sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

I believe I can fly

Space Jam
 (1996)


Pyydän anteeksi jo heti näin kärkeen, en todellakaan osaa selittää mikä kumma mieltymys minulla on tähän leffaan. Ehkä se johtuu siitä, että kun olin 9-vuotias tämä oli mielestäni koko universumin paras leffa. Vuokrasin Space Jamin ärrältä varmaan sata kertaa (kumma kun kukaan ei ehdottanut oman kassun ostamista), halusin pelata koripalloa ja Michael Jordanista tuli oma henkilökohtainen sankarini. Minulla oli jopa Jordan-paita! Innostuin leffasta niin paljon että kinusin vanhemmiltani koripallon ja korin, joka kiinnitettiin autotallin seinään. Siinä se lienee vieläkin.

No, siihen miksi koripallo lakkasi kiinnostamasta on hyvin yksinkertainen selitys: pituuskasvuni jumahti 159 senttiin. Lisäksi sain koulun liikuntatunneilla kerran koripallosta täysiä päähäni. Ehkä se takoi otsalohkoon jotain järkeä.

Syy miksi Space Jam tuli taas mieleeni kaikkien näiden vuosien jälkeen? Helmikuussa ilmoitettiin, että Looney Tunes-NBA-perseily saa jatkoa! Kukaan ei tiedä vielä milloin, mutta LeBron Jamesia huhutaan pääosan esittäjäksi. Oujee! Bring it on! *

Rakkaiden lapsuusmuistojen vuoksi en vieläkään oikein lämpene Space Jamin alkuperäiselle kieliversiolle. Niin kummallista kuin se onkin (ja sitä se todellakin on), suomeksi dubattu versio on minulle se ainoa oikea. Ja sen päätin nyt katsoa muistojen virkistämiseksi uudelleen.





Juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavanlainen. Avaruudessa sijaitseva Pöljänmäen huvipuisto kaipaa uutta vetonaulaa. Huvipuiston pahispomo lähettää minikokoiset apurinsa hakemaan Looney Tunes -hahmot piirrosmaailmasta viihdyttämään avaruuden olentoja. Piirrossankarimme eivät tietenkään antaudu helpolla. Pikkuruisten alienien ulkomuodosta Väiski ja kumppanit saavat idean: haastatetaan pirpanat korismatsiin! Jos ne voittavat, matka Pöljänmäelle alkaa, jos häviävät, Väiski, Repe ja muut tutut hahmot saavat vapautensa. Hommat vaikuttaa piffiltä, kunnes otukset päättävät huijata. He kähveltävät NBA:n huippupelaajien taidot ja valjastavat ne omaan käyttöönsä. Pirpanoista tuleekin todellisia jättiläisiä, kovia koristaitureita.

Jossain avaruuden ja piirrosmaailman välillä koripallotähti Michael Jordan säästyy taitokaappaukselta, koska on päättänyt hylätä koriksen ja siirtyä pelaamaan baseballia (wtf?). Ura pesisurheilijana ei lähde nousuun ja mies alkaa jo olla vähän maassa, kunnes hänet kidnapataan Looney Tunes -maailmaan. Nähtyään vastustajiensa pelottavan muodonmuutoksen, piirroshahmot tulivat siihen lopputulokseen, että hekin tarvitsevat vahvistusta joukkueeseensa. Jordan pistetään pelaamaan yhdessä tuttujen hahmojen kanssa ja hauskanpito voi alkaa. Koko leffa huipentuu tietysti avaruusolioiden ja piirroshahmojen väliseen korismatsiin, joka on kokoelma erilaisia Looney Tunes -sketsejä.





Kuten screencapeista voi päätellä, kyseessä ei ole mikään huikaisevan kaunis teos. Efektit ovat ihan helvetin rumia ja tökeröitä, mutta animaation yhdistäminen live actioniin sentään toimii ihan kelvosti. Oikeastaan kaikki tässä leffassa on ehtinyt vanhentua tuntuvasti vajaassa parissa vuosikymmenessä. Juuri nostalgia selittääkin Space Jamin viehätyksen. En osaa sanoa mitä mieltä olisin, jos katsoisin leffan nyt ensimmäistä kertaa. Jos tykkää Looney Tunes -kohelluksesta, leffa tuskin tuottaa karmaisevaa pettymystä.

Live action -matskua on oikeastaan yllättävänkin paljon. Yleensähän tällaiset hybridileffat luottavat enemmän nimenomaan tuttujen animaatiosankarien vetovoimaan. Michael Jordanin lisäksi ruutuaikaa ovat saaneet muutamat muutkin NBA:n ysäritähdet, etunenässä Charles Barkley. Hieman yllättäen leffa viihdyttää myös aikuisia. En vieläkään tiedä miksi Bill Murray ja Wayne Knight ovat tässä leffassa, mutta hienoa se on, oli syy mikä hyvänsä. Murray näyttelee itseään, Knight Jordanin yli-innokasta apuria. Murrayn "hahmoa" en tajunnut yllättäen lapsena ollenkaan, Knightin hössöttäjähahmo taas oli yksi suosikkeja.

Jostain sairaasta syystä diggailen tätä leffaa edelleen ihan kunnolla. Erittäin ysäristä hiphop-soundtrackista myös plussaa!

Space Jam (1996)
Ohjaus: Joe Pytka
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

* Jatko-osauutiset kumottiin seuraavana päivänä ja todettiin pelkiksi huhuiksi. Mutta hei, olisi varmasti ollut huonompiakin tekosyitä tämän leffan katsomiseen!

torstai 13. maaliskuuta 2014

Klassista komediaa wanhasta Hollywoodista

Ihmemies 
(Wonder Man, 1945) 


Danny Kayen ja minun tieni kohtasivat ensi kertaa joskus vuoden 2006 paikkeilla, kun olin enemmän kiinnostunut vanhoista Hollywood-komedioista. Joltain halvalta DVD-kokoelmalta löytyi Tarkastaja (The Inspector General, 1949) ja myöhemmin kokoelma lisääntyi Valkealla joululla (White Christmas, 1954) ja Hovinarrilla (The Court Jester, 1955). Pidin ja pidän edelleen erityisesti Kayen tavasta puhua nopeasti, matkia ääniä ja sanella ihmeellisiä kielijumppalauseita kuin konekiväärin suusta. On helppo uskoa, että Kayesta joko pitää tai häntä pitää hyvin ärsyttävänä.

Danny Kaye on mielestäni harmillisen unohdettu koomikko näinä päivinä. Onneksi olen huomannut positiivisen trendin netin leffastriimauspalveluissa. Kun testasin ensikerran vuosi sitten Netflixiä, valikoimista löytyi Kaye-klassikko Hans Christian Andersen ja nyt vuotta myöhemmin Ihmemies, yksi Kayen vähemmän tunnetuista komedioista. Katselin sen tuossa jokunen aika sitten ja olin todella positiivisesti yllättynyt!

Elokuvassa Kaye vetää kaksoisroolin yökerhokoomikko Buzzynä ja tämän superfiksuna lukutoukkakaksoisveljenä Edwininä. Buzzy aikoo todistaa gangstereita vastaan oikeudenkäynnissä, saa siitä hyvästä kuulan rintaansa ja pääsee uiskentelemaan jokeen Prospect Parkiin. Samana iltana Edwin kokee kummia. Jokin mystinen voima saa hänet haluamaan Prospect Parkiin, vaikka illallisvalmistelut potentiaalisen tyttöystävän kanssa ovat pahasti kesken. Edwin ryntää puistoon ja kohtaa pitkästä aikaa veljensä. Buzzy on kuitenkin jo kuollut ja Edwin näkee pelkästään hänen haamunsa. Buzzy tarvitsee Edwinin apua saadakseen gangsterit poliisien käsiin.

Tästä kehittyy tietysti kunnon sekoilu, kun nörtti-Edwin pistetään paikkamaan Buzzya yökerhon lavalle. Buzzyn henki istuttaa aina välillä itsensä Edwinin ruumiiseen, jotta tämä saa hommansa tehtyä kunnialla. Todellisten tiukkojen paikkojen tullen Buzzya ei tietysti näy missään... Lisää murheita aiheuttaa rakkaus. Edwin on kovasti ihastunut kirjastonhoitaja-Elleniin ja Buzzy aikoi viedä vihille työkaverinsa Midgen. Kun Edwinin ja Buzzyn roolit menevät keskenään sekaisin, on itse kunkin vaikea pysyä kärryillä siitä kuka rakastaa ketä.

Tämän leffan myötä muistin miksi pidin niin kovasti Danny Kayesta kun näin Tarkastajan ensikertaa. Olin myös hyvin yllättynyt hienoista efekteistä. Kummitus-Buzzy livahtelee esineiden läpi ja hypähtelee Edwinin sisuksiin ja sieltä pois yllättävän sukkelasti ja sulavasti. Nykyään, kun tuntuu että isojenkin tuotantojen efektit ovat taantuneet jonnekin ties minne, on ilo nähdä simppeleitä, hyvin toimivia trikkikuvia, käsityönä tehtyjä efektejä, jotka todella toimivat. Danny Kaye on tietysti myös taatusti Danny Kaye, sekavia nopeasti höpöttävä monitaituri, jonka karisman varassa koko elokuva pyörii. Ja hyvin pyöriikin, joten homma toimii.

Juoni on ihan hauska, asetelma tuttu: kaksi täysin erilaista ihmistä joutuu tekemään yhteistyötä ja henkilö joutuu esittämään täysin päin vastaista ihmistä kuin oikeasti on. Sekaannuksia piisaa, mutta yhtäkään yksittäistä kohtausta ei ole venytetty tuskastuttavan pitkäksi. Se pitää jutut hauskoina tutusta aihepiiristä huolimatta. Leffa myös muistutti rakkaudestani vanhoihin Hollywood-filkkoihin, joita ei ole turhalla moraalilla ja poliittisella korrektiudella pilattu. Buzzyn hellu Midge ei kauaa jää suremaan rakkaimpansa menetystä, niin epäsovinnaista kuin se onkin.

Kaye kävi urallaan myös pikavisiitillä Suomessa vuonna 1955, Unicefin hyväntahdon lähettiläänä. Vierailusta löytyy pätkä Ylen Elävästä arkistosta. Ihmemiestä suosittelen lämpimästi kaikille vanhojen Hollywood-komedioiden ystäville, samoin kuin Kayen muitakin merkkiteoksia.

Ihmemies (Wonder Man, 1945)
Ohjaus: H. Bruce Humberstone
98 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.8/10

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Elokuvavuosi 2013 - hittejä ja huteja

On taas Oscar-ilta eli ennalta sovittu aika listata viime vuoden hyvät ja huonot, väliinputoajat ja katsomatta jääneet.

En ole mitenkään peitellyt ärtyneisyyttäni tämän elokuvavuoden suhteen. Ehkä aika kultaa muistot, mutta jokainen vuosi tuntuu vain huonommalta ja huonommalta, noin elokuvamittapuulla arvioituna. Pettymyksiä on ollut paljon, mutta onneksi myös muutama parempi teos. Pulinat pois ja listojen kimppuun:



Ne hyvät
  1. Menneisyys (Le Passé), 8.6/10
  2. Kirottu (The Conjuring), 8.5/10
  3. Rush, 8.4/10
  4. Dallas Buyers Club, 8.4/10
  5. The Kings of Summer, 8.3/10
  6. Cold Eyes (Gam-si-ja-deul), 8.0/10
  7. The World's End, 7.8/10
  8. Monsterit-yliopisto (Monsters University), 7.7/10
  9. Gravity, 7.2/10
  10. Special Chabbis, 7.0/10

Vuoden parhaaksi teokseksi pääsi tänä vuonna Asghar Farhadin Menneisyys. Mies on tuttu muutaman vuoden takaisesta, yhtälailla mainiosta Nader ja Simin: Ero -leffasta. Farhad on nykyohjaajista ehdottomasti sellainen tyyppi, jota haluan seurata. Tämä mies tulee tekemään vielä mielenkiintoisia juttuja, niin uskon. Menneisyys on monikerroksinen, näennäisesti rauhallisesti kerrottu tarina, jonka pinnan alla kuplivat suuret tunteet.

Yksi vuoden yllättäjiä on ehdottomasti Saw-ohjaajan uusin kauhupläjäys Kirottu. Olen jo aiemminkin mainostanut rakkauttani kummitustalotarinoita kohtaan ja sen huomioiden Kirottu on melkeinpä unelmien täyttymys. Hengästyttävä teos. Tunnelmointia ja jump scarea sopivassa suhteessa. Peiton alla piilotellessa meinasi tulla hiki ja muutama kohtaus oli sen verran pelottava että ne jäivät mieleen pitkäksi aikaa. Hieno ylläri! Loppua kohden homma uhkaa lähteä lapasesta, mutta revittely on tajuttu lopettaa juuri ajoissa. Katsoisin uudelleen, mutta en ylivilkkaan mielikuvituksen vuoksi taida ihan heti uskaltaa.

Myös Rush oli tällaiselle moottoriurheilusta tietämättömälle positiivinen yllätys. Juoneen on ladattu eeppistä dramatiikkaa, mikä on tietysti aina ihan viihdyttävää, mutta hahmot pysyvät mukavasti ehjinä. Dallas Buyers Club kertoo koskettavasta aiheesta omaperäisellä tatsilla, mutta hakee koskettavuutta välillä vääristä paikoista. Jotain jää puuttumaan, vaikka tällaisenäänkin leffa on vuoden tasoon nähden parhaimmistoa. Roolisuoritukset ovat aika perinteistä, jopa laskelmoitua Oscar-kamaa, mutta kieltämättä todella hyviä. Positiivisiin ylläreihin voidaan lukea myös The Kings of Summer. Poikkeuksellisen sympaattinen kasvutarina iski juuri silloin, kun luulin että kasvutarinoilta on nähty kaikki mitä odottaa sopii. Elämänmakuinen teos, joka kelpaa katsoa uudelleenkin.

Listalle on päässyt myös pari ei-amerikkalaista, ei-pohjoismaista leffaa eli todellisia ulkomaan kummajaisia. Cold Eyes on eteläkorealainen surveillance-leffa, jossa erityistiimi varjostajia seuraa etsintäkuulutettuja Seoulin kaduilla. Leffa on remake Hong Kong -filkasta Eye in the Sky (Gun Chung). Special Chabbis on intialainen Bollywood-toimintatykitys, jossa vanha rikollisjengi suunnittelee vielä yhden rahakkaan keikan. Juonikuvio on vähintäänkin perinteinen, mutta itselleni Bollywood on vielä sen verran uusi tuttavuus, että jo se itsessään riittää kuriositeetiksi. Mikäpä olisi parempaa kuin terästää toimitaleffaa muutamalla musiikki- ja tanssinumerolla?

Yksi vuoden puhutuimpia leffoja oli Sandra Bullockin ja George Clooneyn tähdittämä Gravity, joka itselleni oli hypeen nähden pieni pettymys. Plussaa siitä, että leffa on älytty jättää maltillisen pituiseksi. Aivan helvetin pitkä miinus George Clooneyn ällöttävän siirappisesta hahmosta, jota tekee mieli lyödä päin pläsiä oikeastaan koko ajan. Luulin että noin huonoja ja yliampuvia hahmoja tehdään vain Hollywood-parodioihin. Yrgh.


Ne huonot
  1. Vuonna 85, 1.8/10
  2. Salainen valtakunta (Epic), 1.8/10
  3. R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D.), 2.0/10
  4. Abandoned Mine, 2.4/10
  5. 21 & Over, 2.6/10
Huonot elokuvat olivat suorastaan häkellyttävän huonoja. Tulen varmaan ikuisesti katumaan sitä, että katsoin elokuvan nimeltä Vuonna 85. Voiko tätä edes kutsua elokuvaksi? Mitä ihmettä? Voin hyvin kuvitella tämän elokuvan kirjoitusprosessin: tehdään lista vittu kaikesta mitä oli vuonna 1985, lykätään ne kaikki yhteen leffaan ja keksitään joku tyhjänpäiväinen juoni siihen ympärille. Onko kasarinostalgia tosiaan vielä niin in ettei tämän enempää vaivaa tarvitse nähdä?

Tämän listan kolme ensimmäistä leffaa olivat kaikki osastoa "saanko jättää tämän kesken pliis". En osaa edes sanoa miksi vihasin Salaista valtakuntaa niin paljon. En todellakaan. Se vain oli aivan tökerön huono, typerryttävän mielikuvitukseton fantasiaelokuva ja usein myös ihan vain typerä. R.I.P.D. tuskin kaipaa selittelyä. Huh huh mitä skeidaa. Lähdin katsomaan tätä täysin ennakkoluulottamasti mutta ei. Ihan hirveää. Mikä ihme näillä nykyajan erikoisefekteillä on hätänä? Miksi efektit ovat taantuneet johonkin 15 vuoden taakse? Ihan hirveää katsottavaa.

Abandoned Mine ja 21 & Over ovat elokuvia joilta en paljoa odottanut ja sain mitä hain. Molemmat sentään olivat ihan siedettävää viihdettä verrattuna listan pohjimmaiseen kuonaan.

Väliinputoajia on tuttuun tapaan paljon ja niissäkin on muutama maininnan arvoinen tekele - niin hyvässä kuin pahassa. Tämän osaston parhaimmistoa edustaa uusin Arska Schwarzenegger -tykittely The Last Stand. Juuri sopiva määrä toimintaleffakliseitä, vauhtia ja vaaran tuntua. En ole koskaan ollut mikään Arska-fani, mutta tämä leffa on ehdottomasti tykittelyosaston kunkku. Millerit (We're the Millers) aiheutti parit hyminänaurut ja kotimainen 8-pallo oli kliseisestä tarinastaan huolimatta hienosti toteutettu rikosdraama, jossa oli omanlaistaan viehätystä.

Renny Harlinin ohjaus The Dyatlov Pass Incident oli lupaavasta asetelmastaan huolimatta ihan älytöntä huttua. Aukoista ja teknisestä kömpelyydestä huolimatta leffa jaksoi viihdyttää loppupuolelle asti kunnes everything goes to hell in a handbasket. Oikeastaan sama vaivaa Tom Cruisen tähdittämää Oblivionia. Yritin katsoa molemmat antaen anteeksi kliseet ja kömpelyydet mutta ei. Palkintoa ei näissä ollut. Oblivion pisti loppujen lopuksi melkein suututtamaan. Mikä ihmeen ihmis-Wall-E tämä oikein on? Paskaa.

Komediaosastolla mentiin myös metsään ja ryminällä. Uusin Jackass-installaatio Paha pappa oli välillä ihan yllättävä ja hauska, välillä taas pelkkää vanhojen vitsien kertausta. Olen katsonut Little Miss Sunshinen aika vasta eikä lasten kauneuskilpailuihin sijoittuva loppuratkaisu tehnyt vaikutusta. Plussaa silti siitä yhdestä taputtavasta leidistä. Yksi vuoden ärsyttävimmistä komedioista on ehdottomasti Väärät paperit (Identity Thief). Ei tainnut naurattaa kertaakaan.

Katsomatta jäi myös muutama lupaava teos. Steve McQueenin uusin ohjaus on Oscar-suosikiksi veikkailtu 12 Years a Slave ja sen katsomatta jääminen harmittaa. Näin McQueenin Hungerin Sodankylän elokuvajuhlilla aikoinaan ja se oli erittäin rankka kokemus, joten voin vain kuvitella millainen 12 Years on. Vaarana on aina mennä rankkuudessa mässäilyn puolelle enkä Hungeriakaan välttämättä haluaisi nähdä vieläkään uudelleen, niin vakuuttava leffa kuin se olikin.

Suuri kauneus ja Adelen elämä ovat sellaisia eurooppalaisia teoksia, jotka haluaisin vielä nähdä. Molemmista olen kuullut sekä hyvää että huonoa. Bollywood-leffoista katsomista odottelee Matru ki Bijlee ka Mandola, jonka musiikkia olen luukuttanut jo yli vuoden päivät. Leffan nimibiisi sekä Oye Boy Charlie -kipale ovat oikein mainioita. Ehkä leffan katsominen vähän pelottaakin - mitä jos biisit ovat sen ainoa hyvä juttu?

Muita katsomatta jääneitä ovat mm. The Great Gatsby, Captain Phillips ja World War Z. Kauhuremakeja tehtiin tänä vuonna muutamakin kappale. Carrie ja Evil Dead jäivät myös katselulistan ulkopuolelle. Jatko-osista on katsomatta vielä Kick-Ass 2. Monsterit: Yliopisto ja Itse ilkimys 2 olivat ihan kelpoja animaatiojatkiksia.

Toivon hartaasti tästä vuodesta edellisvuosia parempaa. Enemmän hyviä ideoita, enemmän mielikuvitusta ja enemmän omaperäisyyttä kiitos!