perjantai 30. elokuuta 2013

torstai toivoa täynnä perse

Hyvää syntymäpäivää, How queer! - Pieni elokuvablogi! 

Tänään How queer! täyttää peräti kolme vuotta. Nyt tehdään vuoden statistiikasta selvää ja seuraavassa postauksessa katsellaan taas tuttuun tapaan jotain teemaan sopivaa perseilyä. Heti kunhan keksin mitä se on. Mutta tulossa on!

Pientä vakiintumista on havaittavissa, sillä yksilöityjen kävijöiden määrä on pysynyt samana. Edelleenkin luvut silti yllättävät, sillä postaustahti on välillä ollut vähän epätasainen kiireestä ja laiskottelusta johtuen. Perustin blogille Facebook-sivut viime syksynä ja niistäkin saa käydä tykkäämässä. Tykkääjiä on peräti 13! :D

Oma suosikkijuttuni näissä synttäristatistiikkapostauksissa on hakusanojen top 10. Naurua on jälleen piisannut, kun olen Analyticsistä näitä teidän hakuja lueskellut. Mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa? Oli se mitä hyvänsä, älkää ihmeessä lopettako.

1. torstai toivoa täynnä perse
2. sigourney weaverin persvako
3. porno mustalaisnaisen vittu
4. seksiasento ranskalainen kattokruunu
5. kääpiö ja lammas sex video
6. sexy video jossa lumikki antaa kääpiöille seksiä
7. pieni penis sairaalaan
8. naisten paini sormi perseessä
9. kakkapökäle
10. eroottinen alkuasukasfilmi 1980-luvulla

Samat teemat toistuvat siis jo kolmatta kertaa putkeen. Jostain syystä Paula Vesala ja Minttu Mustakallio tisseineen ja perseineen ovat edelleenkin yksittäisten henkilöiden hakujen ykkösinä. Älkää minulta kysykö, en ymmärrä itsekään.

Muitakin hauskoja, listan ulkopuolelle jääneitä hakusanoja löytyi. Helmiä ovat mm. merenneidon perse, koiran ulostaminen vaikeaa, yhdyntäasentoja ja vampyyri muuttumis loitsu. Haettu on myös vinkkejä pontikan keittoon ja "öljynporaaja asentoa" (toivon hartaasti ettei tuo ole joku seksiasento).

Seuraavaksi sitten listaa vuoden suosituimmista jutuista. Tekken -postaus pitää edelleen pintansa, mutta uusiakin juttuja on onneksi joku lukenut. Tässä listassa huomioin siis tietysti vain viimeisen vuoden aikana julkaistut postaukset.

1. IIK!! 2012
2. Sodankylän elokuvajuhlat 2013
3. Regina ja Fedja
4. painijalla sormi perseessä (viime vuoden synttäripostaus)
5. Muutamia aatoksia ViaPlaysta
6. It's the circle of life and it moves us all
7. Millainen leffavuosi on 2012?
8. Netflix-testi: sinne meni
9. Regina ja Fedja, osa II
10. Rakkaus, petos, uhraus

Santo ei saa rakkautta osakseen, vaikka kyseisen miehen seikkailupostauksia on tullut tehtyä jo liki 20. Myös viime vuoden Halloween-postaus, vuosikatsaus ja VHS-illat jäivät tällä kertaa listalta pois. Tämän vuoden Halloween-leffasarja on jo valmiiksi mietitty, vuosikatsaus on tulossa ja VHS-illatkin jatkuvat toivottavasti piakkoin, halusitte tai ette! Disney-postauksista listoille asti pääsi ei-niin-yllättäen juuri Leijonakuningas-postaus. Santoja on siis jäljellä enää vain yksi ja se pamahtaa ilmoille syyskuussa, sen lupaan! En malta odottaa, että pääsen kääräisemään blogin ensimmäisen projektin pakettiin. Toisaalta Santon viimeinen seikkailu vaikuttaa silmäverenvuotoja aiheuttavan kivuliaalta.

Oli muuten todella mukana nähdä molemmat Teuvo Tulio/Regina Linnanheimo -postaukset top10:ssä! Suomalaisia ja etenkin vanhoja suomalaisia leffoja on ollut tarkoitus katsastaa vähän enemmänkin. Näitähän tulee Ylen arki-iltapäivissä vaikka millä mitalla, mutta seasta löytyy myös sellaisia helmiä, jotka on unohdettu tyystin taka-alalle.

Kaikenlaiset vinkit, parannusehdotukset, valitukset ja muut lätinät ovat yhtä tervetulleita kuin ennenkin. Vuoden päästä juhlitaan neljättä vuosipäivää ja toivon, että tähän vuoden sisään mahtuu monen monta mielenkiintoista leffaa.

perjantai 23. elokuuta 2013

Oh good! My dog found the chainsaw!

Santo-projektissa on jäljellä enää yksi postaus ja Disney Animated Classics-projektissakin päästään jo neljänkympin paremmalle puolen. Näitähän tosin tulee liukuhihnalta lisää noin yhden leffan vuositahtia, joten projekti sinänsä jatkuu hamaan tulevaisuuteen saakka - joskin hitaammalla tahdilla.


40. Atlantis - Kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire, 2001)
On vuosi 1914. Nuori, idealistinen museotyöntekijä Milo Thatch uskoo Atlantiksen mystisen kaupungin
olemassaoloon - kukaan muu ei. Thatchin "todisteille" ja tutkimuksille nauretaan, eikä kukaan suostu rahoittamaan etsintäretkeä. Pian Thatch kuitenkin kohtaa seikkailija-isoisänsä vanhan ystävän Preston B. Whitmoren, jolla on hallussaan Suojelijan Eepos. Eepos on käytännössä kartta Atlantikseen.

Whitmore suostuu rahoittamaan kaupungin etsinnän ja Milo lähtee tutkimusmatkalle yhdessä sekalaisen miehistön kanssa. Kuin ihmeen kaupalla Atlantis lopulta löytyykin, yhä asutettuna. Milo miehistöineen saa huomata kaupungin elävän mystisen voiman avulla. Heiveröinen Milo joutuu pian näyttelemään sankaria, kun hänen miehistöllään onkin omia suunnitelmiaan kaupungin varalle.

Atlantis edustaa uudenlaista Disney-klassikkoa. Vuoteen 1914 sijoittumisesta huolimatta se on kerronnaltaan moderni ja jännittävä. Siitä on kiittäminen eritoteen musiikkia, joka pauhaa kuin viimeistä päivää. Hahmot ovat tietyssä mielentilassa ihan hauskoja, toisessa taas ärsyttäviä. Milon miehistö on tarkkaan mietitty niin, että kaikki ovat jotenkin "eksentrisiä" (nätisti ilmaistuna). Liassa viihtyvä Myyrä vaikuttaa lievästi psykopaatilta ja kokiksi pestattu juntti valmistaa ihraista pekonirasva-gourmetia.





Huumori on välillä melko hurttia ja elokuva onkin suunnattu vähän vanhemmille lapsille. Atlantiksen kaunis prinsessa Kida ei tietenkään ole saanut ylleen liikaa vaatetta vaan suhteellisen niukalla bikinilinjalla mennään. Elokuva sai aikoinaan kriitikoilta sekalaisia arvosteluja ja sitä on syytetty useammankin TV-sarjan ja animaation plagioinnista, vaihteeksi. Itse en ole nähnyt niistä yhtäkään, joten en voi juuri verrata. En kuitenkaan yhtään epäile etteikö yhtäläisyyksiä olisi olemassa.

Vaikka Atlantista parjataan usein yhdeksi huonoimmista nykyajan Disney-klassikoista, itse pidin siitä. Mikään mestariteos se ei ole, mutta viihdyttävä kyllä - ja joskus se riittää. Piirrostyyli ei silmiähivele eikä hahmoissakaan ole aina hurraamista, mutta jostain syystä se ei niin haittaa. On ihan mukavaa vaihtelua nähdä välillä tällainen action-pläjäys Disney-leffa ilman turhia rallatteluja. Kliseiltä ei tietenkään voi välttyä, mutta tarina on ihan mukavan "out there" ainakin tällaiselle katsojalle, joka ei ole niitä "alkuperäislähteitä" nähnyt.






Googlen kuvahaulla löytyy muuten ihan hämmentävä määrä Kida-cosplayta.

Atlantis - Kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire, 2001)
Ohjaus: Gary Trousdale & Kirk Wise
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.5/10


41. Lilo & Stitch (2002)
Vuodesta 1914 ja Atlantiksesta siirrymme nykyajan Havaijille. Pieni Lilo-tyttö asuu isosiskonsa kanssa
kaksin, sillä heidän vanhempansa ovat kuolleet. Kaksikolla on vaikeuksia selviytyä, sillä Nani joutuu käymään töissä, hoitamaan kotia ja vahtimaan siskoaan yhtä aikaa. Sosiaaliviranomaiset pitävät kaksikkoa silmällä.

Samaan aikaan ulkoavaruudessa vaarallisena pidetty Koe #626 karkaa ja pakenee Maahan. Pieni sininen otus päätyy Havaijille ja Lilo adoptoi sen lemmikikseen. Pieni kiusankappale saa nimekseen Stitch. Kaksikko ei kuitenkaan vielä tiedä, että ulkoavaruuden agentit on lähetetty maahan etsimään Koe #626:tta.

Stitch myös on todellinen maanvaiva: se särkee paikkoja ja hyökkii ihmisten kimppuun. Vain Elviksen musiikki tuntuu rauhoittavan villipedon. Miten Lilon käy, kun sossumies on tulossa visiitille ja saman katon alla asuu täystuho?

Lilo & Stitch on vähintäänkin omaperäinen Disney-klassikko. Havaiji, Elvis, ukulelea soitteleva ulkoavaruuden örkki... Äkkiseltään näyttää siltä, että tässä on vähän kaikkea. Leffa ei silti ole niin sekava kuin voisi luulla, vaan rullaa ihan mukavasti. Disney on repäissyt ja saattanut päähenkilönsä nykyaikaan. Lilo on tyyppiesimerkki nykyajan lapsesta, jolla ei ole sitä ihanneperhettä ja joka tuntuu ajautuvan yhdestä vaikeudesta toiseen.




Lilo ei ole mikään prinsessatyttö, joten ei ole ihmekään, että hän samaistuu Stitchin kaltaiseen maanvaivaan. Vaikka molemmat osaavat olla hankalia, ärtyisiä ja outoja, pinnan alla on paljon muutakin. Kaikin puolin Lilo on varmasti yksi epädisneymäisimmistä päähenkilöistä ikinä. Voin kuvitella, ettei Lilo ole miellyttänyt kaikkia Amerikassa, jossa kaiken lapsille suunnatun pitäisi olla ihanaa, vaaleanpunaista pumpulia.

Lilon ohella Stitch ei myöskään ole tyypillinen Disney-hahmo. Otus ei ole edes tyypillisessä mielessä söpö, vaan osaa muuttua jopa uhkaavaksi sekoiluineen. Silti Stitchissa on jotain hyvin sympaattista. Etenkin Japanissa Stitch tuntuu olevan melko iso juttu, sillä törmäilen jatkuvasti Stitch-aiheisiin kirjepaperipakkauksiin, vihkoihin ja ties mihin.




Kaiken kaikkiaan Lilo & Stitch on sympaattinen yhdistelmä rosoisia hahmoja, Havaijin värikkäitä maisemia ja sci-fiä. Outo sekoitus toimii edukseen ja leffa erottuu väkisinkin joukosta. Huumorikin toimii!

Lilo & Stitch (2002)
Ohjaus: Dean DeBlois & Chris Sanders
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10

maanantai 12. elokuuta 2013

Jälkkäriä maan uumenista

The Stuff - Murhaavaa mössöä 
(The Stuff, 1985) 


Larry Cohenin kirjoittama, ohjaama ja tuottama The Stuff sai aikoinaan yhden Suomi-nimisuosikeistani, Murhaavaa mössöä. Ja julistehan on ihan törkeän hieno.

Elokuvassa valkoista, herkullisen makuista mömmöä alkaa pulputa maan sisuksista. En tiedä millä logiikalla kukaan haluaisi pistää alun alkujakaan tuota suuhunsa, mutta pian mössöä myydään purkkikaupalla jälkiruoaksi nimellä The Stuff. Mönjän alkuperä pidetään salaisuutena, mutta ketään ei tunnu edes kiinnostavan mistä outo uutuus on peräisin. Mössön suosiosta eniten kärsivät jäätelöfirmat lähettävät David "Mo" Rutherfordin ottamaan asiasta selvää ja tuhoamaan mössön.

Samaan aikaan koulupoika Jason havaitsee mössössä erään epämiellyttävän piirteen: kun kukaan ei katso, mönjä näyttää liikkuvan jääkaapissa itsekseen. Jasonin perhe ei ota pojan hölinöitä tosissaan. Ei aikaakaan kun Jason saa huomata koko perheensä muuttuneen mössözombieiksi. Perhe syö pian pelkkää mössöä ja samalla mössön voisi sanoa syövän heitä. Herkun vaikutuksesta ihmisistä tulee outoja, väkivaltaisia, kirjaimellisesti räjähdysherkkiä. Jasonin, Mon ja mössöä markkinoivan Nicolen tiet kohtaavat jälkiruoan salaisuutta selvittäessä.




Elokuvaa on markkinoitu ensisijaisesti kauhuelokuvana ja sitä se tiettyyn pisteeseen asti onkin. Todellista tykitystä tulee kuitenkin vasta ihan loppumetreillä, mikä on suuri harmi, sillä lopun huikeuksien kaltaisia kohtauksia olisin nähnyt mielellään enemmänkin, siroteltuna sinne tänne. Idea ihmisten aivot sulattavasta murhamössöstä on ihan hauska ja omaperäinenkin, vaikka siinä voi nähdä jonkinlaisen sanoman liiallisen sokerinsyönnin vaarallisuudesta. Jossain puolivälin vaiheilla idea ihmisissä loisivasta herkusta alkaa kuitenkin menettää hohtoaan ja kun mitään perseilytykitystäkään ei vielä ole tullut, meno alkaa käydä tylsäksi ja itseään toistavaksi. Onneksi loppu pelastaa paljon.

Hahmoista ei ole hirveästi sanottavaa. Muistakin Cohenin leffoista tuttu Michael Moriarty nähdään Mon roolissa. Hahmona eteläisittäin murtava Mo on erityisesti aluksi ärsyttävä, mutta kaikkeen tottuu. Yksi elokuvan piristysruiskeista on "Chocolate Chip" Charlie W. Hobbs, joka on huomattavasti Mota eläväisempi persoona - ainakin aluksi. Hahmoa elokuvassa näytellyt, pitkän uran elokuvissa ja TV:ssä (lähinnä pikkurooleissa) tehnyt Garrett Morris nimesi The Stuffin uransa huonoimmaksi keikaksi. Jasonia näyttelevä Scott Bloom vetää roolissaan lapsinäyttelemisen uuteen rimanalitukseen.




The Stuff on ihan kelpo viihdettä, mutta kaipasin enemmän nextille levelille menevää perseilyä, huonolla maulla toteutettua efektitulitusta ja mössön voimasta posahtelevia ihmisiä. Sellaista kunnon leuka lattiaan -menoa. Tällaisenaan The Stuff on melkein liian huolellisesti toteutettu, liian hillitty kauhuelokuva. Se on vähän sääli, sillä kyllä tällaisen juonen kanssa olisi lupa vähän pelleilläkin. Loppuratkaisu sentään on odottamaton piristys, kun mössötehtailijat saavat maistaa omaa jälkkäriään. Summa summarum: odotuksiin nähden liian maltillista menoa, mutta on myös piristävää nähdä välillä valtavirrasta poikkeavaa kasarikauhua, jossa on jotain yritystä.

Ai niin, kaikista loogisista kohtauksista suosikkini on se, jossa mössöihmisiä pakeneva Jason piiloutuu säiliöauton tankkiin. Tuota joo. Paras piilopaikkahan on tunnetusti se, josta pääsee ulos vain yhtä kautta. Kun tankin luukku lämähtää kiinni, Jason on pulassa. Ja kaikkihan varmasti arvaavat mitä tankki pumpataan kohta pullolleen?

Lopuksi hauskaa triviaa elokuvafriikeille: elokuvassa on kohtaus, jossa mössö valuu ylös ja alas pitkin seiniä syöden samalla motellityöntekijän sisuksiinsa. Kohtauksessa käytettiin tasan samaa "kääntyvää" huonetta kuin elokuvassa Painajainen Elm Streetillä vuotta aiemmin.

The Stuff - Murhaavaa mössöä (The Stuff, 1985)
Ohjaus: Larry Cohen
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10