Perjantai 5.11.2010
Yön silmät (The Hills Have Eyes, 1977)
Ekana leffana katsoimme Wes Cravenin kauhuklassikon Yön silmät. Enpä olisi odottanut ihan tällaista ilotulitusta! Loistava kokemus.
Asuntovaunun kanssa liikkellä oleva Carterin perhe eksyy erämaahan matkallaan kohti Kaliforniaa. Pysähtyessään seudun ainoalla bensa-asemalla aseman omistaja Fred varoittelee heitä seudun vaarallisuudesta ja kehoittaa kääntymään takaisin. Kun perhe lähtee takaisin ajomatkalle, seuraa hämmentävien tapahtumien sarja, jonka seurauksena isukki ajaa auton ojaan ja akseli menee rikki. Matka ei siis tule hetkeen jatkumaan. Isä Bob, äiti Ethel, heidän kaksi tytärtään Lynne ja Brenda ja poikansa Bobby sekä toisen tyttären aviomies Doug ja heidän pieni vauvansa Katy jäävät loukkuun keskellä ei-mitään. Pienen harkinnan jälkeen Bob ja Doug lähtevät kukin taholleen etsimään apua. Illan tullen vain Doug saapuu takaisin leiriin.
Pian porukalle (ja katsojalle) selviää, että erämaan piiloissa asuu kannibaalien klaani, joka terrorisoi seutua ja tappaa kaiken tielleen osuvan. Päitä alkaa putoilla yksi kerrallaan. Jäljelle jäävien perheen jäsenten ja kannibaaliperheen välillä alkaa tiukka asemasota, jossa kaksi klaania yrittää saada toisensa päiviltä. Loppua en paljasta muuten kuin sanomalla, että kovaa kamaa tämä on ihan alkumetreiltä hikiseen loppuhuipennukseen asti.
Yön silmille on tehty pari jatko-osaa ja remake, jolla on oma jatko-osansa. Remaket eivät juuri kiinnosta, mutta jatko-osat voisivat olla ihan hauskaa katsottavaa. Kakkososaa varsinkin on haukuttu ihan hulluna ja itse ohjaaja Wes Cravenkin kielsi oman elokuvansa. Craven myönsi tehneensä jatko-osan saadakseen rahaa, eikä ollut tekosestaan yhtään ylpeä.
Yön silmät oli erityisen hyvä kokemus samanhenkisen ryhmän kanssa. Naurua riitti ja kaikilla oli kivaa. Oma suosikkijuttuni koko leffassa oli varmaan the bunny of mass distraction. Parikin kertaa maisemiin ilmestyy söpö pupu, joka varastaa kaikkien huomion ja sitten jotain pahaa tapahtuu.
Ennen itse leffaa näytettiin kela, joka oli löytynyt samasta laatikosta (muistaakseni) Black Sabbathin kelojen kanssa. Ilmeisesti edes festariväki ei tiennyt mitä kela sisältää. Sisältö paljastui leffan Death on the Run traileriksi. Leffan nimi tuli ainakin selväksi, kun se trailerissa lävähti ruutuun varmaan kymmenen kertaa.
Yön silmät (The Hills Have Eyes, 1977)
Ohjaus: Wes Craven
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10
Seuraava leffa alkoikin heti Yön silmien jälkeen, joten jaloitteluaikaa jäi vain vähän. Ennen kasarislasheria näytettiin Aki Mäkiahon lyhäri Kehto (2009). Kehto kertoo metsien keskellä asuvasta pariskunnasta, Ainosta ja Eskosta, joilla on pieni vauva, Vilho. Esko pelkää sairaalloisesti susien vievän lapsen kehdostaan. Aino taas alkaa pelätä Eskon vainoharhaista sekoilua. Ihan ok pätkis, joka parani loppua kohden. Ei mitään suuria tunteita. Ehkä lyhyeen kestoon oli yritetty ujuttaa hieman liikaa teemoja, sillä tuntui, että jotain jäi pahasti puuttumaan.
Jouluyö, murhayö (Silent Night, Deadly Night, 1984)
No niin, joulupukkislasher! Tässäpä lapsuuden joulupukkitraumaa kerrakseen. Nuori Billy on käynyt vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa katsomassa isoisää hoitokodissa. Ukki pelottelee poikaa joulupukilla ja kertoo pukin rankaisevan tuhmia lapsia. Illan hämärissä kotiin ajeleva perhe näkee tiellä huitovan joulupukin ja pysäyttää auton, Billyn vastusteluista huolimatta. Pukki vetäiseekin pukunsa suojista käsiaseen ja alkaa tulittaa kohti viatonta perhettä. Isä saa surmansa ensimmäisenä. Billy pakenee, mutta näkee piilopaikastaan joulupukin murhaavan äitinsä. Trauma on syntynyt.Lopun lapsuudestaan Billy viettää nunnien ylläpitämässä orpokodissa. Joulut ovat aina vaikeaa aikaa ja joulupukkitrauma vainoaa. 18-vuotiaana Billy pääsee töihin lelukauppaan. Aluksi työ on mukavaa, mutta kun joulu on tulossa Billyn pahimmat painajaiset käyvät toteen: hän joutuu esittämään joulupukkia. Pukiksi pukeutuneen Billyn traumatisoitunut mieli naksahtaa pahemman kerran. Nuori mies lähtee killing spreelle kirveen kanssa ja veri lentää. Loppuhuipennus on omiaan aiheuttamaan traumoja tulevillekin sukupolville.
Leffa oli aikoinaan kielletty Suomessa ja se aiheutti USAssakin paljon hälinää. Monet kriitikot ja elokuva-alan ammattilaiset tuomitsivat elokuvan. Eihän joulua saa häväistä tekemällä siitä kauhuelokuvaa, hyi! Leffa itsessään on ihan ok, mutta äksöniä ei nyt niin hirveästi ole. Kunnon splatterkreiseily puuttuu ja sitä olisi hieman kaivannut. Alussa käytetään melko kauan aikaa Billyn kasvun kuvaamiseen ja elämään orpokodissa. Käsittämättömästi leffalle on tehty vielä neljä jatko-osaa, kaikesta kohusta huolimatta. Viimeisin niistä on valmistunut vuonna 1991 ja kolme viimeistä menivät suoraan videolle (tietysti). Pitäisiköhän nämä katsoa sitten jouluentryä tehdessä. :)
Jouluyö, murhayö (Silent Night, Deadly Night, 1984)
Ohjaus: Charles E. Sellier Jr.
79 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10
Jouluslasherista selvittyämme oli tarkoitus marssia baariin jatkoille ennen festaribussin lähtöä kohti Oulua. Meinasimme mennä Ravintola Iisakkiin, mutta sinne olisi ollut vitosen pääsymaksu ja karaoke (eeeeiiii!). Käytiin sitten samassa baarissa kuin viime vuonnakin, Pub Tuuliajossa. Pääsymaksu 4e ja karaoke. Ilmeisesti tältä ei voi Iissä välttyä. Onneksi paikasta löytyi myös täysin tyhjä discopuoli, jonne karaoke ei niin kuulunut. Kyllä sitä nyt aina mieluummin discohelvetissä viihtyy kuin karaokea kuuntelee.
Mää ja mun ihana naama Iissä.
Festaribussi starttasi kahden aikoihin ja pitkän kiertelyn ja kaartelun jälkeen saapui vihdoin perillä. Taidettiin olla kämpillä kolmen maissa. Ja ulkona oli kylmä! Ainakin nukahdin kyllä heti sänkyyn kaaduttuani. Lauantaina nousin lopullisesti vasta puolilta päivin ja silti väsytti hulluna. Illalla taas uusi reissu Iihin ja festarien kohokohta, mykkäelokuva Tri Caligarin kabinetti!
Lauantai 6.11.2010
Tri Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920)
Koko festarien suosituin näytös oli tietysti ikimuistoinen kauhuklassikko Tri Caligarin kabinetti, jota säesti Ukulele Igor & Antti Utriainen Duo. Sali tuli ääriään myöten täyteen. 185-päinen yleisö rikkoi myös IIKin katsojaennätyksen. Eläköön mykkäelokuvat!Kauhuelokuvafaneille ja elokuvaharrastajille Caligari lienee tuttu tapaus. Nyt jo 90-vuotias saksalaisleffa on innoittanut jos jonkin sortin taiteilijaa vuosien saatossa. Elokuvassa Franzis kertoo tarinansa puistonpenkillä istuvalle miehelle. Hän kertoo rakkaudestaan Janeen ja ystävästään Alanista. Alan ja Franzis kävivät markkinoilla Tri Caligarin näytöksessä, jossa mukana oli mystinen, ennustava unissakävelijä Cesare. Cesare ennusti Alanin kuolevan aamunkoitteessa ja kuinka ollaakaan, mies murhattiin samana yönä. Franzis on varma, että Caligari ja Cesare liittyvät tapaukseen ja ryhtyy selvittämään keissiä.
Visuaalisesti Caligari on upea. Lavasteet ja propsit ovat ihanasti vinksallaan, kaikki kuvastaa omalta osaltaan elokuvan hullua maailmaa. Parhaimmillaan tunnelma on unenomaisen utuinen. Caligari on kauhuelokuvien edelläkävijä, mystinen mestariteos ja tärkeä pala elokuvahistoriaa.
Säestys vaihteli perinteikkäästä mykkäelokuvamusiikista mielenkiintoisiin revittelyihin. Paras mykkäelokuvan livesäestys mitä olen kuullut! Ukulele Igor & Antti Utriainen Duon meininki sopi elokuvaan täydellisesti. Musiikkiin ei kuitenkaan kiinnittänyt liikaa ylimääräistä huomiota, mikä onkin hyvän säestyksen merkki. Musiikin tehtävähän on tukea elokuvan rytmiä ja kulkua, eikä suinkaan peittää pääasiaa tylysti alleen.
Tri Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920)
Ohjaus: Robert Wiene
71 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.3/10
Caligarin jälkeen oli yhden elokuvan mittainen tauko omassa ohjelmistossamme, joten ajattelimme käydä ns. välikaljalla. Päädyttiin sitten paikkaan, jossa ei taatusti ole karaokea: huoltsikan baariin. Ii is love.
Ennen viimeistä leffaa julkistettiin myös Iikka -patsaan voittaja, sekä lyhärikilpailun yleisösuosikki ja tuomarien valitsema voittaja. Iikka meni tänä vuonna Kati-Aurora Kuuskoskelle tanssiteoksesta IIK! Olen nainen. Lyhärikisan voitti Christopher Marinsin ohjaama Painajainen (Mardröm) ja yleisön suosikiksi nuosi Joonas Kesäniemen Huvila.
Uskomaton kudossiirto (The Incredible 2-headed Transplant, 1971)
Perinteinen loppukevennyselokuva oli tänä vuonna Uskomaton kudossiirto. Hieno suominimi -leffalla. :)
Tiedemies Roger luo assistenttinsa kanssa kotilaboratoriossaan kaksipäisiä eläimiä. Tai siis, siirtää eläimille ylimääräisiä päitä. Mies on varma keksintönsä loistavuudesta ja sen tuomista mahdollisuuksista ihmiskunnalle. Työhullu tiedemies laiminlyö vaimoaan Lindaa. Rogerin ja Lindan talolla on töissä kiinteistönhuoltaja, jolla on jälkeenjäänyt poika Danny. Poika on suurikokoinen, mutta mieleltään 8-vuotiaan tasolla. Sellainen lempeä jättiläinen siis. Farkkuhaalareissaan ja punaisessa paidassaan kuin groteski Ville Vallaton.Leppoisaa elämää saapuu häiritsemään murhaajaraiskaaja Cass, joka tappaa Dannyn isän ja kaappaa Lindan. Roger lähtee assarinsa kanssa takaa-ajoon ja ampuu lopulta Cassia selkään pelastaakseen vaimonsa. Illalla kotonaan Roger saa huikean idean. Hän päättää irroittaa Cassin pään kuolevasta kehosta ja siirtää sen Dannyn valtaisalle olkapäälle. Uskomaton kudossiirto tapahtuu, mutta kun hirviö herää, Cassin pää päättää lähtä uudelleen killing spreelle. Dannyn vahvasta kehosta on murhamiehelle pelkkää hyötyä, eikä järjeltään vajavaisesta Dannysta ole estämään Cassin hirmutöitä. Pian kaksipäinen hirviö terrorisoikin kaupunkia. Vaan kuka saa hirviön ensimmäisenä kiinni, poliisi vai Roger?
Odotin hieman synkemmän sävyistä leffaa ja enemmän perseilyä, joten hieman petyin Kudossiirtoon. Ei sillä, etteikö hauskuutta olisi tässäkin piisannut. Ei mitenkään tuskallisen huono, mutta hieman siinä pelkästään huonon ja hauskasti huonon rajamailla. Pääpiirteittäin murhat menevät näin: Cass murhaa ja raiskaa ja Dannya ahdistaa. Cassin pää nauraa maanisesti, Dannyn pää itkee hiljaa vieressä. Mitään supergraafista gorea ei tästä kuitenkaan löydy. Ns. erikoisefektit ovat hulvattomia. Ai niin, ja leffajuliste on ihan loistava.
Leffalle on tehty myös itsenäinen jatko-osa, Kaksipäinen hirviö (The Thing with Two Heads, 1972), joka noudattaa hieman samaa kaavaa. Siinä tosin valkoisen miehen pää liitetään mustan miehen kehoon. Kaksipäinen hirviö onkin kuulemma näistä kahdesta se parempi, vaikka tuskin mikään mestariteos sekään.
Uskomaton kudossiirto (The Incredible 2-headed Transplant, 1971)
Ohjaus: Anthony M. Lanza
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.7/10
Hienot festarit, kiitokset järjestäjille ja nähdäänpä taas ensi vuonna!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti