nykyajan ottaminen mukaan onkin ihan ok, vähempikin olisi riittänyt. Ei mikään huipputeos, jotain härskiä tässä on.

Yksi vuoden pettymyksistä oli Hanna. Odotin leffalta melko paljon ja elokuvan alkaessa olinkin jo ihan innoissani. Into lopahti kuitenkin nopeasti, eikä loppuleffa jaksanut enää kiinnostaa samalla tavalla. Lupaavasti alkaneesta leffasta tuli outo eri tyylien sekametelisoppa, joka ei kantanut loppuun asti. Toinen pettymys oli Captain America: The First Avenger. Tykkään sarjakuvista, mutta en ole koskaan erityisemmin perehtynyt Marvelin sarjoihin. En tiedä saisinko tästä jotenkin enemmän irti jos olisin. Tämäkin leffa jaksoi kiinnostaa aluksi, mutta kävi edetessään aina vain mielenkiinnottomammaksi. Ei jatkoon.

Toivottavasti vuodesta 2012 tulee hyvä myös elokuvien kannalta. Tai ainakin parempi. Muutamia lupaavanoloisia elokuvia on jo tulossa. Hauskaa Oscar-iltaa niille, joita gaala kiinnostaa ja jotka sitä viitsivät seurata!

maanantai 20. helmikuuta 2012

TV-sarjoja hakusessa

Mietin tällä viikolla paljon vanhoja suomalaisia TV-sarjoja, joita tuli ysäreillä katsottua. Mielessäni on kummitellut yksi sarja todella, todella kauan, eikä kukaan tunnu tietävän mikä se on. En muista sen nimeä ja monet muutkin pienet yksityiskohdat ovat unohtuneet vuosien saatossa täysin. Yritin ja olen yrittänyt jo aiemminkin etsiä sarjaa vähäisten tietojeni avulla Googlesta, Elonetistä, Wikipediasta ja IMDb:stä, mutta tuloksetta. Aloin jo epäillä keksineeni itse koko sarjan, kunnes huomasin että joku oli nyt kysellyt sen perään Suomi24:ssa. Kyseessä on siis kotimainen ysärisarja. Sitä en muista oliko Antti Virmavirta oikeasti pääosassa kuten tuolla mainitaan, mutta muistikuvat ovat niin hataria muutenkin, että ihan mahdollista se on.

Joka tapauksessa, näin tuon sarjan ainakin osittain silloin kun se aikoinaan tuli telkkarista ysäreillä. Muistan sen olleen todella ahdistava ja pelottavakin, minkä vuoksi se niin paljon kiinnostakin. Jos joku tunnistaa mikä sarja on kyseessä, haluaisin mielelläni tietää siitä lisää! Suomi24:sen kuvauksessa on oikeastaan kaikki mitä itsekin sarjasta muistan (ja vähän enemmänkin) eli kannattaa käydä lukaisemassa se. Itselleni on jäänyt päällimmäisenä mieleen vain tuollakin mainittu hissikohtaus, jossa päähenkilö toikkaroi hissikuilussa ja jää puristuksiin. Muistikuvia on myös sarjan ensimmäisen jakson alusta, jossa mies on lähdössä perheineen purjehtimaan.

On myös toinen sarja, jota olen etsinyt kauan, mutta siitä on jo enemmän muistikuvia. Joskus ysärin lopulla tuli sellainen kotimainen sarja kuin Verisiskot. Tietääkö kukaan onko tätä ylipäätään mahdollista löytää mistään?

perjantai 10. helmikuuta 2012

Kirjalöytöjä

Elokuvien katsomisen lisäksi elokuvista lukeminen on kuulunut harrastuksiin jo pitemmän aikaa. Ihan kaupasta/kirpputorilta ostettuja elokuvakirjoja löytyy muutama (lähinnä yleisteoksia ja pari elämäkertaa), mutta suurin elokuvakirjojen aarrearkku on ollut kirjasto. Oulun pääkirjastossa alkoi maanantaina poistomyynti. Edellisissä myynneissä ei ollutkaan tullut käytyä ja varmaan olisi jäänyt väliin nytkin, elleivät kelit olisi sopivasti lauhtuneet. Teimme siis maanantaina alkuillasta pienen iltalenkin ja kävimme penkomassa kirjastosta poistettuja aarteita. Seuraavassa vähän tämänkertaisia ja aiempiakin löytöjä.

Löytö #1 - Rex Harrisonin omaelämäkerta It's a Damned Serious Business: My Life in Comedy. Aluksi tätä piti vähän harkita, mutta yhden euron hinta ei ole oikeastaan koskaan liikaa kirjasta ja omaelämäkerrat (ja elämäkerrat muutenkin) kiinnostavat aina.

Löytö #2 - Christopher Limken Olemme kaikki vaarassa - Pasolini, oikeusjuttu. Olen kuullut tosi ristiriitaisia arvioita tästä teoksesta, mutta pakkohan se on itsekin lukea.

Löytö #3 - Harto Hännisen Kinosaurus - Elokuvafriikin vuosisata. Tässäpä vasta oli todellinen löytö! Luulin jo selanneeni läpi kaikki eri taiteita käsittelevät niteet, kun päätin ajan kuluksi vielä tsekata muutaman korillisen. Ja sitten löysin tämän. Pakko sanoa, että yhden euron hinta oli kyllä enemmänkin kuin kohtuullinen. Vaikka kirja onkin jo sinänsä vanha (v. 1997), se on tosi hyvässä kunnossa ja asiaa on paljon. Tykkään kovasti lukea tällaisia opuksia. Score!


Elokuvalehtiä en valitettavasti löytänyt. Toisaalta en ole vielä edes löytänyt sellaista elokuvalehteä, jota oikeasti haluaisin lukea. Niinpä lehtiosastolta lähti mukaan vain muutama Image ja Skeptikko, sekä Raitis Joulu vuodelta 1947.

Kirjastojen kokoelmia on tullut raidattua ennenkin. Viitisen vuotta sitten olin kirjastossa työharjoittelussa kolme kuukautta. En tosin Oulun kirjastossa, vaan huomattavasti piskuisemmassa Haapaveden kaupunginkirjastossa. Pienessä kirjastossa oli omat puolensa. Negatiivisinta oli varmaan se, että useimpia kirjoja oli vain yksi kappale ja kun kirjoja poistettiin, niteet olivat jo aika huonossa kunnossa. Oulun kirjastossa, jossa näkee joskus ihan älyttömän määrän kappaleita yhdestä kirjasta, osa myyntikirjoistakin oli lähes uudenveroisia.

Joka tapauksessa, satuin olemaan kirjastossa töissä juuri oikeaan aikaan, sillä sinä kesänä suoritettiin pitkästä aikaa laajaa inventaariota. Tietokirjat käytiin läpi hylly hyllyltä ja kauan lainaamatta olleet niteet vietiin joko varastoon tai laitettiin myyntiin. Samalla katsottiin pikaisesti kirjojen yleiskuntoa ja huonokuntoisia kirjoja poistettiin. Vietin muutenkin melkoisesti aikaa elokuvakirjojen parissa, joten kävin suuren osan hyllystä läpi itse. Löysin muutamia tekstipitoisia niteitä, joita ei ollut lainattu vuosiin, sekä useita kuvallisia kirjoja, joista oli leikattu pois kaikki Marilyn Monroen ja James Deanin kuvat (onnittelut vain leikkaajalle huonosta tylsästä mausta). Useita kirjoja poistettiin jommasta kummasta syystä ja lopulta kannoin kotiin kassikaupalla vanhoja elokuvakirjoja. Suurin opuksista oli Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat 2.



Muita Haapaveden kirjastosta löytämiäni kirjoja ovat mm. kuvapainotteiset Hollywood 40's ja Hollywood 70's sekä Movies of the 50's. Essee-tyylisistä kirjoista mukaan tarttui Olli Alhon Maailmankaikkeuden vartiomies, von Baghin Kymmenen elokuvaa ja André Bazinin Elokuvan mestareita.

En välitä ensipainoksista tai muusta kirja-hifistelystä. Minulle riittää, että saan lukea kirjan. Sisältö on tärkein, ei paketointi. Niinpä kirjaston vanhat lainakirjat ajavat asiansa ihan hyvin. Muita omia kirjojani en jaksanut alkaa kuvaamaan. Yksi huikeimpia löytöjäni on ollut Laurence Olivierin omaelämäkerta Näyttelijän tunnustuksia. Muutettuani Ouluun kävelin kerran tylsyyksissäni antikvariaattiin ja törmäsin kirjaan heti ensimmäistä hyllyä laiskasti tutkiessani. Kirja oli priimakuntoinen ja köyhdytti opiskelijan budjettia kahdeksalla eurolla. Olen suuri Olivier-fani, joten ostosta ei tarvinnut kauaa harkita. Hyllystä löytyy lisäksi Donald Spoton Olivier-elämäkerta, mutta sitä en ole vielä lukenut. Luettavien listalla on myös hyllystä löytyvä Lauren Bacallin omaelämäkerta Tällaista se oli. Sekin löytyi aikoinaan käytettynä. Hieman kuluneempi nide maksoi vain muutaman euron.

Ehdotuksia etenkin mielenkiintoisista elämäkerroista otetaan vastaan. Olen ollut viime aikoina vähän laiska lukemaan elokuvakirjoja, vaikka muuten olenkin lukenut varsin vimmaista tahtia. Kirjastossa jään aina pyörimään elokuvakirjojen sekaan silmät pyöreänä, enkä oikein osaa päättää mitä lukisin.

torstai 2. helmikuuta 2012

Sata ja yksi

Yritin kiinnittää tähän juttuun huomiota jo hyvissä ajoin, mutta ei perkele, ohihan se meni. Eli edellinen postaus, Disney Animated Classics -projektin 13. osa, olikin samalla myös tämän blogin 100. postaus! Ei pöllömmin.

Alun perin tarkoitus oli katsoa jotain hienoa sadannen postauksen aiheeksi, mutta juhlitaan nyt hieman jäljessä. Juhlaelokuvan päättäminen oli jälleen kerran vaikeaa, mutta löytyihän sekin lopulta. Yksi ensimmäisistä (tarkalleen ottaen viides) koskaan tekemäni blogipostaus käsitteli dokkaria nimeltä Gay Sex in the 70's. Puolivahingossa nyt tuli siis tehtyä linkki menneisyyteen, sillä sadannenensimmäisen postauksen aiheeksi päätyi dokumentti Tom of Finlandista, Daddy and the Muscle Academy (1991).


Daddy and the Muscle Academy 
(1991) 


Tom of Finland on mielenkiintoinen suomalainen ikoni. Siinä missä häntä tuskin kotimaassa tunnustetaan yhdeksi merkittävimmästä suomalaisista kuvataiteilijoista, maailmalla hän on todennäköisesti niistä tunnetuin. Mainospiirtäjänä aloittanut Tom oli paitsi kuvataiteilija, myös sotaveteraani. Lukaisin kesällä F. Valentin Hoovenin kynäilemän Tom of Finland -elämäkerran, joka, amatöörimäisyydestään huolimatta, on ihan kannattava lukukokemus.

Daddy and the Muscle Academy valmistui vuonna 1991. Tom kuoli myöhemmin samana vuonna. Dokumentti koostuu haastatteluista ja sitä varten kuvatusta kuvitusmateriaalista, ei niinkään arkistokamasta. Tomin piirroksia ei tietenkään sovi unohtaa, sillä niitä on mukana huikea määrä. Dokkarin keskiössä on itsensä Tom of Finlandin haastattelu. Tom myös esittelee itse piirroksiaan ja tekniikkaansa. Muita haastateltavia ovat Tomin yhteistyökumppanit ja Tom of Finland Foundationin perustajat. Haastattelun on antanut myös toinen saman ajan homoeroottinen taiteilija, Etienne.

Aihe on mielenkiintoinen ja on kiinnostavaa kuulla Tomin itsensä selittävän taiteensa syntyä ja merkitystä. Kuvituskuvissa nahkaan ja uniformuihin pukeutuneet miehet esittelevät lihaksiaan ja nostavat rautaa. Tomin piirtämiä kuvia vilahtelee ruudulla jatkuvasti ja tulipa sieltä bongattua muutama itsellekin uusi teos. Kiinnostava aihe ei kuitenkaan paikkaa dokkarin heikkoja puolia. 

Dokumentti on yhtä aikaa sekä ammattilaisen että amatöörin tekemä. Näkee, että tekijät ovat elokuvakoulunsa käyneet, mutta kun on sitten pitänyt pistää oppia käytäntöön, tulokset eivät olekaan niin laadukkaat. Ohjaaja Ilppo Pohjola on aiemmin tehnyt yhden TV-dokumentin ja myöhemmin joitain lyhytelokuvia. Otetta voisi kutsua jollain tapaa taiteelliseksi... Jos taiteelliseksi lasketaan se, että dialogi leikataan pahasti päällekäin (= helvetin vaikea välillä saada selvää mitä ihmiset puhuvat) ja äänimaailmaan ympätään mukaan kaikenmaailman ruoskaniskuja ja muuta turhaa paskaa. Ääni ei ole edes ainoa ongelma, sillä kuvaakaan ei ole maltettu jättää täysin rauhaan: joidenkin henkilöiden haastattelujen päällä pyörii koko ajan ristikuvaa, josta ei saa edes mitään selvää. Siis miksi? Eihän tässä ole mitään järkeä.

Lisäksi tällainen mukataiteellinen perseily kolahtaa pahasti Tom of Finlandin omaa tyyliä vastaan. Yksi Tomin töiden pääpiirteitä on ollut ajatus siitä, että homous voi olla iloista, eikä mitään pimeää ja peiteltävää. Sekoileva leikkaus ja äänimaailma eivät tue mitenkään Tom of Finlandia ja kaksi erilaista tyyliä menevät pahasti sekaisin. Dokumentti ei myöskään ole kauhean progressiivinen ja oikeastaan jokaista aihetta vain raapaistaan päältä. Loppukin tulee ihan yllättäen. Mutta mitä muuta voikaan odottaa, kun dokkari kestää vain alle tunnin?

Tom of Finlandista on tehty harmittavan vähän dokumentteja sun muita, joten sikälikin vähän vituttaa, ettei tästäkään saatu tämän parempaa. Olin saanut tarpeekseni tästä tyylistä jo noin kymmenen minuutin kohdalla ja oli lähellä etten jättänyt koko dokkaria kesken. Teki mieli huutaa: tämä on dokumentti! Ei mikään taideprojekti! Aina, kun Tom of Finlandin puheen päälle on leikattu seuraavan haastateltavan puhetta tai muuta ylimääräistä, ääni pään sisällä huutaa: antakaa nyt sen miehen puhua! Tämä dokumenttihan kertoo tuosta miehestä! Itse aihe jää lähestulkoon täysin varjoon dokumentin tyyliä päivitellessä. Ei hyvä. Plussaa mielenkiintoisesta aiheesta, Tomin haastattelusta ja asiasisällöstä noin yleensä. Miinusta oikeastaan kaikesta muusta.

Ai niin, dokumentti on kuulemma pokannut myös Jussi-palkinnon aikoinaan. Miksi ihmeessä? Oliko vuonna 1991 huutava pula kelvollisista dokumenteista?

Daddy and the Muscle Academy (1991)
Ohjaus: Ilppo Pohjola
55 minuuttia
Oma arvosana: 4.9/10