sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Paskaa Halloweenia!

Freaky Halloween 2010!!


How queer! - Pienen elokuvablogin ensimmäinen (toivottavasti vuotuiseksi muodostuva) Halloween -postaus! Tämän karmivan muovilepakkojuhlan kunniaksi valitsin katseltavaksi The Vampire Collection -boksin, joka sisältää kolme (erittäin huonoa) vampyyrileffaa: John Carpenterin Vampyyrit (John Carpenter's Vampires, 1998), Vampires: Los Muertos (2002) ja Vampires: The Turning (2005).

Ostin tämän boksin käytettynä joskus muutama vuosi sitten, kun halusin kokoelmaani enemmän kauhuleffoja. Sain juuri ja juuri katsottua John Carpenterin Vampyyrit, mutta tuo Los Muertos oli jo pakko jättää kesken. Vampyyrileffa jossa on Jon Bon Jovi! Tuossa pitäisi olla jo tarpeeksi syytä olla katsomatta koko filkkaa. The Turning jäi sitten katsomatta kokonaan ja on pysynyt kiltisti kotelossaan tähän päivään saakka. Nyt, Halloweenin teemaan sopien, aion katsoa nämä hirvitykset vielä kerran. Sitten voikin kuskata paketin hyvillä mielin kirpparille.


John Carpenterin Vampyyrit (John Carpenter's Vampires, 1998)
Oikeastaan olen nähnyt tämän n. 1.5 kertaa. Toinen (puolikas) kerta oli viime joululomalla, kun olimme Teron kanssa Berliinissä. Ei tämä ollut yhtään parempi pikkuhiprakassa katsoessa, vaikka oli überhienot saksadubbaukset ja kaikki.

Ensinnäkin propsit paskasta leffannimestä. Erittäin original.

Itse leffa sitten. James Woods esittää vampyyrienmetsästäjä Jack Crow'ta (taas aika omaperäinen nimi?), joka vampire slayer -tiiminsä kanssa etsii kaikkien vampyyrien johtajaa Valekia. Porukan motellibileet muuttuvat verilöylyksi, kun Valek itse saapuu paikalle ja silppuaa vampire slayerin toisensa jälkeen. Yksin monipäistä tappojengiä vastaan käyvä Valek tekee porukasta selvää kädenkäänteessä. Vampyyrien kuningas myös imaisee vähän Katrina -nimisen vosun verta muuttaakseen tämän vampyyriksi. Teurastusjuhlasta onnistuvat pakenemaan ainoastaan porukan kovimmat tunnevammaiset Jack ja Anthony (Daniel Baldwin), sekä Katrina (Sheryl Lee).




Miehet päättävät ottaa Katrinan mukaan jatkaessaan Valekin etsintää, sillä muuttuessaan vampyyriksi hän saa telepaattisen yhteyden Valekiin ja voi kertoa tappajille pedon sijainnin. Kätevää. Sitten vain vampyyreita metsästämään! Pian käy ilmi, että Valek on itsekin hakumatkalla. Hän etsii mustaa ristiä, muinaista aarretta, jonka avulla hän saa voiman kulkea päivänvalossa. Aika tiukkaa tavaraa.

Vampyyrit voi tappaa klassisilla tavoilla: auringonvalo tappaa, samoin vaarna sydämen läpi. Auringonvalossa vampyyreiden kaapujen sisällä olevat raketit syttyvät ja lopulta koko tyyppi leimahtaa tuleen. Tai siltä se ainakin näyttää. Parhaassa tapauksessa ihmispeto räjähtää arskan voimasta tsiljoonaksi kappaleeksi. Ennen kuin porukka pääsee Valekin jäljille on tietysti mätkittävä turpaan jos jonkinmoista tusinavampyyria ja karjuvaa torahampaista amatööriä. Ja selitettävä hulluna taustoja siitä miksi Jackista tuli vampyyrintappaja ja muuta perussettiä.



Leffa ei ainakaan parantunut toisella katselukerralla. Ei mikään John Carpenterin merkkiteos. Välillä typeristä repliikeistä ja hahmoista onnistuu kiskomaan jotakin hauskaa camp -henkeä, välillä meno tuntuu suorastaan vaivaannuttavalta. Näyttelijät ovat luku sinänsä. Daniel Baldwin on Anthonyna typerä urpo, jota tekisi mieli leipoa turpaan koko leffan ajan. Vika on kuitenkin enemmän huonosti kirjoitetussa ja ontossa hahmossa, kuin Baldwinissa itsessään. En ota suurempaa kantaa miehen näyttelijänkykyihin, kun muita leffoja ei ole tullut edes nähtyä. Twin Peaksin Laura Palmerina tutuksi tullut Sheryl Lee keskittyy roolissaan lähinnä tärisemään maanisesti. Onhan Katrina tietysti pahan vallassa, ei siinä. Kai sitä vähempikin pistäisi tutisemaan. Välillä vain toivoo, että Sheryl olisi pysynyt siinä muovikääreessä, jonka sisästä Twin Peaksin alussa löytyi.



James Woods on... no, James Woods.

Kaiken kaikkiaan Vampyyrit on mielenkiinnoton tekele, joka jättää tyhjän olotilan. Jotenkin ihmeellisesti näinkin höttö teos on onnistuttu venyttämään tunnin ja 45 minuutin kestoon. Huh. Enpä haluaisi nähdä niitä kohtauksia, jotka jäivät leikkaushuoneen lattialle. Vai jäiköhän sellaisia edes? Jopa Santo vs the Vampire Women on parempi vampyyrileffa kuin tämä!

John Carpenterin Vampyyrit (John Carpenter's Vampires, 1998)
Ohjaus: John Carpenter
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.7/10



Vampires: Los Muertos (2002)
Tämän siis jätin pari vuotta sitten kesken. Voi syvä huokaus... Ihan oikeasti, vampyyrileffa, jossa on Jon Bon Jovi! Onko tätä pakko kommentoida mitenkään muuten? Luulisi, että itsesuojeluvaistoinen henkilö tajuaisi jo mistä on kyse ja pysyisi ihan helvetin kaukana tästä leffasta.

Lyhyesti sanottuna Los Muertos on samaa paskaa kuin Vampyyrit, mutta hieman eri kääreessä. Vampire slayerin roolia vetää Jon Bon Jovi ja kaikkien vampyyrien kingi on nainen, mutta muuten mennään aika samoilla asetuksilla. Los Muertos onkin itsenäinen jatko-osa Vampyyreille.



Bon Jovi on siis vampyyrien metsästäjä Derek Bliss (ei helvetti näitten nimien kanssa oikeesti), jonka tulee kasata itselleen vahva tiimi voittaakseen Unan, vampyyrien johtajan. Joukkoon liittyvät Zoe, joka taistelee lääkkeiden avulla vampyyriksi muuttumista vastaan, Isä Rodrigo ja teinipoika Sancho. Myös muita apureita vilahtelee mukana tilanteen tullen. Unakin etsii sitä legendaarista mustaa ristiä ja tahtoo suorittaa rituaalin, jonka jälkeen vampyyrit voivat kulkea auringonvalossa. Ensimmäinen yritys kuitenkin epäonnistuu, vaikka risti on saatukin hankittua. Etsiessään uutta tapaa kulkea päivänvalossa, Una kidnappaa Zoen saadakseen tämän anti-vampyyri lääkityksen. Muu tiimi aloittaa pelastusoperaation, joka on tekniikoiltaan hyvin samanlainen, kuin edellisen leffan viimeinen taistelu Valekin kanssa.



Mikä tässä on sitten erilaista, näyttelijöitä ja hahmoja lukuunottamatta? No, sävyiltään leffa on valoisampi, visuaalisesti. Unassa on enemmän särmää kuin Valekissa. Bon Jovi ei ole särmää nähnytkään. Näyttelijäsuoritukset ovat vielä surkeampia. Tällä kertaa erityinen paskuusmaininta menee (ilmiselvän Bon Jovin lisäksi) Zoea näyttelevälle Natasha Gregson Wagnerille.

Sinänsä Los Muertos on vielä ensimmäistä osaa huonompi, mutta siitä löytyy enemmän koomisia huonoja repliikkejä, kuvia ja leikkauksia. Eli siinä mielessä viihdyttävämpi katsottava. Lisäksi Los Muertos on ymmärretty jättää puolitoista tuntiseksi, siitä iso plussa. Kumpaakaan leffaa en kyllä katsoisi enää vapaaehtoisesti uusiksi.


Loppuhuomautuksena: leffan on ohjannut Tommy Lee Wallace, joka on ohjannut myös toisen surkean Carpenter -jatko-osan. Miehen ensiohjaus nimittäin on yksi maailman huonoimpia elokuvia, Halloween III - Pahuuden yö (Halloween III - Season of the Witch, 1982).

Vampires: Los Muertos (2002)
Ohjaus: Tommy Lee Wallace
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.5/10


Vampires: The Turning (2005)
Yli kaksi vuotta katsomatta laatikossaan lojunut filkka. Lieköhän tähän joku syykin.

Leffaa on mainostettu jatko-osana kahdelle edelliselle leffalle, mutta tosiasiassa sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä kummankaan kanssa. John Carpenter ei liity asiaan mitenkään, saati sitten vampyyrintappajat Etelä-Amerikassa.

The Turning sijoittuu Thaimaahan, jossa kaksi vampyyrien klaania käyvät yöllistä sotaa keskenään. Toinen porukka on luvannut olla imemättä ihmisverta ja tappaa veriuhreikseen eläimiä. Toinen taas päristelee moottoripyörillä ja pureksii ihmisiä kauloista minkä ehtii rokin soidessa taustalla. Kaikki varmaan jo tajuavat kumpi klaani on se paha ja kumpi hyvä. Ja kumpaan klaaniin sitä silti mieluummin kuuluisi.



Amerikkalaisturisti Connor joutuu keskelle verenimijöiden sotaa kun hänen tyttöystävänsä Amanda kidnapataan pahisvampyyrien toimesta. Kamppailulajejakin taitava Connor lyöttäytyy nössömpien vampyyrien leiriin ja aikoo ottaa osaa edessä olevaan suureen sotaan saadakseen Amandan takaisin. Oikeastaan Amanda on jo käytännössä Connorin ex-tyttöystävä, sillä nainen jätti äijänturjakkeensa juuri ennen napatuksi joutumistaan. Enkä usko, että hän juuri haluaa Connoria takaisin sen jälkeen, kun mies meni panemaan sitä hemaisevaa thaivampyyria... No, ei paljasteta liikaa.



Tässä leffassa vampyyrienmetsästäjät ovat kusipäitä ja vampyyreitakin siis on kahta lajia, hyviä ja pahoja. Tietokoneella animoitu veri lentää ja moottoripyörät pärisevät. Vampyyrit ovat naurettavia kiilusilmiä, eikä Thaimaa tuo juttuun yhtään eksotiikkaa. Kaksi ensimmäistä elokuvaa alkavat näyttää mestariteoksilta. The Turning viljelee jälleen tahatonta huumoria, jopa vielä enemmän kuin kaksi edellistä leffaa, mutta se on myös ainakin triplasti puuduttavampi. Loppukin on ihan uskomattoman paska.



The Turningista voi löytää jotain hauskaa kaveriporukalla pikkuhiprakassa, kun paskoille erikoistehosteille ja kököille näyttelijöille on kiva nauraa, mutta muuten ei voi suositella.

Vampires: The Turning (2004)
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.8/10


Paskaa Halloweenia siis kaikille! Muistakaa pysyä erossa huonoista vampyyrileffoista.

P.S.: Halloweenin teema jatkuu ensi viikollakin, sillä IIK!! -kauhuelokuvafestivaalit järjestetään Iissä 5.-6.11. ja sinne olisi jälleen tarkoitus suunnata. Pyrin kirjoittamaan jonkinlaista huurteista raporttia häppeningeistä mahdollisimman pian itse festarien jälkeen.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Yksi kasetti, kaksi leffaa

Jes, nyt on syysloma! Loman alussa käväisin vanhempieni luona ja tongin samalla VHS -kokoelmaani. Ostettuja leffoja on pieni kaapillinen, mutta telkkarista nauhoitettua matskua löytyi vielä enemmän. Osaa ei ole tullut katsottua vuosikausiin. Hauskaa nauhoitetuissa videoissa on se, että samalla kasetilla saattaa olla putkeen pari täysin erilaista leffaa. Raaka actionpätkä ja herttainen perhe-elokuva mahtuvat näppärästi samalle kassulle. Ihan noin julkeaa kontrastia ei löytynyt, mutta kovin erilainen parivaljakko tuli silti katsottua.


Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, 1984)
Epäonnisen rock-bändin tarinan kertova "dokumentti" tuskin kaipaa suurempia esittelyjä. Spinal Tap on unholaan hitaasti, mutta varmasti vajoava yhtye, joka tekee pitkästä aikaa Amerikan rundin. Samalla julkaistaan myös bändin uutuuslätty, jylhästi rokkaava Smell the Glove. Bändin mukana kulkee kuvausryhmä, jota ohjaa Marty DiBergi (leffan ohjaaja Rob Reiner).

Kaikki tai oikeastaan mikään ei mene suunnitelmien mukaisesti ns. nappiin, vaan kommellukset seuraavat toisiaan. Nimmaritilaisuuteen ei tule ketään, keikkapaikat ovat mitä sattuu eikä lavarekvisiittakaan toimi halutulla tavalla. Edes levyä ei saada ulos aiotulla kansikuvalla. Tai ylipäätään millään kansikuvalla. Bändin välit alkavat rakoilla viimeistään siinä vaiheessa, kun laulaja-kitaristi David St. Hubbinsin tyttöystävä Jeanine liittyy mukaan kiertueelle.

Dokumentin aikana seurataan suurimmaksi osaksi itse rundia, mutta käydään myös läpi bändin historiaa, joka onkin värikäs. Rumpaleita on kuollut oudoissa onnettomuuksissa ja välillä bändi on hairahtunut soittamaan kukkamusiikkia. Hienoja rokkikappaleita ei tietenkään sovi unohtaa. Herkät biisit, kuten Sex Farm, Big Bottom ja Heavy Duty ovat instant klassikoita. Stonehenge -esitys on oma suosikkini.

This Is Spinal Tap on komedian ja mockumentaryn (anteeksi, rockumentaryn) klassikko ja varsinainen ilmiö. En ollut nähnyt leffaa vuosiin ja moni vitsi tuntui tosi freesiltä tauon jälkeen. On harvinaista, että jollekin komedialle nauraisi ääneen vielä useamman katselukerran jälkeen. Leffassa on monta loistavaa gagia, joista osa on vuosien saatossa alkanut elää omaa elämäänsä. Spinal Tapin vakijäseniä esittävät Christopher Guest, Harry Shearer ja Michael McKean vetävät roolinsa sellaisella antaumuksella ja tilanteeseen sopivalla vakavuudella, että oksat pois. After all, rock is fucking serious business! Feikkibrittiaksentit ovat myös erittäin jees.



Kuuleman mukaan iso osa repliikeistä on improa (ei mikään yllätys) ja matskua tuli kuvatessa järisyttävät määrät. Alan jo harkita pitäisikö seuraavaksi etsiä käsiin se neljän ja puolen tunnin versio tästä leffasta. Jos joku ei ole vielä Spinal Tapia nähnyt, niin nyt paikkamaan aukkoa sivistyksessä! Ne, joille tämä leffa on jo tuttu, voivat seuraavaksi tutustua "tosielämän Spinal Tapiin" eli katsoa muutaman vuoden takaisen dokkarin Anvil! The Story of Anvil (2008) ja todeta että Kanadan papat ne jaksaa rokata. Suosittelen.

Ai niin, pakko sanoa. Leffan suomenkielinen nimi on perseestä. Ilmeisesti historiassa oli ajanjakso, jolloin jonkun mielestä oli hauskaa antaa joka toiselle komedialle nimeksi Hei me tehdään jotain. Fuck you.

Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, 1984)
Ohjaus: Rob Reiner
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10


Osmosis Jones (2001)
Ihmiskehon toiminnot on aiemminkin valjastettu animaatioseikkailuksi. Suomalaisittain tunnetuin kehoseikkailu lienee Olipa kerran ihminen (Il étant une fois... la vie, 1986) TV-sarja. No, itselleni se ainakin on tutuin. Osmosis Jones luottaa samaan teemaan, mutta sillä on täysin eri tatsi. Leffa on yhdistelmä live action- ja piirrosmatskua. Ulkoapäin ihmiset ovat, no, oikeita ihmisiä, mutta sisältä animaatiota. Cool.

Alussa tapaamme Bill Murrayn näyttelemän Frankin ja tämän tyttären Shanen. Shane on huolissaan isänsä ruokailutavoista ja syystäkin. Mieshän on täysi sika. Suurimman osan aikaa Frankin syöpöttely ja epäterveellisyys menevät ihan naurettavalle tasolle. Shane yrittää joka kohtauksessa vieressä jankuttaa, että liikkuisit ja söisit salaattia, mutta Frank se vaan vetelee kanankoipia ja snäksejä. Ihme mäntti.

Frankin kehon sisällä kuitenkin kuhisee. Kun tämä ihmissika vetäisee ns. tuulensuojaan apinan suussa olleen ja sitten vielä maahan pudonneen kananmunan (!!!), pöpöt alkavat jyllätä. Frank saa elimistöönsä Thraxin (Laurence Fishburne), eli anthraxin, ja superbakteeri vannoo kaatavansa pömppömasun kahden päivän sisällä. Thraxin suunnitelmista pääsee jyvälle valkoinen verisolu Osmosis Jones (Chris Rock), joka yrittää selvittää keissin yhdessä flunssalääke Drixin (David Hyde Pierce) kanssa. Samaan aikaan Frankin Kaupungin (eli Frankin elimistön) pormestarin vaalit ovat tulossa, eikä istuva pormestari (William Shatner) aio luopua paikastaan. Pormestari välittää enemmän itsestään kuin Frankista ja saa välinpitämättömyydellää lopulta miehen hengenvaaraan.



Juoni kuulostaa tietysti täydeltä hötöltä ja välillä se sitä onkin. Hauskoja oivalluksiakin on kuitenkin tehty. Thrax on ihan kelpo pahis, mutta leffa on suureksi osaksi moottoriturpa Chris Rockin show. Animaatiopuoli toimii muutenkin paremmin, kuin live action, joka on välistä puuduttavaa paikallaan polkemista. Bill Murraykaan ei hommaa piristä. Live action toitottaa liikaa samaa opetusta: syö terveellisesti, harrasta liikuntaa, älä syö roskaruokaa, paranna elintapasi, älä hommaa sydäriä... Animaatiopuolessa taas on actionia, ihan hyviä hahmoja, varsin jees ääninäyttelyä, muutama hyvä gagi ja muuta siistiä.

Shane yrittää suostutella laiskuri-isäänsä syömään rehuja.

Yllättäen pieruhuumorilta ei voi tällaisen aiheen kanssa välttyä.

Varmaan mielenkiintoisin kohtaus leffassa ovat Frankin unet, joita elimistön asukit (eli solut yms.) voivat käydä katsomassa elokuvateatterissa ns. livenä eli miehen nukkuessa. Lisäksi Thrax eksyy vahingossa pahojen unien varastoon, jossa painajaisia tarjoillaan ruutukaupalla.


Ihan kelpo leffa, joka olisi varmasti parempi pelkkänä animaationa. Milloin nämä live action/animaatio -fuusiot ovat ylipäätään toimineet?

Osmosis Jones (2001)
Ohjaus: Bobby Farrelly & Pete Farrelly
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


Huom., koska katsoin leffat VHS-kassulta, en saanut niitä itse screencapattua, kuten aiemmissa postauksissa. Tämän postauksen kuvat (julisteita lukuunottamatta) tulevat täältä: AllMoviePhoto.com

lauantai 23. lokakuuta 2010

"Oh, master, I'm so happy!"

Maid-Droid
(Rojin to Rabudoru: Watashi ga Shocho ni Natta Toki, 2008)


Nytpä on käsissä päräyttävin leffa vähään aikaan. En edes tiedä mistä tämän postauksen aloittaisi. Aloituskohdan löytäminen on sikälikin vaikeaa, että vain himppasen päälle tunnin pituiseen leffaan on yritetty saada mahtumaan useampikin juoni. Oikeastaan on vaikea määritellä, mistä tämä elokuva ylipäätään kertoo.

Leffan alussa katsellaan eläkeläistä vanhusta, Uenoa, joka asuu yhdessä taloudenhoitajarobottinsa eli maid-droidinsa Marian kanssa. Marian Ueno on saanut vanhemmiltaan jo pienenä poikana, kun vanhemmat joutuivat olemaan paljon poissa kotoa ja tarvitsivat lapselleen kaitsijan. Melkoista vapaata kasvatusta, lykätä nyt jälkikasvunsa robotin syliin. No joo. Nyt, vuosikymmenien jälkeen, Marian patterit ovat kuitenkin loppuneet ja lolitamainen robotti tyytyy vain istumaan paikoillaan silmät kiinni. Ueno hoivaa Mariaa pesemällä tämän ja juttelemalla tälle.



Ueno on teini-ikäisestä asti ollut ihastunut Mariaan, eikä ole kaivannut elämäänsä muita naisia. Koska Maria on prototyyppi, häneen ei ole voitu päivittää seksin mahdollistavaa teknologiaa (!!!), vaikka Ueno piti prioriteettinaan moisen hankkimista. Mies on kuitenkin elämänsä aikana ollut varsin tyytyväinen robottinsa muihin palveluksiin. Krhm. Nyt hän metsästää Marialle uutta patteria, jotta voisi jatkaa yhteistä elämäänsä lovedollinsa kanssa.

Samaan aikaan toisaalla isokokoinen robottikoira raiskaa naisia Tokion öisillä kaduilla ja ihmiset miettivät, kuinka mekaaniset pedot saadaan pysäytettyä. Leffaan liittyy myös vähän muista irrallinen kohtaus, jossa yksinäinen luuseri testaa uuden maid-droidin seksitoimintoja myyjän selostaessa vieressä robotin uusia ominaisuuksia.


Outo nukkemies selittää miten raiskaajakoira napataan.


Että näin. Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole mikään ajaton elokuvaklassikko. Tässä on kuitenkin erittäin viihdyttävä ja outo huono elokuva, joka kaikessa huonoudessaan onnistuu jopa olemaan hyvä, aina välillä. Hölmistyneitä ilmeitä ja hämmentynyttä, lähes ahdistunutta naurua tätä katsellessa kyllä piisasi. Maid-Droid on hyvä huono elokuva, joka ansaitsisi sellaisten harrastajilta enemmänkin huomiota. Tissejäkin on. Mitä pitäisi vielä haluta? Yhtenäistä, loogista juonta? Pyh.

Alussa näyttelijäsuoritukset (erittäin löyhä termi tätä elokuvaa ruotiessa) ja elokuvan yleisilme aiheuttavat huonoudellaan suoranaista myötähäpeää ja tekee mieli jättää koko leffa kesken. Loppua kohden menoon joko turtuu tai siihen tottuu. Tai sitten se... paranee? Juonenkäänteet ainakin muuttuvat hupaisimmiksi. Kuten kuvista huomaa, maid-droideja näyttelevät ihmiset, eikä niissä ole muuta mekaanista, kuin liikkumisesta aiheutuvat robottiset äänet. Robotin roolia ei ole kuitenkaan muuten huomioitu näyttelijöiden liikkeissä, vaan elokuvan mukaan nämä robotit pystyvät olemaan yhtä notkeita kuin oikeat ihmiset.



Jotkut ovat keskustelupalstoilla miettineet, suututtaako elokuva HC-feministit. Naoyuki Tomomatsun ohjaaman elokuvan miehet haukkuvat ihmisnaisia ja hehkuttavat mekaanisia, ikinuoria lelujaan. Itseäni tuo ei juuri hetkauttanut, enkä ymmärrä miksi olisi edes pitänyt. En kyllä luokittele itseäni edes feministiksi, saati sitten HC-feministiksi.

Nyt tekisi kieltämättä kyllä mieli nähdä enemmänkin Naoyuki Tomomatsun elokuvia. Pienen researchin jälkeen vaikuttaisi siltä, että lisää vielä parempaa perseilyä olisi luvassa. Erityisesti alkoi kutkuttaa toimintaleffa Vampire Girl vs Frankenstein Girl. Tarvitseeko edes selittää?

Maid-Droid (Rojin to Rabudoru: Watashi ga Shocho ni Natta Toki, 2008)
Ohjaus: Naoyuki Tomomatsu
65 minuuttia
IMDb. Traileria ei löytynyt, harmi. Ainoa mitä löysin oli tämä pätkä. Kai tämäkin jotain kertoo.
Oma arvosana: 5.5/10

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

No one's ever gonna pay a dime to see a dwarf picture?

Aloitin Santo -projektin rinnalle animaatioprojektin. Varmaan tuo Dreamworksin ja Pixarin ruotiminen sai aikaan halun katsoa niitä lisää. Samalla heräsi pieni nostalgian kipinä. Nyt alkaa siis Disney Classics -projekti, jonka aikana aion katsoa kaikki Disneyn Klassikoiksi luettavat leffat. Niitä lieneepi noin 50 nimikettä. Jokaisessa projektin postauksessa ajattelin käsitellä kahta elokuvaa. Koska tämä on ns. sooloprojekti, leffoja tulee varmaan katsottua aika satunnaisessa aikataulussa. Katsotaan miten lähtee.

Jokainen leffa on katsottu alkuperäisillä englanninkielisillä dubbauksilla, mikä saattaa vaikuttaa loppulliseen arvosanaan ja leffan kuvaukseen. Kaikkien leffojen trailereiksi olen erittänyt etsiä vanhimman mahdollisen version. Vanhimmat trailerit on muuten aika hauskoja, suosittelen. :) Ei niin kovin smoothia markkinointia.

Tässä siis projektin ensimmäinen postaus, kaksi ensimmäistä Disney -klassikkoa.


1. Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937)
Lumikki on Disneyn ensimmäinen pitkä piirroselokuva ja sellaiseksi hieno esitys. Elokuva oli aikanaan valtava menestys ja käynnisti Disney Animated Classics -sarjan. Lumikki on myös kaikkien aikojen ensimmäinen elokuva, jolle on julkaistu soundtrack -äänite. Aika hyvin filmiltä, jonka epäonnistumista povattiin ennen ensi-iltaa joka suunnalta. Jopa Walt Disneyn vaimo Lillian lyttäsi ajatuksen ja sanoi, ettei kukaan tule maksamaan nähdäkseen kääpiöelokuvan (ks. postauksen otsikko).

1930-luvun asiantuntijoiden mielestä oli hullua tehdä pitkä animaatioelokuva. Myös elokuvanteossa oli vaikeutensa. Tuotanto meni reilusti yli suunnitellun budjetin. Lopulta menestys oli kuitenkin niin suuri, että elokuvan tuotot kustansivat Disneyn studioiden rakentamisen Burbankiin.

Grimmin veljesten satuun pohjautuvan elokuvan tarina lienee kaikille tuttu. Lumikin paha äitipuoli, Kuningatar, kysyy joka päivä peililtään "Ken on maassa kaunehin". Kun peili eräänä päivänä vastaakin Lumikin olevan kaunein, Kuningatar palkkaa metsästäjän tappamaan tytön. Todisteeksi Lumikin kuolemasta metsästäjän tulee tuoda Kuningattarelle tytön sydän korulippaassa. Metsästäjä ei kuitenkaan henno tappaa prinsessaa vaan päästää tämän pakoon. Lumikki löytää seitsemän kääpiön talolle ja asettuu sinne taloudenhoitajaksi. Peililtä Kuningatar saa kuitenkin kuulla, että lippaassa on sian sydän ja Lumikki on yhä elossa. Niinpä raivostunut Kuningatar päättää ottaa tytärpuolensa hengiltä itse ja muuttaa itsensä loitsun avulla myrkkyomenaa kaupittelevaksi vanhaksi eukoksi.




Itse näin Lumikin ensi kerran joskus lapsena, kun sain leffan käteeni VHS -kasettina joululahjana (taisi olla vuoden 1993 re-releasen paikkeilla). En tätä klassikkoa kovasti osannut arvostaa, mielestäni se oli liian synkkäsävyinen. Nyt katsottuna huomio kiinnittyy jälleen synkimpiin kohtauksiin, mutta mielipide on eri. Juuri synkimmät kohtaukset ovat filmin tyylikkäimpiä. Lumikin eksyminen metsään ja Kuningattaren muuttuminen vanhaksi eukoksi ovat omia suosikkikohtauksiani. Kuvissa on myös ihailtavaa syvyyttä.




Omaan makuuni Lumikki on välillä liian herttainen, synkistä kohtauksistaan huolimatta. Ja Lumikki hahmona ei vetoa itseeni oikeastaan lainkaan. Pidän elokuvan Lumikkia liian nukkemaisena ja omalla tavallaan epärealistisena. Silti, piti siitä tai ei, tosi asia kuitenkin on, että Lumikilla Disney asetti standardit tulevaisuuden animaatioelokuville. Pähkinänkuoressa: Lumikki on elokuvahistoriallisesti merkittävä teos, joka on kuitenkin elokuvallisesti yliarvostettu.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937)
Ohjaus: David Hand
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


2. Pinokkio (Pinocchio, 1940) 
Disneyn toinen pitkä piirrosklassikko Pinokkio perustuu Carlo Collodin lastenkirjaan. Kuten Lumikissakin, tässäkin tarina lienee kaikille pääpiirteittäin tuttu. Vanha puunveistäjä Geppetto luo verstaallaan puisen marionetin, Pinokkion. Nukkumaan mennessään hän toivoo taivaalla loistavalta tähdeltä, että Pinokkiosta tulisi oikea poika. Yöllä Geppetton nukkuessa hyvä haltijatar saapuu verstaalle ja antaa Pinokkiolle elämän. Nuken tulee kuitenkin osoittaa olevansa hyvä, rohkea ja epäitsekäs, jotta hänestä voisi tulla oikea poika. Pinokkion omatunnoksi haltijatar osoittaa Samu Sirkan. Hyväuskoinen Pinokkio joutuu pian jos jonkinlaiseen seikkailuun ja Samu Sirkan tehtäväksi jää pelastaa hänet pulasta. Seikkailujensa kautta Pinokkio kuitenkin oppii oikean ja väärän eron.

Oma suosikkiosioni tarinassa on aina ollut Huvitusten saari, jonne Ajuri vie kurittomat pojankoltiaiset. Huvitusten saarella saa tehdä mitä ikinä haluaa. Lapset polttelevat sikareita ja juovat olutta, rikkovat paikkoja ja pitävät hauskaa. Huvilla on kuitenkin hintansa. Hauskuttelevat pojat muuttuvatkin pian aaseiksi, jotka Ajuri myy sirkukseen tai kaivokseen. Voin kuvitella, että nykyisellä holhousmeiningillä tätäkin osiota olisi siistitty rankasti. Lapsiahan pitää nykyään suojella kaikelta. Ei lapset saa ryypätä ja polttaa, eivät edes piirretyt lapset. Sehän suorastaan kannustaa alaikäisiä juopottelemaan. Eiku...







Itse pidän Pinokkiosta Lumikkia enemmän. Paitsi tarinasta, pidän enemmän myös Pinokkion musiikeista ja lauluista. Silti Lumikki on parhaissa kohtauksissaan Pinokkiota tyylikkäämpi kuviltaan. Mielestäni ajanhammas on puraissut Pinokkiota vain kevyesti. 70-vuotias teos ei häviä nuoremmilleen. Ehdottomasti yksi Disneyn onnistuneimpia satu-animaatioita.





Pinokkiota katsoessa todella huomasin, miten mukava näitä leffoja on katsella vuosien tauon jälkeen. Vaikka
Pinokkion ensikatsomisesta ei olekaan kuin ehkä viitisen vuotta, leffa tuntui tällä kertaa paljon freesimmältä ja ajattomammalta. En tiedä liekö ero ollut dubbauksissa, sillä katsoin tämän viimeksi suomeksi. Oli syy mikä hyvänsä, löysin Pinokkiosta täysin uutta viehätystä.

Pinokkio (Pinocchio, 1940)
Ohjaus: Hamilton Luske & Ben Sharpsteen
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.9/10



Seuraavassa projekti -postauksessa (milloin se sitten ikinä lieneekin) luvassa Fantasia (1940) ja Dumbo (1941). Stay tuned.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Puhelinmyyjän kulttuurishokki

Outsourced
(2006)


Olen viime aikoina katsonut muutaman jakson NBC:n uutta Outsourced TV-sarjaa, joka kertoo amerikkalaisesta puhelimyyntikeskuksen päälliköstä, Todd Dempsystä. Todd työskentelee hassun hauskoja (= mauttomia) pilailuesineitä myyvässä firmassa. Miehen osasto "siirretään" Intiaan, eli koko sakki saa potkut ja Todd lähetetään Intiaan tarkoituksenaan kouluttaa halvempi intialainen työvoima myymään krääsää amerikkalaisille. Samanhenkisellä kaavalla on pelannut myös brittisarja Mumbai Calling, jota tosin en ole katsonut (ainakaan vielä, vertailun vuoksi voisi kyllä).


Etsiskelin hieman lisää infoa sarjasta ja hoksasin, että tämähän perustuu elokuvaan! Päätin sitten tsekata.

Leffassa Todd Anderson lähtee Intiaan kouluttamaan paikallista puhelinmyyntikeskuksen pomoa Puroa ja yrittää saada keskuksen työntekijät työskentelemään pomon vaatimalla tehokkuudella. Kulttuurishokki iskee samantien Toddia päin naamaa. Ruoka aiheuttaa masuvaivoja ja ihmisvilinä on välillä häkellyttävä. Toimistossa vaeltava lehmä on tietysti vielä luku erikseen. Juustopurilasta on kova ikävä, eikä majatalon huoneen seinältä tuijotteleva pelottava juliste lohduta. Intialaiset puhelinmyyjät puolestaan eivät tunnu ymmärtävän myytäviä tuotteita tai Amerikan meininkiä lainkaan. Miten selität miksi amerikkalaiset tarvitsevat juustopalanmuotoisen, muovisen päähineen? Tai miksi amerikkalaiset merkitsevät karjansa tuikkaamalla siihen merkin tulikuumalla raudalla ja miksi jotkut haluavat tehdä saman pihvilleen.




Outsourced on hauska komedia, mutta ei mikään perushömppä. Välillä elokuva esittelee jopa erittäin hienoja ja taidokkaita kuvia. Tarinan edetessä musiikki muuttuu koko ajan itämaisemmaksi. Muutamat kunnon naurutkin kulttuurien kohtaamisesta irtoaa. Huumori ei kuitenkaan ole liian helppoa, selittelevää tai aliarvioivaa. Amerikkalaisen ja intialaisen kulttuurin eroista riittää tietysti revittävää vaikka muille jakaa. Outsourced ei korosta häiritsevästi Intian henkisyyttä ja syvällisyyttä verrattuna Amerikan pinnallisuuteen, turhamaisuuteen ja kulutushysteriaan, mutta tekee silti pointtinsa selväksi.

Wired.

Toddin puhelin saa lasten käsissä uuden ilmeen.

Kun leffaa on kulunut tunteroinen, romantiikka astuu kuvioihin ja pistää kaiken sileäksi. Tekee mieli kirota, vaikka hempeily olikin odotettavissa julisteen ja sarjan perusteella. Tietenkin tällaiseen leffaan on pitänyt saada ihmissuhdekoukeroita, mutta Toddin ihastus Ashaan lähinnä vituttaa. Jotenkin romanssi käynnistyi liian tönkösti ja vaikutti väkisin keksityltä. Tässä vaiheessa leffa alkoi sortua tavanomaisuuksiin ja muuttui keskiverroksi ihmissuhdekomediaksi. Loppuleffassakin on muutamia ihan kelpo kohtauksia, mutta omasta mielestäni koko rakkaushössötyksen olisi voinut heittää mäkeen. Oikeastaan en edes näe mikä varsinainen merkitys näiden kyyhkyläisten romanssilla oli. Plääh.

Romanssitönkköilystä huolimatta Outsourced on varsin mainio komedia, josta jää jopa mieleenpainuvia reploja. Tekisi silti mieli vähentää vielä lisää leffan pisteitä tuon romantiikan takia, ärrr. Perhana kun näin hyvä leffa sortui niin helppoihin ratkaisuihin. Potentiaalia olisi ollut vaikka mihin. Yritän lopettaa aiheesta valittamisen.

 Intialaisten bileet yllättävät Toddin.


Sitten hieman sarjan ja esikuvan vertailua. Leffan ja sarjan juonet ovat keskenään hyvin samanlaiset, mutta sarjaa on selvästi tehty amerikkalainen sit-com -yleisö huomioiden. Hahmot, paikat ja lavasteet ovat kaikki kaikinpuolin nätimpiä ja jotenkin pehmeämpiä. Sarjan toimisto on ihan värikäs, moderni ja "amerikkalaishenkinen", kun taas leffassa väki työskentelee ankeassa betonimurjussa.

Sarjan Todd ja Asha ovat kiiltokuvamaisia ja hahmoina vähän tylsiä. Puhelinmyyjiä on lisäksi vähemmän ja heistä nousee esille enemmän tunnistettavia (joskin yksiulotteisia) persoonoita. Intialainen keskuksen päällikkö on itsekeskeinen ja välillä jopa ilkeä kurinpitäjä, kun taas leffan päällikkö Puro on sympaattinen ja välillä vähän naiivi.

Lisäksi sarjaan on heitetty toinenkin amerikkalainen, joka on ollut Intiassa Toddia kauemmin ja auttaa häntä sopeutumaan. Leffassakin oli vastaavanlainen hahmo, jolla tosin oli koko filmissä ruutuaikaa ehkä viitisen minuuttia. Lisäksi sarjassa toinen amerikkalaishahmo on perus sit-com -duushbägi, kunnon ämerican idiot. Sarjaan on myös isketty söpö (ärsyttävä) australialainen blondi, jota kaikki haluaa panna. Jee.


NBC:n sarjan Asha ja Todd ovat erilaisia kuin esikuvansa.

Katso leffa, jos haluat hauskan, maanläheisen komedian (ja olet valmis kestämään myös huonot romanssitwistit). Seuraa sarjaa, jos mielesi tekee ihan hauskaa sit-com -hömppää, joka ei vaadi minkäänlaista ajatusprosessia.

Outsourced (2006)
Ohjaus: John Jeffcoat
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10